Tietoa mainostajalle ›

Törmäsin pari viikkoa sitten vanhaan tuttuuni, joka huomautti, etten ole kertonut, miten meidän puistotoiminta on jatkunut sitten aloituksen...

Törmäsin pari viikkoa sitten vanhaan tuttuuni, joka huomautti, etten ole kertonut, miten meidän puistotoiminta on jatkunut sitten aloituksen. Elokuussa hehkutin sen alkamista, mutta en ole raportoinut sen kulusta sittemmin. Tuttu kysyi, että loppuiko se alkuunsa, vai mitä häh?

– No ei todellakaan loppunut! Me rakastamme sitä! Leikkipuistotoiminta pelasti elämämme! No nyt meni liioitteluksi... mutta se todella paransi arkeamme! 

Meillä on päivässä nyt selkeä rytmi. Ei sillä, että ennenkään päivämme olisivat olleet rytmittömiä, mutta nyt päivät ovat todella selkeitä. Ne menevät nopeaan, ja minä saan aikaiseksi asioita.


Aamulla heräilemme, syömme aamupalan ja alamme valmistautua puistoon. Puemme vaatteet ja lähdemme. Puistomatkoista onkin tullut minulle ihan lempihetkiä lapsen kanssa. Niillä naureskellaan ja kikkaillaan, hassutellaan ja pöljäillään. Sitten sanotaan iloisesti heipat ja lapsi jää hoitoon.

Lapsen ollessa puistohoidossa, minä saan tehtyä joko blogihommia, otettua ja käsiteltyä kuvia, kirjoitettua sisustusjuttuja, tehtyä ruokaa, käytyä kaupungilla tai siivottua. Yleensä varsinkin kirjoitustyöt jäävät kesken, kun on aika lähteä hakemaan lasta, mutta se ei haittaa, sillä haettuani lapsen puistosta, hän syö ja menee päiväunilleen. Päikkäreiden ajan minulle jää vielä aikaa jatkaa omia hommiani.

Kun lapsi herää, isi-ihminen pääsee yleensä jo parin tunnin päästä töistä. Sitten alkaakin iltajutut, ja kohta päivä onkin jo pulkassa. Siis lapsen päivä on pulkassa – minulla ja miehelläni alkaa usein lapsen nukkumaanmenon jälkeen vielä omat hommamme. Mies tekee kuvia, ja minä tietysti bloggaan, kuten nyt.


Ennen puistohoitoa yritin saada kaikki kirjoitusjutut tehtyä aina vain päiväunien aikana, iltaisin tai pahimmassa tapauksessa lapsen hilluessa tuossa vieressä. Jälkimmäisin ei onnistunut juuri koskaan. Hommat keskeytyi ja... no ei siitä tullut mitään. Nyt kun puistohoito antaa minulle omaa aikaa, ja varsinkin kun siitä omasta ajasta on tullut rutiini, saan niin paljon tehokkaammin asioita hoidettua ja aikaiseksi. Ihan parasta! 

Niin! Ja siis sen lisäksi, että minä rakastan puistotoimintaa, niin kyyyllä se lapsikin tykkää! Siellä se muina taaperoina leikkii menemään. Jää tyytyväisenä hoitoon, eikä aina edes malttaisi lähteä pois.


Hyvä kaupunki, hyvä leikkipuistotoiminta! Me digataan sua.


Eräs asia sai minut tänään miettimään, millaista olisi, jos olisin yhtäkkiä yksin. Jos menettäisin kaiken tärkeän, mitä minulla nyt on. ...

Eräs asia sai minut tänään miettimään, millaista olisi, jos olisin yhtäkkiä yksin. Jos menettäisin kaiken tärkeän, mitä minulla nyt on.

Lapsen myötä elämään on tullut selkeä, alkukantainen merkitys. Siis sellainen, että tässä on tällainen pieni ihminen, ja minun tärkein tehtäväni on pitää siitä huolta. Ei siis siinä mielessä merkitystä, että elämäni tai kenenkään muunkaan elämä olisi merkityksetöntä ilman lasta, mutta tiedättehän. Se vain on sellainen hyvin, hyvin selvä kiintopiste elämässä. Jonkun toisen elämä, josta sinä olet aikasi vastuussa.

Sitten mietin miestäni. Hän on minun kumppanini, sielunveljeni, johon luotan kuin kiveen. Joskus heikkoina hetkinä saatan varmistella, että onhan hän minun ja minä hänen, mutta oikeasti tiedän että niin on. 

Sitten on koti. Tämä turvasatamamme, johon me kaikki aina tulemme. Täältä me heräämme ja täällä me nukahdamme. Täällä on kaikki materiaalinen onni, mitä meillä on. Vaikka eihän se kahden edellä mainitun rinnalla ole mitään, mutta tärkeä silti.

Kohta meille syntyy uusi perheenjäsen. Lisää rakkautta tämän katon alle. Lisää meitä.


Miettiessäni tämän kaiken menettämistä, tulin ahdistuneeksi ja surulliseksi. Mitä jäisi, jos kaikki vietäisiin pois? Tietysti minä, mutta mitä minä minulla tekisin, jos minulla ei olisi kaikkein rakkaimpiani – kumppaniani ja lapsiani? Kuinka yksin olisin ja kuinka turvaton olo minulla olisi. Pitäisi alkaa uusi elämä, jossa kaikki tämän hetken tärkeimpäni oltaisiin otettu minulta pois, kuin matto jalkojeni alta. Tiedän, että siitä voisi selvitä, mutta kuinka lohduttomalta pelkkä ajatuskin tuntuu.

Sitten minut valtasi nöyrä kiitollisuus. Niin pakahduttavan suuri kiitollisuus, että itkettää. Sitä aina valittaa milloin mistäkin ja murehtii milloin mitäkin. Ei muista kuinka onnekas pirulainen sitä on, ja nimenomaan onnekas. Minä. Tämä tämmöinen. Sillä usein tämä elämä antaa meille hiton paljon enemmän, kuin me olemme antaneet ikinä mitään. Ja harvoin se ottaa yhtään samalla mitalla kuin on antanut. 

Siksi kiitollisuus. 


10 kommenttia

Kun minä semmosia vaan usein täällä omassa rauhassani mietin, että. Onko aivan pakko parkkeerata auto niin, että se vie yksinään kaksi, el...

Kun minä semmosia vaan usein täällä omassa rauhassani mietin, että.

Onko aivan pakko parkkeerata auto niin, että se vie yksinään kaksi, ellei kolme paikkaa. Kun täällä meilläkin päin on vain nuita taskuparkkeja, eikä niitä ihan hurjasti ole, niin olisiko se sitten ihan kamalan hankalaa pysäköidä sillä lailla säästeliäästi.

Pyöräparkit. Nekin harmittaa. Kun minä sillä minun mummopyörälläni, missä minulla semmonen korikin on, tulen paikalle ja siihen parkkiin sen kuuliaisesti jätän, niin onko siihen sitten ihan pakko lykätä aivan kylkeen kiinni joku Tunturi tai Helkama. Että polkimet vain kolistelevat toisiaan, kun on ihan kylkeen pantu. Niin ja se minun kori ei ole roskakori. Sinne ei tarvitse tiputella papereita ja kaljatölkkejä, kun en minä niitä sinne haluaisi.


Entäpä tuo pyykkinarujen käyttö. Että jos narut on ihan tyhjillään, niin kannattaisiko niitä panna täyttäen sieltä takaa eteen. Niin että se joka korkkaa päivän narut, niin aloittaisi taaimmaisista naruista, eikä niistä ensimmäisistä. Kun se tuntuisi jotenkin kätevämmältä. 

Ja sitten siellä kaupoissa ne ostoskärryt. Että kun niitä palauttelee se kaupan ilmainen poletti tahi taskusta löytynyt hikinen euro silmissään kiiluen, niin voisiko niitä laittaa sillä lailla siivosti niihin jonoihin. Että ei ole ihan pakko runnoa vaikka niitä sinkkukärryjä isojen kärryjen takamukseen, kun sitten se järjestely ei enää toimi. Kaikkein pahimpia on ne autokärryt, missä meidänkin taapero tykkää huristella. Niihin kun ei edes tarvi sitä polettia laittaa, niin nepäs jätetään aina ihan miten sattuu poikittain ja vinottain ja katolleen. 

Niin, ja jos minä tai joku muu astelee sellaiselle suojatielle, niin siinä pitäisi olla turvallista kävellä. Ei pitäisi joutua pelkäämään keski-ikäisiä mersumiehiä, jotka ovat unohtaneet koko ulkopuolisen maailman karvaisen napansa ympärillä. Ei ainakaan minusta.


Semmosen vinkin myös haluaisin antaa, että jos minun edessä joku ajaa liian hitaasti, esimerkiksi nopeusrajoitusten mukaan, niin ei se auta vaikka minun perseessä roikkuisit. Ellei me sitten tehdä semmosta takatyöntöistä autotuhatjalkaista. Sitten se on hyvä idea.

Liian ajoissa oleminen ei ole hyvä. Pitää olla täsmällinen, mutta ei ajoissa. Katsos kun jos sinä tulet vaikka meille varttia vaille ennen kuin ollaan sovittu, niin minä olen vielä tissisilläni ja sitä ei halua kukaan nähdä.

On asia, jonka kohdalla minä niin toivoisin, että sen minkä taakseen jättää, sen edestään löytää. Vaikka naamastaan. Nimittäin yleisten vessojen raidat. 

Roskaajat. Ei muuta kuin että minä vihaan teitä.


13 kommenttia

Vauva on päättänyt olla nyt koko illan jossain omituisessa asennossa, ja on satuttanut ja tuskistuttanut mua jo monta tuntia putkeen. Vasen ...

Vauva on päättänyt olla nyt koko illan jossain omituisessa asennossa, ja on satuttanut ja tuskistuttanut mua jo monta tuntia putkeen. Vasen puoli mahasta on ihan venynyt ja kylkeen sattuu samalla lailla kuin joskus juostessa tulee semmonen kramppi. Tämä kramppi ei vaan ota helpottaakseen, eikä mikään asennon vaihtaminen auta.

Omistankin seuraavan biisin syntymättömälle vauvalleni:




Hyvää viikonloppua!

4 kommenttia

Kuten ensimmäisessä raskaudessa, myös tässä raskaudessa minulle tulee näemmä hirveä tekemisen vimma. Tai paremminkin pakko. Joku sanoo sitä ...

Kuten ensimmäisessä raskaudessa, myös tässä raskaudessa minulle tulee näemmä hirveä tekemisen vimma. Tai paremminkin pakko. Joku sanoo sitä pesänrakennusvietiksi, mutta itse olen nimennyt sen raskausajan ADHD:ksi (anteeksi niille, joille ko. häiriö on totista totta). Koska minusta se kuvaa paremmin ainakin omaa olotilaani. Ihan muutenkin tykkään säätää ja tuhtailla, mutta raskausaikana se käy ihan naurettavaksi. 

Oikeasti minua nytkin väsyttää. Yritin mennä divaanille pötköttämään ja katsomaan televisiota, mutta en vain voi olla paikallani. Ajatukset juoksee tuhatta ja sataa, ja vain jokin konkreettinen tekeminen rauhoittaa mielen. En pysty keskittymään yhteen asiaan, ellei se ole jotain oikeaa puhdetta.


Tänään pistin Instagramiin kuvan, jossa kehuskelin multitäskääväni (joo, upea sana), koska kirjoitin blogia, käsittelin kuvia, katsoin Iholla-sarjaa ja söin jätskiä yhtäaikaisesti. Sen kaiken menin tekemään sänkyyn, koska suunnittelin ottavani päikkärit samalla. Ihan vain, koska vain yhden niistä asioista tekeminen tuntui liian... yhteen asiaan keskittymiseltä.

Nyt, kun mieheni meni viemään lapsen nukkumaan ja kun saisin hengailla rauhassa – nauttia vaikka noista sytyttämistäni kynttilöistä ja lukea kirjaa – aloin leipoa suklaamuffinsseja. Niin ja kirjoittaa blogia. 

Dear Eki, miten rauhoitun? Korvissa suhisee. Eikä mun edes tee mieli noita muffinsseja.

2 kommenttia

Heräsimme aamulla rapinaan. Pimeässä makuuhuoneessa rapisi, mutta mitään ei näkynyt. Mies tähtäsi puhelimen taskulampulla ääntä kohden, ja k...

Heräsimme aamulla rapinaan. Pimeässä makuuhuoneessa rapisi, mutta mitään ei näkynyt. Mies tähtäsi puhelimen taskulampulla ääntä kohden, ja kas, taaperohan se siellä. Oli tehnyt löydön – Hot Rod -pussin. Pimeän turvin veteli naamaansa sipsejä. Ai-van täysillä.

No eihän me hennottu toisen upeaa aarretta heti pois ottaa. Kun kerta itse löysi hienosti pussin. Naurettiinkin niin vedet silmissä, ettei olisi edes pystytty. Aloitimme aamutoimet ja annoimme lapsen nauttia sipsipussistaan. Ja sehän nautti.


Lapsi sai viime lauantaina muiden synttärilahjojen mukana kyseisen Hot Rod -pussin. Setä ja avovaimonsa muistivat, kuinka lapsi oli taannoin ollut tohkeissaan niitä ekaa kertaa maistaessaan.

Paras lahja ikinä. 

12 kommenttia

Mitä tulee ekana mieleen, kun ajattelet rentouttavaa hetkeä? Aivot narikkaan, hämärä valaistus, hiljaisuus, rauha ja hierontaa? – Ei tänään....

Mitä tulee ekana mieleen, kun ajattelet rentouttavaa hetkeä? Aivot narikkaan, hämärä valaistus, hiljaisuus, rauha ja hierontaa? – Ei tänään. Mulle.

Olemme olleet mieheni kanssa yhdessä kohta 12 vuotta. Sinä aikana olen saanut hänet suostuteltua antamaan minulle hartiahieronnan ehkä noin.. öö.. viisi, maksimissaan kymmenen kertaa. Älkää käsittäkö väärin, kaikin puolin hyvä ja hellä mies silti. Se ei vaan kertakaikkiaan tykkää hieroa. Sormiin sattuu, kuulemma.

Olen saanut pakotettua hänet hieromaan hartioitani edellisen kerran viime raskaudessa. Sen raskauden varjolla, tietysti. Kun kerta puhelimen raskausappsikin sanoo, että raskaana olevaa pitää hieroa, niin pitäähän sitä. 

"Paska appsi", kuulemma.

Noh, nyt kuitenkin sain sen taas suostuteltua hieromaan hartioitani. Ja samalla syyllä kuin viimeksikin. Istahdin tyytyväisyydestä myhäillen lattialle ja valmistauduin rentoutumishetkeeni. 

Mutta.

Siinä on pikkuauto. Ja talouspaperia.

Niillä on joku salaliitto mua vastaan. Tahdon hierontalahjakortin.

2 kommenttia

Yhteistyössä Fiskars ja Blogirinki Media . Muutettuani mieheni kanssa yhteen, noin 11-vuotta sitten, opin ymmärtämään hyvien vei...

Yhteistyössä Fiskars ja Blogirinki Media.

Muutettuani mieheni kanssa yhteen, noin 11-vuotta sitten, opin ymmärtämään hyvien veitsien päälle. Olin asunut omillani pari vuotta ja koko sen ajan olin ollut hölmön tietämätön sellaisesta upeudesta kuin terävät veitset. No, tunnustettakoon, että kaksikymppisen muijan taloudessa ei noin muutenkaan ruoalla juhlittu, vaan vakiomenu oli tonnikalapasta ja pakastepitsa. Mies tekikin minuun lähtemättömän vaikutuksen valmistamalla minulle ruokaa pienen yksiöni köpöisessä keittokomerossa. Ja nyt me olemme naimisissa.

Sittemmin ruoanlaitto on siirtynyt mieheltä enemmän minun heiniksini, vaikka mieskin tykkää joskus kokkailla. Olenkin kehittynyt – vaikka itse sanonkin – melkoiseksi keittiöhääräksi siitä huolimatta, että tuolloin, kymmenisen vuotta sitten, ei ehkä kukaan olisi sellaista voinut uskoa. Mieheni innosti minua kokkailemaan, ja onhan se nyt hiton paljon kivempi kokkaillakin, kun on joku kelle kokkailla.


Meillä vietettiin viikonloppuna lapsen kaksivuotissynttäreitä, ja yksi tarjoiltavista oli vakioaseman saaneet, mieheni bravuurit: rieskarullat. Niitä on tehty tupareille, illanistujaisiin, kotimme sisustuslehtikuvauksiin, nimiäisiin, synttäreille – ihan kaikkialle. Niiden täytteitä voi muunnella mielin määrin, ja niitä todella on muunneltu. 

Rieskarulliemme pohja on aina sama: Fazerin täysjyvärieskoja, maustettua tuorejuustoa, salaattia ja Kipparin savujuustoa. Myöhemmin rakastuin tuoreeseen purjoon, josta tuli rullien uusi vakiotäyte. Rullat ovat juuri hyviä sellaisenaankin, vakiotäytteillä, mutta kun halutaan ruokaisempia rieskarullia, väliin laitetaan savuporoa, meetvurstia tai Aurajuustoa. Tällä kertaa rullat täytettiin kylmäsavulohella.

Rullien ohje on helppo:
–Yksi paketti Fazerin täysjyvä-rullarieskoja
–Yksi paketti maustettua tuorejuustoa. Meillä on usein valkosipulia tai ruohosipulia
–Puolikas paketillinen Kipparin savujuustoa
–Lehtisalaattia
–Puolikas purjo siivutettuna
–100g hyvää kylmäsavulohta ohuina siivuina

Voitele rullat kokonaan tuorejuustolla.
Täytä rullat vain puoleen väliin asti ja rullaa kiinni aloittaen täytepäädystä. Puolikas, voideltu rulla kiinnittää rullan itseensä. 
Leikkaa vähän vinottain noin 1,5cm siivuja, siten että rumat päädyt leikataan säästellen ensin pois. Muista syödä itse päädyt, ettei mene hukkaan. Myös koirat voivat yleensä auttaa mielellään urakassa.


Saimme Blogiringin kautta testiin Functional Form -sarjan tuotteita veitsisetteineen, veitsitukkeineen, kuorimaveitsineen, veitsenteroittimineen ja leikkuulautoineen. Setti tuli jo hyvissä ajoin ennen kampanjapäivää, ja vaikka veitsiä olenkin käyttänyt siitä lähtien, tajusin vasta pari viikkoa sitten veitsitukin tärkeyden. Jotenkin olin ajatellut, ettei meillä tarvita tukkia – veitset kun ovat meillä laatikossa – mutta vähänpä olin ymmärtänyt. Laatikossa veitset tylsyvät, mikäli pääsevät hieromaan toisiaan, ja muutenkin tukki on kätevä. Vaikka nämä veitset saa nakata pesukoneeseenkin, veitset kannattaa mielestäni aina pestä käsin – jokainen kokki pesee itse veitsensä, sanottiin aina ravintola-alalla työskennellessämmekin – ja tukkiin ne on helppo nakata nopean kuivauksen jäljiltä.

Lempiveitsekseni on muodostunut pieni suuri Deba-veitsi, mikä on juuri sopiva käteen ja jolla saa kätevästi aamupalatomaatit ja -kurkut, sekä muut pikkujutut leikattua. Setin isommat kokkiveitset eivät ole voittaneet sydäntäni Deba-veitsen lailla, mutta helppokäyttöinen veitsenteroitin taas on. Meillä oli ennestäänkin Fiskarsin teroitin, joten se on jo vuosien kokemuksella hyväksi ja tärkeäksi keittiövälineeksi havaittu. – Olen niin tottunut jo kodin hyviin ja teräviin keittiöveitsiin, että joutuessani käsittelemään jossain tylsiä veitsiä, meinaan saada draamakohtauksen, sillä kaikki kokkailu lähtee veitsistä.


Puinen leikkuulauta irrotettavine muovialustoineen on syrjäyttänyt perinteiset muoviset leikkuualustamme. Vähän liukkailta muovialustat ensin tuntuivat, mutta olen jo tottunut niihin käytössä. Taittuvuutensa vuoksi myös niiden peseminen on kätevää tiskialtaassa, ja ohuutensa vuoksi ne vievät paljon vähemmän tilaa kuin sama määrä tavallisia muovialustoja.

Mieheni hoksasi jotain, mitä minä en (ylläri): veitsitukissa on oma, magneetilla toimiva saksien paikka sivussa. – Nerokasta, sanon! Hemmetti, eipähän ole keittiösaksetkaan enää kadoksissa, vaan siinä pönöttävät omalla paikallaan, aina helposti saatavilla. Olipa hyvä, että tavattiin aikoinaan, haha!



Yhteistyössä Fiskars

Pienen pojan synttärit juhlittiin eilen. Teemaksi valikoitui vähän sattumalta mustavalkoisuus, ja mikäs siinä: el...


Pienen pojan synttärit juhlittiin eilen. Teemaksi valikoitui vähän sattumalta mustavalkoisuus, ja mikäs siinä: elämä kun ei ole mustavalkoista, niin olkoot sitten koristeet.

Vieraille tarjoiltiin sen vaikeuksienkauttavoittoon-kakun lisäksi savuporotahnalla kuorrutettuja ruisnachoja, kaikkien juhliemme vakioita, herkullisia rieskarullia (joista on tulossa huomenna ohje tänne blogiin), perinteeksi muodostuneita M&M's- ja suklaakeksejä ja tietysti nakkipiiloja – jotka ovat niin ikään vakiokamaa. Ja kaikkein halutuimpia. Aina. Lisäksi tietysti poppareita, sipsejä, karkkia, suklaasuukkoja ja ja ja... 

Yksi yllärsuosikiksi noussut lahja oli Fjällrävenin pieni reppu, jota lapsi kantoi selässään koko illan. Edes iltapalaa ei voinut nauttia ilman reppua selässä. Ensimmäisenä avattu paketti, punainen potkumopo, sai kyytiä iltamyöhään asti ja heti aamusta alkaen lapsen herättyä. Hauska, salmiakkikuvioinen, värikäs pikkukitara herätti hilpeyttä niin aikuisissa kuin päivänsankarissakin. Lapsi kulki kitara kourassa ympäri kämppää ja viihdytti vieraita muusikon elkein.

Fjällrävenin repusta löytyi myös kasa dinoja, joilla onkin nyt kikkailtu koko päivä. Jopa koko tämänpäiväinen ravintolaruokailu meni hienosti paikallaan istuen, kun seurana oli pari dinoa ja yksi lahjaksi saatu pikkuauto. Sellaista ei ole tapahtunut aikoihin.

Ihmettelimme vielä illan päätteeksi, miten ihania ystäviä meillä on ja kuinka upeita lahjoja lapsi sai. Kivaa saada koti täyteen huipputyyppejä. Harmi, ettei synttärit ole kuin kerran vuodessa. 


Huh, lapsi saatiin nukkumaan tovi sitten ja viimeiset vieraat lähtivät. Olipa hektinen, mutta kiva synttäripäivä! Ihania tyyppejä, joita saa...

Huh, lapsi saatiin nukkumaan tovi sitten ja viimeiset vieraat lähtivät. Olipa hektinen, mutta kiva synttäripäivä! Ihania tyyppejä, joita saatiin kylään kauempaakin.

Mun oli ihan pakko tulla nopeasti tänne vielä kertomaan, vaikka oikeesti väsyttääkin ihan hulluna ja pitäisi mennä nukkumaan, että: I DID IT! Tai siis: WE DID IT! 

Mun eilisestä manauksestani huolimatta sokerimassakakusta saatiin jotain muutakin kuin itkua aikaiseksi! Mää paseerasin marjoi ja mää kaulisisisin sokerimassaa ja mun mies askarteli salmiakkikuvioita ja koristeli. Ja vaikkei siitä tullut semmosta kuin piti ja vaikka se sokerimassa ei riittänyt siihen mitä piti ja vaikka se vähän jäi paikoittain rumaksi, niin voi että voi me olimme ylpeitä väkerryksestämme. Ja sit se syötiin. 

Oh happy day!


Arvatkaa, mikä oli päivän värikoodi.


4 kommenttia

Jos päivä alkaa sillä, että joutuu juomaan kolme desiä rypälesokeria, eikä saa syödä aamupalaa saatika juoda mitään aamun ensimmäisinä tunte...

Jos päivä alkaa sillä, että joutuu juomaan kolme desiä rypälesokeria, eikä saa syödä aamupalaa saatika juoda mitään aamun ensimmäisinä tunteina, ei kai voi olettaa että loppupäiväkään menee kamalan hienosti.

No eihän tässä mitään dramaattista ole käynyt, ihan perussettiä vain.


Tänään olen siis kierinyt terveyskeskuksen labran paperilla peitetyllä sängyllä pahaa oloani ja yrittänyt olla oksentamatta, ettei koetta tarvisi uusia. Hyi hitto kun tuli ärtsy olo siitä sokerilitkusta. Jännää kyllä, koska ekan raskauden sokerirasituskokeesta ei tullut yhtään paha olo. Ihmettelin tuolloin, miksi kaikki valittavat siitä. Noh, nytpä tiedän. 

Sitten hain lapsen hoidosta ja tulin kotiin. Leivoin huomisille juhlille nelinkertaisen määrän M&M's-keksejä, joista poltin puolet. Helvetin hyvä sinänsä, että päätin tuplataikinan sijaan tehdä nelinkertaisen. Nyt mulla on sentään se tuplamäärä. Vaikka rumia nekin.

Tein myös nohevana kakkupohjan. Huomiseksi valmiiksi, kato. Enhän mä ole vuosikausiin vääntänyt mitään täytekakkuja, juustokakkunaisia kun enemmän olen, eikä mulla siten ollut mitään käryä, kuinka monen munan taikina tuommoseen meidän vuokaan kuuluu tehdä. Tein neljän – se oli liian vähän. Tuli liian ohut ja siten tosi vaikee leikattava. Tein sitten toisen kakkupohjan vielä tässä iltapuhteiksi. 

Ei varmaan olisi tarpeellista erikseen kertoa, että pienen apurin kanssa kaikki M&M's-karkit, korppujauhot ja munat ovat olleet vuorollaan leviänä lattialla, mutta kerron silti. Koska ne oli.


Pistin muuten eilen alkoholittoman siiderin kylmettymään pakkaseen. Että nam nam, ku maistuu hyvälle oikein kylmänä. Löysin sen tänään räjähtäneenä sieltä kaikkien mun pakastemarjojen päältä. Unohtu perkele. Onneksi se oli lasipullo, niin jäiset lasinsirpaleet pitkin pakkasta toi lisähauskaa tilanteeseen.

Huomenna aion tehdä ensimmäistä kertaa Belle Baien Suvin suosituksesta mustaherukkavaahtotäytteen kakkuun. Sain Suvilta ohjeita, joista en ymmärtänyt puoliakaan. Jostain paseeraamisista sun muista se puhui. Lisäksi aion ensimmäistä kertaa ikinä käyttää sokerimassaa kakun päälle, joten onnea vaan siihenkin. 

Juuri nyt olisi kiva antaa hetkeksi tämä maha miehelle, jotta saisin juoda ihan kunnon holillisen siiderin. Toisenkin. Maistuis nimittäin.


Mutta ettei ihan menis murjottamiseksi, niin olihan tässäkin päivässä positiivista: Löysin tk:n labran odotushuoneesta lehden, joka oli TÄMÄN vuoden numero! Unbölievöble.

9 kommenttia

Siitä asti kun äitiyspakkaus tuli meille, ja siitä asti kun mies sai kaveriltaan ison läjän hunajaa, meillä on leikitty pä...


Siitä asti kun äitiyspakkaus tuli meille, ja siitä asti kun mies sai kaveriltaan ison läjän hunajaa, meillä on leikitty päivittäin hunajakioskia. Niin, ja siitä asti kun äiti-ihminen löysi tussit ja maanitteli myös kummityttönsä askartelemaan, meidän hunajakioskissa on myös lukenut hunajakioski. Muun koristelun kera.

Hunajakioskin kauppiaana toimii yleensä taapero. Tosin taapero harvoin suostuu menemään yksin kioskiinsa ja näin ollen pakottaa usein toisen vanhemmistaankin ahtautumaan laatikkoon... siis kioskiin. Lisäksi hunajakioskin myyjä ei suinkaan aina ole se myyvä osapuoli, vaan ostava. Asiakas menee aivan ymmälleen, kun ei tiedä kenen tässä kuuluu rahastaa ja kenen saada vastinetta rahoilleen. 

Välillä satasella saa yhden hunajan ja välillä kaikki purkit. Joskus hunajakioskin kauppias ottaa kyllä pahvisataset ja -kympit vastaan, mutta ei anna ensimmäistäkään hunajapurkkia. Toisinaan taas sekä hunajat että rahat viskataan kerralla kioskinluukusta ulos.

Aika usein kioskileikki keskeytyy äiti-ihmisen ja kasvavan mahansa riennettyä pissille, koska pienen ja tomeran kioskisedän touhottamiset naurattavat niin paljon.

Että niin on vain tästäkin pahvilaatikosta ollut iloa. Kiitos Kela.

Tässä kioskisedän duunari ottaa pienet nokoset hunajakioskissa:

– Mistään ei saa nykyään kunnon henkilökuntaa.


6 kommenttia

Hae

 

 

Ruokablogien kärki