Tiedättehän, kun joskus pää on täynnä ajatuksia. Tekemättömiä hommia, velvollisuuksia, aikatauluja. Kaikki pitäisi hoitaa, mutta minkä tahansa aloittaminen tuntuu niin suurelta ponnistelulta, että alkaa väsyttää. Luovuus ehtyy, ja öisinkin näkee vain unta rästihommista.

Aamulla oli lämmintä. Suorastaan kuumaa. Söimme puurot ja lähdimme ulos. Aurinko jotenkin pakottaa menemään ulos. Tekemään jotain hyödyllistä. Kauniista kelistä pitää nauttia, ei voi jäädä sisälle laiskottelemaan. Vaikka verhot laittaisi kiinni ja teeskentelisi, ettei aurinko paista, sälekaihtimien ja pimennysverhojen jokaisesta välistä se onnistuu silti tunkeutumaan sisälle ja muistuttamaan syyllistävästi itsestään.

Päiväuniltaan herännyt lapsi vaati ruokaa, eikä äiti ollut luomisen tuskaltaan ehtinyt tehdä lounasta. Lähdimme lähes trooppisen painostavaan kuumaan keliin, suoraan päikkäreiltä, ilman pukemisia. T-paita ja leggarit riittivät, kummallekin. Se hyvä lämpimissä keleissä on. Otimme rattaat ja lähdimme hakemaan pitsaa. 

Sitten meni pilveen, alkoi tuulla. Pitsat rattaiden kyytiin ja äkkiä kotiin. Tuli sade. Ja ukkonen.

Ehdimme juuri suurimman sateen alta kotiin. Puolimatkassa alkoi tulemaan pisaroita, mutta ne olivat vielä harvoja. Kun suljimme ulko-oven perässämme kiinni, vettä satoi niin paljon, että hetkessä kadut tulvivat. Autoteille muodostui jokia kävelytien kivetysten juureen. Salamoi ja myrskysi. 

Päänsisäinen myrskyni taukosi. Luonto hoiti myrskyämisen hetken aikaa. Oli ihana olla sisällä, katsoa telkkaria ja syödä pitsaa. Luvan kanssa. Olla olosuhteiden pakosta tekemättä mitään, ajattelematta mitään. Aivan kuin luonto olisi ottanut myrskyni lainaan, ettei minun tarvinnut kantaa sitä enää. Se tuntui helpottavalta, ja minun oli taas hyvä hengittää.

Kun ulkona myrskysi, minun ei tarvinnut. Sade puhdistaa, sanotaan.

Me, pitsat ja joku kissa