Tietoa mainostajalle ›

Lapsen harmia ei saa vähätellä

18.10.2013

Olimme eilen lapsen kanssa kauppakeskuksessa. Kun pikkumies ei enää jaksanut istua rattaissa, menimme leikkipaikalle, jossa lapsi sai jaloi...

Olimme eilen lapsen kanssa kauppakeskuksessa. Kun pikkumies ei enää jaksanut istua rattaissa, menimme leikkipaikalle, jossa lapsi sai jaloitella ja leikkiä tovin ennen matkan jatkumista. Leikkipaikalle tuli meidän lisäksi myös mies kahden poikansa kanssa. Pojat menivät intoa puhkuen leikkipaikan liukumäkeen liukumaan, isompi edellä, pienempi perässä.

Riemuisa liukuminen sai käänteen, kun paikalle saapui lisää lapsia. Kaksi vilkasta lasta liittyivät liukumäkiriehaan ja yhtäkkiä liukumäkeen olikin jono. Isä ohjeisti poikiaan olemaan tukkimatta liukumäkeä ja kehotti laskemaan ripeästi, jotta muutkin saisivat vuoronsa liukumäessä. Aiemmin tulleista pojista isompi koki kai tulleensa etuilluksi tai muuten harmistui jonotustilanteesta. Poika alkoi itkemään ja lysähti surkeana maahan. Poika itki suuria kyyneleitä, eikä itku ottanut laantuakseen.

"No, onpa nyt kamalaa jos joku menee kerrankin ennen sua liukumäkeen", "kato nyt, nyt olis sun vuoro, mee nyt jos oot mennäkses", "no voi voi, onpa nyt hirveetä", "hei ei tarvii tällaista asiaa nyt itkeä, ihan turhaa hei, koitas nyt", kuuluivat isän sanat pojalleen. Sitten lapsi siirtyi isän kehotuksesta pois itkemästä muiden tieltä ja vetäytyi aidan viereen jatkamaan itkuaan. Sen sijaan, että lapsi olisi mennyt isän luo lohdutettavaksi, tai että isä olisi hakenut lapsen syliin, lapsi nökötti yksin harminsa kanssa, muiden lasten jatkaessa liukumistaan.

Itku jatkui ja jatkui. "Hei lopeta nyt, ei tommosta asiaa voi itkeä", "mikä nyt on", "no voi että kun on nii-iin surkeeta", "kato nyt, kaikki laskee tuolla vuorotellen, sun täytyy kato oppii jonottaa!".

Itku jatkui useita minuutteja, eikä se loppunut ollenkaan. Perhe jatkoi matkaansa leikkipaikalta, ja vielä kenkiäänkin pukiessa, pieneltä leikki-ikäiseltä tippui suuria kyyneleitä kaulahuiville. Eikä isä tai ketään muukaan tiennyt, mikä suuren harmin oikeastaan aiheutti. - Kukaan ei edes kysynyt.

Mietin vielä tänäänkin tilannetta, ja sitä, mikä minua siinä eniten häiritsi.

Minua vaivasi vanhemman suhtautuminen lapsen suruun. Miksei tilannetta olisi voinut hoitaa moraalisaarnan ja vähättelyn sijaan sylillä ja ymmärryksellä? Vaikka suru olisikin aikuisen näkemyksen mukaan turha ja naurettava, juuri sillä hetkellä se on lapselle suuri. 


Olisiko sitä paitsi itku loppunut nopeammin – mikä selvästi oli isän pyrkimys –, jos lapsi oltaisiin otettu syliin ja itku olisi saanut tulla ja se olisi saanut kestää sen minkä kestää. Lasta olisi ymmärretty ja surulle olisi annettu sijaa. Isä olisi voinut kertoa, että hän ymmärtää, että nyt sinua harmittaa, ja se olisi riittänyt. Sanojakaan ei välttämättä olisi tarvittu - pelkkä ymmärrys, syli ja empaattisuus olisivat riittäneet. Luultavasti suru olisi mennyt nopeasti ohi ja leikki olisi voinut jatkua vielä. Tai sitten ei, mutta ei se mitään. Ja jos leikkipaikan pelisäännöt kaipaavat kertausta, sen voi hoitaa eri tilanteessa, vaikka kahdestaan kotona, eikä muiden ihmisten edessä ja juuri kriittisessä tilanteessa. Ei lyödä lyötyä.

Mutta isää hävetti. Häntä hävetti muiden aikuisten edessä. Hän mietti mitä muut miettivät. Tiedättehän sen kun kovaan ääneen sanotaan jotain lapselle, tarkoituksena, että nimenomaan aikuiset kuulevat sen. Isän piti tuoda julki muille vanhemmille kuinka vähäpätöisestä asiasta lapsi voikaan harmistua. Lisäksi isän piti opettaa lasta suureen ääneen jonottamaan, jotta muut aikuiset varmasti hokaavat, että isi kyllä tietää, kuinka leikkipaikalla toimitaan ja että kyllä se hei yrittää sille opettaa oikeat pelisäännöt.


Minulla tippui eilen puhelin maahan ja siitä hajosi näytön lasi. Sen jälkeen menin sateessa bussipysäkille ja bussikuski paineli epähuomiossa ohi pysäkin jättäen minut ja lapsen vaunuinemme sateeseen. Kummankin tapahtuman jälkeen minua vitutti ja itketti. Ja itkinkin. Harmitti niin lujaa, että tuli itku. 

Jos minun vieressäni olisi seisonut kaksi metriä isompi tyyppi, joka olisi huutanut minulle, että "no vooi vooi kun on niin kamalaa, maailmassa on kuule pikkasen suurempiakin murheita kuin sun puhelimes" ja "et ois kato ollut niin huolimaton ja oisko sun hei pitänyt huitoa vähän näkyvämmin sitä bussia pysähtymään", itkuni olisi luultavasti jatkunut silkasta lisävitutuksesta. Minuthan oltaisiin nolattu ja minun harmiani oltaisiin vähätelty. Ja jos muut bussipysäkillä olleet olisivat vielä myhäilleet nolaajalleni, olisin paennut paikalta entistä surullisempana. Varsinkin jos nolaajani olisi ollut vielä läheiseni, tukipilarini. Se olisi tuntunut vieläkin ikävämmältä - meidänhän pitäisi olla samalla puolella.

Onneksi mieheni ja äitini, joille soitin ja raportoin vitutuksistani, eivät kohdelleet minua niin. Kumpikin harmittelivat tapahtunutta ja ymmärsivät harmistukseni. Juttelimme tovin asiasta ja siirryimme muihin aiheisiin. Yhtäkkiä harmi oli mennyt ohi, lähes unohtunut.

Olisiko siis liikaa vaadittu, että tilanteessa, jossa lasta harmittaa vietävästi joku asia, kuunneltaisiin murhe, halattaisiin, ymmärrettäisiin ja tuettaisiin? Hyväksyttäisiin se suru. Ihan sama vaikka sen harmi olisi maailman pienin, kun se kerta juuri siinä tilanteessa on maailman suurin. Niin suuri, että siitä ei pääse yli, ellei sille anneta sen vaatimaa sijaa. 


Lapsen empatiakyky kehittyy juuri leikki-iässä ja melko pieniltäkin odotetaan jo empaattisuutta. Mutta miten ihmeessä ne pienet, aivan keskenkasvuiset mielet voivat oppia empatian ja sen tärkeyden, jos eivät itse saa kokea tarpeeksi sen parantavaa voimaa?

Tiedän, että vanhemmilla on pinna usein kireällä, eikä aina jaksa. Mutta jos kuitenkin yritettäisiin jaksaa? Yritettäisiin miettiä sekunti ennen suun avaamista
. Yritettäisiin työntää ne omat tarpeet hetkeksi sivuun ja mietittäisiin, miltä lapsesta se tilanne tuntuu. Toimittaisiin kunnioittavasti sitä tunnetta ja lasta kohtaan. Astuttaisiin hetkeksi sen lapsen kenkiin ja mietittäisiin miltä meistä tuntuisi vastaavassa tilanteessa.

Ymmärrystä, tukea ja välittämistä.

Minä lupaan kiinnittää tästedes siihen entistä suurempaa huomiota, lupaatko sinä?


You Might Also Like

9 kommenttia

  1. Hyvä kirjoitus! Painan tämän korvan taakse, oma rakkain on vasta 8 kk, mutta onhan lähipiirissäkin lapsia. En vaan taida olla kovin hyvä noiden isompien kanssa. Jotenkin puuttuu tatsi hommasta kokonaan, kai tähän kasvaa vähitellen kun oman lapsen kautta näkee asiat.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos!
      Kyllä siihen kasvaa! - Eikä kukaan ole koskaan valmis. Parasta että myöntää vajavuutensa, tiedostaa sen ja on halukas kehittymään. Niin mä pyrin tässä äitiyshommassa olemaan. Ja samat hommat pätee muihinkin elämänalueisiin! :)

      Poista
  2. Tosi hyvä kirjoitus, ja herätti paljon ajatuksia. Ja vähän häpeääkin!
    Mä usein lähden sarkastisesti kommentoimaan lapsen mielipahaa, jos se on joku älyttömät mittasuhteet saanut harmistus. Olen onneksi oppinut nopeasti kääntämään kelkkani ja ottamaan mielensäpahoittajan syliin, koska vaikka kuinka voisi olla oikeassa ja moraalinen voittaja niin oman lapsen suru ei ole hauskaa ja lopulta siitä päästään nopeammin yli kun sille antaa hieman huomiota.
    Ja tosiaan tuo, mitä aikuiset puhuu kovaan ääneen lapselleen... eli oikeastaan ympärillä oleville aikuisille.
    Oivaltavaa, ihanaa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tosi kiva kuulla, että kirjoitus teki vaikutuksen. On tosi tärkeää saada palautetta, varsinkin kun kirjoittaa jostain tällaisista vakavemmista aiheista. Ja etenkin silloin kun kirjoittaa suoraan sydämestään, on kiva saada tukea ajatuksilleen. Kiitos paljon!

      Noi jutut on sellaisia, että harva vanhempi onnistuu aina täydellisesti. Ja vaikka mä tästä kirjoitankin, tiedän, että minäkään en tule onnistumaan aina. Mutta se että sitä miettii ja siihen kiinnittää huomiota, on jo askel hyvään suuntaan?

      Poista
  3. Todella hyvin kirjoitettu.. Meillä asustaa neiti 3 vee draamakunigatar ja liian usein syyllistyn samaan lapsen harmin vähättelemiseen. Tämä pisti todella ajattelemaan omaa käytöstä ja se ei ole todellakaan oikein. Kiitos tästä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos itsellesi! Kiva että herätti ajatuksia!

      Poista
  4. Olen itsekin todella itkuherkkä ja se on surkuhupaisaa, mutta ehkä siitä syystä osaan suhteuttaa lapsen harmin. Se missä mulla palaa pinna ja syyllistyn ah niin inhottavaan sarkasmiin (tulee aina mieleen muumien Ninni-jaksot) on se kun lapsi alkaa vääntää kanssa jostain pikkuasiasta tai pompottaa, kuten siitä missä kohtaa eteistä takki laitetaan päälle ja missä kohdin vetoketju. Poika on luonteeltaan erittäin tarkka, huomioi pieniä asioita ja hän myös haluaisi johtaa kaikissa tilanteissa. Annan liian helposti näissä periksi ja/tai laskeudun itsekin lapselliselle tasolle.

    VastaaPoista
  5. Mun tekee kovasti mieli linkata tähän yksi keskustelupalstan ketju, johon törmäsin kun joskus googlettelin sosiaalisista tilanteista ja lapsen puolella olemisesta.

    Kirjoituksesi on tosi hyvä - ja kuten huomaat olen ahminut aiempia tekstejä näin sateisen kesälomani kunniaksi. Kiitos!!

    Eli: http://www.meidanperhe.fi/keskustelu/432938/ketju/_aitiys_ja_hapea_tabuko_

    Lukemalla Sun kirjotuksen ja sitten tän keskusteluketjun, saa hauskasti kaksi näkökulmaa yhteen.

    -Kaislakerttu

    VastaaPoista
  6. Tämä on kirjoitus, jonka olen jakanut omalla FB sivulla ja lukenut moneen kertaan. Tosi tosi tärkeä viesti, jonka olet todella selkeästi kirjoittanut. Kiitos. <3

    VastaaPoista

Hae

 

 

Ruokablogien kärki