Tietoa mainostajalle ›

Meidän posse suuntasi aamupäivästä Wäinö Aaltosen museon lasten viikonloppuun , missä sukellettiin äänten maailmaan.  Taapero...


Meidän posse suuntasi aamupäivästä Wäinö Aaltosen museon lasten viikonloppuun, missä sukellettiin äänten maailmaan. 

Taapero ja isi-ihminen ehtivät tsekkaaman koko opastetun kierroksen, mutta vauvalle tuli nälkä kesken reissun. Äitiinsä tullut. Minä ja vauva tutustuttiinkin sitten tarkemmin museon kahvilaan kuin itse teoksiin. Oli hyvää kahvia. 

Yllättävää kyllä, kaikki teokset melko yksinkertaisine äänimaailmoineen saivat hyvin lasten huomion, ja mielenkiinto pysyi jopa kaksivuotiaalla yllä koko kierroksen. Suuri pimeä huone, johon oltiin heijastettu seinille jännittäviä mustavalkoisia liikkuvia kuvioita oli ehkä paikan mielenkiintoisin – niin vanhempien kuin lastenkin mielestä – ja taustalla soineet äänet loivat mystisen tunnelman huoneeseen.


Museossa oli myös työpaja, jossa pääsi itse luomaan ääniä erikoisilla vehkeillä. Aluksi taaperoa jännitti oudot surinat ja pärinät, mutta kohta hänkin uskaltautui kikkailemaan komponenteilla ja muilla teknisillä asioilla, joita en osaa nimetä. Ja hei, nähtiin myös perunaparisto, eli peruna, johon on tökätty kuparia ja sinkkiä. Se muodosti sähköä! Hurraa!

Kierroksen jälkeen käytiin vielä lauantailounaalla Cafe Wäinössä. Hyvää sekin.

Tosi khylttyrelliä muuten, että vauvan ensimmäinen kunnon kotoa-ulos-reissu sijoittui juuri museoon. Kyllä, olemme erittäin kultivoitunut perhe.


2 kommenttia

Kun tässä nyt on aikomuksia vähentää, rajata, ohjata ja runnoa näitä vanhempien tukia, vapaita ja oikeuksia, koska budjetti, tasa-arvo ja vä...

Kun tässä nyt on aikomuksia vähentää, rajata, ohjata ja runnoa näitä vanhempien tukia, vapaita ja oikeuksia, koska budjetti, tasa-arvo ja vähän pienten ihmisten kiusaaminen, niin oon nyt hieman hämilläni. Erityisesti yhdestä kahvilatuotteeseen liittyvästä osa-alueesta.

Koska ajatttelin juuri, että pyöräytän itselleni yhden latten, mutta sitten säikähdyin. Että hei, olisinko sitten sellainen saatanasta seuraava, aikamme halveksuttava hylkiölusmu, yhteiskunnan elätti ja kasvatusvastuun pakoilija, semmonen latteäiti, eli tuttavallisemmin lattemamma, josta on ollut kovasti paljon puhetta viime aikoina? Että siis kuinka tarkoilla spekseillä latten juominen äitiysvapaalla on tuomittavaa?

Kun kuitenkin vanhempi lapseni on kotona minun ja vauvan kanssa, eikä siinä subjektiivisessa päivähoidossa – mikä niin ikään on kamala asia –, niin ehkä sitten saan juoda lattea? Vai onko kaupungin puistohoidon käyttäminen sellainen, että latte on kielletty? Saisinko kuitenkin juoda siitä kupillisesta edes kolme neljäsosaa, koska puistohoito on parisen tuntia päivässä, eli vain sen neljänneksen päivähoidon kahdeksasta tunnista?

Entä mihin vedetään lattemamman ja ihan vaan mamman ero? Että jos juo tosi kiireisesti sen latten, eikä ollenkaan istu alas ja nauti siitä, saati juttele minkään ystävän kanssa samalla yhtään, niin onko silti lattemamma? Tai vaikka istuisikin alas ja oikein kahvilaankin asti pääsisi vauvan kanssa, niin jos tekisi töitä samalla tai edes etsisi töitä, niin siltikin?

Tai entä jos juon vanilijalatten? Onko se sama asia? Tai latte macciato caramelin? Ei kai sitä lasketa, kun siinä ei ole kuin yhdessä sanassa se latte? Vai onko se kertakaikkisesti vain niin, että ainoastaan kahdeksasta neljään -henkilöt saavat juoda lattea? Onko mulla mitään toivoa lattesta?

Kun eikö tässä nyt siitä lattesta ollut kuitenkin kyse? Että sen juominen on väärin? 

Ääh, pelaan varman päälle, otan cappuccinon.


11 kommenttia

Okei. Eilen vähän jännitti. Että mitenkä tämä arki alkaa rullata, kun toinen vanhempi palaa päivätyöhön ja toinen tavallaan myös. Eli jää y...

Okei. Eilen vähän jännitti. Että mitenkä tämä arki alkaa rullata, kun toinen vanhempi palaa päivätyöhön ja toinen tavallaan myös. Eli jää yksin arkeen kahden pienen lapsen kanssa. 

Noh. Ei se ollut paha. Ainakaan tämä ensimmäinen päivä. Katsokaas kun perheeni oli minulle hyvin armollinen. 

Loman aikana totuin, että mies tekee aamupalat ja keittää kahvit, jolloin minä yksikätisenä imettäjänä olen vain voinut saapua paikalle ja syödä leipäni ja juoda kahvini. Eilen olin varma, että jään aamupalatta, mikäli vauva on tiukasti tissillä ja taapero muuta huomiota vailla. Silloin ei kädet riitä kaffehommiin. 

Mutta kas. Mieheni oli ladannut kahvit valmiiksi ja laittanut aamupalatarpeet pöytään ennen töihin lähtöään. Se on rakkautta se. Ja vauvakin yllätti jäädessään nukkumaan vielä pariksi tunniksi minun ja taaperon herättyä. Siinä sai vallan hyvin aamiaiset naamaan. Hurraa!


Kahden lapsen pukeminen ja autoon saaminen oli oma shownsa, räntäsateessa tarpomisesta puhumattakaan, mutta kyyyllä se ihan kasipuolesti meni. Hyvä mä. Vauva kävi kolmiviikkoisneuvolassa ja taapero puistossa. Tultiin kotiin ja syötiin lounasta. Siinä kyllä fuskasin, sillä kävin hakemassa neuvolareissulla lähileipomosta lihiksen lapselle.

Aamupäiväohjelman jälkeen lapseni yllättivät taas. Molemmat nukkuivat pitkät, jopa kolmen tunnin päikkärit. Ja mikä ihmeellisintä: lähes yhtäaikaisesti! Taapero heräsi totutusti tunnin unien jälkeen, mutta nukahtikin uudelleen pariksi tunniksi. Meikä oli iha et niinku häh ja kiitos.

Eipä siinä sitten enää kauaa mennytkään, kun voitiin hakea isi-ihminen kotiin töistä. Sen verran, että tein ruokaa. Nytkin ihan rauhassa, koska vauva nukkui. 

Lohturuoaksi ostamani runebergintortut syötiin porukalla hymyssä suin. Päivä ei vaatinutkaan lohtua, se oli hemmetin hyvä. Kiitos armollinen perheeni. Näitä päiviä lisää!

***

Tässä vähään tyytyväinen vauvani kelpuuttaisi imettäjäkseen vaikka sohvan. Hän on niin vaatimaton.


18 kommenttia

Mä kyllä tiesin, että tämä päivä koittaa, mutta en millään uskonut, että näin pian. Nämä viimeiset kolme viikkoa ovat menneet älyttömän nope...

Mä kyllä tiesin, että tämä päivä koittaa, mutta en millään uskonut, että näin pian. Nämä viimeiset kolme viikkoa ovat menneet älyttömän nopeaan ja voi kuulkaa, nyt harmittaa.

Isi-ihmisellä jatkuu huomenna taas päiväduunit ja meillä alkaa arki. Olen ehtinyt jo hyvin tottua, että arkea on ollut jakamassa päivisinkin toinen aikuinen. Ei ole pätkissä nukutut yötkään tuntuneet juuri miltään, kun ei ole tarvinnut olla yksin lasten kanssa. Ja se on ollut ihanaa.


Aamut ovat olleet parhaita. On ollut lempeää herätä kahvin tuoksuun, kun mies ja taapero ovat nousseet ylös ennen minua ja vauvaa ja valmistaneet aamiaisen. Aamupäivällä isä ja lapsi ovat menneet keskenään leikkimään pihalle ja minä ja vauva ollaan saatu tuijotella toisiamme ihan rauhassa.

Taaperon päikkäriaikaan koko posse on ottanut usein yhdessä päiväunet. Iltapäivä ja ilta ovat menneet nopsaan yhdessä hengaillessa, ja iltaisin, heti kun lapset ovat nukahtaneet (tai ainakin taapero), on ollut vanhempien iltapala-möte keittiössä. On juotu teetä, syöty leipää ja jauhettu asioista. Siinä on monet päivän aikana hässäkässä väärinkäsitetyt suunnitelmat saatu oikaistua, kun kumpikin on istunut kunnolla alas ja on pystytty juttelemaan rauhassa ilman keskeytyksiä ja muuta hälinää. 

Sitten on käyty nukkumaan ja aamulla olen saanut herätä taas kahvin tuoksuun.


Sellaiset ovat olleet meidän viimeiset kolme viikkoa, noin pääpiirteittäin. Ihan hiton leppoisaa, ihan hiton ihanaa ja nyt, hemmetti soikoon, se on loppu. 

Huomenna alkaa se todellinen arki kahden pienen lapsen äitinä. Apua saatana.

***

P.S.  Se Downton Abbeykin on loppu. Kaikki Netflixin jaksot katsottu.


9 kommenttia

Me olemme tässä kuluneen kolmen viikon aikana katsoneet sivusilmällä paaaaaljon töllöstä tullutta urheilua. Siis ainakin hiihtoa, lumilautai...

Me olemme tässä kuluneen kolmen viikon aikana katsoneet sivusilmällä paaaaaljon töllöstä tullutta urheilua. Siis ainakin hiihtoa, lumilautailua, freestylelaskua, jäkistä ja tänään myös alamäkiluistelua.

Taaperohan on kova poika apinoimaan näkemäänsä ja siksi täällä onkin nähty kaikkia edellä mainittuja lajeja. Ja tietysti taaperon tyylillä eli kaatuilemalla, kuten lajeissa kaadutaan. 

Taaperon freestylessä kävellään ensin takaperin, sitten hypätään, käännytään ja lopuksi kaadutaan. Lumilautailussa kävellään sivuttain, sitten hypätään ja lopuksi kaadutaan. Alamäkiluistelussa taas juostaan, välillä pikkuisen hypitään ja lopuksi – yllätys yllätys – kaadutaan. Ja muistattehan myös tämän jäkisapinoinnin? Se on ihan vakiokamaa edelleen.


Vähän meitä on ihmetyttänyt, miksi kaikista lajeista poimitaan etupäässä ne kaatumiset? Ehkä koska se kaikissa lajeissa on yhteistä? Koska se on se hauskin osa? Vai voisiko olla, että lapsestamme on tulossa Vesa-Matti Loiri, tuo kaatumisen ehdoton mestari? 

Päätin kallistua viimeiseen vaihtoehtoon.

Siitä intoutuneena kaivelin esiin seuraavan videon. Olemme nauraneet miehen kanssa sille nyt öbäyt seitsemän(toista) kertaa putkeen. Pakko jakaa hei!



En gestä.

4 kommenttia

1. Haluaisin nukkua enemmän kuin kahden tunnin pätkissä, joista niistäkin herään tunnin välein tarkastamaan, että kaikki on hyvin. 2. Halu...

1. Haluaisin nukkua enemmän kuin kahden tunnin pätkissä, joista niistäkin herään tunnin välein tarkastamaan, että kaikki on hyvin.

2. Haluaisin, että mun päässä ei soisi koko ajan tip-tap-tip-tap-tipetipetiptap. Eli että lapsi siirtyisi johonkin muuhun lauluun välillä. Tai oikeastaan en haluakaan, koska se on ihan hullun söpö kun se laulaa sitä. Haluan perua äsköisen haluni.

3. Haluaisin imetyspaitoja ja -mekkoja. Semmosia sieviä ja hyviä, mistä ei tissit vilku kamalasti.

4. Haluaisin, että mun vatsamakkarat hävisivät itsestään tai mieluummin sillä, että syön sikana suklaata.


5. Haluaisin, ettei miehen isyysloma loppuisi vielä ja että se jatkuisi vaikka, hmm... no sanotaan vaikka koko vuoden. Koska kuka mulle sitten tekee aamupalaa joka aamu ja toimii mun käsinä, kun omat kädet on varattu vauvalle?

6. Haluaisin, että tämä sylissäni oleva vauva ja tuo olohuoneessa rössyilevä taapero olisivat aina tommosia ihania pieniä, äitiään kaipaavia kullannuppuja. Paitsi sitten kun ne on kolmekymmentä. Sitten ei tarvii enää olla.

7. Haluaisin muistaa edes joskus laittaa pyykit kuivumaan aikaisemmin kuin juuri nukkumaanmenohetkellä. Ommuuten hiukka ankeeta nousta vielä sängystä ripustelemaan kalsareita narulle.

8. Haluaisin matkoille koko perheen voimin. Edes vaikka laivalle. 

9. Haluaisin, ettei kukaan luule mua enää raskaana olevaksi. Mun maha nimittäin ainakin luulee vielä.


10. Haluaisin asua Helsingissä, mutta yhtä ytimessä kuin täällä asuessamme. Ja vähän isomassa kodissä kuin nyt. Edes yhden huoneen verran isommassa. Tai kahden. No kolmen. Ja kodinhoitohuoneen verran isommassa myös. Ja isompi kylpyhuone ja sauna myös. Ja oma piha.

11. Haluaisin hierojalle. Olen jo nyt niin jumissa, että mun oikean käden sormissa ei ole tuntoa.

12. Haluaisin, ettei mun päähän tulisi keskellä yöllä vauvaa imettäessäni typeriä sanontamuunnoksia kuten parempi tissi poskella, kuin kymmenen oksalla tai kel tissi, se tissin kätkeköön.

12. Haluaisin lounaalle, päivälliselle, drinkille, skumpalle ja illalliselle ja teatteriin ja taas drinkille jollain ihanalla porukalla. Mielellään kaikki saman illan aikana.

13. Uuuuuh, mä niiiiin haluaisin nukkumaan yhdeksi yöksi hotellin parisänkyyn yksin sinne puhtaiden valkeiden lakanoiden väliin, täyspimennettyyn huoneeseen! Ja sitten rauhassa aamulla hotellin aamiaiselle. Joo, sitä mä haluan.


14. Haluaisin olla kuninkaallinen tai joku lady vaikka viikon edvardiaanisella ajalla. Miettikää nyt, elämä koostuisi illallisista ja vaatteiden vaihtamisista. Oi, ja sit mä haluaisin että Maggie Smith olisi mun sarkastinen mummo.

15. Haluaisin, ettette huomanneet, kuinka kämmäsin ja laitoin numeron 12 kahdesti peräkkäin.

16. Ja viimeiseksi, mutta vähäisimmäksi haluaisin muina misseinä maailmanrauhaa.

Haluaisin myös kiittää Markus Kajoa innoituksesta ja Valeäitiä haluamisestaan ja sitten haluaisin vielä, että äitiysblogiskeneen heittäytynyttä Soppahannaa ja ihanaa ukilaista Nakkimutsiakin haluttaisi.

Mitäsä haluaisit?

8 kommenttia

Pitkällisessä empiirisessä tutkimustyössäni on nyt tapahtunut läpimurto. Ihmiskuntaa on kautta aikojen askarruttanut termi nimeltä äidin log...

Pitkällisessä empiirisessä tutkimustyössäni on nyt tapahtunut läpimurto. Ihmiskuntaa on kautta aikojen askarruttanut termi nimeltä äidin logiikka. Mitä se on, miten se ilmenee ja ennen kaikkea: onko sellaista edes todellisuudessa olemassa? Tutkijat eivät ole olleet yksimielisiä asiasta, mutta nyt näyttää siltä, että olemme viimein saaneet vastauksen kysymykseen.

Havainnollistaaksemme tutkimustulosta, otamme esimerkiksi äidin reaktiot suhteessa vauvan uneen. Mallinnamme sitä seuraavalla kaaviolla:
Nokkelimmat arvasivatkin jo varmasti tuloksen: Käsite äidin logiikka on epätosi. Äideillä ei ole logiikkaa.  


Äidin tiedecornerissa seuraavalla kerralla: Raskausajan suklaan syönti suhteessa itkun määrään ja mitä kaikkea voi laittaa aviomiehen syyksi.


13 kommenttia

Uusi menopeli saapui – vihdoin! Saimme siis viimein aikaiseksi hommata sisarusrattaat. Pitkään odotin, että rattaat vaan ilmestyisi jostain ...

Uusi menopeli saapui – vihdoin! Saimme siis viimein aikaiseksi hommata sisarusrattaat. Pitkään odotin, että rattaat vaan ilmestyisi jostain tai että joku sellaiset halvalla meille myisi, mutta niin ei sitten käynyt. Jännä.  

Noin kaiken kaikkiaan on joutunut huomaamaan, että ne kuvitelmat, ettei juuri mitään tarvitsisi enää ostaa, kun on nuo esikoisen kamat jo entuudestaan, ovat osoittautuneet paikoittain vain haaveeksi. Myös se alkuraskauden "ostetaan sitten vaan jotkut rutkut tuplarattaat jollain markalla" -ajatus joutui aika pian romukoppaan. Lopullisesti nyt, kun uudenkarheat rattaat meille kotiutui.


No mutta, ne sisarusrattaat. 

Kuvittelin pitkään hommaavani meille Mountain Buggyjen tuplat (niitä olisi ollut käytettynäkin myynnissä), kunnes kävimme testaamassa niitä taaperon kanssa. Saimme huomata, että ne olivat aivan liian ahtaat taaperolle istua. Hartiat menivät lysyyn ja turvavaljaatkin jäivät pitkälle pojalle hartioista vajaaksi. Skrode jätkä.

Mountain Buggy -haaveiden kariuduttua meinasi iskeä epätoivo, sillä ne olivat yhdet harvoista vierekkäin istuttavista tuplista, missä painoraja istuinta kohti oli 20 kiloa. Muissa se tuppasi usein olemaan vain 15 kiloa, mikä on 17-kiloiselle taaperolle liian vähän. 

kuva
Olin ehtinyt myös luopua jo ajatuksesta rattaista, joissa lapset kulkevat peräkkäin. Luulin, ettei mistään löydy sellaisia versioita, joissa vauvan saa yläpuolelle kopassa työntäjään päin ja vanhemman lapsen kopan taakse istuimeen. Sitten tuttu ehdotti Baby Joggerin City Select -rattaita, joissa se mahdollisuus oli – 17 muun erilaisen yhdistelmän lisäksi.

Menimme "vain katsomaan" rattaita liikkeeseen, mutta poistuimme liikkeestä vaunujen ostokuitti kourassa. Vakuutuimme kai niin. Eilen ne vaunut sitten saapuivat, ja jo tänään teimme pikkuisen lenkin uudella menopelillä.


Tykkään kovasti rattaiden ulkonäöstä ja niiden suunnittelutyöstä. Yleisolemus ja -tuntuma on mukavan jämäkkä. Istuimet ja koppa on helppo naksauttaa paikoilleen, jolloin eri yhdistelmien asentaminen on tosi helppoa. Tavarilaa on paljon ja sitä saa käytettyä kätevästi sen korkeiden, mutta joustavien reunojen vuoksi. Plussaa on myös, että meidän jo olemassa olevan turvakaukalon saa adaptereilla liitettyä rattaisiin. 

Vaunukoppa tehdään lisäistuimesta vaunukoppakankaiden avulla. Se koottiin liikkeessä meille valmiiksi, joten sen sujuvuudesta en osaa sanoa mitään. Veikkaan silti aika iisipiisiksi hommaksi.


Kuitenkin nyt, kun taapero laitettiin kopan alapuolelle istumaan, rattaiden ohjausmukavuus kärsi. Pelkällä vaunukopalla rattaiden kääntäminen ja työntäminen oli mukavaa, mutta kun 17-kiloinen taapero on vaunujen edessä, vaunut alkoivat viettää ikävästi. Kääntyvien eturenkaiden lukitseminen auttoi vähän ongelmaan, mutta hankaloitti taas kääntymistä tiukoissa kurveissa. 

Ongelmaa ei varmastikaan olisi, jos vauvan laittaisi alapuolelle ja taaperon lähemmäs työntäjää. Silloin paino jakaantuisi fiksummin, eikä olisi niin etupainotteinen. Mutta silloin taas vauva ei olisi aivan käden ulottuvilla. Käytön ja kokemuksen myötä selvinnee, miten meidän naperot kärryssä tulevat matkustamaan. Viimeistään sitten, kun vauva alkaa matkustaa istuimessa, lapset voidaan asettaa painon jakaantumisen kannalta kätevämmin.


Tämän syvällisempää arviota en osaa vielä Baby Joggereista antaa, mutta ehkä vielä tulevaisuudessa! Näin yhden kerran tuntumalla voin sanoa olevani vielä ihan tyytyväinen. Kiva, kompakti kärry kahdelle lapselle. 

Täältä tullaan – kakspäällä! Maailma on taas auki meille, hurraa!

(Ja hei! Jos olet hommaamassa esikoisellesi vaunuja ja haaveilet toisesta lapsesta tulevaisuudessa, älä tee välttämättä kuten me ja osta ensin vain joitain vaunuja, joihin ei saa juurikaan mitään lisäosia, vaan hanki heti kättelyssä jotkut tällaiset vastaavat, mistä saat tulevaisuudessa muunnettua tuplat. Tämän kun olisimme tajunneet itse tuolloin.)

11 kommenttia

Siis valtavan hyvä juttu, että ostin tuon sivuvaunusängyn. Sivuvaunusängyn, jonka välttämättä halusin, josta raskausaikana useasti selitin. ...

Siis valtavan hyvä juttu, että ostin tuon sivuvaunusängyn. Sivuvaunusängyn, jonka välttämättä halusin, josta raskausaikana useasti selitin. Tiedättehän, sellaisen, jonka saa ihan sängynlaitaan kiinni, josta saa laidan alas ja joka tavallaan jatkaa sitä omaa sänkyä luoden vauvalle oman nukkumapaikan, mutta ihan käden ulottuvilta. Joo. 

No siihen sänkyyn panin sievät lakanat ja reunasuojat ja kaikki. Että vauvalla on hyvä siinä sitten kölliä. Sänkyni viereen sivusängyn asetin, ja voi että, on ollut tosi hyvä käytössä. 


Ei tosin siinä käytössä kun piti. Vauvahan on katsokaas käynyt siinä noin kaksi kertaa. Se kun tykkää nukkua mieluummin meidän sängyssä. 

Mutta onhan toi siis tosi hyvä teline esimerkiksi mun läppärille, vesipullolle, huulirasvalle ja kännykälle. Ten points, 10 poeng. Suosittelen!

(Ehkä me vielä opitaan sitä käyttämään...)

9 kommenttia

Pyysin kummityttöä (15 v.) viihdyttämään taaperoa koulun jälkeen.  Kamalan vaativia nuo nykyajan nuoret. Tulevat tänne ja vaativat k...

Pyysin kummityttöä (15 v.) viihdyttämään taaperoa koulun jälkeen. 




Kamalan vaativia nuo nykyajan nuoret. Tulevat tänne ja vaativat kamalasti kaikkea. Ei kyllä sillon kun minä olin nuori. 

Vuoden kummitäti -palkinto tulossa?

Meillä asuu täällä kymmenen päivää vanha isoveli. Se on itse ihan tosi vilkas ja hassu, ja kun vauva tuli taloon, se oli hetken aikaa itseki...

Meillä asuu täällä kymmenen päivää vanha isoveli. Se on itse ihan tosi vilkas ja hassu, ja kun vauva tuli taloon, se oli hetken aikaa itsekin välillä vähän vauva. Halusi, että häntäkin pidettiin kuin vauvaa. Silti heti siskonsa ensikohtaamisesta lähtien, se oli isoveli.

Isoveli on sellainen, joka jokaisena aamuna haluaa ensimmäisenä nähdä pikkusiskonsa. Se kurkkaa äidin olan yli siskoa ja nauraa innostuneesti silmät kirkkaina. Se hassuttelee siskolle ja laittaa nenän kiinni aivan siskon nenään. Se juttelee siskolle aivan omaa kieltänsä, jota sisarusten salakieleksi veikkaan. 

Kaikille vierailijoille se esittelee uuden siskonsa. Näyttää, että tällainen meillä täällä on. Sitten se vahtii vieressä, että jokainen vierailija huomioi siskon ja osaa käyttäytyä sen lähellä. Se tietää, miten siskon lähettyvillä pitää olla.

Aina välillä se unohtaa, ettei siskon lähellä saisi rössyillä, ettei vain siskolle käy kuinkaan, mutta kun äiti tai isi asiasta muistuttaa, se useimmiten malttaa rauhoittua. Ei ihan aina, mutta lähes.


Se tahtoo silittää siskon päätä ja antaa siskon otsalle suukkoja. Se halaa pikkusiskoa aina samalla tyylillä, kädet hennosti siskon hartioilla ja pää vähän kallellaan. Siten, että se hädin tuskin koskettaa päällään siskon päätä. Se tietää, ettei siskoa tohdi halata liian kovasti, koska sisko on niin kovin pieni vielä.

Päiväunilta herätessään se etsii ensimmäisensä siskon. Samoin, kun se tulee isin kanssa kaupasta tai pihalta leikkimästä. Se näyttää vähän huolestuneelta, ellei siskoa heti näy. Kun sisko löytyy, sen silmät kirkastuvat taas.  

Se sanoo joka ilta ennen nukkumaanmenoa siskolle "heippa" ja joka aamu se juoksee ensimmäisenä katsomaan siskoa. Sitten se taas tervehtii siskoa oikein läheltä ja naurahtaa. 

Sellainen on meidän kymmenen päivää vanha isoveli. 


24 kommenttia

Mä olen kova muija googlettamaan. Googletan kesken leffan, kesken keskustelun, kesken synnyt... no ei sentään. Mutta aina googletan. Mitä va...

Mä olen kova muija googlettamaan. Googletan kesken leffan, kesken keskustelun, kesken synnyt... no ei sentään. Mutta aina googletan. Mitä vain. Kesken kaiken. Olipa se sitten elokuvassa kuvailtu historiallinen tapahtuma, kirjassa kerrottu knoppitieto tai lehteen kirjoitettu fakta – aina googletan, mikäli asia jää kaihertamaan. Joskus haen lisätietoa asiasta, joskus väitettä tukevaa tai vastaavasti kumoavaa tietoa. 

Noh. Viime aikoina googlettelut ovat pyörineet yllättäen synnytys- ja vauvahommissa. On tullut googleteltua jos mitä. Tässä muutama esimerkki hakuhistoriasta:

harjoitussupistukset
oikeat supistukset
synnytystä edeltävät merkit
synnytys koska sairaalaan
synnytys käynnistyy

Nuo synnytyshaut ovat kyllä hauskoja. Ei siihen googlettelut auta – sen kyllä tuntee sitten, kun h-hetki on käsillä. Tiesinhän minä sen, mutta hyvä että googletin. Varmuuden vuoksi.


Sitten haut vauvan synnyttyä. Ei ehkä uskoisi, että tässä on kuitenkin jo toinen kierros meneillään:

apgar-pisteet
koska vauvan kanssa ulos
koska vauvan kanssa ihmisten ilmoille
koska tuttia voi alkaa käyttää
vauva yökkii
vauvan kakka

Jep, tuosta viimeisestä olen erityisen ylpeä.

Ja arvatkaapa, kuinka moni hauista antaa tulokseksi vain vauvafoorumeita? No kaikki. Hurraa.

Ihan pelkästään synnytys-kakka-vauva -osastolla ei kuitenkaan olla menty. Googlettelinpa tänään myös sanat plutokratia, ensimmäinen maailmansota ja edvardiaaninen aika. Ja taas kaikki, koska Downton Abbey. Jos jotain jää vauva-ajasta mieleeni, niin ainakin tuo sarja. Se alkaa nyt olla virallinen imetyssarja. 

Ihana Maggie Smith <3

7 kommenttia

Kävimme vauvan kanssa tänään ensimmäistä kertaa ulkona  sitten kotiintulon, vauvan   ensimmäisen neuvolakäynnin vuoksi . Loskainen keli,...


Kävimme vauvan kanssa tänään ensimmäistä kertaa ulkona sitten kotiintulon, vauvan ensimmäisen neuvolakäynnin vuoksi. Loskainen keli, naurettavan äkkiliukkaat tiet ja sisänyhvötysvietti eivät varsinaisesti toimineet inspiraationa uloslähdölle, mutta toisaalta raitis ilma, oikeat vaatteet ja sipaisu meikkiä naamaan muistutti, että elämää on myös meidän vauvakuplan ulkopuolella. Ihan kiva.

Imettäessä ei voi oikein tietää, kuinka paljon maitoa tulee ja riittääkö ravinto vauvalle. Siksi minua kiinnosti tosi paljon, onko vauvan paino noussut ja jos on niin kuinka paljon. Tietysti vauvan tyytyväisyysaste kertoo jotain ravinnon riittämisestä, ja meidän vauva on ollut kyllä melkoisen tyytyväinen vauva. Ja siltä se vaakakin näytti: painoa oli tullut viikossa reilu 350 grammaa! Hurraa! Imetys siis toimii. Sekä äiti että vauva ovat tyytyväisiä.


Muutenkin kaikki näytti olevan kunnossa. Napatynkäkin irtosi pari päivää sitten. Yritin huijata isi-ihmistä, jonka käteen tynkä jäi, että nyt se saa toivoa jotain, vähänniinku silloin, kun saa mantelin joulupuurosta. Ei se uskonut. Tyhmä. 

Kotimatkalla haimme vauvan kanssa painonnousujuhlan (joo kyllä, sitäkin voi vauvakuplassa juhlia) kunniaksi runebergintortut kotiinviemisiksi. Näin unta niistä viime yönä, joten oli ihan pakko hakea, sillä ajatus ei jättänyt rauhaan. Kotona pihalla meitä odotti meidän iloiset lumiukonrakentajakundit, joista muuten on tullut melkoinen bestispari vauvan syntymän ja isi-ihmisen loman myötä. Hurraa sillekin!

Vauvavaltakunnassa siis kaikki hyvin. Vauvan paino nousee, äidin paino laskee ja rössypenat rössyilee. Jatkamme chillailua. Ja Downton Abbeyta. Klik.

13 kommenttia

37 minuuttia – sen verran lapsemme nukkuivat tänään yhtäjaksoisesti samaan aikaan päiväunia. Se on enkka. Mitä juhlaa! Vanhempien yhteistä v...

37 minuuttia – sen verran lapsemme nukkuivat tänään yhtäjaksoisesti samaan aikaan päiväunia. Se on enkka. Mitä juhlaa! Vanhempien yhteistä vapaa-aikaa!

Ja tiedättekö mitä 37 minuutissa ehtii juuri sopivasti tekemään..?


No avokadopastaa tietysti! Uuh!

Ja syömäänkin ehti, ihan rauhassa. Ah ja hurraa!


2 kommenttia

Sellaista, että minä olin tänään yksin kokonaiset kolme ja puoli tuntia kahden lapseni kanssa. Nelipäiväiseni ja kaksivuotiaani kanssa, ja m...

Sellaista, että minä olin tänään yksin kokonaiset kolme ja puoli tuntia kahden lapseni kanssa. Nelipäiväiseni ja kaksivuotiaani kanssa, ja me selvisimme siitä! 

Molempien lasten tarpeisiin vastattiin. Taaperon kanssa leikittiin ja pikkusiskon maitojano sammutettiin. Monesti. Imetin leikkiessäni ja leikin imettäessäni. Kaikki olivat tyytyväisiä.

Sitten otin seuraavan askeleen. Ajattelin, että koska tämä sujuu kuin vanhalta tekijältä, voinen tehdä vielä ruokaakin tämän homman keskellä. Pistin perunat kiehumaan ja aloin valmistaa kastiketta. Leikkasin sipulit ja sillai. Oli hyvä fiilis. Niinku että supermutsi täs kato vaan moi.


Kauppalistankin lähetin miehelle 

Sitten se fiilis menikin jo ohi. Vauva alkoi itkeä, taapero alkoi itkeä, perunat ylikeittyi räjähtäen veteen ja sipulit paloi pannulle. Kaikki halusivat jotain äidistä. Ne sipulitkin.

Liedet pois päältä, vauvalle tissiä, taaperolle lelu sohvan alta pois ja pieni hengähdystauko ruuanlaittoon. 

Lopulta silti sain kuin sainkin soosit tehtyä. Perunoistakin puolet olivat vielä syömäkelpoisia. 

Kun isi-ihminen tuli kotiin, pöytä oli katettu ja ruuat valmiina. Se pitää mua ihan varmana jonakin ylijumalana nyt. Tosin se sai siivota kaikki ylijumalan jäljet keittiöstä, koska ei se ylijumalakaan nyt sentään ihan kaikkeen pysty.


5 kommenttia

Minua jaksaa edelleen ihmetyttää, kuinka seesteinen alku meillä on ollut. Ihan varmasti iso osa liittyy myös siihen, että vauva on toinen la...

Minua jaksaa edelleen ihmetyttää, kuinka seesteinen alku meillä on ollut. Ihan varmasti iso osa liittyy myös siihen, että vauva on toinen lapsi, jolloin kaikki asiat ovat jo tutumpia ja siten mielikin on rauhallisempi. 

Mutta kyllä tämä muutenkin on helpompaa. 

Vauva syö ja nukkuu. Niin ne aina tekevät ensimmäisinä vuorokausinaan, mutta tämä vauva tekee sen juuri niin täydellisen vuorotellen. Ensin se syö ja sitten se nukkuu. Ei siis siten, miten minä ensimmäiseni kanssa totuin, että se syö nukkuessaan ja nukkuu syödessään, eikä sitä koskaan voinut laskea käsistään, koska jos sen laski, se hermostui ja halusi taas syödä. Ja siten se taas nukkui kesken syömisen.


Pääsimme eilen sairaalasta vauvan kanssa kotiin. Innokas isoveli ja isi tulivat hakemaan meidät. Vauva matkusti omassa kaukalossaan isoveljen kanssa takapenkillä, mikä oli veljen mielestä aika huisia. Kotona vauva – yllätys yllätys – söi ja nukkui. Sitten se heräsi ja söi. Jaaaaaa sitten se nukahti.

Yöllä oli vähän levottomampi meininki. Makuultaan imettäminen ja pimeässä oikean imuotteen löytyminen on vähän kikkailua vaativaa vielä. Lisäksi keskellä yötä sänkyymme ahtautuva taapero toi omat haasteensa hommaan. Omat yöuneni siis jäivät jonnekin oikealla puolella nukkuvan vauvan imetysrumban ja vasemmalla puolella nukkuvan, unissaan äitiä selkään potkivan taaperon välimaastoon.

Aamulla kuitenkin koko posse sai nukuttua muutaman hyvän tunnin. Puoli kymmeneltä taapero ja isi-ihminen nousivat ylös ja tekivät aamupalaa. Sitten ne lähtivätkin jo Mehukattimaahan rössyilemään ja jättivät minut ja vauvan taas chillailemaan. 

Viestinä saamani videotallenteen perusteella Mehukattimaa tuli taaperolle tarpeeseen. Se ei niin tämmösestä chillailusta ole perustanut.


Vaikka minunkin kai kuuluisi nukkua kun vauvakin nukkuu, en osaa sitä juuri nyt. Toistaiseksi on ollut vaan niin siistiä saada aikaiseksi asioita. Eilen laitoin vauvanhoitopisteen kuntoon ja pesin samalla koko vessan, pyykkäsin koneellisen pyykkiä, purin sairaalakassin ja siivosin kotia. Tänään otin jouluvaloja pois, pyykkäsin vähän lisää ja jatkoin siivoamista. Ison mahan kanssa oli paikoittain hankalaa kaikki tekeminen, joten nyt on kiva ja energinen olo tuhtata kaikkea. 

Pahoittelen nyt tätä vaaleanpunaisen onnen läpi kirjoitettua huttua – kyllä nää jutut tästä varmaan kohta taas palautuvat omille urpoille urilleen. 


Mutta joo. Iisisti otetaan. Vauva nukkuu, meikä bloggaa ja nyt alan katsoa lounaan ääreltä uutta lemppariani, juuri sopivan höttöistä brittiylimystöviihdettä, Downton Abbeyta. Ta ta sweetie darlings!

10 kommenttia

Hän on täällä! On ollut jo yli puolitoista vuorokautta.  Heräsin toissa yönä puoli viideltä supistuksiin ja puoli kuudelta lähdimme...


Hän on täällä! On ollut jo yli puolitoista vuorokautta. 

Heräsin toissa yönä puoli viideltä supistuksiin ja puoli kuudelta lähdimme sairaalaan. 06.52 oli jo pieni tyttömme sylissämme. Melkoinen pikatoimitus siis. 

Sain juuri luettavakseni synnytyksen yhteenvedon. Siinä kerrotaan ponnistusvaiheen kestäneen seitsemän minuuttia ja koko homman kaksi tuntia, 35 minuuttia. Huhhuh. Ja minä kun luulin, että esikoisen reilun neljän tunnin synnytys oli nopea.

Täällä sitä siis ollaan lapsivuodeosastolla ja kaikki on mennyt uskomattoman hyvin. Paremmin kuin osasin toivoa. Jopa imetys on lähtenyt käyntiin mutkitta, vaikka sitä vähän etukäteen jännitin. Vauva löysi pian synnyttyään rinnan ja tarttui kiinni kuin vanha tekijä. Muuta sitten ei tarvittukaan. Ainakaan vielä. 

Tulimme eilen kolmen hengen huoneeseen ja vielä keskimmäiselle, eli tylsimmälle paikalle, mutta nyt huonekaverit ovat jo kotiutuneet ja minä ja vauva jaamme huoneen ihan keskenämme. Meillä on nyt mukavan rauhallista täällä. Vauva nukkuu, meikä bloggaa.


Huomenna pääsemme jo kotiin. Siellä odottaa vilkas isoveli, mikä luultavasti tuo vähän lisäeloa vauvan ja minun seesteiselle oleskelullemme. Onneksi isillä on isyysvapaa heti tähän alkuun. 

Isoveli kävikin jo eilen moikkaamassa ensimmäistä kertaa pikkusiskoa. Pikkusisko sai monta suukkoa ja silitystä. Tänään isoveli keskittyi käynnillään enemmän muuhun kikkailuun, mutta kyllä pikkusiskokin edelleen kiinnosti. 

Ollaan otettu tosi rennosti vauvan kanssa. Hän on – näin puolentoista vuorokauden kokemuksella – hyvin rennon oloinen tyyppi. Olen yllättynyt, kuinka huolettomasti alku on startannut. 

On tosi onnellinen olo. 


47 kommenttia

En tiedä, onko mun lukijoissa paljon koiraihmisiä tai koiranäyttelyissä käyneitä, mutta mua niin nauratti Facebookissa kiertäneet ihmisten i...

En tiedä, onko mun lukijoissa paljon koiraihmisiä tai koiranäyttelyissä käyneitä, mutta mua niin nauratti Facebookissa kiertäneet ihmisten itsensä kirjoittamat koiranäyttelyarvostelut itsestään, joten munkin oli ihan pakko. Tästä sitten:

Avoimen luokan vaaleahko, sileäkarvainen narttu. Rodunomainen, vähän kihartuva turkki. Väri hieman epätasainen, kulahtaneen oloinen. Keskivartalo epäsopusuhdassa muuhun vartaloon. Vyötärö voisi olla kapeampi, jalat vähän ohuemmat ja pidemmät. Oikein kiinnittyneet korvat. Toivoisin vähän vahvempaa alaleukaa. Hampaissa hieman yläpurentaa ja hampaat vähän vinot. Pää pyöreähkö, näyttää turvonneelta. Vahva lihaksisto, mutta tarvitsee kiinteytystä. Liikkeet puhtaat, mutta vähän hidas askellus. Hengästyy juostessa. Avoin, reipas luonne, joskin paikoittain epävarma ja kireä. Murisi tuomarille. 

***

Kysyin mieheltäni, minkä rotuinen koira olisin ja hän vastasi saluki.

Saluki/Mamma

Ei se kaukana oo, sama tukkatyyli. Tosin mun muoto on vähän vinttikoiraa... hmm... pallompi.

6 kommenttia

Ei hän kuulkka ehkä aiokka tul. Mää ole kaikkeni tehny. Olen punnannu, olen kyykänny, olen syäny tulist. Tänää mää hyppisi haarahyppyi sisko...

Ei hän kuulkka ehkä aiokka tul. Mää ole kaikkeni tehny. Olen punnannu, olen kyykänny, olen syäny tulist. Tänää mää hyppisi haarahyppyi siskon eteisses. Kaikkeni olen yrittäny. Ne kolme ässääki. Paitsi et siivoomaa en jumankaut ala. En jaks.

Must tunttu et mä painankki jo jonku tonni. Ainaki mä näytä silt. Mun käret ei men kii kunnol ko sormet o ku makkarat ja mun jalois o puol litra nestet per varvas. Ei tämä maapallo jaks koht kantakka mua, ko mä paina niimpal. 

Et tarttisko muka vaa ootel? Emmä semmosestka nii välit. Mut pakko kait se sit vaa o. Ellei ol mittä ideoi?

Tai sit hän ei vaa ol tulos. Jää tonne ja tule sit kon täyttä kahreksantoist. Pyyttää jottai oma auto ekoiks sanoiks.

Ja tält mää näytän nyt, ko turvotta niimpal. Tai silt must tunttu.

Vaik normaalist mä ole tämmöne ihana Disney-rinsessa kuitenkki.

11 kommenttia

Hae

 

 

Ruokablogien kärki