Tietoa mainostajalle ›

Vuosi vierähti. Se on ollut tähänastisen elämäni ihanin vuosi. Vuodessa oli paljon mahtavia asioita, mutta vuoteen mahtui myös ylämäkiä. Kai...

Vuosi vierähti. Se on ollut tähänastisen elämäni ihanin vuosi.

Vuodessa oli paljon mahtavia asioita, mutta vuoteen mahtui myös ylämäkiä. Kaikesta selvittiin ja oikeastaan ylämäet vain vahvistivat onnellisia hetkiä, joita mahtui vuoteen paljon. Vuosi oli stressittömin, rikastuttavin ja hauskin vuosi. Lapsen kanssa kotona oleminen ja mahdollisuus seurata lapsensa kehittymistä läheltä, ovat olleet suurimpia ilon aiheita minulle. Ainutlaatuista ihanuutta. Kiitollisuus lienee päällimmäisin tunne nyt.

Tämä blogi, jonka aloitin huhtikuussa, on antanut jo nyt enemmän kuin uskalsin odottaa. Se on avannut uusia mahdollisuuksia ja palkinnut jo nyt siihen antamastani ajasta. Ensi vuonna blogihommani laajenevat, ja anteeksi klisee, mutta siitä lisää myöhemmin.


Vuosi meni nopeasti, mutta se antoi enemmän kuin mikään vuosi koskaan. Tämä oli hyvä vuosi.



Ihanaa uutta vuotta kaikille rakkaille lukijoille! Ilman teitä lukijoita blogin pitäminen ei olisi näin kivaa. 

Kiitos kuluneesta vuodesta!


Skool vuodenvaihteelle, toivottaa Mamma ja esituoksuttelija!



2 kommenttia

Ootas vaan kun se lähtee tosta liikkeelle. Olen miettinyt, miksi kaikki varoittelevat taaperoiden saavan vanhempansa hermoromahduksen p...

Ootas vaan kun se lähtee tosta liikkeelle.

Olen miettinyt, miksi kaikki varoittelevat taaperoiden saavan vanhempansa hermoromahduksen partaalle ja miksi aina kuulee tuota samaa fraasia. Tähän asti olen vain miettinyt, mikä siinä kävelemisessä ja taaperoiässä nyt niin kamalaa on - ei meillä ainakaan se ole teettänyt yhtään lisää harmaita hiuksia. Minusta on on ollut jopa helpottavaa, että lapsi on kävellyt. Monessa tilanteessa käveleminen on ollut vaikkapa konttaamista käytännöllisempää.

Tänään tuo pikkuapina keksi kuitenkin tuolille kiipeämisen pelottavan taidon. Aikaisemmin taapero on osannut kiivetä sohvalle, mutta on myös osannut istua siellä (useimmiten) nätisti ja mikä tärkeintä, myös kiivetä alas sieltä nätisti. Kun tuoli tuli kuvioon, homma muuttui vaaralliseksi. Lapsi kun tahtoo seistä tuolilla sinne ähistyään, eikä todellakaan anna äiti-ihmisen auttaa, pitää kiinni tai oikeastaan edes olla lähellä. Tönii minut vain pois tai rimpuilee käden irti kädestäni. Jos lapsi osaisi jo puhua, se huutaisi turvaverkkona toimivalle äidilleen: MÄÄ ITTE!


Kyllä ne siitä oppii, kun tippuvat pari kertaa

Oppivat kai, tai sitten halkaisevat kallonsa. Minusta lasten on hyvä kiipeillä, juosta, pomppia ja oppia, enkä todellakaan aio estää edellä mainittuja tapahtumasta, mutta koska tänään tuli jo todistettua, sieltä tuolilta tullaan myös alas - vauhdilla, eikä mitenkään hallitusti - on pakko valvoa ja olla vieressä ottamassa koppi. Lapsi ei näemmä osaa yhtään vielä peruuttaa niin nätisti tuolilta, kuin osaa sohvalta ja sängyltä, eikä lapsi myöskään hoksaa, että siinä tuolilla seistessä ei voi ottaa sivuaskelia kuten sohvalla. Tietysti sohvallakin hilluessa on saanut olla koko ajan lähellä, mutta sinne kiipeäminen ei ole aiheuttanut välitöntä riskiä tulla naamalleen alas.


Tänään tuli ensimmäistä kertaa sellainen tunne, ettei lasta voi sekunniksikaan jättää sivusilmällä valvottavaksi: Heti se kävi vetämässä tuolin pöydän alta ja muina veikkagustafssoneina oli valloittamassa vuortansa uudelleen.  

Näistä jutuistako ne ootas vaan -tyypit ovat siis varoitelleet? 



11 kommenttia

Raketit olivat lapsena hauskoja. Ostimme isot kasat isoja ja pieniä papatteja, noitapillejä, roomalaisia kynttilöitä ja kaikkia mitä tahansa...

Raketit olivat lapsena hauskoja. Ostimme isot kasat isoja ja pieniä papatteja, noitapillejä, roomalaisia kynttilöitä ja kaikkia mitä tahansa paukkuja, joilla oli hauskat nimet. Omakotialueella paukkuja räjäyteltiin heti kun ne saatiin käsiimme ja niin kauan kuin niitä riitti. Isot pojat räjäyttivät postilaatikoita ja isoveli myös peukalonsa - jollen aivan väärin muista: kahdesti.

Räjäyttelyn jälkeisenä päivänä kaikki nietokset olivat täynnä ruudinjäämiä, punaista roskaa, ja koko seutu haisi palaneelle. Ranta, jolle alueen asukkaat kokoontuivat katsomaan omia ja toistensa ilotulitteita, oli pitkään keväälle asti röhnäinen.

Silti ilotulitteet olivat ihania. 



Sitten kasvoin aikuiseksi, ahdistuin roskaamisesta ja varsinkin kotieläinten ahdingosta uudenvuodenaattona. Tuntui kohtuuttomalta nähdä kissanpierun pihahtavan sekunnin hangessa, kun tuhansissa kodeissa kotieläimet joutuvat kärvistelemään päivän huonekalujen alla paniikissa. Turhanpäiväinen, tunteja kestävä räjäyttely menetti hohtonsa. 

Pahinta on, ettei moni omistaja edes tiedä eläimiensä kärsivän, koska eivät ole sitä näkemässä: Eläimet ovat yksin kotona, isäntäväen juhliessa vuodenvaihdetta muualla.

Joskus voi käydä niinkin, että pelkoreaktio tulee, vaikkei sellaista aiemmin ole ilmennyt - niin meidän koirille kävi viime vuonna. Siitä asti kun meillä on ollut koira, olemme viettäneet vuodenvaihteet kotona. Varmuuden vuoksi. Vaikka koskaan aiemmin kumpikaan koiristamme ei ole reagoinut ilotulitteisiin, jostain syystä viime vuodenvaihde sai molemmat piiloutumaan ja tärisemään pelosta. Onneksi olimme kotona, ettei suurempaa paniikkia syntynyt. Verhot suljettiin ja tv laitettiin kovemmalle, ja kun hetkeen koirat eivät kuulleet enää räjähteiden ääniä, ne rauhoittuivat ja unohtivat pelkonsa. Me pääsimme aika helpolla, mutta kaikki eivät pääse.

Pelko voi ajaa koiran tolkuttomaan paniikkiin. Koira saattaa ulostaa ahdistuneisuuttaan sisälle, haukkua järjettömästi tai olla levoton ja ahdistunut. Usein paniikki voi kestää pitkälle varsinaisten räjäyttelyiden loputtuakin. Jo pelkkä ruudin haju saattaa saada koiran jalat alta. Pahimmillaan ilotulitteista säikähtäneille koirille kehittyy jokin pitkäaikainen trauma, joka heijastuu jatkossa jokapäiväiseen elämään. Eikä ole yksi tai kaksi kertaa, kun on kuullut jonkun koiran karanneen säikähdettyään lenkillä. Paniikissa koira saattaa päästä rimpuilemaan irti valjaistaan tai pannastaan. On tärkeää, ettei koiria tarvitsisi ulkoiluttaa paukuttelun aikana.  


Hulluinta mitä olen nähnyt oli, kun kaupungin ilotulitukseen oli raahattu ajattelemattomuuttaan koira mukaan. Koira säikähti yllättävää pauketta niin pahasti, että menetti hetkeksi kykynsä kävellä, tai edes seistä. Se kaatui vatsalleen maahan, eikä paniikkinsa vuoksi pystynyt enää liikkumaan. Silmät olivat kuin syvät mustat aukot, eikä koiraan saanut mitään kontaktia. Isoa koiraa oli vaikea saada äkkiä pois äänien luota sen ollessa liikuntakyvytyön. Koira makasi kuin halvaantuneena. Vasta muutamaa minuuttia myöhemmin koira tokeni vähän. En tiedä tai uskalla arvailla, miten kokemus vaikutti koiraan sittemmin.

Edelleenkin pidän ilotulituksia kauniina, mutta vain hallitusti, lyhyesti, liikoja roskaamatta ja 
vaarattomasti nautittuna.

Koska on vaikea saada kaikkia ihmisiä jättämään raketteja ja pommeja kauppaan ja nauttimaan vaikka vain 
kaupungin järjestämästä lyhyestä, mutta kissanpieruja näyttävämmästä esityksestä, lienee kohtuullista toivoa, että raketteja ammuttaisiin vain niille tarkoitettuna aikana: uudenvuodenaattona, iltakuuden ja aamukahden välillä. On tärkeää, että koira pystytään ulkoiluttamaan ennen ja jälkeen paukuttelun, ei sen aikana.


Meidän tytöt viime uudenvuodenaattona - toinen divaanin alla, toinen mieheni selän takana paidan alla



5 kommenttia

Joulu a lkaa olemaan jo  paketissa, mutta onneksi on vielä nämä ihanat ja leppoisat välipäivät. Jouluaatto vietettiin suvun kesken meillä, j...

Joulu alkaa olemaan jo paketissa, mutta onneksi on vielä nämä ihanat ja leppoisat välipäivät. Jouluaatto vietettiin suvun kesken meillä, ja eilen pöytä katettiin vielä uudelleen sisarusteni tullessa meille rääppiäisiin. Koko eilinen päivä meni vieraista huolimatta villasukissa ja oloasussa, mikä onkin parasta joulupäivässä. Joulupäivä onkin vähän kuin jouluaatto, mutta ilman häsellystä. 

Meidän välipäiviin kuuluu kauan kaivattua kiireetöntä yhdessäoloa, kyläilyjä puolin ja toisin ystävien kesken, sekä tietysti villasukissa möllöttämistä kirjoja lukien ja leffoja katsellen.


 

Joulunaika on myös perinteiden aikaa. Lapsuuden jouluun kuuluivat tietyt perinteen, jotka ovat säilyneet meillä aina tähän päivään saakka. Ehdotin miehelleni jo ennen joulua, että voisimme aloittaa jonkin uuden, oman perheemme, oman jouluperinteen. Kun joulutervehdysten mukana tuli vadelma-suklaasiirappipullo ja joulupaketista kuoriutui pieni valurautapannu, keksin, että perheemme uusi perinne voisi olla amerikkalaiset pannukakut tapaninpäivän aamuna, jouluisella siirapilla nautittuna.

Etsin netistä ensin suomenkielisiltä sivuilta hyvää reseptiä, mutta kaikki pikaisesti löytämäni vaikuttivat kovin monimutkaisilta, jolloin nopea ja helppo aamupalapannari -ajatus olisi vesittynyt. Löysin englanninkielisen ohjeen ja muuntelin sen kaappimme sisällölle sopivaksi, sekä muutin mittayksiköt meidän mittayksiköiksi. Olen kauan haaveillut perinteisistä amerikkalaisista pannareista, enkä ole aiemmin tiennyt, miten ne kuuluu valmistaa oikein. Näistä pannukakuista tuli oikein hyvät - juuri sellaiset mehevät ja kauniin pyöreät, joista olin haaveillut - joten ajattelin jakaa reseptin teidän kanssanne!



Perinteiset (hihhi) tapaninpäivän amerikkalaiset pannukakut, olkaa hyvät:

4kpl pannukakkuja


2dl vehnäjauhoja
1tl leivinjauhetta

2rkl fariinisokeria (tavallinenkin käy)
1/2tl suolaa

1 1/4dl maitoa (käytin kaapissa olleet kuohukerman ja maidon jämät pois kuleksimasta)
1 iso tai 1,5 pientä kananmunaa
2rkl sulatettua voita

Sekoita jauhot, suola ja fariinisokeri sekaisin. Sekoita erillisessä kulhossa maito ja kananmuna(t) ja vatkaa sula voi joukkoon. Lisää maitoseos jauhoseokseen ja sekoita haarukalla tasaiseksi mössöksi. Seos on aika paksua ja kuuluukin olla. Lämmitä pieni, halkaisijaltaan noin 15cm leveä pannu kunnolla kuumaksi, ja tiputa lämpö asteikon puoleen väliin. Meillä on yhdestä yhdeksään -asteikko, joten paistoin esikuumennuksen jälkeen pannarit neloslämmöllä. Paista voissa, ja kun pannarin pintaan alkaa muodostumaan kuplia, sen voi kääntää.

Pistin pannulle reilut kaksi ruokalusikallista taikinaa, jolloin valmiista pannukakusta tulee sentin paksuinen mehevä mötkäle. Päälle siirappia ja koristeeksi tomusokeria. 



Taaperokin pääsi maistamaan ensimmäistä kertaa amerikkalaista pannukakkua ja oikein siirapilla. Ja aina kun äiti lisäsi nokareen siirappia pannarin päälle, taapero oli riemusta niin innoissaan, ettei meinannut tuolissaan pysyä.

Jos jouluruoat pursuavat tapsanpäivänä jo korvista, nämä pannarit ovat ainakin jotain ihan muuta!



4 kommenttia

Rauhallisia aamuja, kiireettömiä kahvihetkiä, kynttilöitä ja hiljaisuutta. Pötköttelyä villasukissa, pitkiä kävelylenkkejä, konvehteja. ...


Rauhallisia aamuja, kiireettömiä kahvihetkiä, kynttilöitä ja hiljaisuutta. Pötköttelyä villasukissa, pitkiä kävelylenkkejä, konvehteja. Kyläilyjä, glögiä ja iloa. 

Lukuhetkiä, lämpöä, kokonaisia päiviä yökkäreissä. Elokuvia, herkuttelua ja ystäviä. Rauhallista, levollista yhdessäoloa.




Onnellista ja hyvää joulua kaikille lukijoille!


Turku on paska kaupunki. Täällä ei ole parkkipaikkoja. Kaunis kirkko on, mutta sinnekin ovat löytäneet jotkut typerät aktivistit. Ja lapset....

Turku on paska kaupunki. Täällä ei ole parkkipaikkoja. Kaunis kirkko on, mutta sinnekin ovat löytäneet jotkut typerät aktivistit. Ja lapset. Hitto, tulevat tänne ja eivät ole näkymättömiä. Mutta eniten harmittaa ne nuoret perheet, jotka eivät olleet osanneet kasvattaa lapsiaan. Ja urut. Nekin harmitti.

Kiukaislaista kanttorin poikaa harmitti. Harmitti niin vietävästi, kun Kiukaisista saakka tulee, eikä muuta haluaisi, kuin rauhassa istua alas ja laulaa luikauttaa kauniissa kirkossa pari kaunista laulua, eikä se himpskura sentään onnistu, koska porilaiset turkulaiset.

Pikku vinkkinä muuten: ne "oikeutta eläimille -aktivistit koirineen", olivat "valloittaneet" sen sisäänkäynnin, koska hetkeä aiemmin oli ollut eläinten joulurauhan julistus. Ihan sellainen kirkon järjestämä.

Ja mitä lapsiperheisiin tulee, niin kyllä, se on farssi, kun kolme lasta lähtee juoksemaan eri suuntiin. Voin kertoa, että sekin on farssi, kun kaksi lasta lähtee juoksemaan eri suuntiin. Siinäkään kun ei tiedä kenen perään lähtisi ekana - testattu on. Mutta kaikki räkänokat kiinnisaatuaan voi taas syventyä kasvatusmetodeihin. Pitää vaikka ihan sellainen kehityskeskustelu kotona puolison kanssa, että missä ollaan menty pieleen tähän asti, ja miten jatketaan tästä - ettei enää ikinä kävisi niin kamalasti, että lapset keksisivät juosta. Ikinä. Kanttorin pojan perheessä ei varmastikaan koskaan ole ollut sellaista kuritonta tilannetta. Siellä kun on osattu kasvattaa lapset. 


En haluaisi näin joulun alla olla negatiivinen, mutta tuli mieleen eräästä suomalaisesta elokuvasta tuttu sanonta: Vituiks meni niinku Jeesuksen pääsiäinen.

Kaikesta huolimatta hyvää ja rauhallista joulua kanttorin pojalle.

Ja anteeksi.

Toivoo turkulainen, jolla ei ollut osuutta dramaattisiin tapahtumiin, mutta jonka ajatukset ovat kanttorin pojan luona.


kuvan kirkko ei liity tapahtuneeseen, eikä urut.



8 kommenttia

Mulla on asenneongelma. Mua huvittaa vietävästi (lue: ärsyttää), se jeesustelu, että "tänä vuonna emme lähettäneet joulukortteja, va...


Mulla on asenneongelma. Mua huvittaa vietävästi (lue: ärsyttää), se jeesustelu, että "tänä vuonna emme lähettäneet joulukortteja, vaan laitoimme ne rahat hyväntekeväisyyteen". Joo, nyt sua ärsyttää, että mikäs siinä muka voi ärsyttää? Noh, mua ärsyttää, että sehän on vain kaunis ja siis tosi-tosi hyödyllinen tapa sanoa, että ei jaksettu lähettää, saatikka askarrella kortteja.

Ja siis don't get me wrong, hyväntekeväisyyteen antaminen on oikeasti hyvä. Itsekin teen sitä ja kannustan myös muita. Mutta eihän ne asiat poissulje toisiaan? Vai onko niillä ihmisillä just ollut budjetoituna 20€ kortteihin, mutta hyvää hyvyyttään antavatkin ne hyväntekeväisyyteen? Että eikö olisi ollut mil-lään varaa tehdä vaikka molempia? Ja entä ne monikansalliset yritykset, joilta tulee yhteistyökumppaneilleen vastaavalla sisällöllä sähköpostit? - Niilläkään ei ollut siis todellakaan varaa tehdä molempia?

Tai paremmin: miten joulukortit ja hyväntekeväisyys edes liittyvät toisiinsa? M
istä asti ne kaksi asiaa ovat olleet jotenkin joko-tai -valinta?

- Aah, siitä asti, kun joku keksi, että tässähän on mainio tapa olla vähän laiska ja samalla saa näyttäytyä hyvänä ihmisenä.

Mutta eiks vaan vois sanoo, että annoin rahaa hyväntekeväisyyteen. En lähetä kortteja, koska en jaksa, ehdi tai ei kiinnosta. Kaksi eri asiaa.

Niin niin, mä olen just tämmönen kukkahattutätikommaripunavihervassari ja joku moralistimussuttajakettutyttö, että mulle ei kelpaa just sit mikään. 


Minä en saanut sitä memoa, että jompikumpi on valittava, joten hoitelin molemmat.

Yli-ihminen siis. Taivaspaikka on niin mun.


P.S. En käy salilla, koska laitan kuukausikorttirahat hyväntekeväisyyteen.



Irtisanoutumislauseke: Olen urpo. Eli viitsi vitsi, pus pus ja nami nami, hyvää joulua, ja hyvä kun annoitte rahaa hyväntekeväisyyteen. Senkin jeesukset! Senkin ihanat hattarapeput!




7 kommenttia

Pää lyö tyhjää. Melkein stressin puolelle ehtinyt mieli, onkin nyt levollinen. Ehkä. Olin haaveillut tällä viikolla pääseväni ihan yksin ho...

Pää lyö tyhjää. Melkein stressin puolelle ehtinyt mieli, onkin nyt levollinen. Ehkä.

Olin haaveillut tällä viikolla pääseväni ihan yksin hoitamaan kaikki tonttubisnekset kerralla pois, mutta kalenteriin kurkattuani huomasin, että miehellä on kaikki illat jotain menoa, joten haaveeksi jäi vaunuttomat, lattentuoksuiset joulushoppingit. Minulle tuli yhtäkkiä kauhea kynnys lähteä hoitamaan jouluasioita. 

Tuntui, ettei millään jaksaisi pakata itseä ja lasta ja lähteä hikoilemaan kauppoihin. Olin tehnyt jonkinlaisen suunnitelman jo valmiiksi lahjaideoista, mutta ne muutamat, joiden lahjoista ei ollut vielä mitään mielessä, tuntuivat muka kamalan työläiltä hoidettavilta. Ja minä kun en ole edes sellaista joulustressaajatyyppiä - minähän olen ennen tykännyt joululahjashoppailusta!


Onneksi tänään kaveri houkutteli kuitenkin lähtemään jouluostosreissulle, joten sain revittyä itsestäni sen verran irti, että pääsimme lähtemään. Ei se lähtö taaskaan mikään maailman helpoin ollut lapsen saadessa itkupotkuraivarit pukemisen kohdalla, mutta itkusta, hiestä ja kyyneleistä huolimatta pääsimme ulos ja linja-autoon, ja suoritimme muutamassa tunnissa kaikki lahjaostokset. Siis kaikki! No okei, pari lahjaa olen ulkoistanut jonkun muun harteille, mutta muuten kaikki!

Onhan tässä vielä kaikenmoista tehtävää, mutta nyt on hankalin osa-alue hoidettu. Innostuinpa lahjasuorituksesta niin, että sain äskön aikaiseksi tehdä vielä jouluterveisiksi tarkoitetut suklaa-askartelutkin. Menihän niistä kaksi kolmasosaa munilleen, mutta ei sen niin väliä.


Jos vielä saisi itsestään irti siivouksen, kuusenhankinnan, lahjapaketoinnin, jouluruokien hankinnan, leipomisen ja koristelun verran, tää olis niinku valmis paketti. Niin ja jos joku voisi raivata tänne vielä jotain tilaa, sillä juuri nyt kaikki tasot ovat täynnä muovipusseja, suklaaroiskeita, lahjoja, epätoivoa tiskejä ja sen sellaista.

Mutta khyl tää tästä. Kattellaan.



4 kommenttia

Melkein yhdeksän vuotta yhdessä ja viimein se sen teki. Aikani olin vienosti (yeah right) vihjaillut, ja eräänä joulukuisena päivänä -...


Melkein yhdeksän vuotta yhdessä ja viimein se sen teki. Aikani olin vienosti (yeah right) vihjaillut, ja eräänä joulukuisena päivänä - tasan kolme vuotta sitten - se vihdoin kosi minua. 

Lomamatkamme Gdánskissa muuttui kihlajaismatkaksi, kun mieheni yllättäen polvistui eteeni ollessamme Pyhän Marian kirkossa. Minä siellä muina urpoina ratkoin muka Da Vinci -koodeja ja tutkin vanhoihin kivilattioihin kaiverrettuja tekstejä, kun yhtäkkiä mies näki tilaisuutensa tulleen. Mieheni hämäsi saksaa osaamattomalle tyttöystävälleen lattiakivetyksessä kehoitettavan istumaan tähän, joten hän ehdotti minun tekevän niin, jotta saisi otettua kuvan minusta siinä - niinku hauskasti istumassa siinä missä käskettiin, hehhe. Kun pahaa aavistamaton tuleva morsmaikku teki työtä käskettyä, mies kaivoikin sormuksen kameralaukusta ja kysyi jotain, mitä siinä kohtaa nyt yleensä kysytään. Ja minä taisin suostua, koska nyt ollaan naimisissa. 


Loppureissu menikin minun ihastellessa nimetöntäni ja leijaillessani jossain pilvissä. 
Paitsi että pientä laskua leijailulle aiheutui toki jo kihlauspäivää seuraavana päivänä, kun toivomuksestani matkasimme 50 kilometrin päähän Gdánskin keskustasta, Stutthofin keskitysleirille

Koska Stutthofiin ei tehdä talvella turistimatkoja, päätimme ihan omatoimisesti löytää perille. Otimme selvää mikä bussi ajaa lähelle ja painelimme kohteeseen. Lämmittämätön, rämisevä ja hyvin holtittomasti kulkenut bussi sai jo menomatkalla meidät tärisemään kylmyyden lisäksi vähän myös pelosta, mutta paras oli vasta tulossa. 



Päästyämme keskitysleirille, huomasimme paikan olevan kahta infotiskin tyttöä ja kahta vartijaa lukuun ottamatta autio. Jotenkin olin olettanut, että ainahan turistikohteissa jokin kahvila on, josta saisi murua rinnan alle, joten emme oleet syöneet mitään, mutta ilmeisesti ainakaan talviaikaan ei Stutthofissa kahviloita ylläpidetä. Myöskään opastettuja kierroksia ei ollut, eikä edes sellaiset korvalappustereo-oppaat olleet silloin käytössä - ei ainakaan englanniksi. Kuitenkin päättäväisinä ja pitkän, rämisevän bussimatkan tehneinä halusimme kiertää leirin. Keskitysleiristä kertovaa elokuvaa oltaisiin esitetty, mikäli vähintään neljä ihmistä olisi ollut sitä katsomassa. Toisin sanoen, me kahdestaan emme muodostaneet tarpeeksi suurta yleisöä elokuvan esittämiselle, joten se jäi näkemättä.

Kiersimme sinnikkäästi kaikki parakit, talot ja rakennukset, vaikka jaloista alkoi jo olemaan tunto pois rämpiessämme lumihangissa. Yritimme parhaamme mukaan saada käsitystä mitä missäkin oli tapahtunut, mutta tietämys jäi vähän kenhonpuoleiseksi. Kun koko pitkä ja jo historiansakin puolesta ankea kierros oli tehty, menimme takaisin infopisteeseen, jossa ystävälliset tytöt tarjoilivat - ehkä säälistä - meille kupit teetä lämmikkeeksi




Päätimme lähteä takaisin keskustaan, mutta emme olleet muistaneet ottaa selvää bussiaikatauluista. Menimme samaisen tien varteen odottamaan bussia, mille olimme tulleet aiemmin, mutta bussipysäkille pääsy edellytti ensin parinkymmenen minuutin umpihangessä rämpimistä. Juuri ennen kun ehdimme pysäkille, bussi kaarsi ohi, eikä meitä otettu tien varresta kyytiin. Kun viimein seuraava bussi tuli, huokaisimme helpotuksesta, nousimme bussiin ja aloimme lämmittelemään tunnottomia raajojamme.

Matkaa ei ehditty tehdä varttiakaan, kun bussikuski pysäytti auton ja ilmoitti: "maschin kaputt". Niin meidät heitettiin ulos bussista - keskelle ei mitään - ja bussi jatkoi matkaansa ilman matkustajia. Yritimme kysellä parilta kanssamatkustajalta seuraavan linja-auton tuloaikaa, mutta kukaan ei osannut sanoa tarkkaa ajankohtaa, tai edes sitä, tuleeko uutta bussia ollenkaan. Menimme lähellä olevaan kauppaan ja yritimme saada selville taksin numeroa, mutta kaikki pyörittelivät päätään, eikä kukaan halunnut tai osannut puhua englantia kanssamme. Oli jo pimeää, ja aloimme olemaan niin läpikotaisin jäässä, että meinasin vajota epätoivoon. Ajattelin, ettemme pääse ikinä takaisin keskustaan. En tiennyt, että kylmyys - siis sellainen kylmyys, että raajat menevät tunnottomiksi - saa ihmisen panikoimaan niin paljon. Meinasin alkaa itkemään, mutta kyyneleetkin kai olivat jo jäätyneet matkalla ulos.

Meni tunti ja yhtäkkiä bussi saapui. Olimme juuri hetkeä ennen kipaisseet nälissämme hakemassa kaupasta sipsejä ja kirsikkaviiniä, mitkä kainalossa kiipesimme onnesta soikeina linja-auton kyytiin. Loppumatka taittui sipsejä ahmiessa ja kirsikkaviinillä lämmitellessä, ja kun pullo oli puolillaan, alkoi tuoretta kihlaparia kokemus jo vähän hymyilyttämään.

Päästyämme hotellille - kolmen tunnin päästä keskitysleiriltä lähdettyämme - laskimme kuuman kylvyn, tilasimme huoneeseen kuohuvaa ja vannotin miestäni, ettei enää koskaan suostuisi lähtemään ehdottamaani nähtävyyteen.

Romanttiseksi tarkoitettu kihlajaismatka sai aika erikoisen muiston, mutta ainakin jäi mieleen. 



Hyvää kihlajaispäivää ukkoseni, kiitti kun kosit!


6 kommenttia

Kaikilla perheillä ja lapsilla ei ole varaa viettää joulua. Ei ainakaan siinä muodossa, miten me suomalaiset olemme sitä oppineet viettämää...

Kaikilla perheillä ja lapsilla ei ole varaa viettää joulua. Ei ainakaan siinä muodossa, miten me suomalaiset olemme sitä oppineet viettämään. Keskimääräisesti suomalaiset käyttävät joululahjoihin rahaa jopa 400 euroa, mikä on enemmän, kuin kotihoidontuki, asumislisä tai opintotuki maksimissaan. Lahjat eivät ole ainoat, mitä perinteiseen joulunviettoon kuuluu: kuusi, kinkku, laatikot, rosollit, piparit ja tortut, ovat myös suuri kuluerä joulun vietossa.

Omasta lapsuudestani muistan ala-asteen ainekirjoitukset, joissa jokaisen piti kirjoittaa joulustaan ja sen jälkeen ne luettiin äänen koko luokalle. Olisipa ollut hankala kirjoittaa joulustaan, mikäli joulua ei olisi pystynyt viettämään. 

Vaikka materia itsessään ei saisi tehdä joulua, se kuitenkin sen osaltaan tekee. Lapset, joiden vanhemmilla ei ole varaa ostaa joululahjoja, kuusta ja jouluherkkuja, joutuvat väistämättä toisten lasten kanssa eriarvoiseen asemaan. Lapset vertailevat aina lahjasaldoaan kavereiden kesken, ja ne , jotka eivät ole saaneet lahjoja, joutuvat kierrellen välttelemään lahjakeskusteluja ja ymmärtävät heti jääneensä paitsi jostain. Minun sydän särkyy vain ajatellessani niitä lapsia. Jokainen lapsi ansaitsee edes yhden lahjan.



Eriarvoisuuden vähentäminen ei ole ainoa syy miksi autan. Ajatus siitä, että jonkun lapsen silmät säihkyvät avatessaan pakettia ja se, että joku vanhempi saa antaa lapsensa toivoman lahjan, saavat omat silmäni kostumaan. Riemun ja ilon lahjoittaminen tuntuu ihanalta. Tiedäthän sen tunteen, kun näkee toisen silmissä ilon, jonka sinä olet saanut aikaan - sen, kuinka hyvältä se tuntuu.

Ihmiset, jotka empatian puutteessaan ajattelevat vähäosaisuuden automaattisesti olevan Suomessa kunkin oma syy ja ongelma, ja etteivät muiden tilanteet liikuta heitä, voivat hetkeksi yrittää asettua sen lapsen asemaan, joka vähäosaisessa perheessä elää. Oli osattomuuden syyt missä vain, se ei koskaan ole lapsen syy.


Vielä on ainakin muutama tapa, jolla ehdit auttaa perheitä saamaan jouluiloa osakseen!

Minä olen luvannut auttaa Facebookissa kiertävän Jouluapua-ryhmän kautta turkulaista perhettä. Perheessä on melkein samanikäinen lapsi kuin omamme ja lupasin toimittaa hänelle toivotun lahjan. Ryhmässä valitaan itse toivelista, jonka toivojille voi lahjoittaa yhden tai vaikka kaikki listalla olevat lahjat. Sitten vain yhteys ylläpitäjään, joka antaa autettavan perheen yhteystiedot, jonne voit toimittaa itse lahjasi. 


Jouluapua-ryhmään ovat myös monet yrittäjät antaneet apunsa, joten ehdotin miehelleni, että hänkin auttaa siten jotain perhettä. Mieheni lahjoittikin omaa aikaansa ja osaamistaan antamalla ilmaisen valokukuvauksen kuvineen turkulaiselle perheelle.


Nopea googlaus tuotti pari muutakin vaihtoehtoa jouluavulle:

Joululahjoja lastenkotien lapsille -keräys on vielä 18.12. saakka toiminnassa, missä niin ikään saa lahjoittaa ihan konkreettista lahja-apua tarvitseville.

Hyvä joulumieli -keräys toteutetaan yhteistyössä Punaisen Ristin ja Mannerheimin Lastensuojeluliiton kanssa ja siinä hankitaan 70 euron arvoisia ruokalahjakortteja vähävaraisille lapsiperheille. Siihen voit osallistua helposti näin.


Seurakuntien joululahja-avustuskeräykset ovat ymmärtääkseni jo sulkeutuneet, mutta niihin kannattaa osallistua taas ensi vuonna!


Lahjoittaminen on tehty helpoksi, joten auta jos voit. Ihan pienikin panostus riittää.

Auttamisen tarve asuu syvällä useassa meissä, toivottavasti myös sinussa!


Lucia tuo valoa talven pimeyteen - Lucian päivän kunniaksi, auta.


2 kommenttia

Minä todella yritin, yritin niin vimmatusti. Sanokaa mitä sanotte, mutta vision saaminen kuvaksi huonossa valossa ja vaillinaisilla kyvyill...

Minä todella yritin, yritin niin vimmatusti. Sanokaa mitä sanotte, mutta vision saaminen kuvaksi huonossa valossa ja vaillinaisilla kyvyillä on hankalaa. Ei auta, vaikka olisi kaikki ammattivehkeet käytettävissä, jos ei osaa käyttää niitä täysin saadakseen niistä kaiken irti. Tekemällä ja opiskelulla oppii, mutta ei se nyt tähän hätään auttanut. 

Yritin siis ottaa kodistamme vähän kokonaisvaltaisempia kuvia, joista välittyisi pienillä jutuilla tekemääni simppeliä joulutunnelmaa. Mutta kun ulkona on vuorokauden ympäri pimeää, enkä edes löytänyt kamerajalustaa voidakseni käyttää pitkää valotusaikaa kuviin, e
nkä minä sitä salamaakaan vielä osaa oikein käyttää, ei niistä hiton kuvista tullut sellaisia kuin olisin halunnut. Mää muokkasin ja muokkasin, mutta taidot loppui, eikä tulos vastannut odotuksiani. Eikä edes mies ollut kotona auttamassa. 

Laajemmat kuvat siis uupuvat, mutta tunnelmoidaan sitten yksityiskohdilla. 


Joku tonttu hyökkäsi kuvaan


Instagramissa minua seuraavat ehkä jo huomasivatkin, että olohuoneen tauluhommat menivät taaaaas uusiksi. Luulen, että minulla on vähintään pakkomielle niiden suhteen. Lapsen mieli muuttuu, mutta aikuisen mieli muuttuu sitäkin useammin. Vaihdoin osan kehyksistä mustiksi ja melkein kaikki kuvat saivat koristeellisten kehysten tilalle yksinkertaisemmat. Logomon Uuden muotoilun yhdistyksen joulumarkkinoilta tarttui mukaan ihana Sanna Manderin Kauniste-kalenterijuliste, joka pääsi vihdoin eilen kehyksiin. 



Telineessä olevat joulukortit eivät suinkaan ole vielä tänä vuonna saatuja, vaan kaivelin menneiden vuosien joulukorttipinoista muutaman hauskan ja tyyliin sopivan kortin esille. Yllätyksekseni huomasin, että kaikki valkkaamani kortit olivatkin samalta pariskunnalta saatuja!
Huomasithan keskaria näyttävän ja iloisen joulusanoman sisältävän joulupukkikortin? - Priceless.


Jokos muilla tunnelmoidaan joulua ja miten se näkyy teillä? 




4 kommenttia

Jo tovin olemme jo saaneet nauttia käppänän ilahduttavista tanssihetkistä. Kun televisiosta tulee mainos, jossa on musiikkia tai radiosta al...

Jo tovin olemme jo saaneet nauttia käppänän ilahduttavista tanssihetkistä. Kun televisiosta tulee mainos, jossa on musiikkia tai radiosta alkaa biisi, pikkumies alkaa heilumaan rytmin mukana. Usein ei edes tarvitse olla bailuvalmiudessa: tanssit voi hoitua myös samalla kun syö tai leikkii leluilla. Silloin pikku-ukko heiluttaa istualtaan vain ylävartaloaan ja nyökyttelee päätään.



Aluksi vähän jännitti, onko Paula Koivuniemen Sata kesää, tuhat yötä ainoa, joka saa lapsen tanssin hurmaan, mutta sittemmin onneksi selvisi, että ihan kaikki laulut kelpaavat tanssille. Viikonloppuna testasimme Michael Jacksonin hittejä, ja myös ne saivat ukkelin tanssijalalle. Tänään keksin laittaa Spotifystä soimaan muutaman joululaulun ennen päiväunille menoa, ja sen lisäksi, että lapsi olisi itse halunnut olla dj, hän myös innostui heittämään muutaman tanssimuuvin.

Petteri Punakuono aiheutti alkuun vähän hämmennystä, sillä olemme laulaneet sitä.. öhöm, elokuusta asti tuutulauluna. - Kaikki normaalit tuutulaulut olivat jo niin loppuun kulutettuja - tai sitten äiti ei osannut sanoja, kuin muutamasta tuutulaulusta - ja jostain pompsahti Punakuonon sanat mieleen, joten sillä ollaan nyt menty. 


Alkuhämmennyksestä ylipäästyään, käppänä antoi kuitenkin musiikin viedä mennessään ja laittoi jalalla koreasti.




Tip tappia viikkoon tyypit! 


4 kommenttia

Sain Vähänpä tiesin -blogin Anulta haasteen kertoa itsestäni asioita. Säännöt menevät niin, että haastettu vastaa 11 esitettyyn kysymykseen...

Sain Vähänpä tiesin -blogin Anulta haasteen kertoa itsestäni asioita. Säännöt menevät niin, että haastettu vastaa 11 esitettyyn kysymykseen, keksii 11 kysymystä jollekin muulle ja kertoo 11 paljastusta sielustaan. 

Ja näin se sitten meni, 22 (joka on muuten ikäni) asiaa minusta:

1. Mitä radiokanavaa kuuntelet?
Olen jämähtänyt kai nuoruuteeni ja kuuntelen sinnikkäästi YleX:ää, vaikka oikeastaan vain Ilen ja Matin jutut, Etusivu-ohjelma ja joskus vähän iltapäivän Mäkkärin jutut miellyttävätt. Usein kyllä kuuntelen myös Bassoa ja jos leikin aikuista, kuuntelen Yle Puhetta.

2. Mitä aikuiskirjaa luit viimeksi ja tykkäsitkö siitä?
Jari Tervon Jarrusukan olen lukenut kokonaan viimeksi, mutta samaan aikaan myös Tervon Layla ja Liza Marklundin Turvapaikka ovat vuorotelleet käsissäni.

3. Pidätkö lahjojen ostamisesta?
Pidän. Hoitovapaalla kylläkin tuleva joulu pistää äiti-ihmisen vähän paremmin tarkkailemaan kustannuksia.

4. Milloin viimeksi tunsit olevasi onnellinen?
Tänään, eilen, edellispäivänä... päivittäin tulee onnen hetkiä. Absoluuttista onnen olotilaa on kai turha hakea, silloin vain pettyisi. Onnellisia hetkiä mahtuu jokaiseen päivään. Ihan vain lapseni suloinen hymy tai iloinen nauru saa minut onnelliseksi.

5. Mitä lapsesi leikkivät tällä hetkellä mieluiten?
Pikkumies tykkää mennä äidin selän taakse, jolloin äidin pitää kurkkia taaksensa "kukkuu!". Myös kutituskoulu on yksi lempileikeistämme: siinä käppänä otetaan syliin ja kutitetaan, samalla toistaen iloisesti "kutituskoulu!" 

6. Mikä on sinun ja lapsesi lempi kuvakirja?
Vauvan silmin: Koiranpentuja. Minusta on ihanaa kun yksivuotias ymmärtää jo pyynnöstä hakea kirjan ja tulee äidin syliin selailemaan sitä.

7. Minkä elokuvan olet viimeksi ostanut?
Huhhuh... eipä niitä tule juurikaan osteltua, yleensä vuokraamme. Olisikohan äidilleni ostettu viime jouluna jokin dvd... ei mitään käryä.



8. Mikä on joulutraditiosi?
Oh, niitä on miljoonia. Kuusi pitää olla koristeltuna viimeistään aatonaattona. Aamulla syön paahtoleipää ja edeltävänä yönä paistettua kinkkua ja juon kahvini aina samasta joulumuumimukista, katson aina Joulupukin kuumalinjan ja sitten menemme katsomaan joulurauhanjulistuksen. Illalla syödään aina ensin kaloja, vasta sitten kinkkua ja laatikoita. Yksi perheemme ulkopuolisten mielestä huvittavin traditiomme on, että lahjat pitää aukaista rauhassa, vuorotellen ja yksi kierros kerrallaan. Minä toimin yleensä tonttuna. Lahjojen aukaisu kestää tunteja ja välissä juodaan kahvitkin. 

9. Kerro kolme blogia, joita seuraat tällä hetkellä mielenkiinnolla?
Tällä hetkellä luen useimmiten Uskolaa, Lähiömutsia ja Puutalobabya. Kaikki ovat toisistaan poikkeavia, mutta jokaisesta löydän palan itseäni. Kaikkia lukulistallani olevia blogeja luen kyllä usein.

10. Ketkä läheisistäsi tietää, että bloggaat?
Kaikki, varsinkin ne, jotka hilluvat Facebookissa.

11. Miksi kirjoitat blogia?
Rakastan kirjoittaa. Rakastan kun kirjoituksiani luetaan ja niistä pidetään. Bloggaaminen on minulle tällä hetkellä, ja myös aikoihin, ainoa harrastus, jota kohtaan koen suurta intohimoa. Nykyään myös valokuvaamisesta on tullut minulle uusi intohimo. Aloitin niitä juttuja varten uuden bloginkin, joka kyllä on vielä aivan alussa. Sinne uskoisin jatkossa päivittelevän vain kuvin ja joskus reseptein.



Hokasin muuten, että tämä haaste on melkein sama kuin kesällä täällä ollut 10+10 asiaa minusta, mutta toivottavasti ei ole paljon päällekkäisiä vastauksia. 

Sitten ne extrapaljastukset:

1. Kaipaan kipeästi lisää koko perheen yhteistä aikaa. Tämä viikonloppu on ollut aivan maailman ihaninta kiireetöntä yhteistä oleskelua.

2. Inhoan mouhoojia.

3. Mouhotan joskus itse jostain.

4. En voi sietää yksinkertaisuutta ja mustavalkoisuutta ajattelussa.

5. Minusta olisi ihanaa tehdä työtä, joka auttaisi heikoimpia.

6. On vaikeaa olla tyytyväinen itseensä, jos halajaa aina olla paras tai edes parhaimmistoa. Kilpailen keskenäni jatkuvasti jostain.

7. Olen oppinut, ettei muiden menestys ole minulta pois, vaikka toisinaan se kirpaiseekin. Opittuani sen, olen ollut paljon onnellisempi ja tunnen, että olen saanut enemmän aikaan.

8. Blogini antaa minulle usein kaipaamaani onnistumisen tunnetta. Joskus taas tulee epätoivo ja ajattelen ettei kukaan tätä lue ja juuri kun niin käy, jostain tulee positiivinen valonpilkahdus ja uskon taas blogiini.

9. Inhoan ihmisten välistä arvostuksen puutetta. Vihaan epäempaattisuutta, ja toisinaan liian kovat arvot saavat minut surulliseksi ja tunnen itseni voimattomaksi niiden rinnalla.

10. Olen kiitollinen rakkaasta, ahkerasta, kiltistä ja huumorintajuisesta aviomiehestäni. Olen myös äärimmäisen kiitollinen ihanasta lapsestamme.

11. Haluan villalegginssit.





Ja koska Anukin fuskasi, minäkin fuskaan ja heitän samat 11 kysymystä eteenpäin Belle Baien Suville ja vasta löytämälleni Periaatteen naiselle! Jeah! 



6 kommenttia

Joulu lähestyy ja joululahjapaketit täyttyvät mitä ihmeellisimmistä ja monimutkaisimmista leluista. Valot vilkkuvat ja äänet pauhaavat. L...


Joulu lähestyy ja joululahjapaketit täyttyvät mitä ihmeellisimmistä ja monimutkaisimmista leluista. Valot vilkkuvat ja äänet pauhaavat. Lelujen tekniikka pesee ensimmäisten matkapuhelinten elektroniikan kuus-nolla. Kaikki lelut ovat pakattu niin massiivisesti, että sen lisäksi, että lelujen irroitteleminen paketeistaan vie puolijoulua, pakkausmateriaalia olisi toisenkin lelun valmistamiseen. 

Hifistelylelut eivät kuitenkaan vielä eksy meille. Ihan vain siksi, että lapsi ei niitä osaa itse vielä toivoa ja myös siksi, että en liiemmin pidä niistä. Rakastan vanhoja leluja. Niissä on sielua ja etenkin omat ja miehen vanhat lelut saavat lisäpisteitä nostalgia-arvollaan. Uusista leluista puulelut ovat lähellä sydäntäni

Poikamme lempileluja ovatkin mieheni vanha Fisher-Pricen puhelin, siskonlasteni vanhat Brio-lelut ja minun vanha helmitauluni. Hiljattain lemppareiden joukkoon on päässyt myös monitoiminen puuhalevy (pliis kerro mikä sen oikea termi on!) mieheni vauva-ajalta.

Vanhat satuvinyylit, joissa Saara Pakkasvirta ja Pekka Laiho tarinoivat klassikkosatuja, ovat rakkaimpia esineitä lapsuudestani. Muistan elävästi heidän äänensä ja sen, kuinka ihanaa oli istahtaa lattialle viinyylisoittimen viereen kuuntelemaan elävästi kerrottuja satuja. Pieni kelta-punainen ampiainen - Sittinpörriäiseksi nimetty - nukutti minut pienenä unten maille, mutta ennen nukahtamistani, äitini piti aina hassutella Sittinpörriäisen kanssa pöristellen. Pehmeä ampiainen on päässyt myös pikkumiehemme käsittelyyn ja kunhan lapsi kasvaa, hän pääsee myös nauttimaan nostalgisista satuhetkistä.

Mieheni lapsuuden Muumipappa-säästöpossuun kerätään pikku-ukolle kolikoita ja Kuka lohduttaisi Nyytiä -muumikirjan täydellisen väriset kuvat ja uskomattoman taidokas kieli viihdyttävät lapsen lisäksi myös äitiä.


Kuten omistamme ja siskonlasten leluista näkee, yksinkertaiset, puiset ja hyvin valmistetut lelut kestävät aikaa. Fisher-Pricen puhelimesta ovat vain tarraosat vähän revenneet ja vetonaru katkennut, mutta muuten se on varsin toimiva ja mieleinen kapistus. Ja onhan siinäkin sitä tekniikkaa: puhelimen silmät heiluvat sitä liikutettaessa ja se pirisee numeroita pyörittäessä! - Fisher-Pricen puhelin saattaakin olla ainoa, mistä meidänkin, uuden sukupolven lapsi, tulee ikinä näkemään numerokiekkoa.

Vielä kun lapsi ei osaa vaatia kreisejä Pokémon-leluja ja muita, nautin rauhassa tästä ajasta ja tarjoan jatkossakin klassisia leluja lapselle. Katsotaan kuinka kauan pärjätään puuleluilla ja retropuhelimilla.


Vanhoissa leluissa on taikaa. Ihanaa, että niitä on säilytetty - nyt ne ovat saaneet uuden elämän! 




Hae

 

 

Ruokablogien kärki