Se on marraskuun vika ja huomenna alkaa joulukuu – josset arvannut. Joulukuussa on mun laskettu aika. Nyt sitten jännitetään kummalle vuodel...

Se on marraskuun vika ja huomenna alkaa joulukuu – josset arvannut. Joulukuussa on mun laskettu aika. Nyt sitten jännitetään kummalle vuodelle tämä vauva tulee. Laskettu aikahan on 31.12, mutta tuleeko se sitten jo jouluna, välipäivinä, uudenvuodenaattona vai muina alkuvuoden lapsina vasta ensi vuonna. 

Tässä on tullut monesti ihmeteltyä, niin tuttujen kuin tuntemattomienkin lasketun ajan kysyjien kanssa, että milleköhän ajankohdalle sen vauvan sitten haluaisi syntyvän. Lähes jokainen, kenen kanssa olen jutellut, on ollut sitä mieltä, että vauvan olisi hyvä syntyä vasta ensi vuonna. Silloin kun olisi ikäluokkansa vanhin, kun taas loppuvuoden lapsi olisi aina se porukan nuorin. 

Mikäli lapsen tuleva menestys kovasti mietityttäisi, niin niinhän sitä sanotaan, että alkuvuoden lapset pärjäävät keskimääräisesti loppuvuoden lapsia paremmin, olipa se sitten urheilu- tai koulumenestystä. Mutta ehkei tässä nyt tarvitse – tai haluta – alkaa vertailla lasta muihin, ennen kuin toinen pieni on vielä edes syntynyt. Eikä sen jälkeenkään.


Vaikka meille vanhemmille ei ole suurta väliä koska vauva syntyy – vaikkei me nyt varsinaisesti toivota, että jouluaatto vietettäisiin synnyttämässä –, lapselle voisi olla vähän tylsä ajankohta syntyä jouluna. Siis tulevaa ajatellen. Synttäripäivät juhlineen kilpailisivat aina joulun kanssa, eikä kukaan kavereistakaan pääsisi ikinä kemuihin. 
Mutta eipä tuokaan tunnu ylitsepääsemättömältä murheelta. Voisihan niitä kestejä välipäivinäkin järjestää.

Täytyy kyllä sanoa, että esikoista ajatellen olisi hyvin harmillista, jos äiti ja isi olisivat jouluaaton sairaalassa. Silloin taapero viettäisi joulun serkkujensa kanssa, aivan kuten me joka tapauksessa vietämme joulun, mutta tässä tapauksessa ilman vanhempiaan. Voi olla, ettei kaksivuotias osaisi surra äiditöntä ja isitöntä jouluaattoa, mutta voi että meitä vanhempia surettaisi joulu ilman esikoistamme. 

Jos nyt täytyisi veikata, niin mulla on vahva, ei mihinkään pohjautuva mutu, että tämä mahamuija syntyy joulun välipäivinä. Siinä navat täynnä laatikoita, suklaata ja pipareita, ja nurkat täynnä sukulaisia ja lautapelejä, olisi hyvä käydä ponnistamassa yksi sukulainen lisää maailmaan. 

Noh, koska asiaan ei kuitenkaan voi vaikuttaa, on ihan turha murehtia tulevaa. Pääasia on, että meille tähän perheeseen neljäs tyyppi syntyy. Oli se sitten koska vain. 

16 kommenttia

Aloimme heti iltatoimiin, kun tulimme lapsen kanssa kylästä kotiin. Isi-ihminen on firman pikkujouluissa, joten olemme lapsen kanssa kotona ...

Aloimme heti iltatoimiin, kun tulimme lapsen kanssa kylästä kotiin. Isi-ihminen on firman pikkujouluissa, joten olemme lapsen kanssa kotona kaksin. Vein lapsen nukkumaan heti iltapalan, yöpuvun vaihdon ja hammaspesun jälkeen. Olin jo napsauttanut saunan päälle ennen sängyssä luettavaa iltasatua, ja kun lapsi nukahti, oli sauna sopivasti lämmin. 

Sammutin kotoa kaikki elektroniikkalaitteet ja valot talvivaloja lukuunottamatta. Sytytin kynttilöitä sinne tänne. Menin yksin, ihan rauhassa saunaan. Tein kasvonaamion, join limsaa ja olla möllötin. Löylyjen kipristellessä poskipäitä mietin niitä näitä. Aika paljon saunan lämmöstä vilkastunutta mahatyyppiä ja tulevaa vauva-aikaa. Ajatukset ovat jo siellä.

Kotona oli hiirenhiljaista.  Kuului vain lapsen ja koirien kuorsaus ja jonkun satunnaisen ohikulkevan auton ääni. Missään ei näkynyt tv:n tai tietokoneen kalseaa valoa. Vain kynttilöiden liekkien rauhoittava väre.

Tämä viikko kaikkine kiukkuineen ja hektisine aikatauluineen sai tänään hyvän päätöksen. Ajatukset lyö tyhjää. On ihanan seesteinen olo. Tästä on hyvä aloittaa viikonloppu.

Nyt voi kömpiä puhtaiden lakanoiden väliin nukkumaan. Ja kaippa se pikkujoulumieskin sieltä kohta kotiin tulee.


No jos minäkin sitten. Vaikka olenkin väsynyt tähän jo. En siksi, etteikö siitä pitäisi niin kauan puhua ja pauhata, kunnes se menee läpi, v...

No jos minäkin sitten. Vaikka olenkin väsynyt tähän jo. En siksi, etteikö siitä pitäisi niin kauan puhua ja pauhata, kunnes se menee läpi, vaan siihen, että siitä pitää vieläkin vääntää. Kun minusta se on sellainen itsestäänselvyys. Päivänselvä asia. 

Asian puolesta on tullut miljardi upeaa, hyvin muotoiltua kirjoitusta ja kaikki on jo sanottu. Minun ei siis enää tarvitse. Ja luulen, että vaikka sanoisin mitä, ei se kuitenkaan umpimielisten päitä käännä. Ne jotka tajuu, tajuu, ja ne jotka eivät tajuu, eivät tajuu. Tajuuks?

Sen verran kuitenkin sanon omasta puolestani vielä – vaikka äskön juuri sanoinkin, ettei minun tarvitse mitään enää sanoa –, että olen koko elämäni, lapsuudestani saakka ihmetellyt, että mitä siitä vouhotetaan. Miksi se on joillekin niin ihmeellistä, saati kummallista tai kamalaa, kun minä olen jo lapsena ymmärtänyt, ettei se ole? Minusta se on ollut aina ihan tavallista. Ei mitään, mistä pitäisi pelihousuja repiä. Edes Timo "no kun ei voi" Soinin. 

Siksi olen lopen kyllästynyt vääntöön. 

Minä siis todella tahdon.  

En saanut ladattua sellaista hienoa kuvaa, mikä kaikilla somessa on, mutta tein itse. 


Toivotaan huomenna parasta. Kuvastani huolimatta.

2 kommenttia

Milloin jokainen vaipanvaihto muuttui hippaleikiksi, miksei  hanskat  voi  koskaan  mennä käsiin ilman peukun pihtaamista, miksei yhtäkään v...

Milloin jokainen vaipanvaihto muuttui hippaleikiksi, miksei hanskat voi koskaan mennä käsiin ilman peukun pihtaamista, miksei yhtäkään vaatekappaletta voi pukea – tai riisua – ilman spagettijalkoja tai lattiaäksää ja miksi sen kynsien leikkaamisenkin pitää olla niin helvetin hankalaa?

Miksei pipo voi pysyä päässä kuin sekunnin siitä kun se on päähän laitettu, miksei nukkumaan voi mennä suosiolla kun väsyttää, miksi se vesimuki pitää kaataa kolmannen kerran peräjälkeen lattialle, miksei kävely kaupassa tai kadulla onnistu ilman yhtäkkistä täysvelttoutta ja miksi kaikki pitää haluta nyt ja heti, tai muuten tulee raivarit? Miksi kaikki on lähtökohtaisesti ei?

No koska se on lapsi, vasta taapero. Koska orbitofrontaalinen aivokuori ja muu kehittymättömyys. Ja koska kaiken kuuluukin olla vähän hankalaa.


Mutta miksi se on aikuiselle niin vaikeaa kestää? Miksi verenpaine nousee ja kiukuttaa? 

Miksen varaa tarpeeksi aikaa kikkailuun, koska sitä kuitenkin tulee? Miksen ole kuin pyhä lehmä (paitsi ulkonäöllisesti), joka pysyy rauhallisena, tapahtui mitä tapahtui? Miksen jaksa aina pohjustaa, neuvotella, kertoa, ymmärtää ja antaa aikaa? Miksi menee hermo? 

Ja miksi, oi miksi mulla on tämä raskausmaha vielä tässä minun ja lapsen välissä, mikä tekee musta kömpelömmän kaikessa ja siksi entistäkin lyhytpinnaisemman?


Tänään itkin, kun olin viimein saanut kaikki ulkovaatteet villasukista kurahaalareihin lapsen päälle. Olin niin loppu ja turhautunut siihen rumbaan. Siihen, lähes jokakertaiseen taistoon, ja ennen kaikkea omaan ärtymykseeni. Jo vaatteiden pukemisen suunnittelu alkaa täyttää kuppia, koska tietää mitä on taas tulossa. 

Koska kun on aikansa yrittänyt ilon kautta ja maanittelemalla pukemista, eikä vieläkään ole onnistunut saamaan villasukkia lapsen jalkaan, se kuppi usein täyttyy ja menee nurin. Sitten ärsyttää, kiroiluttaa ja kiukuttaa. Ja sehän alkaa jälkikäteen harmittaa, koska tietää, ettei ärsyyntymisestä ja äänen korottamisesta ollut taaskaan yhtään mitään hyötyä – päinvastoin.

Ja sitten saattaa tulla itku salaa vessassa. 

Näin tilanteiden rauhoituttua on helppo olla kypsä kasvattaja, joka osaa olla se tilanteen aikuinen, mutta miksi se on niin vaikeaa olla sitä aina niissä tilanteissa? Miksen onnistu joka kerta? Missä on mun zen, kun sitä kaivataan?

20 kommenttia

Mies vei tänään taaperon ekaan ihka oikeaan jäkismatsiin. Olivat istuneet siellä nakkimukit kourassa ja ihmetelleet peliä, tanssityttöjä ja...

Mies vei tänään taaperon ekaan ihka oikeaan jäkismatsiin. Olivat istuneet siellä nakkimukit kourassa ja ihmetelleet peliä, tanssityttöjä ja kovaa musiikkia. Minä jäin siksi aikaa kotiin ja sain täten sitä sellaista omaa aikaa.

Mutta mitä tapahtuu kun äiti-ihminen jätetään yhtäkkiä yksin kotiin? Hän lukee sisustuslehtiä ja juo lattea? Katsoo elokuvaa ja kutoo rauhassa? Ehkä tirsat? – Ehei! Äiti-ihminen menee lukkoon!

Koskakun jos kerta annetaan oikein antamalla sitä omaa aikaa, niin senhän pitää olla täydellistä ja nautinnon maksimoitua. Tekemisen pitää olla jotain upeaa ja älyttömän rentouttavaa ja ihanaa. Mutta jos ei keksi mitä tekisi – siis että mikä sitten olisi niin täydellistä – voi aina myös tietysti tuhlata senkin kaksituntisen epäollennaisuuksiin ja tekemisen miettimiseen, kuin itse tekemiseen.


Ensin korjasin kaikki lelut pois kuleksimasta, koska eihän sitä voi sotkuisessa kodissa rentoutua. Sitten laitoin pyykit kuivumaan, koska olisihan se tosi tylsää rentoutua, jos pyykit olisivat koneessa. Tyhjensin vielä astianpesukoneenkin, samasta syystä kuin edelliset. 

Kun nämä pakolliset askareet oli hoideltu, alkoi maksimointi. Tein itselleni chai latten, kannoin kaikki lukematta jääneet sisustuslehdet sohvalle, lämmitin palan sunnuntaista pitsaa, otin muutaman palan suklaata, kannoin läppärin viereeni ja hain varmuuden vuoksi myös vesilasin ja huulirasvan hollille, ettei ainakaan niiden takia tarvitsisi nousta sohvalta. Siiten istahdin alas ja ajattelin, että mitäs sitten. 

Selailin lehtiä hajamielisesti, mutta en jaksanut paneutua. Napsautin Netflixin päälle, mutta en keksinyt katsottavaa. Käynnistin HBO:n ja ajattelin aloittaa uuden sarjan katsomisen. Aloitinkin, kolme, mutta yksikään ei napannut. Selailin kaikki tv-kanavat, josko sieltä tulisi jotain mielenkiintoista, ja arvatkaa mitä jäin katsomaan? No Sinkkuelämää tietysti! Kun niitä jaksojahan ei olekaan koskaan aiemmin tullut nähtyä.


Katsoin puoli jaksoa ja sitten tulikin mieleeni siitä Aidanin koirasta, että voisi käyttää omat koirat pissillä. Kävin koirien kanssa ulkona, tulin sisälle ja sitten kuuluikin avaimen ääni lukossa ja ovi aukesi. Mies ja lapsi tulivat kotiin. 

Älyttömän hyvin käytetty oma aika. 

Eikä se nyt niiiiin harvinaista herkkua ole, että siitä stressiä tarvitsisi ottaa. Mutta kun pääsivät yllättämään. Tuolla lailla suunnittelematta kun matsiin lähtivät. Jäädyin.

4 kommenttia

Mun mahassa on nykyään hikka. Päivittäin ja useasti. Se tuntuu hassulta ja kivalta. Välillä kyllä myös vähän tukalalta, jos vaikka on juuri ...

Mun mahassa on nykyään hikka. Päivittäin ja useasti. Se tuntuu hassulta ja kivalta. Välillä kyllä myös vähän tukalalta, jos vaikka on juuri syönyt oman mahansa täyteen ja on ähky ja ehkä pissahätäkin siinä sitten. Hikka tuntuu navassa, ylävatsalla ja joskus mun pepussa. Kyllä, luitte oikein – pepussa.

No hikka on hikka, ja ehkä kaikki odottaneet äidit ovat tunteneet sikiön hikan mahassansa. Semmonen hassu, tasainen sykähdys-nytkähdys se on.


Mutta sitten on yksi toinen juttu. Se on alkanut tässä raskaudessa lähes samoilla viikoilla kun vauvan hikkakin, eli siinä viikoilla 32, muistaakseni. Nimittäin mahan napsuminen. Se on sellainen omituinen naksahdus tai napsahdus, mikä kuulostaa vähän samalta kuin purkkapallon poksahdus. Yleensä se kuuluu ja tuntuu vauvan liikkeen kera. 

Muistan jo ensiraskaudessani googletelleeni asiaa, mutta tuolloin yhtä tuloksetta, kuin tänäänkin. 

Jostain lähteessä sanotaan sen johtuvan kalvojen napsumisesta vauvan liikkuessa tai napsuttaessa niitä (?), mutta en löydä mitään kunnon tietoa asiasta. Ellei sitten keskustelupalstoja voi laskea kunnon lähteeksi. Viime raskaudessa yritin kysellä asiaa ihan vallan lääkäriltäkin, mutta ei se osannut vastata mistä se johtuu. Ei ollut kuullutkaan. Höh.


No mutta sen tiedän, että viime raskaudessa synnytys alkoi sillä, että olin juuri alkamassa keittää kahvia aamupalaa varten, kun yhtäkkiä napsahti – mahassa, ei mun päässä – ja lapsivesi meni. Tai siis tuli. Housuun. Sitten menikin kymmenen minuuttia, eli juuri sen ajan mitä ehdin soittaa sairaalaan ja miehelleni töihin, ja niin alkoi säännölliset supistukset. Tunnin päästä olimme sairaalassa ja siitä parin tunnin päästä nykyinen taapero, silloinen vauva oli sylissämme.

Että mistä ikinä se napsuminen johtuukaan, niin nyt, toisin kuin ekassa raskaudessa, se napsuminen vähän jännittää. Että mikä niistä napsahduksista on se kerta, kun kalvot menee ja lapsivesi tulee. Ja sitten syntyy vauva.

Onko kellään muulla napsunut? – Muukin kuin suu, ehheh.

27 kommenttia

Viime postausta kirjoittaessani oli tosi hyvä olo. Maahan leijaileva lumi ja ihanan talvinen tunnelma, sekä tietysti alkava viikonlo...


Viime postausta kirjoittaessani oli tosi hyvä olo. Maahan leijaileva lumi ja ihanan talvinen tunnelma, sekä tietysti alkava viikonloppu, sai minut jonkin sisäisen harmonian syövereihin ja kaikki onnellisuushormonit kuplimaan päässäni. Tuntui, että olen pelkkää rakkautta ja silkkaa hyvyyttä täynnä.

Seuraavakin päivä meni yhtä onnellisissa merkeissa, kun suuntasimme porukalla pulkkamäkeen ja myöhemmin iltapäivällä joulukadun avajaisiin. Vanhan Suurtorin joulumarkkinat kaikkine kojuineen ja käsityöläisineen oli hyvä lisä talvi- ja joulutunnelmaan. Kaunis jokiranta kauniisti valaistuine rakennuksineen ja jouluvaloineen oli ihanan idyllinen näky.


Mutta sitten tuli sunnuntai, lumi suli ja puro sanoi perkele puli puli. 

Olimme haaveilleet lähtevämme tänään vielä retkelle, jota varten pakattaisiin kaakaot termareihin, voileivät rasioihin, eväät reppuun ja reppu selkään. Olisimme käyneet jossain vähän kauempana pulkkamäessä ja ihailleet lumen koristelemia oksia. Nauttineet kauniin valkoisesta maastosta ja hassutelleet lumessa. Mutta ei. Verhojen avaaminen aamulla paljasti karun, lähes lumettoman totuuden. Pihalle tekemämme lumilyhtykin oli sulanut olemattomiin ja paljastanut sisältään ankean hautakynttilän – mikä tosin kiteytti tunnelman täydellisesti. 

Taas on loskaa, ja nurmikko ja musta maa vilkkuvat lumenjämien alta. Taas on apeampi olo. 

Jännästi se vaikuttaa tuo keli fiilikseen. No sunnuntaikin ehkä. Tai ehkä se ei vaikuttaisi niin paljoa, jos ei olisi ensin lupaillut ja sitten tehnyt ohareita. Keli siis.


Niin että Sääherra. Jos kerta täällä Suomessa on ne neljä vuodenaikaaniin olisiko pliis mitenkään mahdollista – vaikka ne vuodenajat enenevissä määrin toisiaan muistuttavatkin kaikessa märkyydessään –, että näin talviaikaan olisi sitä lunta maassa? Ihan vaikka sillä lailla reilustipaljon? Koska se luminen maa vaan on älyttömän paljon mukavampi, kuin pelkkä pimeys ja koleus, joita pakoon ei kuitenkaan tässä maassa tähän aikaan vuodesta päästä. 

Ystävällisin, vaikkakin vähän katkerin terveisin Laura.

P.S. En aio silti tempautua mukaan ailahtelevaisiin sääkikkailuihisi, arvon Sääherra, vaan otan vähäisenkin ilon irti tästäkin loskaisesta sunnuntaista. Eka tehdään pitsaa ja sitten eilen markkinoilta ostamamme pullapitko lähtee pannulle, kermat vatkuliin ja jälkkäriksi syödäänkin köyhiä ritareita. Kostoksi!

Lapsi nukkuu päiväuniaan, äiti juo chai lattea ja syö konvehteja. L unta sataa pyryttäen ja  Spotify soittaa Frank Sinatran joulul...


Lapsi nukkuu päiväuniaan, äiti juo chai lattea ja syö konvehteja. Lunta sataa pyryttäen ja Spotify soittaa Frank Sinatran joululauluja, juuri nyt Let it snowta. Tänään on perjantai, mies tulee kohta töistä kotiin ja huomenna menemme koko perheen voimin katsomaan joulukadun avajaisia. 

Olimme lapsen kanssa aamupäivällä Mehukattimaassa heilumassa, kävimme hallissa kala-, leipä- ja vihannesostoksilla, söimme hyvän lounaan yhdessä, toistemme parhaassa seurassa. Ja koko päivän lapsi on ollut iloinen, ihana ja onnellinen. Kuten aina, mutta tänään erityisen.

Katson ulos ikkunasta, siellä on sininen hetki ja lunta. En voi olla hymyilemättä. Nyt ei vaan voi olla kuin onnellinen. Hyvä olo sellainen.

Hyvää viikonloppua tyypit!

2 kommenttia

Jee, TJ1! Sitten alkaa loma, äitiysloma! Virallinen äitiysloma! Wohoo!  Oi että. Niin kuulkaa nautin viimeisistä päivistä ennen vauvan syn...

Jee, TJ1! Sitten alkaa loma, äitiysloma! Virallinen äitiysloma! Wohoo! 

Oi että. Niin kuulkaa nautin viimeisistä päivistä ennen vauvan syntymää. Käyn päiväleffassa, luen naistenlehtiä, juon lattea, nukun päikkäreitä, rakennan ihan rauhassa pesää täällä kotona, en stressaa töistä ja... eiku heeeeetkinen, mähän oon ollut hoitovapaalla. Ja on mulla tuo esikoinenkin tuossa. 

Niin joo, ei tämä menekään samalla lailla nyt, kuin ensimmäistä kertaa äitiyslomalle jäädessä. Varsinkaan, kun ei päivätöihin välissä ole ehtinytkään. Että eihän tässä mikään mihinkään muutu. Paitsi, että rahaa tulee taas enemmän. Nam. Ja tietysti, että kohta noita kakkapeppuja on kaksi tuossa.

Mutta hyvää äitiysloman alkua silti mulle! 


2 kommenttia

Pienen jäkishemmon maila laitettiin jokin aika sitten syrjään, koska se alkoi aiheuttaa sisätiloissa aika paljon vaaratilanteita – ainak...

Pienen jäkishemmon maila laitettiin jokin aika sitten syrjään, koska se alkoi aiheuttaa sisätiloissa aika paljon vaaratilanteita – ainakin koirien ja maljakoiden näkökulmasta. 

Tänään uutisten urheiluosion jäkiskatsausta seurannut taapero innostui niin, että alkoi taas imitoimaan näkemäänsä. Kun mailaa ei kuitenkaan ollut saatavilla, eikä kiekkoa tahi jäkiskypärää ole ikinä lapsella vielä ollutkaan, kaksivuotias sovelsi.


– Muoviastialaatikosta kulho kypäräksi, muovipalikasta kiekko ja sohvatyynystä maila, tietty,  ja sitten vain huitomaan!

Mutta koska yksin pelaaminen on yhtä hauskaa kuin postimerkkikeräily, taapero valjasti myös isin mukaan peliin – asiaankuuluvilla varusteilla tietysti.


Noin! Ja nykyajan lapsetko muka mielikuvituksettomia? Hah!

6 kommenttia

Olemme asuneet tässä kodissa kolme ja puoli vuotta. Meillä on aivan pieni vessa ja aivan pieni kylppäri. Tänään kurkistin erään mysteerioven...

Olemme asuneet tässä kodissa kolme ja puoli vuotta. Meillä on aivan pieni vessa ja aivan pieni kylppäri. Tänään kurkistin erään mysteerioven taakse kylpyhuoneessamme ja you won't böliiv what happened next!

No ensin löysin noin 200 tyhjää vissy- ja limupulloa. Sitten kaivelin vähän syvemmälle ja löysin avaamattoman, vuonna 2012 vanhaksi menneen Kurko-lonkeron, sekä joogamaton, jota olen käyttänyt esikoista odottaessani – eli noin kaksi ja puoli vuotta sitten. 

Lisäksi mysteerihuoneesta löytyi 30-vuotissyntymäpäiväkorttini, hääkimpun jämiä, paloauto (ihan semmonen lasten kuitenkin), edellisen asunnon kylpyhuoneen kamat, perintöpöytäliina, pussillinen esikoisen kadonneita vauvanvaatteita ja muutamat joulukoristeet.

Keräsin vielä ison pussillisen sekalaista roskaa, ja sitten se paljastui: MEILLÄ ON SAUNA!

Uskomatonta! Lähes lottovoiton veroinen yllätys! – Ja me kun olemme käyneet vallan taloyhtiön saunassa!


No eihän tuohon minisaunaan mahdu kuin kaksi normipeppua tai puolitoista hyvin ruokittua peppua, mutta hei – sehän riittää! Katsokaas koska mä menen niiiiin tänään yksinäni saunaan ja mun peppu on  just semmonen puolentoista pepun kokoinen, JEE! Eiku...

Kävimme muuten pari viikkoa sitten Turun Linnassa moikkaamassa mm. saunatonttua, ja eräs pieni kanssamoikkaaja kertoi koko turistijoukolle, että heilläkin on kyllä sauna, "mutta ei sitä voi käyttää, koska se on ihan täynnä roinaa!" – Hah, arvasin! Ei me ainoita saunankadottajia olla!


7 kommenttia

Joskus jotkut päivät ovat vähän kenkkuja. Harmittaa, väsyttää ja itkettää, vaikkei mitään syytäkään pitäisi olla. Kaikki tuntuu vai...


Joskus jotkut päivät ovat vähän kenkkuja. Harmittaa, väsyttää ja itkettää, vaikkei mitään syytäkään pitäisi olla. Kaikki tuntuu vain tyhmältä.

Tästäkin päivästä oli tulla sellainen, vaikka aamu alkoikin kivasti miehen ja lapsen herättäessä synttärimuijan lauluin, kortein ja paketein. Silti jo iltapäivällä ankeus otti niskalenkin ja äiti-ihminen vaipui alakuloon.

Mutta tiedättekö. Se ei paljoa vaadi, että hommat saa korjattua. 

Vaikka olisi mieli tehnyt jäädä pieruverkkareissa kotiin mutisemaan, päätimme lähteä perheen kesken synttäri-illalliselle. Jo se, että laittoi huulipunaa ja veti takin niskaan auttoi, mutta hyvä ruoka ja kiva ravintola kruunasi homman. Jälkkärit söpössä pikkukahvilassa ja rauhallinen iltakävely jokirannassa omien kundieni kanssa sinetöi paremman mielen, ja koko päivä oli pelastettu.

Synttäripäivästä tuli sittenkin ihan hyvä. Tosi hyvä. 



4 kommenttia

Näin 29-vuotissyntymäpäivän aattona tuli kelailtua pariakin käytännön asiaa, mitkä erottavat minut teini-ikäisestä minästäni. Joissain asioi...

Näin 29-vuotissyntymäpäivän aattona tuli kelailtua pariakin käytännön asiaa, mitkä erottavat minut teini-ikäisestä minästäni. Joissain asioissa jopa kaksikymppisestä minästäni.

Olen ennenkin listaillut ikääntymisen merkkejä, mutta nyt tänään, kun katsoin 15-vuotiasta kummityttöäni, mikä jo sinällään on ikääntymisen merkki – että siis kummityttö on jo niin vanha, mieleeni muistui omat teiniaikani ja se, kuinka erilailla nykyään on.

Muutama esimerkki: 

Takki auki.
Ei tulisi mieleenikään käppäillä viimassa saati pakkasessa takki auki. Sen lisäksi, että se on ihan hiton ärsyttävän epäkäytännöllisen tuntuista päällä, kun se koko ajan tippuu harteilta ja sitä pitää korjailla, niin siinä tulee hei kylymä! 

Mutta niin vaan sitä teininä ostettiin takkeja, eikä kaupassa edes välitetty kokeilla meneekö se kiinni, koska ei sillä ollut väliä.

Pipo.
No jos ei lasketa tiettyjen genrejen muotia, missä pipo on aina sisälläkin päässä, niin ei teininä sellaista käytetty. Eikä ne näemmä käytä vieläkään. Saa olla pakkasta neljäkymmentä astetta ja taivaalta saa sataa vaikka jäisiä mummoja, mutta pipoa ei laiteta päähän. Ei ei. 

Itse taas menen tätä nykyä välittömään ahdistuspaniikkiin ulkoillessani, jos ei pipo lämmitä herkkiä korviani ja palelevaa, vanhuudenryppyistä (mitä?!) päänahkaani.

Kaulahuivi ja hanskat.
Ei tulisi mieleenikään lähteä mihinkään ilman, toisin kuin 15-vuotiaana. 

Käsilaukku.
Siis mitä? Olenko tullut joskus toimeen ilman laukkua? Teininä kaikki tarpeellinen tungettiin joihinkin takataskuun ja povariin ja sillä mentiin, mutta vanhemmiten pelkkä kukkaro vie yhden iltalaukun verran. Sinne kun pitää olla ahdettuna kaikki Plussakortit, S-etukortit ja eläkeläiskortit mitkä lie leimojenkeräilykortit – jos niitä vaikka tarvii. 

Ja kun sitten vielä tuli tämä äitiys, niin vaipat, kosteuspyyhkeet ja räkäpaperit siihen päälle.

Sopivat, hyvät kengät.
Mä en tiedä mitä hittoa olen kelaillut nuorempana, mutta ostin aina jotenkin nafteja ja huonoja kenkiä. Sittemmin mukavuus ja se liikkumavara ovat tulleet niin tärkeiksi, että varpaat meinaavat saada sydärin, jos kengät ovat liian pienet tai jalalla on huono olla. 

Sanokaamme ei huonoille kengille!

Kotimukavuus.
Ihmettelin aina teininä äitini tapaa vaihtaa heti kotiin päästyään kaikki kiristävät ja puristavat vaatteet mukavampiin. Toimistovaatteet nakattiin tuolin reunalle ja tilalle tuli oloasu. Itsehän vaikka nukuin tuolloin rintaliiveissä ja farkuissa, joten tapa tuntui tosi keskarilta. 

Mutta niin vain itsekin nykyään riisun kotiintullessani vaatteita ja koruja myöden kaikki pois ja vaihdan moiset kureliiviltä tuntuvat rönttöverkkareihin ja lösöpaitaan. – Edellä mainittuihin tosin saattaa vaikuttaa se, että teininä vaatteet eivät kiristäneet, koska saattoi olla 20 kiloa vähemmän vaatteidentäytettäkin. Kröhöm. Mutta ei siitä sen enempää.


Sellaiset tuli näin äkkiä mieleen. Niin sitä vain vanhetessaan muuttuu mukavuudenhaluisemmaksi. Napapaita muuttuu tunikaksi ja markan henkkamaukkakengät terveyssandaaleiksi. 

Ja täytän muuten huomenna 32 vuotta. Yritin hämätä. Ikääntymisen merkki sekin.

16 kommenttia

Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun treffeille oman mieheni kanssa menin, eikä teatterilippuja saanut, vaikka oikein soitin. Kyllä en voi ...

Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun treffeille oman mieheni kanssa menin, eikä teatterilippuja saanut, vaikka oikein soitin. Kyllä en voi ymmärtää, että sen kerran kun minä teatteriin menisin, niin ei muka mahdu. Sanotaan, että kulttuurilla menee tässä maassa huonosti, mutta kyllä ei minusta kovin huonosti voi mennä, jos ei kahta penkkiä teatteriin saa. On kuulemma sesonki. Mikä lie sekin.

Ravintolaankaan ei lauantai-iltana olisi päässyt ilman pöytävarausta. Ei, vaikka kuinka yrittäisi sanoa, että nälkä on ja rahaakin löytyy. Minä olin kyllä sitä mieltä, että tohtiihan noita omiakin pottuja syödä, mutta isäntä meinasi, että sen kerran kun lastenvahti saadaan, niin muiden tekemää ruokaa syödä pitää. Jonkun kloppien näperryksiä, sanon minä. Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun minun ruoat ei kelvanneet. Aivan hyviä pottuja.

No treffeille mentiin. Jotakin harjasimpukkoja ja pastaa syötiin. Isäntä oikein punaviiniä otti, mutta minä en semmosista niin piittaa. Mitä lie ranskalaisia tai jotain neuvostoliittolaisia litkuja. Piimää tilasin.


Kun ei sinne teatteriin sitten päästy, mokomat, niin eläviin kuviin mentiin. Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun oli ihan täyttä ja ahdasta. Ihmiset olivat ihan liian lähellä ja nauroivat ääneen. Kyllä ei sillon kun minä tytönkloppina kävin, niin ei ääntä päästetty. Hiljaa piti olla. Kun ei siitä kukaan maksa, että toisen ölinää siellä kuuntelee. Ei se sitten ihme ole, että niin kovalla pitävät siellä niitä ääniä. Vaikka korviinhan se sattuu.

Ja kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun sen elokuvan katsoin. Siinä joku karvalakkikääpä vaan valitti koko ajan. Ja ihan kaikesta. Punaista Ford Escorttiaan vaan hinkkasi ja valitti. Pitääkö tuommosistakin tehdä elokuvia, kysynpähän vaan.


Kyllä minä niin mieleni pahoitin.

3 kommenttia

Mä en kestä. Olen nyt pyykännyt parina päivänä noita vauvanvaatteita – nyt kun viimein sain sitä kaappitilaakin tehtyä. Pyykkäämisen ohella...

Mä en kestä. Olen nyt pyykännyt parina päivänä noita vauvanvaatteita – nyt kun viimein sain sitä kaappitilaakin tehtyä. Pyykkäämisen ohella olen vähän väliä kuulostanut pajupilliltä piipittäessäni noille pienen pienille sukille, myssyille, bodeille ja haalareille. 

Eilen, minun ollessa leffassa, mies oli laittanut yhden erän pyykkiä kuivumaan, ja sekin myönsi liikuttuneensa pyykkinarulle asettelemistaan minivermeistä.


Tänään laittelin noita kuivuneita minivaatteita kaappiin, enkä voinut sille mitään: mulle tuli kyyneleet silmiin, koska ne piskuiset vaatteet ovat vaan niin... pieniä. Itkettävän pieniä. 

Ja kohta se pikkuruinen pikkumuija on täällä, pitämässä niitä pikkuisia sukkia ja bodeja. En kestä. Nyyhk. 


3 kommenttia

Tiedättekö mitä tämä on? – Ihhahhaa ihhahhaa, pii-paa, pii-paa, pii-paap.  Ihhahhaa ihhahhaa, pii-paa-paa. – *huokaus* – Ihhahhaa ihha...

Tiedättekö mitä tämä on?

Ihhahhaa ihhahhaa, pii-paa, pii-paa, pii-paap. Ihhahhaa ihhahhaa, pii-paa-paa.

– *huokaus*

Ihhahhaa ihhahhaa, pii-paa, piip-paa, piip-paap. Ihhahhaa ihhahhaa...

– *syvä huokaus*

Ihhahhaa! Pii-paa, pee, pii-paa, ihhahhaa!

– *syvä huokaus*

Ihhahhaa ihhahhaa, ii-aa-ii-aa, piip-paap! Ihhahhaa, ihhahhaa!

– *raskas, syvä huokaus*

– IHHAHHAA, IHHAHHAA! Pii-paa-paa, pii-paa-pii-paa-pii-PAAP! 

– *epätoivoinen, raskas, syvä huokaus.*

...

Kyllä, se on taaperon huoneen äänimaisema nukkumaanmenohetkellä. Toinen on taapero ja toinen minä – arvatkaa kumpi on kumpi. Sitä kesti tunnin. Päikkäreille mennessä puolitoista tuntia. Kun toista ei vaan huvittais nukkua. Ja koska ihhahhaa on vaan niin hyvä biisi.

Nalle tietää tunteen.

Ja nyt lukemaan taas tätä kirjaaEttä ihhahhaa vaan.

Huoh. 

6 kommenttia

Tuossa tulikin taannoin todettua, ettei mitään ole tehty vauvaa varten valmiiksi. Edelleen meiltä puuttuu se sänky, minkä saa sivuvaunuksi o...

Tuossa tulikin taannoin todettua, ettei mitään ole tehty vauvaa varten valmiiksi. Edelleen meiltä puuttuu se sänky, minkä saa sivuvaunuksi oman sängyn viereen, sekä ainakin tuplarattaat. Siinä aikaisemmassa postauksessani päivittelin myös sitä, kuinka vauvanvaatteille ei ole edes tilaa täällä. 

Mutta nyt! Arvatkaapa vain! Sain kuin sainkin aikaiseksi tyhjätä kaappeja. Niin sitä taas naiivisti tuli ajateltua, että tuosta noin vaan pakkaan vähän noita vaatteita kaapista pois ja laitan uutta tilalle. Totuus oli kuitenkin, että haettuani pari pussillista vauvanvaatteita vintiltä ja leviteltyäni ne kaikki keittiön lattialle (ja ihasteltuani niitä tovin pari oktaavia korkeammalla äänellä), oltiin vasta päästy urakan pikkiriikkiseen alkuun. 

Koska tiedättekö mitä käy, kun antaa kaapinsiivousprojekille pikkusormen? No se vie koko järjen käden! Siivosin katsokaas samaan syssyyn oman vaatekaappinikin ja myös sellaiset parit epämääräiset hyllyt, joiden täytteenä on ollut jotain ja jotain aivan liian kauan. 


Projektin lopputuloksena oli 14 kertaa tullut hermoromahdus, mutta positiivisena asiana myös saman verran kasseja, pusseja ja nyssyköitä kierrätykseen, kirppikselle, vintille, lainasta palautukseen ja roskiin. Ah.

Paras osio oli kuitenkin se, että kun katselin niitä miljoonia pusseja urakan jälkeen ja olin ihan varma, että ne pönöttävät siinä seuraavat kaksi kuukautta, ja toisin silti kävi! Me olimme niin paljon kamalan reipas perhe, että samalla kun lähdimme ostamaan kaupasta vaahterasiirappia palkintopannareita varten, otimme valtaosan pusseista mukaan ja nakkasimme vintille menevät vintille ja kierrätykseen kuuluvat kierrätyslaatikoihin. Jouduimme oikein punnitsemaan kummalle annetaan, UFF:lle vai Pelastusarmeijalle, koska kummankin pöntöt bensa-aseman pihassa möllöttivät. Lopputulos oli puolet ja puolet, jos kiinnostaa. Tuskin. 

Projekti on toki vielä kesken. Tilaa on raivattu, mutta nyt pitää vielä pestä kaikki nuo vauvanvaatteet. Järkyttävä määrä hei niitäkin. Se tässä toisen lapsen saamisessa on kyllä kätevää, että mitään vaatetta tai varustetta ei kyllä tarvitse ostaa. Paitsi se sivuvaunusänky. Ja ne tuplarattaat.

Uskomatonta, mutta totta: kokonainen tyhjä hylly. Nevö foget.

Joka tapauksessa, kylläpä on taas parempi hengittää, kun kaappien sisältö ei muistuta paikkaa, mihin UFF:in pömpeli on juuri oksentanut sisältönsä. 

Ja kaapinovikin mahtuu muuten taas kiinni!


6 kommenttia

Noniin, arvon kässäsiskot ja -veljet! Eilen saatiin aloiteltua upeaa kauluria taaperolle ja tänään päästiin kivasti jatkamaan sitä! Otin oi...

Noniin, arvon kässäsiskot ja -veljet! Eilen saatiin aloiteltua upeaa kauluria taaperolle ja tänään päästiin kivasti jatkamaan sitä! Otin oikein Marianne-karkit sohvan viereen, panin villasukat jalkaan ja kahvia kuppiin. Istuin risti-istuntaan ja ryhdyin hommiin. 

Ai että sitä ihanan seesteistä ja terapeuttista fiilistä, kun saa omilla pikku kätösillään aikaan jotain niin konkreettista ja sievää. Paitsi että mitä hittoa, miksi tämä mun teos on ihan kierossa? Apua! Miksi. Tämä. On. Ihan. Kierossa. MITÄÄÄH?!

En tiedä mitä jeesuksenkristuksenjapyhänmarianhelvettiä olen taas onnistunut tekemään, mutta se väkerrykseni oli ihan päin... no sitä ittiään. Luulin vielä eilen, vähän ehkä väsyneenä, että se kierous johtuu vain niistä pyöröpuikkojen asennosta ja että se korjaantuu, kun kiepautan jotain jonnekin. 

Tänään sitten päivänvalossa asiaa tarkastellessani ja kutimustyötäni niin pirusti kieputellessani huomasin että ei, ei se kyllä siitä korjaannu millään. Ei, kun kerran olen ihan itse ommellut sinne moisen kiepin. Tiedä sitten, miten olen sen sinne tehnyt, mutta taito kai sekin.

Että hohhoijjaa sitten taas vaan.

Kiero perkele.

No ei auttanut kuin ottaa upea teos pois puikoilta ja aloittaa alusta. Vaihdoin langankin kostoksi vähän vaaleammaksi harmaaksi ja keskityin alusta asti niihin oikein ja nurin -silmukoihin. Eilisessä tekeleessähän ekat rivit olivat kutakuinkin ihan kaaosta ja vain paikoittain oikein, joten ihan hyväkin, että tuli aloitettua alusta. 

Ei tarvi sitten lapsen hävetä (niin pahasti) pakolla kaulaansa istutettua kauluria. Jos se ei enää sitten näytä päiväkotilaisen, vaan ehkä jo ekaluokkalaisen tekemältä.

Uusi, upeampi.

Liina muuten ehdotti eilisen postauksen kommenteissa, että kandee liittyä johonkin ompeluseuraan, koska siellä saa juoda viiniä käsitöiden ohessa. Minusta ajatus oli sikahyvä ja lupasin vaikka perustaa moisen, jollei muuten löydy. Siis heti, kun viininjuontitilaan joskus pääsen. 

Toistaiseksi mennään Marianne-karkeilla. Mutta viininkuvat silmissä täällänäin jo!

10 kommenttia

Sitä saa toisinaan päähänsä kaikenlaisia ideoita. Että alkaisko vaikka juoksee – kyllä, olen alkanut, noin 700 kertaa. Tai että ryhtyiskö ka...

Sitä saa toisinaan päähänsä kaikenlaisia ideoita. Että alkaisko vaikka juoksee – kyllä, olen alkanut, noin 700 kertaa. Tai että ryhtyiskö kasvissyöjäksi – jep, ryhdytty on, vaihtelevalla menestyksellä. Tai sitten viimeisimpänä kuningasideana: alkaisko neuloa! 

No kaivelin esille ystävältäni saamani puikot, jotka Googlen avulla pyöröpuikoiksi tunnistin ja aloin. Neuloa. Ei tosin ollut käryäkään, mitä moisilla puikkoloilla voi kutoa, joten googletin senkin. Pipoon meinasin ryhtyä, mutta sitten muistin, että lapsella ei ole kunnon villakauluria. Kunnon villakauluria tuskin nytkään saadaan, mutta aina voi yrittää. 


Tässä välissä soitin sille kaverille, jolta puikot olin saanut ja kysyin, että mitä hittoa niillä tehdään. Miten ylensäkin niillä saa sellaista suljettua(?) neulosta ja voiko niillä tehdä kaulureita. Vähän huvittunut ystäväni selvitti, että niin ja noin niillä tehdään suljettua, ja joo, voi tehdä kaulureita. 

Sitten vaan hommiin!

Mutta eihän jumalauta se aloittaminen ollutkaan niin helppoa. Katsokaas kun siihenkin kaivattiin Googlen kuvahakua, jotta äiti-ihminen osasi tehdä sen ensisolmun. Saatika, että siihen pitäisi osata tehdä vielä ne silmukatkin. Ja sitten vielä kun taapero halusi auttaa äitiä, eli sotkeentua varpaistaan lankaan.


Yhtäkkiä tällä muijalla kuitenkin välähti, ja sain kuin sainkin ne silmut tehtyä. 92 niitä olisi kai pitänyt olla, mutta ihan eri langalla, joten päätin luottaa mutuun ja tehdä noin niin kuin silmämääräisesti sopivan kokoisen. Aina hyvä idea.

Seuraava askel oli muistella, miten ne oikein- ja nurinhommat menivätkään. Kolme oikein ja kolme nurin luki ohjeessa, mutta meikä teki kolme oikein ja kolme väärin. Noin. Enhän minä sitä nurinpäinjuttua osannut heti ja todellakin muutama kerta tuli tehtyä sellaistakin kakkaa, että. Mutta en minä sitä purkamaan alkanut, ehei – olisi mennyt hyvä(hkö) työ ihan hukkaan. Olkoon siinä vaan sitten niin.

Noh. Kaksi ja puoli tuntia väkersin, ja hohooo saatana: melkein valmis kauluri!


No ei ihan.

Mutta koukkuun jäin. Olipa kiva tehdä sormillansa välillä muutakin, kuin räplätä älypuhelinta tv:tä katsellessa. Huomenna jatkuu.

Ja kunhan tuo tekele valmiiksi eräänä päivänä tulee, tuo kupeitteni hedelmä saa sitä sitten myös pitää. Vaikka väkisin.

19 kommenttia

Minua ja monia muitakin perhebloggaajia lähestyttiin tällä viikolla Lapsiasiavaltuutetun suunnalta: " Isän roolista on mediassa paljon...

Minua ja monia muitakin perhebloggaajia lähestyttiin tällä viikolla Lapsiasiavaltuutetun suunnalta: "Isän roolista on mediassa paljon puhuttu ja nyt lapsiasiavaltuutettuna olenkin sitä mieltä, että on aika antaa ääni perheille itselleen. -- Haastamme sinut ja lukijasi mukaan #isänkanssa-kampanjaan, jonka on tarkoitus olla kannanotto isän merkitykselle arjessa äitien roolia väheksymättä." 

Minusta ajatus oli hyvä ja todella tärkeä, joten halusin lähteä mukaan. Mutta kun puhutaan isistä, ajattelin antaa äänen sellaiselle itselleen. Tein pienen haastattelun miehelleni, ja nyt siis puhuu isi! 

***

Olet ollut reilu kaksi vuotta isä. Mikä on mieleenpainuvin hetki isyydessä tähän asti?
Eiköhän se lapsen syntymä ole. Se, kun yhtäkkiä käsissäsi on pieni ihminen, pikkuinen pökäle.

Mikä isyydessä on haastavinta?
Tällä hetkellä ainakin yhteisen ajan löytäminen perheen kanssa.

Mikä pelottavinta?
Sellainen yleinen huoli lapsesta. Että lapselle kävisi jotain tai jotain kamalaa tapahtuisi.

Millainen isä haluat olla lapsellesi?
Huolehtiva sankari. Välittävä. Hyvä kasvattaja. Kunnioittava ja lämmin. Rakastava, turvallinen isä.

Mikä on hauskinta lapsen kanssa juuri nyt?

Mikä isyydessä on tärkeinä? 
Osallistua kasvatukseen täysipainoisesti. Olla läsnä arjessa.

Mihin toivoisit isyyden ja isien oikeuksien kehittyvän Suomessa?
Että isät ja äidit olisivat yleisesti ottaen enemmän yhdenvertaisia vanhemmuudessa. Muutenkin sellainen tasa-arvoisempi suhtautuminen iseihin vaikkapa erotilanteissa tai vanhempainvapaita tarkasteltaessa. Kaiken kaikkiaan sellainen isien ja äitien yhdenvertaisempi asema lapsen elämässä.

Mikä isyydessä on parasta?
Ilmaiset bussimatkat. Haha! Eikai. Varmaan sellaiset arjen pienet hetket lapsen kanssa. Yhteinen tekeminen. Lapsen nauru. Ja se kun näkee koko ajan miten lapsi oppii ja kehittyy.


***

Minä haluaisin haastaa bloggaajat ja miksei muutkin haastattelemaan isiä ja nostamaan isien ajatuksia ja toiveita isyydestä esille. Tuu mukaan!

Hyvää isänpäivää kaikki isit, isät, iskät, faijat, isoisät, ukit, papat ja vaarit! 
Isit on ihania! 


8 kommenttia

Lähdin tänään ekstempore pyörähtämään yksin kaupungilla. Teki vain mieli piipahtaa jossain, pois kotoa, vaikkei mitään varsinaista asiaa mih...

Lähdin tänään ekstempore pyörähtämään yksin kaupungilla. Teki vain mieli piipahtaa jossain, pois kotoa, vaikkei mitään varsinaista asiaa mihinkään ollut. Mies jäi lapsen kanssa kotiin ja minä otin vähän aikaa itselleni.

Päästyäni kaupungille en oikein tiennyt mitä siellä olisin tehnyt. Ei huvittanut shoppailla tai mennä mihinkään syömään tai kahville. Kävelin kauppakeskuksen läpi ja jotenkin kaikki perheet siellä iloisesti hillumassa nenäpäiväilmapallot käsissään, sai minut kaipaamaan omaa posseani kotona. Ajattelin jo luovuttaa ja lähteä kotiin, mutta sitten muistin edellisestä loppuraskaudesta yhden luksusjutun, mitä tuli tehtyä aina välillä ennen lapsen syntymää.

Tietämättä ohjelmistoa saati näytösaikoja suuntasin leffateatteriin. Katsoin seuraavan alkavan leffan ja ostin lipun siihen. Valkkasin irtokarkit ja suuntasin saliin. Istahdin penkkiin, ja samassa koin sellaisen häivähdyksen entisestä vapaudesta tehdä mitä lystää, milloin lystää. Ihan kiva, lähes unohtunut tunne. Ei mikään ihmeellinen juttu, mutta jotain sellaista, mitä harvemmin enää tulee tehtyä.

Sitten tulikin taas haikeus kotiin, ikävä mun tyyppejäni. Jokin jännä syyllisyyden tunne siitä, että kaipaa menneisyydestä jotain, vaikka nykyisellään kaikki on paljon ihanammin. Ihmeellinen juttu. Ehkä syytän taas hormoneita tällaisesta dramatiikasta yhden leffakäynnin kohdalla.


Leffa muuten oli ruotsalaisen Anna Odellin Luokkakokous. Sen hämmentävä, hyvin mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä tarina ja tyyli tempaisi mukaansa niin, että vielä leffan jälkeenkin kelailin pitkään sitä. 

Kävelin lumisateessa kaupungilla omissa ajatuksissani. Olo oli ihan epätodellinen. Sellainen tarinaan sukeltanut, missä todellisuuskin tuntuu elokuvalta. Tiedättekö sen tunteen? Aina kun nään jonkin vaikuttavan teoksen, eläydyn siihen niin, että koen olevani osa sitä. Kaikki kadulla vastaantulevat ihmiset ovat osa tarinaa ja minä olen sen keskipisteessä. Kestää aina hetki toeta sellaisesta fiiliksestä ja juuri nyt lumisateinen, hiljentynyt keskusta toimi hyvin siinä.

Sitten olikin taas aika palata todellisuuteen. Käydä kaupassa ostamassa maitoa ja tulla kotiin. Laittaa iltapalaa lapselle ja peitellä nukkumaan. 

Teki hyvää hengähtää. Antaa ajatusten virrata. Olla suunnittelematta mitään, olla ihan omissa oloissaan. 

Tuossa talviaikaan siirtymisen varjolla kun pistelin nuita jouluvaloja esille ja kun se minun mies silloin oli niin tyytyväinen, etten enemp...

Tuossa talviaikaan siirtymisen varjolla kun pistelin nuita jouluvaloja esille ja kun se minun mies silloin oli niin tyytyväinen, etten enempää niitä asennellut – muistatteko? – niin tulinpahan keulimaan tänne, että kjäh kjäh, vähänpä tosiaan tiesi. 

Silloin tuli laitetua parin päivän päästä jo toinen valosarja, ja nyt jumankauta tempasin ja kävin oikein ostamassa yhden setin lisää! MUAHAHHA! Meillä menee nykyään joka vuosi niitä varastossa rikki – tai sitten joku jouluvaloterroristi käy niitä sahailemassa siellä –, joten oli ihan-ihan pakko ostaa uudet taas.

Tuommoiset. Ah.


Vaikka kuinka mies yrittää peittää innostuneisuutensa mun valotuunailuja kohtaan ja aina vaan sanoo sillä lailla kalsean lakonisesti "jöö" kun esittelen niitä, oon ihan varma, että se salaa tykkää kuitenkin niistä. Ja niin tykkäätte kaikki tekin. Eikö vaan? Kaaaikki tykkäätte jouluvaloista, eikö? Rakastatte niitä, eikö? Väääähän salaa himoitsette omaankin kotiinne niitä. Kivasti aina iltaisin ennen nukkumaanmenoa niistä haaveilette pikkaisen. – Myöntäkää stana!

Okei, huhhuh, meni yli. Sori tyypit. 

Mut onhan ne nyt ihania, onhan? – Onhan?


18 kommenttia

Tänään on meidän hääpäivä. Tasan kolme vuotta sitten sanoimme toisillemme tahdon ja pappi sanoi aamenen. Paitsi että ei kyllä sanonut, koska...

Tänään on meidän hääpäivä. Tasan kolme vuotta sitten sanoimme toisillemme tahdon ja pappi sanoi aamenen. Paitsi että ei kyllä sanonut, koska meillä ei ollut kirkollisia häitä. 

Sitä ei tosin vieläkään kaikki häävieraistamme tiedä, koska juuri vastikään kuulin, että maistraatin notaari oli kuulemma näyttänyt niin paljon papilta, ettei joku ollut edes hoksannut seremonian olevan siviilivihkiminen. Siis vaikka vihkiminen oli juhlapaikalla, eikä kirkossa, ja vaikkei ensimmäistäkään Jeesusta tai Jumalaa mainittu. 

Tosin muutoin seremonia oli juhlava ja osaltaan perinteikäskin, vaikkei kirkollinen ollutkaan.


En kuulu kirkkoon (mies kuului vielä tuolloin), joten koimme, että kirkkohäät vain kirkon komeiden puitteiden vuoksi olisi vähän tekopyhää. Kirjaimellisesti. Lisäksi sanahelinä jumalan johdatuksesta toistemme löytämisessä sekä yhteen saattamisessa olisi tuntunut vähän absurdilta – me kun tapasimme ensimmäisen kerran tuhannen päissämme Dynamossa, jonka jälkeen menimme porukalla minun kämpilleni jatkoille. Jatkoilla painittiin lattialla. Siis oikeasti painittiin – no sex, ja siis leikkipainittiin – no aggressio. Tytöt vastaan pojat. Tytöt voitti, muka. Mitä voin sanoa, kakskymppiset jatkoilla. Että mitäs Jumala siihen sanot?

No mutta kuitenkin. Halusimme tehdä häistä omannäköisemme (joo joo, kaikki sanoo niin), joten oli kiva muokata koko juhla seremonioineen meidän mielemme mukaan.


Meillä oli muutamia ajatuksia häidemme suhteen, joista halusimme pitää kiinni. Ääh, ketä mä huijaan, meillä (mulla) oli iso lista asioita, joista haluttiin pitää kiinni. Koristelut, paikka, kattaus, ruoka, juomat, ohjelma, lasten leikittäjä, drinkkilista, sormukset, viulisti... Hääpukukin piti lopulta teettää, koska yksi pieleen mennyt Ranskan nettiostos oli liikaa ja aikakin oli loppua kesken. Ja kohta meillä olikin sitten kaikki "brändätty" meidän häälogolla – viinipullojen etikettejä myöten.

Hyvä livebändi oli yksi suurimmista ja tärkeimmistä toiveista. Meillä, entisillä ravintolatyöntekijöillä oli aika tarkka näkemys, mitä bändi saa soittaa ja mitä ei. Kun ne samat coverit on kuullut kuuden vuoden aikana jok'ikisissä opiskelijabileissä ja pikkujouluissa, kieltolistalle menikin suurin osa niistä. Onneksi loistava bändi löytyi, millä oli muutakin tarjottavaa kuin ne samat kuluneet renkutukset. Olivat muuten viime euroviisukarsinnoissa mukana!


Toinen tärkeä juttu oli herkullinen ruoka ja ns. open bar ammattitaitoisine baarimikkoineen. Ruoka tuli Blankosta, ja koska häitä väritti pieni italialaistunnelma (häämatkakin tehtiin Italiaan), myös ruoka oli italialaista ja hääkakku tietysti tiramisua. Baarin antimet baarimikkoineen hommattiin itse. Mainiot baarimikot pitivät huolta – ei vain juomien osalta, vaan myös hyvällä, viihdyttävällä palvelulla –, että jokainen nainen, mies, mummo, setä ja kummi tunsi itsensä tärkeäksi vieraaksi. Ja oli ne juomatkin hyviä.

Myös juhlatilasta meillä oli vahva visio. Sen piti olla tunnelmallinen tila, jonka saa marraskuisena iltana ihanan hämäräksi kynttilöineen päivineen. Kaikkien piti mahtua olemaan samassa tilassa, joten paikan tuli olla yksi suuri yhtenäinen sali. Halusimme jotain vanhaa, ehkä vähän parrua ja tiiltä, ja sellainen onneksi löytyi.


Häät pidettiin Kankaisten kartanon juhlatilassa, navetassa (muu!), missä oli sopiva sivutila vihkimiselle ja juuri se kaipaamamme iso, yhtenäinen tila itse juhlille. Paikassa oli myös valmiiksi baaritiskit, pesukoneet, kunnon jääkaapit, keittiötilat ja kaikki, joten mitään virityksiä ei jouduttu tekemään. 

Oli muuten kätevää, kun vihkiminen oli saman katon alla kuin juhlat: Mestoille tultiin kerran, laitettiin takit narikkaan ja poistuttiin vasta kun juhlat olivat ohi. Meidän ei tarvinnut järjestää kuljetuksia kirkon ja juhlapaikan välille, eikä niitä pikkukenkiä tarvinnut vaihdella talvimonoihin ja takaisin useasti. Suosittelen moista yhden pysähdyksen taktiikkaa muillekin, vaikka haluaisikin sen papin aamenen! Varsinkin tällaisissa syys-/talvihäissä se oli kiva.


Ohjelmaa oli reilusti, puheita ja esityksiä muutama, ja kaasosiskoni piti huolta yhdessä muiden kaasojen ja bestmanien kanssa, että vieraat viihtyivät ja ohjelma oli soljuvaa. Oli tosi-tosi tärkeää, että joku yksi henkilö piti langat käsissään ja että sen ei tarvinnut olla sulhanen tai morsian.

Perinteitäkin noudatettiin, ainakin osittain. Sukkanauha ja kimppu heiteltiin ja kakku leikattiin, mutta esimerkiksi häävalssia ei aivan sellaisenaan nähty. Vaikka musiikki oli valssi, tanssi ei silti ollut. En osaa selittää mikä meidän häätanssi oikein oli, mutta sen oli tehnyt kansantanssia opettava ystäväni.


Hitto, kun saisi uudelleen sen päivän. Kaikki se valmistautuminen, odotus, ilo, kihelmöinti ja se hauskuus oli niin mahtavaa. 

Ja etenkin se tunne, kun odotin vihkimisen alkua valmistautumistilassani (eli inva-wc:ssä) ja kuulin kaikkien tuttujen äänet. Kelasin vain, että perkele kuinka siistiä, että nuo kaikki parhaat tyypit ovat täällä tänään, meitä juhlimassa. Jännitti niin pirusti, mutta sillä lailla kutkuttavan kivasti. 


Ja oli muuten hyvät bileet! Vieläkin naurattaa se hetki, kun kesken perusjorailujen bändi alkoi soittaa Rage against the machinen Bulls on paradea (se on niitä nuoruuden kovia) ja yhtäkkiä meillä oli tanssilattia täynnä stage divingiä tekeviä pukuhemmoja.

***

Yksi juttu mua on jäänyt vähän vaivaamaan meidän häissä. – Miksi helvetissä ihmeessä annoin mieheni osallistua movemberiin juuri tuolloin ja miksi hitossa aviomiehelläni on viikset kaikissa meidän hääkuvissa? – Miksi?!

Ei juma. Ehkä koska kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii...


Nahkahääpäivän kunniaksi ostin muuten miehelleni nahkahanskat lahjaksi. Tosi kekseliästä hei, eiks vaan hei!

***

Kiitos rakas aviomieheni, että oot mun kanssa naimisissa! Toivottavasti oot vielä kauan! 

Oot paras – viiksillä tai ilman.

28 kommenttia

Hae