Tietoa mainostajalle ›

Isoisän kaipuu

16.10.2014

Sain kivan kommentin blogini Facebook-sivuille eräältä isoisältä.  Kommentti sai minut iloiseksi, ja jotenkin tuntui tosi mukavalta, että j...

Sain kivan kommentin blogini Facebook-sivuille eräältä isoisältä. Kommentti sai minut iloiseksi, ja jotenkin tuntui tosi mukavalta, että joku isoisäkin viihtyy täällä juttujeni parissa. Mietiskelin niitä näitä samalla, kun tein kotiaskareita. Ajattelin, että onpa hienoa kun jollain on noin kivan oloinen isoisä. 

Sitten muistin sen taas. Sen, mitä ei tule päivittäin ajatelleeksi, mutta mikä aina joskus iskeytyy tajuntaan: Meidän lapsella ei ole isoisää. Ei ensimmäistäkään.

Minun ja mieheni isät ovat kuolleet muutamia vuosia sitten. Molemmat aika nuorina, vain päälle kuusikymppisinä. Tiedä sitten syyttäisikö tämänpäiväisestä reaktiostani raskaushormoneja vai oman isän kaipuuta, mutta purskahdin yhtäkkiä, kesken kaiken vuolaaseen itkuun. Tajusin kai karvaasti taas, ettei omat lapseni tule koskaan pääsemään osaksi niin hienoa suhdetta, mikä parhaimmillaan isoisällä ja lapsenlapsella voi olla.


Minun ajatuksissani ihanat isoisät ovat sellaisia turvallisia, hauskoja ja lämpimiä. Rauhallisia, viisaita miehiä. Heistä huokuu vanhemman miehen arvokkuus. He tietävät kaiken tästä maailmasta – tai ainakin siltä se lapsen silmin vaikuttaa. He osaavat auttaa kaikissa murheissa ja suruissa. He tietävät miten kalastetaan virvelillä ja miten politiikka toimii. 

Joskus ne ovat ihan hassuja. Sellaisia höpsöjä huumoripappoja.

Olen niin surullinen – toisinaan jopa katkera ja vihainen, ettei oma isäni ole täällä. Ettei hän ole täällä olemassa minulle isä ja lapselleni isoisä. Että miksi kaikki meni niin kuin meni ja miksi menetimme hänet. Kaipaan jopa mieheni isää, vaikken koskaan häntä tavannutkaan. 

Kun minuun iskee tämä kaipuu, tunnen olevani ihan pikkuinen tyttö. Pieni, hentoinen mutrusuu, jonka suuret kyyneleet pitäisi napata kiinni ja kuivata. Sellainen, kenet isän pitäisi ottaa syliin ja lohduttaa. Sanoa, että tässä minä olen, kaikki järjestyy, lupaan. 

Silloin olen sellainen, joka ei osaa nytkään lopettaa itkua, koska kaipaa niin kovasti itselleen isää ja lapselleen isoisää. Kun minusta me oltaisiin ansaittu edes yksi kiva ukki, vaari tai pappa. 

Kaikki ovat.


You Might Also Like

28 kommenttia

  1. <3

    Mulla ei koskaan ollut vaaria tai pappaa ja muistan kyllä ne mustasukkaisuuden hetken lapsena kun kaverit kertoivat isoisistään ja tekemistään seikkailuista. Ihan hyvä musta silti tuli.
    Pitää vain toivoa hartaasti että mahdollisilla tulevilla omilla lapsilla olisi vaari. Ja mulla isä. Vielä vuosia ja vuosia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toivotaan että on vielä vuosia ja vuosia! <3 Mulla oli ukki, mutta ne asuivat niin kaukana meistä, ettei ihan hirveesti nähty. Se oli kyllä sellainen hauskanen ukki, kunnon huumoripappa!

      Poista
  2. Kaunis kirjoitus ja jotenkin ajankohtainen itselle kun oma isoäiti taistelee selkeästi viimeisistä päivistään, vaikka vanha jo onkin, mutta se kun sairaus vie palalta on kamalaa katsottavaa. :( Mukavaa silti, että kirjoitit tästä.

    Jotenkin tahtoisi sanoa vaikka ja mitä, mutta tyydyn nyt vain toteamaan, että todellakin olisitte ansainneet. <3

    VastaaPoista
  3. Mun mielestä vielä kamalampaa on isoisä jota ei vaan kiinnosta. Edesmenneet ovat toki kokonaan poissa ja se ajatus on lohduton, mutta heidän kohdallaan tietää sen varmasti, että olisivat jos voisivat. Raastavampaa ovat he jotka voisivat olla mutta valitsevat että eivät ole.

    Sun ajatukset isoisästä kuulosti just siltä mitä mäkin olisin halunnut mun lapsille.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No sekin on totta. Harmi, että joku valitsee jotain muuta mielummin kuin omat lapsenlapset. Enkä mä oikeastaan sano, että minunkaan isäni olisi ollut tuollainen täydellinen isoisä. Mutta kaipuu sellaisesta leppoisasta, ihanasta isoisästä on silti.

      Poista
  4. Ymmärrän tunteesi ja kaipauksen isoisään. Minulla on vähän toisenlainen tilanne, isoisä ja oma isä on, mutta ei ole kuitenkaan lapselleni sellainen isoisä mitä itse toivoisin. Ei edes sellainen isä jollainen toivoisin itselläni olevan. En edes muista milloin hän olisi soittanut minulle ja kysynyt mitä kuuluu tai mitä hänen ainoalle lapsenlapselle kuuluu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, se ei tietystikään automaattisesti tarkoita, että isoisä tai isä olisi sellainen optimaalinen versio niistä, vaikka elossa olisikin, enkä mä sitä oikeastaan tässä postauksessa tarkoitakaan. Mutta sellaista minä – aivan kuten sinäkin – toivoisin itselleni ja lapselleni <3

      Poista
  5. Olipa koskettava kirjoitus! Juuri toissapäivänä katselin kun meillä vieraili sukulaisia, ja omat tytöt viihtyivät vain pappojen syleissä. Oli erittäin iloista katseltavaa. Meillä molempien vanhemmat ovat eronneet ja pari isopappaakin on yhä elossa, ja lapsilla on siis viisi pappaa. Ei yhtään liian vähän, ja lahjoittaisin heti teille sitä arvokasta aikaa jos vain pystyisin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voih, ihanaa kun teillä on paljon pappoja ja lapset viihtyvät niiden kanssa! Sellaista juuri minäkin toivoisin! Ja kiitos kauniista ajatuksesta. Ehkä teidän papoista joku voisi alkaa sellaiseksi vuokrapapaksi! ;)

      Poista
  6. Minunkin isäni kuoli silloin kun olin 4vuotias, mutta minulla on ollut isäpuoli ihan lapsuudesta asti ja poikani pitää häntä pappanaan :) olen onnellinen siitä että isäpuoleni pitää minun lapsiani lapsenlapsinaan ja minua tyttärenä. En koskaan oppinut tuntemaan isääni, mutta isäpuoleni on ollut minulle isä aina.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi ei, kuinka nuorena olet menettänyt isäsi. Tosi surullista. Onneksi sulla on ollut hyvä isäpuoli. Eihän se biologiaa katso se suhteen läheisyys :)

      Poista
  7. Voin niin samaistua! <3 Meidänkin poika on ukiton. Isäni kuoli kun odotin poikaamme, miehen isä ei ole ollut hänen elämässään kuin parina ensimmäisenä vuotena. Minun ukki kuoli kun olin lapsi, ja miehen ukki kuoli muutamia vuosia sitten. Monet itkut tullut täälläkin itkettyä asiasta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä asia taitaa olla aika monelle totta. Tosi surullista. Ja kun me kaikki niin kaivattaisiin niitä luoksemme <3

      Poista
  8. <3
    Mulla on ollut - ehkä oot Instassa huomannutkin - hyvin samat fiilikset tänään, itkettykin on (eikä oo kauheesti hormoneja joita syyttää). Pojilla on kyllä yksi isoisä, ihan hyvä sellainen, mutta mulla on sellainen angstiteinin epäreiluusfiilis aika usein kun tiedän miten tärkeä pappa mun isäni olisi ollut (kuoli kun olin raskaana 24. viikolla).
    Mutta yritän kertoa kaikki isäni kuluneet vitsit ja kalajutut just sellaisena kuin mun isäni ne kertoi ja antaa näin pojille palan papastaan, johon eivät saaneet tutustua. (Vaikka en aina tiedä kumpaa suren enemmän - poikien ukkivajetta vai sitä ettei mun isä päässyt olemaan näille fantastisille kääpiöille isoisä).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se tuntuu välillä ihan hiton epäreilulta, ettei ole sellaista omaa rakasta isää ja lapsen isoisää läsnä. Sun isä ois varmasti ollut onnellinen isoisiydestään! <3

      Poista
  9. Huh. Tuli itku mullekin. Ihan vaan sun tekstistä ja ajatuksista.
    Lämmin ajatus teille <3

    VastaaPoista
  10. Minuakin alkoi itkettää tämä teksti. Ihan hallitsemattomasti ja niin, ettei siitä meinannut tulla loppua. Mä niin tiedän tuon pikkutyttö-tunteen, joka huutaa, että ei tämä nyt ole yhtään reilua! Tuntuu niin pahalta ajatella, ettei mun lapset tutustuneet vaariinsa, eikä vaari lapsenlapsiin. Mun iskä toivoi niin-niin-niin paljon lapsenlapsia, ihan viime metreille saakka, ennen kuin yllättäen menehtyi. Mun ihan ensimmäinen ajatus hänen kuolemansa jälkeen oli se, että nyt kukaan ei saata mua alttarille ja se, että hän ei koskaan tule tutustumaan lapsenlapsiinsa. Se kouraisee jotenkin niin paljon, että ei sitä voi oikein selittää.

    Mä en kuitenkaan voi ymmärtää sitä tuskaa, ettei lapsilla ole kumpaakaan isoisää. Meidän tytöillä on yksi ihan ihka oikea ukki, ja sitten pappa, joka on äitini miesystävä, mutta silti ihan yhtä todellinen ja rakas lapsilleni. Ehkä teidänkin lasten elämään astelee joku ihana isoisämäinen tyyppi, joka on loputtoman ymmärtäväinen, hauska ja viisas, niin kuin ukkien kuuluukin. Ja onneksi on isoäidit. Isoäiti on ehkä parasta, mitä lapsi voi koskaan tarvita. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi ei, tiiätkö mitä! Mulla tuli toi sama – kuka saattaa mut alttarille!

      Epäreilulta tosiaan tuntuu välillä. Ja pikkutyttö sisälläni kaipaa lohdutusta juuri silloin. Ihanaa, kun teillä on kuitenkin rakkaita isoisämäisiä tyyppejä lähellä. Mäkin toivon, että meidänkin elämään astelisi joku sellainen vielä! :)

      Poista
  11. : ' ( Nyt vasta tajusin, että ilman pappaahan tässä on eletty koko ikä :( Toinen kuoli ennen syntymääni ja toinen kun olin alle 1-vuotias, nuorena reilu nelikymppisenä. Mummu ja mamma onneksi korvasivat läsnäolollaan ja mun oma isä on toki aina ollut elämäni ykkösmies.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Huoh, surullista :( Mulla on ollut ukki, mutta se asui niin kaukana, ettei me ihan hirveän läheisiä oltu. Eikä oltu mumminkaan kanssa. Mutta sitten mulla oli hyvin-hyvin rakas kummimummi, josta täälläkin olen kirjoittanut. Hän menehtyi ollessani teini. Sitä mummia kaipaan tosi usein takaisin elämääni. Varsinkin nyt äitinä olisi ihanaa, kun olisi joku sellainen ihminen lähellä.

      Poista
  12. Voi kylläpä herkisti <3 Kaunis kirjoitus. Itselläni on kyllä oma isi elossa ja hän onkin ollut minulle maailman paras isi. Pappana sen sijaan ei ole aivan niin läsnä kuin olin toivonut, ovat niin kiireisiä. Vaikka sitten (harvemmin) kun näkee mun lapsia on kyllä ihana. Minä olen aina ollut isin tyttö, ajatuskin menettämisestä kuristaa kurkkua. Sitä ei tule ajatelleeksi edes mikä rikkaus on että meidänkin lapsilla on kaikki isovanhemmat elossa (ja yhdessäkin), ennen kuin tällaiset tekstit alkaa itkettää loppuillaksi.

    En nyt oikein osaa sanoa mitään järkevää. Todella epäreilu tilanne kaikin puolin. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Eikä tarvikaan sanoa mitään järkevää, ajatus on tärkein <3 Onnea on hyvät, terveet, läheiset vanhemmat ja isovanhemmat. Oikea rikkaus! :)

      Poista
  13. Mä en koskaan nähnyt mun pappoja, mutta aina on ollut sellainen tunne että kyllä mulla on kaksi pappaa. Niissä kaikissa kertomuksissa isä ja äiti on maalanneet kuvan siitä minkälaisia ne oli, isinä lapsilleen, puolisoina mummoille ja vielä ihan vaan ihmisinä perheroolien ulkopuolella. Valokuviakin olen nähnyt pappojen lapsuudesta hautajaisiin. Siellä ne on, vaikka usein sitä samaa haikeutta oonkin tuntenu, varsinkin kun kovin akkavoittoista on suku molemmin puolin. Ehkä ne teidänkin lasten pappakertomukset voi alkaa toteamuksella siitä, etteivät koskaan nähneet pappojaan, mutta tiesivät kyllä millaisia ne olivat :)

    Maija

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin! Tavallaan isäni kuoltua, tuntui, että sain hänet vähän takaisin, koska muutaman vuoden ennen kuolemaansa, isäni ei aivan ollut oma itsensä sairautensa vuoksi. Hassua sanoa näin, mutta ymmärtänet. En tiedä olisiko isäni edes ollut tuollainen maalailemani isoisä, mutta olisi hän ainakin joku isoisä ollut.

      Harmi, ettei sulla ole ollut pappoja – ne kun olisi varmasti olleet ihania sellaisia! :)

      Poista
  14. Voi mikä kirjoitus, kyynelsilmin täällä luen minäkin. Kirjoitus osuu kovin arkaan paikkaan, sillä itse menetin omat (viimeiset) isovanhempani puolen vuoden sisällä tänä vuonna: ensin kuoli alkuvuodesta isoisäni, muutama viikko 90 -vuotissyntymäpäiviensä jälkeen. Hänen kohdallaan "hiipumisen" oli nähnyt, joten tavallaan asiaan oli ehtinyt hiukan valmistautua. Sen sijaan se, että isoäitini kuoli juhannuksena tuli kaikille kuin salama kirkkaalta taivaalta. Otin koko asian ehkä yllättävän raskaasti ja koko kesä tuntui sen takia menevän jotenkin vähän "ohi": en oikein saanut aikaiseksi mitään. Tunnen edelleen syvää surua siitä, että kumpikaan isovanhemmistani ei ehtinyt kuulla meille syntyvästä vauvasta (kerroimme sukulaisille aika myöhään). Vauvalla on kuitenkin neljä hyvässä kunnossa olevaa isovanhempaa, jotka varmasti tulevat olemaan iso osa hänen elämäänsä (ovat jo nyt tärkeä osa perheemme elämää) . Tästä muistan taas olla syvästi kiitollinen asiasta <3 Kiitos ja voi miten pahoillani olen, että teillä tilanne on noin toinen :(

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi ei, tosi surullista. Niin sitä sanotaan, että ne asiat tuppaavat sitten tapahtumaan kerralla. Meidän suvusta lähti parin vuoden sisään mun isoisä, mun isä, mun mummi ja sitten vielä miehen isä. Voi kuinka surullista, ettei teidän isovanhemmat ehtineet kuulla ihania uutisia :(

      Poista

Hae

 

 

Ruokablogien kärki