Tietoa mainostajalle ›

Jaa-a. En tiedä.  Mutta onneksi naapuri ja lähimmäiset tietävät. Lämmin syksy houkutteli äiti-ihmisen jättämään syys- ja talvivaatehankinn...

Jaa-a. En tiedä. 

Mutta onneksi naapuri ja lähimmäiset tietävät.

Lämmin syksy houkutteli äiti-ihmisen jättämään syys- ja talvivaatehankinnat mietintämyssyyn. Tiedostin toki syksyn ja talven tulevan, mutta en niinkään repinyt stressiä vaatehankinnoista. Kyllä ne ehtii, ajattelin. Toisten hommatessa jo keväällä seuraavan syksyn vaatteet alennusmyynneistä, minä usein hommaan, niin omat, kuin näemmä lapsenkin vaatteet vasta kun niitä tarvitaan. 


Lisäksi ensimmäistä kertaa taaperon äitinä, en oikein ollut täysin varma, mitä vaatetta yksvee tarvitsee. Se ei vielä omin neuvoin kävele, joten hiekkalaatikkohommat on aika polvisuttaisia etenemisen tapahtuessa kontaten.

Ostanko siis välikausihaalarin, kuravaatteet, vai mitkä? Sitten taas kauppareissuille on ehkä työlästä pukea koko haalari, joten ostaisinko erikseen takin ja sitten housut? Vai onko housut hankalat taas hiekkalaatikolla, selän päästessä paljaaksi rymytessä? Entä talveksi? Millainen haalari, pitääkö sen nyt olla joku tekninen vai ei? Ja hitto mitkä hinnat! Ettäkö Reiman haalari maksaa sen satasen molemmin puolin, huhhuh, eihän se lapsi käytä sitä kuin sekunnin, pitääkö lähteä kirppareille?

Äääh, en tiiä, raskasta. Mietin vielä.


Kuinkas sitten kävikään? Asioilla on tapana järjestyä – ja niinhän ne järjestyi! Ilman, että äiti-ihmisen tarvitsi ponnistella sen eteen. Huippua!

Vastikään vietettiin käppänän yksveejuhlia. Saimme siskoltani syystakin ja hänen tekemänsä pipon, lapaset ja sukat. Ne tulivatkin heti tarpeeseen ensimmäisenä kylmempänä syyspäivänä, joka ajoittuikin juuri synttäreiden jälkeiselle viikolle.
Loistava ajoitus hei syksy!  

Kun olin saanut varmistettua hoitovapaan jatkumisen, nappasin käppänän kainaloon ja painelin naapurin oven taakse pimpottelemaan ovikelloa. Ajattelin, että täytyyhän sitä hoitovapaan kunniaksi kahvit juoda, ja kutsuinkin itse itseni naapurin rouvan luo, jolla itselläänkin on pari lasta.

Lähtiessäni kahvilta kotiin, kainalossani oli valtava määrä juuri oikean kokoisia, hyväkuntoisia ja hienoja lasten ulkovaatteita! Osa saatiin lainaan, osa omaksi. Siellä ne kaikki oli: Kurahousut sadetakkeineen, välikausihaalari (no just ne Reiman!), toppapuku, kevyempi takki, kypärämyssy, hanskat ja vielä sukkapöksytkin! Hei kiitti maailman paras naapuri, näähän ne multa just puuttuikin! Eli kaikki. 


Lisäksi käppänä peri serkun ekat talvikengät, ja sai synttärilahjaksi myös lämpimän villatakin ja lisää villasukkia ystäviltä ja sukulaisilta
Aika hyvät naapurit, minust. Kahviseuraa ja kaikkee.

Että miälenvikanen mäihändeeros... kröhöm, siis tosi hyvä tuuri kävi! Ei tarvinnut tuoreen taaperonäidin käyttää omaa päättelykykyä. Pro-äideillä oli jo hanskassa, mitä taapero tarvii.

Kandee siis kutsua itse itsensä kahville, jättää vaatehankinnat viimetinkaan ja olla muutenkin... noh, huoleton? Vai olikohan tämä vaan tämmönen kertamäihä?


...

-Nooh, olinhan mä jotain jo ostanut itsekin. Nämä:

Reipasta, etten sanois.



7 kommenttia

Huh. Nyt se on sovittu. Aikamme sitä aprikoitiin. Halu oli kova, mutta käytännön asiat mietityttivät. Tuki siitä ei ole kummoinen, mutta ei ...

Huh. Nyt se on sovittu. Aikamme sitä aprikoitiin. Halu oli kova, mutta käytännön asiat mietityttivät. Tuki siitä ei ole kummoinen, mutta ei sitä rahan vuoksi tehdä, sydän sanoo näin. 

Hoitovapaan jatkaminen vuodella. Se on nyt sovittu työnantajan kanssa ja siitä on Kelaan hakemus jätetty.  

Viimeisten viikkojen ja kuukausien aikana se hiipi mieleeni: en halua laittaa vielä lasta hoitoon. Jo keskikesällä aloin miettimään sitä, mutta silloin se tuntui niin kaukaiselta vielä. Miehelle aloin pikkuhiljaa juttelemaan pidemmästä kotihoidosta, ja kummankin selkeä toive oli, ettei lasta tarvitsisi laittaa vielä päivähoitoon. 

Päivähoito, tai sinne laittamatta jättäminen, ei ole meille mikään koulukuntapäätös. Oma mututuntumamme ohjaa tässä eniten. Uskon, että jokainen perhe tekee kuten parhaaksi näkee ja kukin toimii tilanteensa edellyttämällä tavalla. Meidän tuntemuksemme olivat vahvasti kotona hoitamisen kannalla. Vaikka suppean tutkimisen perusteella osaksi uskonkin "keltikangas-järvisiin", näihin päätöksiin eivät vaikuttaneet niinkään ne asiat, vaan intuitio ohjasi tekemään näin. 

Kun hoitovapaasta keskusteltiin, nousi aina esille se varmasti monia perheitä askarruttava asia: kuinka pärjäämme taloudellisesti? Minä olen sellainen optimisti tässä asiassa, että luotan meidän pärjäävän, kun laitetaan pärjäten. Mieheni - ymmärrettävistä syistä, hänhän sen "leivän pöytään" tällä hetkellä kantaa - mietti enemmän raha-asioita. Onhan se aikamoinen taloudellinen ja henkinenkin taakka huolehtia valtaosin perheen elannosta. Elätettävänä olon lisäksi, omantunnontuskaani ei helpottanut se, että koen olevani etuoikeutetussa asemassa mieheeni nähden. Minä saan nähdä läheltä koko ajan lapsen kehitysaskeleet, mieheni tehdessä sen leivän pöytään.  

Kun kuitenkin asiaa olemme jo tovin mietiskelleet ja koska molemmille on ollut tärkeää, että lapsi saisi olla vielä kotona, yhteinen päätös on, että minä jään kotiin. Tilanne ei ole meille 50-lukulainen, naiset kotona - miehet töissä -päätös, vaan osin kannattavuuslaskelmankin tulos. Meistä kahdesta mieheni on se kumman kannattaa olla ennemmin töissä. Eikä tässä edes ole kyse naisen eurosta, ihan vaan meidän elämäntilanteesta. 

Joka tapauksessa, ilmoitin työpaikkani ihanalle toimistopäällikölle päätöksestämme, ja tiedon vastaanotonkin ollessa niin myönteinen, viimeistään nyt minun olisi jo aika karistaa syyllisyydentunteen rippeet hoitovapaalla olosta ja alkaa nauttimaan. Sitäpaitsi, vaikka kotiäitiys (tai -isyys) ei yhteiskunnassa suurta arvoa tunnu saavankaan, se on hyvää ja tärkeää työtä. Luulen että aika iso osa omasta epävarmuudestani johtuu asenteista, ei niinkään omista ajatuksistani. Päätös tuntuu vain niin oikealta. Ja nyt kun se päätös on tehty ja ilmoitettu, raskas jahkailun taakka on tippunut harteilta. Tämä on varmasti hyvä asia. Onhan tämä käppänänpennun pikkulapsiaika melko once in a lifetime -juttu. Sen tärkeämpää juttua en nyt keksimälläkään keksi. 

Huh siis. Nyt on hyvä. Odotan innolla tulevaa vuotta. Hyvä tunne.


Hiekkalaatikkohommia jatkossakin 



6 kommenttia

Pikkukäppänän yksivuotisjuhlia vietettiin viikonloppuna. Vaikka pikku-ukkeli ei vielä itse osaa pyytää kavereita paikalle, äidin ja isin mie...

Pikkukäppänän yksivuotisjuhlia vietettiin viikonloppuna. Vaikka pikku-ukkeli ei vielä itse osaa pyytää kavereita paikalle, äidin ja isin mielestä oli hauskaa järkätä kestit, joissa on äidin ja isin kavereiden ja sukulaisten lisäksi, myös käppänän kavereita. Paikalle pääsikin noin kolmisenkymmentä vierasta, joista kolmasosa oli lapsia. 

Koska kotona tilat ovat aina melko rajalliset, varsinkin tiskivuorten hallinnan ja jääkaappitilojen suhteen, varasimme juhlapaikan kodin ulkopuolelta. Paikassa oli mukavasti ruokailutilaa ja oleskelutilaa keittiön kanssa samassa yhteydessä. Näin ollen alati keittiössä hääräävät isäntä ja emäntä eivät jää paitsi juhlavieraiden jutuista.

Lisäksi kaikki lapsesta asti tv-kokkia leikkineet saavat toteuttaa fantasiansa ja leikkiä kokkiohjelmaa ihan oikeassa tv-keittiössä. Kaikki, eli minä.


No pakotin kummityttönikin leikkimään:

Noin, takaisin synttäreihin.

Suurin osa ruuista tehtiin jo kotona, osa jätettiin samana päivänä juhlatilassa tehtäväksi. Suolaisiksi herkuiksi loihdimme fetapastasalaattia, rieskarullia ja tietysti, kaikkien (lasten)juhlien ykkösiä: nakkirullia, eli nakkipiiloja! Naposteltaviksi oli laitettu pöytiin sipsejä, popcorneja, hedelmiä ja karkkeja. Jälkiruokapuolta edustivat varman sokeri-overdosen aiheuttajat, M&M's-, suklaa- ja raesokericookiet, kaverin tekemät suussasulavat mokkapalat, sekä vakioni, mustikkajuustokakku. Jos taitoni riittäisivät, olisi ollut hauska tehdä joku megahieno kakunpäällinen, mutta kuten monet taannoisesta postauksesta jo huomasivat, nuo kädentaidot on vähän lusikalla annettu meikäläiselle. Päätä piti kuitenkin sen verran hakata seinään, että askartelin silti kakun päälle tekstit suklaasta spritsaamalla. Mielikuvissani oli ihana kaunolla kirjoitettu spritsaus, tuloksena tikkukirjaimin rimpuiltu toivotus. Oh well, ainakin yritin. 

Vaikka askartelu ja pikkutarkka näpräily ei olekaan meikämuijan taitolajeja, koristelu kuuluu lempipuuhiini. Oli ne juhlat sitten häät, joulu, vappu tai pääsiäinen, meitsi hoitaa koristeet esille. Aivan mieleisiäni koristeita en löytänyt pikakatselulla kaupoista, mutta hätäisesti löytämäni saivat kelvata. Tarkoitus oli luoda aikuismaiseen tilaan lastenkutsutunnelmaa, ja siinä isin ripustamat perusilmapallot, honeycombsit ja serpentiinit toimivat aivan hyvin! Tigeristä löytyi myös hauskat intiaanihahmot piristämään herkkupöytää.

Koska kaikilla on menonsa, ja varsinkin lapsiperheille aikataulut ovat usein työläitä toteutettavia, kerroimme kutsussa meidän olevan mestoilla tietyllä aikavälillä, ja vieraat saivat tulla itselleen sopivaan aikaan juhlille. Oli mukavaa kun synttäreitä saatiin juhlia pisin päivää ja koko ajan riitti hulinaa. Viimeisten vieraiden kohdalla päivänsankari olikin jo ehtinyt simahtaa vaunuihin päikkäreille, mutta se ei laskenut juhlatunnelmaa.

Lahjoja saanut pikkuherra ei aivan vielä hoksannut itse pakettien repimisen ihanuutta, jolloin äiti-ihminen uhrautui (hah!) avittamaan pikkumiestä. Ilmeisen hyvin vieraamme meidän päivänsankarin maun tuntevat, sillä toinen toistaan upeammat lahjat saivat äidin pojan tohkeissaan tutkimaan pakettien antimia. Varsin samanmieliset ystävämme olivatkin sattumalta ostaneet triplana Duplot sankarille. Ilmassa oli huvittuneisuutta, kun kerta toisensa jälkeen paketeista ilmestyi sama lahja. Kuten ystäväni 4-vuotias tokaisi: meillä oli duplo-onnea!



Kummankin vanhemman lemppareita lapsuuden lastenkutsuilta on ollut onginta. Siksi synttärisankarin äiti ja isi järjestivät tohkeissaan näillekin kutsuille onkimishommat. Eikä sankarin vanhemmat olleet ainoat innokkaat, myös muissa vanhemmissa oli havaittavissa pientä lapsenomaista iloa, vaikka onginta olikin vain lapsille tarkoitettu. 

Siskonlapseni olivat saaneet jo aiemmin kunniatehtäväkseen käyttää mielikuvitustaan ja askarrella ongintakankaaseen merestä löytyviä asioita. Meritähtien, mustekalojen, merilevien ja kalojen lisäksi merestä löytyikin sitten ruohoa ja kenkiä.

Ahti antoi merenantimina lapsille ongintapalkinnoiksi kyniä, lennokkeja, askarteluhommia ja pienimmille onkijoille Muumirusinoita. Kaksi kierrosta ongintaa ei meinannut riittää lapsille, enkä ihmettele, onhan se supersiistiä! Onginta on - nakkipiilojen rinnalla - juhlien ykkönen!


Koko päivä vilahti nopeasti kuin nakkipiilo juhlijien kitusiin ja yhtäkkiä bileet olivatkin jo ohi. Juhlapäivää edelsi äiti-ihmisen pirullinen selkäkipu, kenkkuilevat kodinkoneet ja pikku spritsausongelmat, mutta itse juhla oli succee. Siitä suurin kiitos kuuluu rakkaille juhlavieraille!



Seuraavia juhlia odotellessa... joko saa ottaa joulukoristeet esille?




Vaihdoin viime viikolla hieman kotimme oleskelutilojen järjestystä: riisuin väriä ja tavaraa pois pöydiltä ja seinistä, sekä vähensin roman...

Vaihdoin viime viikolla hieman kotimme oleskelutilojen järjestystä: riisuin väriä ja tavaraa pois pöydiltä ja seinistä, sekä vähensin romantiikkaa ja lisäsin yksinkertaisuutta. Jotenkin tuli vain vahvasti taas sellainen olo, että koti kaipaa uudistusta. Nyt kun koti on tietyiltä osin riisutumpi, minusta tuntuu että täällä on parempi hengittää.

Kun kotia muuttaa vähän ja kokeilee vaihtaa katselukulmaansa kodissa, vaikkapa istumapaikkaa vaihtamalla, löytää taas aivan uusia piirteitä ja kauniita yksityiskohtia uusien kuvakulmien myötä. 

Tässä muutama minun mieleeni oleva yksityiskohta kodistamme, mitkä löysin vastikään.









Oliko hyvä.. öö.. fengshui


Viimeisenä vielä kuva-arvoitus: Mitä näet kuvassa?




6 kommenttia

Tämän vuoksi pidän rimpuilublogia, enkä askartelupaskartelublogia, tai mitään muutakaan tee-se-itse -blogia... Ajattelin tulevien synttäri...

Tämän vuoksi pidän rimpuilublogia, enkä askartelupaskartelublogia, tai mitään muutakaan tee-se-itse -blogia...

Ajattelin tulevien synttäribileiden kunniaksi väkertää ihan itse lapselle upean partylakin. Kaikki alkoi ihan kivasti. Otin oikein kamerankin esille että voin sitte tehdä blogipostauksen yksinkertaisesta ja hienosta itsetehdystä partylakista. 

Nooh...

Alussa kaikki näytti ihan kivalta, tuosta noin vaan näpsäkkä tarvikekuva...
Sitten vaan näppärästi kääräiset pahvista tröötin, noin.

Ja sitten tällälailla kivasti pyöräytät serpentiiniä tröötin ympärille - helppoa!

No miksei se nyt... V**un liima.. tarttuu joka paikkaan. - Äkkiä sitä pakettinarua ja serpentiiniä, jumalauta!
Ei ei, ei hyvältä näytä, miten se ei nyt toimi. Pakko jatkaa. Äkkiä truuttaan tota liimaa tohon koko tötteröön ja...


...VALMIS!

 On se.. ruma.

(...)




Noin. Mitäs nyt, oisko konkurssiin menevässä Tiimarissa joku kiva partylakki alennuksessa?



17 kommenttia

Jaiks! Kohta juhlitaan vauvan muuttumista taaperoksi, eli yksivuotissynttäreitä. Apua, mihin tämä vuosi on mennyt? Vastahan minä heräsin puo...

Jaiks! Kohta juhlitaan vauvan muuttumista taaperoksi, eli yksivuotissynttäreitä. Apua, mihin tämä vuosi on mennyt? Vastahan minä heräsin puoliltapäivin ja aloin keittelemään aamukahvia, kun yhtäkkiä lapsivesi meni. Vastahan minä olin synnytyssalissa ja join aherruksen päätteeksi kätilön tuomaa kaakaota ja söin juustoleipää. Vastahan minä kannoin pienokaiseni kotiin ja asetin hänet päiväunille keittiössä olleeseen kehtoon. Muistan tuon kaiken selvästi kuin eilisen. En kestä, mihin tämä vauvavuosi oikein meni?

Se meni valvomiseen, syöttämiseen, kakkavaippojen vaihtoon. Se meni pitkiin kävelylenkkeihin, kotona oleskeluun ja satunnaisiin lounaisiin ystävien kanssa. Se meni myös aika paljon miehen ollessa töissä kantaakseen leivän pöytään, mutta myös onneksi hänen ollessa isyyslomalla, kesälomalla ja isäkuukaudella. Se meni äidin ja isän ihmetellessä pientä vauvaansa.


Vanhemmat opettelivat vanhemmuuteen ja kaikki oli uutta. Jännitettiin ensimmäistä kyläilyreissua, ensimmäistä ostoskeskusreissua, vaunulenkkiä ja kantoreppuretkeä. Ensimmäistä bussimatkaa, laivareissua ja Tukholman reissua. Ensimmäisiä maistiaisia porkkanasta, perunasta ja avokadosta. 

Vauvavuosi oli niin täynnä uutta ja ihmeellistä. Se oli joskus väsyttävää ja rankkaa. Usein se oli ihan tavallista arkea, usein myös ihanaa ja uutta vauvahurmosta. Se oli aikaa, joka meni nopeammin kuin olisin odottanut, vähän liian nopeasti. 


Nyt ymmärrän, miksi kaikki toitottivat nauttimaan täysin sydämin vauvavuodesta - se todella on yksi vilahdus elämässä, eikä sitä koskaan enää saa takaisin. Vaikka se varsinkin alussa oli uuvuttavaa, se oli myös tähänastisen elämäni hienoin, tärkein ja antoisin vuosi. En vaihtaisi sekuntiakaan, pois - no okei, ehkä yöheräilyt, keuhkokuumeeni, lapsen kymmenet korvatulehdukset ja parit kuumeilut. Toisaalta, nekin on selätetty, joten hitto, antaa mennä vaan - kokemuksia vahvempana: En vaihtaisi sekuntiakaan pois!

Onnea kohta yksivuotias, maailman tärkein, ihanin, rakkain, äidin ja isin oma aarre. Emme malta odottaa kaikkia tulevia hetkiä, kehitysaskeleita ja onnenmurusia kanssasi! Olet rakas, kiitos että tulit maailmaamme!

Pikkuinen lähdössä kotiin sairaalasta, isänsä 30 vuotta vanhoissa ensivaatteissa





2 kommenttia

Kun lapsemme oli vielä aivan pieni vauva, yöt olivat rikkonaisia - tunnin välein heräilyä, eikä päiväunirytmistäkään ollut tietoakaan - min...

Kun lapsemme oli vielä aivan pieni vauva, yöt olivat rikkonaisia - tunnin välein heräilyä, eikä päiväunirytmistäkään ollut tietoakaan - minun pelastukseni oli vaunulenkit. Meidän vauva oli jo kuukauden ikäisensä sellainen, että kun vain pakkasinkin hänet vaunukoppaan, hän jo nukahti. Kun yöt valvottiin ja päivät olivat yhtä sumussa kulkua, vaunulenkit saivat ajatukset selkenemään. 

Pikkuvauvana jäbä ei suostunut nukkumaan päiväuniaan missään muualla kuin liikkeessä, joten pieni pakkokin ajoi meidät päivittäin lenkkeilemään. Hyvä niin, siitä tuli minulle rakas rutiini. 
Meillä oli aivan selkeä rytmi päivisin. Aamutoimien jälkeen pakkailin pikkuhiljaa vauvan ja itseni uloslähtökuntoon. Aluksi tein lenkkejä vain vauvan kanssa kahden. Sitten aloin totuttaa yhtä koiraa kerrallaan vaunujen kanssa kulkemiseen, ja kun molemmat koirat olivat oppineet vaunujen kanssa lenkkeilyn, otin molemmat koirat mukaan.

Heti synnytyksen jälkeen raskas liikunta on poissa kuvioista hetken. Kävely onkin mitä mainioin tapa palautella kuntoa raskauden muokkaamaan kroppaan. Vauhti voi kiihtyä asteittain, ja kohta huomaa jo kunnon palautuneen tai kasvaneen kuin varkain. Sen lisäksi, että vaunulenkit ovat tietysti fyysiselle kunnolle hyviä, ne ovat myös mielen kunnolle hyödyllisiä. Niinä hetkinä, kun koirat ovat levottomia, lapsi on ärtyisä - oli se sitten väsymystä tai vatsakipua - ja äitikin on lopen väsähtänyt, on vaunulenkki kaivattu aikalisä koko perheelle. Vaikka lenkkeilyt tapahtuivatkin koirien ja vauvan kanssa, ne tuntuivat minulle omalta ajalta. Laitoin kuulokkeet korviin ja kuuntelin milloin radion asiaohjelmia, milloin vain musiikkia. 

Toisinaan käppäilin rauhallisesti maisemia ihaillen, toisinaan vauhdilla hikoillen. Joskus oli ihana vain laittaa mieli telakalle ja puuskuttaa eteenpäin kuin juna. Silloin ei kuunneltu Yle Puhetta, silloin kuunneltiin musiikkia. Täysillä. Koiratkaan eivät ihan aina päässeet mukaan, sillä pysähtely luonnon hajuja tutkimaan ei tullut kuuloonkaan, äidin halutessa vain keskittyä täysillä kävelyyn. Välillä kuulokkeet saivat olla kassissa ja vain kaupungin äänet toimivat musiikkina korville.

Puiden humina, jokirannan tuulenvire, jalkojen alla narskuva lumi, auringon kuivattama hiekkapölyinen kevätasfaltti, torikauppiaiden kaupankäynti, eri tahtiset kävelyäänet kävelykadulla, koululaisten kikatus ja ikäihmisten tietävät keskustelut. - Ne veivät äiti-ihmisen matkalle omasta kodista ja omasta mielestä pienelle aikalisälle. Rakastin vain kuulla ja aistia, ja vain kävellä. Kävellä tietäen, että lapsi nukkuu tyytyväisenä, ja juuri sen hetken verran minä saan olla vain omissa ajatuksissani.

Edelleenkin, vaikka pikkukäppänä on jo isompi ja nukkuu nykyään sisälläkin kivasti päikkärit, lähden säännöllisesti vaunulenkille. Enää lenkille ei aja aina päiväunien pakko tai lapsen kiukkuilu. Pelkkä kävelyn rauhoittava ja rentouttava vaikutus houkuttelee lenkille. Onneksi meidän kundi viihtyy edelleen takuuvarmasti vaunuissa, kunhan vain maisemat vaihtuu tarpeeksi rivakasti. Näin ollen äidillä on toistaiseksi vielä "omaa aikaa" ainakin vaunulenkkien muodossa.

Ei liene siis sattumaa, että vaunulenkkeilevät äidit ovat yleinen näky kaupungeissa ja lenkkipoluilla. Varsinkin jos tuntevat kuten minä tunnen. - Eikä muuten tuntemukseni aivan mutua ole. Löysin tuntemuksiani tukevaa ajatusta

"Käveleminen on kuin mielialalääke, jonka vaikutus on hyvin kokonaisvaltainen ja monitahoinen. Jo liike itsessään hoitaa, vähentää lihasjännityksiä ja rentouttaa, mutta liikunta näyttää vaikuttavan mieleen myös muilla mekanismeilla. On esimerkiksi todettu, että kävely on hyvä muistilääke ja aivojen vireyden ylläpitäjä. Kävely aktivoi molempia aivopuoliskoja yhtaikaa, ja fyysisen liikkeen kautta voi löytyä väylä myös arkitietoisuuden tuolle puolen." 


Äidit ja isät: Minun neuvoni siis parempaan vauva-arjessa jaksamiseen on vaunulenkit. Mikäli lapsenne viihtyy vaunuissa, ei muuta kuin lenkkarit jalkaan, kuulokkeet korville ja vauva päiväunille vaunuihin. Kävelkää tunti tai kolme - helpottaa, lupaan!





1 kommentti

Kyllä. Meillä asuu koomikko. Huumormiäs. - Ei ei, ei suinkaan isähenkilö, vaikka hauska mies hänkin on, vaan sellainen minikoomikko. Vauva...


Kyllä. Meillä asuu koomikko. Huumormiäs. - Ei ei, ei suinkaan isähenkilö, vaikka hauska mies hänkin on, vaan sellainen minikoomikko. Vauvankäppänä.

Koomikkovauva on sellainen, että se heittää läppää. Naurattaa äitiä ja isiä. Ja naurattaa myös ihan kaikkia kelle suo huumorimiähen läsnäoloaan. Toisinaan se nauraa meille, repii huumoria meistä.

Se esimerkiksi syödessään, tai itseasiassa ruokaa sotkiessaan, äidin tullessa riehumishomman väliin, ottaa naamalleen sellaisen yks-risti-kaks-hammasrivistöhymyn ja laittaa silmät sirrilleen ja nuuskuttaa. Kyllä, nuuskuttaa. Ja hihittää äänettömästi. Sillee että viiiiitsi vitsi, älä hermoile mutsi.

Sitten vaipanvaihdon yhteydessä se potkaisee jalat suoriksi ja jos ne osuu äitin mahaan ja äiti parkaisee kivusta, se repeää röhönauruun, semmoiseen Beavis ja Butt-Head -nauruun. Muutenkin olen alkanut uskomaan, että sellainen nopeutetun mustavalkofilmin tohellushuumori, pikku kommelluksineen ja loukkaantumisineen, on ihan ihmislapseen sisäänrakennettu huumorielementti. Että kun äiti lyö varpaansa tuoliin ja kiljahtaa aiiiiiii, se on parasta huumoria ikinä. Äitin hiusten repiminen, ja sen seurauksena äidistä tuleva korkean kimakka soundi, on myös hauskaa. Ihan kreisin hauskaa.


Meillä on muutama lapsiportti, jotka tarvittaessa rajaa pikkukäppänän pois koirien ruokakipoilta tai koirien kimpusta. Porttien luona koomikkovauva on apinamies. Se ottaa porteista kiinni ja matalan tahdikkaan öij öij öij -äänen tahdissa se roikkuu ja keikkuu portissa kuin marakatti. Koirat tietysti ovat vetäytyneet kauimmaiseen nurkkaan apinamiehestä ja sen ördäämisestä. Jos oikein hauskaksi intoudutaan, apinamies huutaa kipakat öh öh öh, vähän kuten koiratkin haukkuu. Sekin on koirien mielestä toooosi hauskaa. Apinamies sen sijaan nauraa päälle, ja useimmiten myös äitiä (salaa) hihityttää.

Nukkumaan mennessä, unilelujen ja muiden tavaroiden poisheittelyn sängystä ja koko pedin sekoittamisen jälkeen, seuraa ohjelmanumero Leikillään nukkumaanmeno. Se menee niin, että melko pitkän väsytystaistelun jälkeen koomikkovauva heittäytyy vatsalleen ja laittaa silmät kiinni. Tässä kohtaa äiti tai isi saattaa luulla, että vauva nukahti  - mutta ehei, vanhemmat - se oli hämäys! Vauvankäppänä ponkaisee ylös täyspirteänä ja alkaa heittelemään uudelleen leluja pinnasängyn reunojen yli poimittavaksi. Toisinaan tämän feikkinukkumisen punch line saattaakin olla se, että kaveri pomputtaa päätä patjaa vasten taas sillä öij öij öij -äänellä kuorrutettuna. Väsytystaistelu ei ole ollut turhaa: Äitiä naurattaa taas. 

Sellaisina hetkinä, kun vanhempia väsyttää ja arki tuntuu tökkivän, yksi tuollainen arjen koomikko on parasta maailmassa. Se saa hymyn huulille, eikä ankeudelle jää sijaa. 

Sellainen on meidän koomikkovauva, huumorilapsi.
Yes, you are my treasure ♥

Menin viemään poikaa päiväunille. Olimme heränneet jo ennen seitsemää, ja yhdeksän jälkeen aamulla kaveri alkoi näyttämään merkkejä väsymise...

Menin viemään poikaa päiväunille. Olimme heränneet jo ennen seitsemää, ja yhdeksän jälkeen aamulla kaveri alkoi näyttämään merkkejä väsymisestä. Vein tyypin sänkyynsä ja hieman kiukkuisen oloinen pikkumies ei tahtonut saada unestaan kiinni. Menin itse makaamaan vieressä olevaan sänkyymme, vähän kuin esimerkiksi: kato äiti on tässä myös, ota säkin unet.

Havahduin ja huomasin, että olen nukahtanut ja viereisessä pinnasängyssäkin jo nukutaan. Minulla ei ollut aikomusta mennä itse päikkäreille, vaan hoitaa miljoona asiaa, joita jo aamulla stressasin. Pääni ei kuitenkaan nouse tyynystä, kroppa tuntuu raskaalta. Alkaa raskas valveuni, jossa kroppani nukkuu, mutta ajatukseni juoksee sekamelskaisesti.  

Ajattelen, että okei, olen ilmeisen väsynyt, annetaan sitten periksi, nukutaan päikkärit lapsen seurassa. Yritän rentoutua, mutta kaikki aamun aikana ärsyttämät asiat ja kaikki ne työlistalla olevat asiat muuttuvat tuhat kertaa kamalemmiksi, mitä ne todellisuudessa ovat. Huomaan vähän väliä olevani jollain tasolla hereillä: kuulen esimerkiksi lapsen unituhinan ja tunnen raskaan vartaloni sänkyä vasten. En kuitenkaan pysty irtaantumaan ahdistavasta unesta. Tiedän näkeväni unta.

Uni jatkuu ja jatkuu. Työstän sekavia ajatuksia päässäni. - Pelkään että jääkaapin ovi on jäänyt auki, kirjoitan kiireessä blogiani, vastaan sähköposteihin, teen yhdistyksen hommia, pelkään että tuoli on jäänyt auki ja koirat ovat pöydällä syömässä jotain aamupalan rääppeitä, soittelen puheluita, perun tapaamisen. Teen kaikkea tekemättömiä, mutta myös turhia hommia mielessäni. Kaikki on vain yhtä mössöä ja paniikkia, mutta kroppa on raskas kuin lyijy. 

Ehdin jo miettiä, että tältäkö tuntuisi olla koomassa tai halvaantuneena. Näinkö ajatus juoksisi vartalon vankina.

Liikutan kättä, saan silmäni auki. Poika nukkuu edelleen. On kulunut tunti. Olen edelleen väsynyt, ehkä vähän vielä aiempaa väsyneempi. Päätän jatkaa uniani ja vaihdan asentoa. Puhelimen jääminen keittiöön ahdistaa. Entä jos se alkaa soimaan, ja minä tai poika herää kesken päikkäreiden. Radiokin on edelleen päällä aamusta, mutta se ei häiritse. Suihkuun piti mennä ennen kuin poika herää. Ääh, silmät kiinni ja unta palloon.


Nukahdan heti. Valveunen ja rästilistan panikoimisen sijaan, alkaa ihan oikea painajainen. Siinäkin on kiire ja paniikki. Kaikki lahoaa ja mistään ei tule mitään. Pelottaa ja ahdistaa.

Herään 40 minuuttia myöhemmin. Nousen ylös katsomaan onko jääkaapin ovi oikeasti auki ja koirat pöydällä. - Ei ole. Itse asiassa täällähän on ihan siistiä. Valo tulvii ikkunoista ja kaikki aamupalavehkeet on siivottu pois. Itse siivosin, en vain muistanut sitä. Koirat nukkuu rauhassa, poikakin nukkuu vielä. Puhelin ei ole soinut, sähköposti ei ole tukkeutunut. Menen vessaan ja miettimäni tämän päivän blogikirjoitusaihe siirtyy seuraavaan kertaan - päätän kirjoittaa tästä. Tätä kirjoittaessani kädet ovat edelleen mössönä, ne painaa aika paljon, silmät ovat vähän sirrillään, mutta ajatukset ovat jo kirkkaammat. Ahdistus on laantunut, eikä kaikki asiat tunnu enää kaatuvan päälle. Helpottaa.

Ehkä ne kamalat päikkärit auttoivat asettamaan taas ajatukset kasaan. Ehkä alitajunta työskenteli kropan levätessä. Ehkä tämä oli juuri se mitä kaipasin nyt. Ehkä luonto teki mitä tehtävä oli. 


Silti: Hyi ja hui. Pelottavaa.







Edit. Googletin valveunen, sieltä tuli ehdotus selkounesta, joka usein juuri sekoitetaan valveuneen. Se saattoi olla sitä. 


2 kommenttia

Minulla oli sormus. Sen ostin Tukholmasta kesälomareissultamme, ja siitä niin kovasti pidin. Se pääsi joka päivä sormeeni. Siinä se aina kiv...

Minulla oli sormus. Sen ostin Tukholmasta kesälomareissultamme, ja siitä niin kovasti pidin. Se pääsi joka päivä sormeeni. Siinä se aina kivasti killui, tuoden minulle mukavan tunteen. Se oli posliinia ja siinä luki ympäri sormuksen kys kys kys... 

Sitten äiti-ihminen lähti perjantaina ekstempore rakkaan ystävänsä kanssa, toisten rakkaiden ystävien työpaikan kesäkauden päättäjäisiin. Äiti-ihminen ja rakas ystävä joivat skumppaa ja intoutuivat vielä jatkamaan iltaa päättäreistä paikalliseen hippidiskolaan. Hyvän biisin saattelemana se hölmö äiti-ihminen löi iloisesti kätensä yhteen tanssilattialla ja NAPS! - Kihla- ja vihkisormus olivat kys-sormukseen yhteen osuessaan posliinia kestävempiä ja posliininen suukottelusormus napsahti tanssilattialle palasiksi. 

No äiti-ihminen tietysti herkkänä (skumpasta?), keräsi löytämänsä palaset, päästi itkun ja lähti kotiin. Ei se sormus tavarana, sellaisen saa tilattua uuden, mutta kaikki se mitä siihen oli ladattu - Meidän reissu, minun rakkaimpien kanssa. Se oli rakas matkamuisto ihanasta matkasta.

Kuten Kristaliinakin blogissaan totesi: Nothing good ever happens after 2 o'clock. Kun tämä Valtava äksidentti tapahtui, kello taisi juuri olla ylittänyt kahden. 

Ystäväni tuppaa sanomaan aina, että kaikella on merkityksensä. Sen syvemmittä analyyseittä, tämän tarkoitus oli kai teroittaa jo tietämääni. 

Viikonlopun opetus siis olkoon: Nothing good ever happens after 2 o'clock, oikeesti.



Rest in pieces:








Ei auta kuin tilata uusi, ehkä kostoksi tilaan yhden ylimääräisenkin! 


2 kommenttia

Ei hätää, joulusesonki ei suinkaan ala vielä syyskuussa! Voitte jatkaa lukemista. Istahdin juuri alas ja otin palan niin hyvää kakkua,  et...


Ei hätää, joulusesonki ei suinkaan ala vielä syyskuussa! Voitte jatkaa lukemista.


Istahdin juuri alas ja otin palan niin hyvää kakkua,
 että voisin suostua sen kakun kosintaan. Tai sitten meillä vois olla vähintäänkin vaikka joku fling. Kakku ja minä - yhdessä ratsastaen auringonlaskuun...

Kröhöm, asiaan.

Unelmien Talo&Koti piipahti täällä taas kylässä, tällä kertaa mukanaan myös hurmaava Sini Kinuskikissasta! Pian tulevassa jutussa on vähän meidän kotia, yksi supersuosittu bloggaaja herkkuineen, yksi tavismamma, jolla on kans tämmönen pikkublogi, ja sitten tietysti paljon ihania kuvia ja tunnelmia! - Kuvaajana muuten oli upea, kirjankin juuri julkaissut tee-se-itse -taitaja, Riikka, tyylikkäästä Weekday Carnival -blogistaan. 

En malta odottaa lopputulosta, veikkaan että siitä tulee huikea!

Kuten Facebookissa jo mainitsin, juttu on siis 11/2013 Unelmien Talo&Koti -numeron mukana tulevassa liitteessä. Hiii!




Edit. Täältä löytyy sen jumalaisen kakun resepti! Ja täällä on joku mamma.


4 kommenttia

Jos hiilarittomuus on jees ja raakaruoka on jees, niin tämä on superjees!  Vaikka raakaruoka kuulostaisi vieraalta, tätä kannattaa koke...


Jos hiilarittomuus on jees ja raakaruoka on jees, niin tämä on superjees! 

Vaikka raakaruoka kuulostaisi vieraalta, tätä kannattaa kokeilla. Tässä asiassa hyvänä mittarina oli taas perheen mies, joka pienestä ennakkoepäilystään huolimatta rakasti tätä ruokaa.




Tämän ruuan nimeämisessä oli vaikeuksia. Olisin halunnut saada helposti jo otsikossa ilmi mitä tämä oikeastaan on. Hankalaa. Sen nimeksi meinasi tulla avokadozucchinipappardelle, mutta se olisi ollut jo liikaa. 


Eli kyse on kesäkurpitsasta, zucchinista, tehdystä pastankorvikkeesta, avokado-tomaatti-nam-herkku-uuh -lisukkeella. Ja mikä parasta, tämä on vähähiilarista, hyvärasvaista, lihatonta, terveellistä, no okei, nyt vois vasta tulla se - mikä parasta - sairaan hyvää!


Ohje kahdelle pääruokailijalle tai neljälle alkuruokailijalle:

1 isohko kesäkurpitsa

2 avokadoa
1 tomaatti
1/2 tuore chili
1 sitruuna
2 valkosipulinkynttä
pieni nippu hienoksi pilkottua korianteria
kourallinen hienoksi pilkottua basilikaa
1rkl hunajaa
1rkl oliiviöljyä 
suola 
pippuri 

Höylää kesäkurpitsasta pappardellepastan muotoisia fliisuja kuorintaveitsellä, siemenosiota lukuunottamatta. Silppua chili ja valkosipulit hienoksi ja lisää sitruunan mehu niiden päälle. Leikkaa avokado kuoressaan kuutioiksi ja irrottele lusikalla kuutiot chilin ja valkosipulin sekaan. Lisää kuorittu ja kuutioitu tomaatti. Hienonna basilika ja korianteri ja lisää seokseen. Lisää hunaja ja oliiviöljy, ja sekoita käännellen, ettei avokadon mössäänny täysin.

Asettele kesäkurpitsapappardelle keoksi lautaselle, lisää päälle oliiviöljyä, suolaa ja pippuria. Asettele kasa avokadoherkkua keon päälle. Voilà! Bon appétit! Muchos nachos! - Se on siinä!




7 kommenttia

Heräsimme aamulla melko verkkaisesti. Pikku-ukkeli nostettiin meidän väliin, ja hän sai painia peittojen ja tyynyjen kanssa, äidin ja isän...


Heräsimme aamulla melko verkkaisesti. Pikku-ukkeli nostettiin meidän väliin, ja hän sai painia peittojen ja tyynyjen kanssa, äidin ja isän vielä karistellessa unihiekkaa pois silmistään. Nousimme ylös ja aloimme tekemään aamurutiinejamme. Kuuttipoika tuhtaili lattialla. Tutki innoissaan omia lelujaan, kuin ensimmäistä kertaa. Mies meni koirien kanssa aamulenkille, ja minä aloin valmistamaan aamupalaa. Kahvit tulille, pojalle puuroa, äidille ja isille leipätarvikkeet pöytään. Ei mitään hienoa, ihan tavallista. Mies tuli lenkiltä ja koko perhe söi yhdessä aamiaisen. Kuuttipojalle ei puuro maistunut, joten oma leipä oli tehtävä hänellekin. 


Mieheni lähti kuvauskeikalle, ja kohta poika jo menikin aamupäiväpäikkäreilleen. Kun poika heräsi, aloimme valmistautumaan Siivouspäiville lähtöön. 




Olin ehtinyt heittää pyykit koneeseen, joten ne piti vielä nakata ulos narulle kuivumaan. Otin pikku-ukon rattaisiin mukaani, ja ukkelin ihmetellessä ruusupuskia, äiti asensi pyykit narulle. Aurinko paistoi ja kevyt, vähän jo viileä, tuulenvire aloitti kuivaustyönsä.

Lähdimme kävelemään kohti Rautatientorin puistoa. Siivouspäivän kartan mukaan siellä olisi paljon myyntipisteitä. Matkaa taittaessa höpötimme kuuttipojan kanssa aivan omaa kieltämme. Pieniä kiljahduksia, lallatusta ja hauskaa jokeltelua. Aurinko lämmitti selkääni ja kuuttipojan silmiin paistoi välillä aurinko, saaden pojan siristelemään silmiään suloisesti. Katselimme äidin ja isin vanhoja kotimaisemia, ja haikailin taas takaisin Portsaan. Vasta kun pääsimme perille puistoon, huomasin kuinka nopeasti matka meni. Kaipasin jo takaisin kävelemään syksyntuoksuiseen Portsaan.

Rautatientorin puisto lippakioskeineen saivat pian unohtamaan kaipuun ja tilalle tuli innostus. Nuoret urbaanit aikuiset olivat laittaneet esille itselleen ylimääräiseksi jääneitä tavaroita. Laukkuja ja kenkiä, kirjoja ja vaatteita. Hinnat eivät päätä huimanneet, paitsi ehkä positiivisessa mielessä. Puolesta eurosta kolmeen euroon, tuntui olevan yleisin hintahaitari. 

Ystäväni lasten syödessä välipalaa, grillikioskin setä soitti ensin lapsille kovaäänisistään Fröbelin palikoiden parhaita ja viimeiseksi meille äideille biisin, jonka sanat kuuluivat Oi kuinka kaunis on tuo nainen.. Noh, nyt vasta tätä kirjoittaessa hokasin, että se biisihän on Striptease tanssija, mutta mehän tietysti sivuutimme sen seikan, ja kuulimme vain tuon imartelevan kohdan kertsistä. 

Rautatientorin puistosta matkaan tarttui lapselle hauskan satumaisilla retrokuvilla varustettu kirja ja äidille koko vaatekerta: kengät, laukku ja mekko. Lippakioskilta nautittiin vielä virkistävät Club-mate -juomat, lasten kehitellessä maailman hauskinta leikkiä hiekasta.



Lähdimme vielä pikaisesti kohti Kupittaan puistoa, siinä toivossa, että siellä olisi vielä Siivouspäivän myyntipisteitä pystyssä. Valitettavasti muutama viimeinen myyjä jo korjaili tavaroitaan pois. Olimme liian myöhään liikkeellä. 

Nälkä alkoi hiipimään äitien vatsoihin ja piipahdimmekin ilmeisen lapsiystävällisessä, vaikkakin aika pubimaisen näköisessä ruokaravintolassa Kupittaalla. Vatsat täynnä, kirppislöydöt kärryissä, päätimme vielä piipahtaa jätskeillä - kesän viimeisillä.

Ilta-auringon paistaessa jo matalalta, lähdin kävelemään pikku-ukko kärryissään kotia kohti. Oli selvää, että lämmin ilta auringonpaisteineen vaati äitiä käyttämään bussin sijaan jalkojaan. Matkaan taittui ehkä tuntikin, mutta kauniin Martin läpi kävellessä, ei voi kuin ottaa aikaa ja nauttia Turun itärannan lauantaisesta tunnelmasta.

Tulimme Förillä omalle puolelle jokea, matkaseuranamme kasa teinipoikia poppikoneineen. Hyväntuuliset, intoa puhkuvat teinit kiroilivat ja möykkäsivät. Taputtivat aina kun joku sanoi tai teki jotain hauskaa. Se sai minut hymyilemään. - Niin täynnä virtaa, niin vähän iän kartuttamaa kyynisyyttä, niin paljon hellyyttävän uhmakasta kaikkivoipaisuutta ja yhteenkuuluvuutta. Hetken yhtämatkaa ylmämäkeen tarpoessamme, teinit huomasivat minut ja kärryissä heitä suurilla silmillään ihmettelevän pikku-ukon. Yksi teineistä huomautti toisia kielenkäytöstä ja kaikki hiljenivät. Minulle tuli kunnioitettu olo. Äiti lapsineen herätti kunnioitusta. Kuinka suloista, lähes koskettavaa. Nykyajan teinit, ihania ne ovat!

Saavuimme kotiin melkein yhtä aikaa mieheni kanssa. Pikku-ukko leikki tovin vanhempiensa kanssa lattialla, jonka jälkeen söi iltapuuron. Koko päivän hengailun väsyttämä poika nukahti heti sänkyyn päästyään. Äiti ja isi istuivat hetken ulkona punaviinilasillisten kanssa kynttilänvalossa. Sanoimme kesälle hyvästit ja toivotimme syksyn tervetulleeksi. Se oli kesän viimeinen päivä.



Tätä pihapenkillä kirjoittaessani, näppikselleni leijaili keltainen koivunlehti. - Syksyn ensimmäinen päivä.



Hae

 

 

Ruokablogien kärki