<3

Mulla ei koskaan ollut vaaria tai pappaa ja muistan kyllä ne mustasukkaisuuden hetken lapsena kun kaverit kertoivat isoisistään ja tekemistään seikkailuista. Ihan hyvä musta silti tuli.
Pitää vain toivoa hartaasti että mahdollisilla tulevilla omilla lapsilla olisi vaari. Ja mulla isä. Vielä vuosia ja vuosia.

Kaunis kirjoitus ja jotenkin ajankohtainen itselle kun oma isoäiti taistelee selkeästi viimeisistä päivistään, vaikka vanha jo onkin, mutta se kun sairaus vie palalta on kamalaa katsottavaa. :( Mukavaa silti, että kirjoitit tästä.

Jotenkin tahtoisi sanoa vaikka ja mitä, mutta tyydyn nyt vain toteamaan, että todellakin olisitte ansainneet. <3

Mun mielestä vielä kamalampaa on isoisä jota ei vaan kiinnosta. Edesmenneet ovat toki kokonaan poissa ja se ajatus on lohduton, mutta heidän kohdallaan tietää sen varmasti, että olisivat jos voisivat. Raastavampaa ovat he jotka voisivat olla mutta valitsevat että eivät ole.

Sun ajatukset isoisästä kuulosti just siltä mitä mäkin olisin halunnut mun lapsille.

Ymmärrän tunteesi ja kaipauksen isoisään. Minulla on vähän toisenlainen tilanne, isoisä ja oma isä on, mutta ei ole kuitenkaan lapselleni sellainen isoisä mitä itse toivoisin. Ei edes sellainen isä jollainen toivoisin itselläni olevan. En edes muista milloin hän olisi soittanut minulle ja kysynyt mitä kuuluu tai mitä hänen ainoalle lapsenlapselle kuuluu.

Olipa koskettava kirjoitus! Juuri toissapäivänä katselin kun meillä vieraili sukulaisia, ja omat tytöt viihtyivät vain pappojen syleissä. Oli erittäin iloista katseltavaa. Meillä molempien vanhemmat ovat eronneet ja pari isopappaakin on yhä elossa, ja lapsilla on siis viisi pappaa. Ei yhtään liian vähän, ja lahjoittaisin heti teille sitä arvokasta aikaa jos vain pystyisin.

Minunkin isäni kuoli silloin kun olin 4vuotias, mutta minulla on ollut isäpuoli ihan lapsuudesta asti ja poikani pitää häntä pappanaan :) olen onnellinen siitä että isäpuoleni pitää minun lapsiani lapsenlapsinaan ja minua tyttärenä. En koskaan oppinut tuntemaan isääni, mutta isäpuoleni on ollut minulle isä aina.

Voin niin samaistua! <3 Meidänkin poika on ukiton. Isäni kuoli kun odotin poikaamme, miehen isä ei ole ollut hänen elämässään kuin parina ensimmäisenä vuotena. Minun ukki kuoli kun olin lapsi, ja miehen ukki kuoli muutamia vuosia sitten. Monet itkut tullut täälläkin itkettyä asiasta.

<3
Mulla on ollut - ehkä oot Instassa huomannutkin - hyvin samat fiilikset tänään, itkettykin on (eikä oo kauheesti hormoneja joita syyttää). Pojilla on kyllä yksi isoisä, ihan hyvä sellainen, mutta mulla on sellainen angstiteinin epäreiluusfiilis aika usein kun tiedän miten tärkeä pappa mun isäni olisi ollut (kuoli kun olin raskaana 24. viikolla).
Mutta yritän kertoa kaikki isäni kuluneet vitsit ja kalajutut just sellaisena kuin mun isäni ne kertoi ja antaa näin pojille palan papastaan, johon eivät saaneet tutustua. (Vaikka en aina tiedä kumpaa suren enemmän - poikien ukkivajetta vai sitä ettei mun isä päässyt olemaan näille fantastisille kääpiöille isoisä).

Huh. Tuli itku mullekin. Ihan vaan sun tekstistä ja ajatuksista.
Lämmin ajatus teille <3

Minuakin alkoi itkettää tämä teksti. Ihan hallitsemattomasti ja niin, ettei siitä meinannut tulla loppua. Mä niin tiedän tuon pikkutyttö-tunteen, joka huutaa, että ei tämä nyt ole yhtään reilua! Tuntuu niin pahalta ajatella, ettei mun lapset tutustuneet vaariinsa, eikä vaari lapsenlapsiin. Mun iskä toivoi niin-niin-niin paljon lapsenlapsia, ihan viime metreille saakka, ennen kuin yllättäen menehtyi. Mun ihan ensimmäinen ajatus hänen kuolemansa jälkeen oli se, että nyt kukaan ei saata mua alttarille ja se, että hän ei koskaan tule tutustumaan lapsenlapsiinsa. Se kouraisee jotenkin niin paljon, että ei sitä voi oikein selittää.

Mä en kuitenkaan voi ymmärtää sitä tuskaa, ettei lapsilla ole kumpaakaan isoisää. Meidän tytöillä on yksi ihan ihka oikea ukki, ja sitten pappa, joka on äitini miesystävä, mutta silti ihan yhtä todellinen ja rakas lapsilleni. Ehkä teidänkin lasten elämään astelee joku ihana isoisämäinen tyyppi, joka on loputtoman ymmärtäväinen, hauska ja viisas, niin kuin ukkien kuuluukin. Ja onneksi on isoäidit. Isoäiti on ehkä parasta, mitä lapsi voi koskaan tarvita. <3

: ' ( Nyt vasta tajusin, että ilman pappaahan tässä on eletty koko ikä :( Toinen kuoli ennen syntymääni ja toinen kun olin alle 1-vuotias, nuorena reilu nelikymppisenä. Mummu ja mamma onneksi korvasivat läsnäolollaan ja mun oma isä on toki aina ollut elämäni ykkösmies.

Voi kylläpä herkisti <3 Kaunis kirjoitus. Itselläni on kyllä oma isi elossa ja hän onkin ollut minulle maailman paras isi. Pappana sen sijaan ei ole aivan niin läsnä kuin olin toivonut, ovat niin kiireisiä. Vaikka sitten (harvemmin) kun näkee mun lapsia on kyllä ihana. Minä olen aina ollut isin tyttö, ajatuskin menettämisestä kuristaa kurkkua. Sitä ei tule ajatelleeksi edes mikä rikkaus on että meidänkin lapsilla on kaikki isovanhemmat elossa (ja yhdessäkin), ennen kuin tällaiset tekstit alkaa itkettää loppuillaksi.

En nyt oikein osaa sanoa mitään järkevää. Todella epäreilu tilanne kaikin puolin. <3

Mä en koskaan nähnyt mun pappoja, mutta aina on ollut sellainen tunne että kyllä mulla on kaksi pappaa. Niissä kaikissa kertomuksissa isä ja äiti on maalanneet kuvan siitä minkälaisia ne oli, isinä lapsilleen, puolisoina mummoille ja vielä ihan vaan ihmisinä perheroolien ulkopuolella. Valokuviakin olen nähnyt pappojen lapsuudesta hautajaisiin. Siellä ne on, vaikka usein sitä samaa haikeutta oonkin tuntenu, varsinkin kun kovin akkavoittoista on suku molemmin puolin. Ehkä ne teidänkin lasten pappakertomukset voi alkaa toteamuksella siitä, etteivät koskaan nähneet pappojaan, mutta tiesivät kyllä millaisia ne olivat :)

Maija

Voi mikä kirjoitus, kyynelsilmin täällä luen minäkin. Kirjoitus osuu kovin arkaan paikkaan, sillä itse menetin omat (viimeiset) isovanhempani puolen vuoden sisällä tänä vuonna: ensin kuoli alkuvuodesta isoisäni, muutama viikko 90 -vuotissyntymäpäiviensä jälkeen. Hänen kohdallaan "hiipumisen" oli nähnyt, joten tavallaan asiaan oli ehtinyt hiukan valmistautua. Sen sijaan se, että isoäitini kuoli juhannuksena tuli kaikille kuin salama kirkkaalta taivaalta. Otin koko asian ehkä yllättävän raskaasti ja koko kesä tuntui sen takia menevän jotenkin vähän "ohi": en oikein saanut aikaiseksi mitään. Tunnen edelleen syvää surua siitä, että kumpikaan isovanhemmistani ei ehtinyt kuulla meille syntyvästä vauvasta (kerroimme sukulaisille aika myöhään). Vauvalla on kuitenkin neljä hyvässä kunnossa olevaa isovanhempaa, jotka varmasti tulevat olemaan iso osa hänen elämäänsä (ovat jo nyt tärkeä osa perheemme elämää) . Tästä muistan taas olla syvästi kiitollinen asiasta <3 Kiitos ja voi miten pahoillani olen, että teillä tilanne on noin toinen :(