Tietoa mainostajalle ›

Ihan tällaisia tänään heränneitä kysymyksiä tässänäin vaan. 1) Miksi minun mieheni, joka ei ole koskaan leiponut mitään, tiesi, miten...


Ihan tällaisia tänään heränneitä kysymyksiä tässänäin vaan.

1) Miksi minun mieheni, joka ei ole koskaan leiponut mitään, tiesi, miten munkkirinkulat kannattaa tehdä, toisin kuin minä, joka leivon aina? Että ei ole niin kätevää ensin pyöritellä käpälöitten välissä pötkylää ja sitten yrittää juottaa niitä päitä toisiinsa kiinni, vaan kannattaa pyöräyttää pallo ja sormella tökätä läpi ja sitten vähän siinä sormen ympärillä heilutella sitä rinkilää. Onko tämä joku miesasia, jota minä en voinut tajuta?

2) Ovatko kaikki muut maailman ihmiset tienneet, että couscous, eli kuskus (eli paskpask, ehe) on vehnää?
 Shiis VEHNÄÄ?! Durumia. Mitä HITTOA? Tämä on joku salaliitto, sanon! Minä oon luullut, että se on jotain hirssiä tai jotain ryyniä. Ei nyt ainakaan mitään vehnää. Kauhea pettymysten kevätjuhla, kun sitä ostin ja tein ja söin ja sitten että eisss, vehnääkö tämä. 

3) Pakko palata vielä niihin munkkeihin, että kun ne tänäkin vuonna tuotti traumoja sieluuni, niin miksi sen pitää olla semmosta ydinfysiikkaa sen paistamisen? Miksi minun munkit palavat aina tai ovat muuten ankeita? Miksi minun paistomittaristani oli taas patterit loppu, etten saanut edes mitattua sitä optimaalista lämpöä rasvalle ja miksi minun munkit eivät ole sellaisia konditoriamunkkeja? Kuka ottaa vastuun palaneista munkeista? Miksi edes teen munkkeja? Onko millään enää mitään väliä?

Noni, semmosia taas.

Huomenna tivoliin. 


2 kommenttia

Vihdoin Darth Vader löysi paikan, jossa nuoren miehen ei tarvitsisi tuntea itseään alakuloiseksi  'cause it's fun to stay at...

Vihdoin Darth Vader löysi paikan, jossa nuoren miehen ei tarvitsisi tuntea itseään alakuloiseksi 


'cause it's fun to stay at the... 
Y.M.C.A!

6 kommenttia

Muu perhe on jo aloittanut aamutoimet ja ovat istahtaneet aamupalalle. Vauva on jäänyt vielä nukkumaan. Kuuluu hento kutsu: vauva on ny...


Muu perhe on jo aloittanut aamutoimet ja ovat istahtaneet aamupalalle. Vauva on jäänyt vielä nukkumaan.

Kuuluu hento kutsu: vauva on nyt herännyt.

Menen makuuhuoneeseen ja nään vauvan venyttelevän. Pieni tyttö, suuri peitto ja paljon tilaa ympärillä. Kuin pikkuruinen kuningatar  suuressa vuoteessaan.

Saavun vauvan luo. Kurkkaan, ja saan vastineeksi suloisimman hymyn. Suuret siniset silmät kirkastuvat. 

Jokeltelu alkaa. Hän höpisee aivan vakavana, kuin ymmärrystä janoten. Sitten hymyilee aurinkoisesti. Ilmeet vaihtelevat, peilautuvat äidin kasvoihin. Ymmärrämme toisiamme. On paljon asiaa heti aamusta.

Aurinko paistaa verhojen välistä. Silitän vauvan poskea ja vauva kurottuu käsillään kasvojani kohti. Hymyilemme. On aika mennä tervehtimään loppuperhettä.

Voi tyttäreni, näitä hetkiä rakastan. Tulen vanhana niitä kaipaamaan. 

Tiedän sen jo nyt. 

5 kommenttia

Olimme katsomassa sukulaispojan futisturnajaisia ja mietinpä siinä kentän laidalla, niitä ihanasti lapsiaan tsemppaavia ja peliin in...


Olimme katsomassa sukulaispojan futisturnajaisia ja mietinpä siinä kentän laidalla, niitä ihanasti lapsiaan tsemppaavia ja peliin intohimoisesti eläytyviä vanhempia katsellessa, että tulisikohan minustakin joskus vielä hyvä futisäiti?

No mietitäänpä. 

Vastaan:
-En tiedä mitä eroa on jalkapallon tai jääkiekon paitsioilla. Oikeastaan en edes tiedä mikä on paitsio
-Diego Maradona on ainoa jalkapalloilija, jonka osaan nimetä
-En omista huomio- tai toppaliiviä
-En pysty keskittymään seuratakseni peliä 
-Missaan kaikki kohokohdat ja kyselen tyhmiä vieruskaverilta
-En ymmärrä vieruskaverin vastauksia, koska en puhu jalkapalloa

Puolesta:
-Puhun makkaraa
-Osaan leipoa
-Tykkään syödä mokkapaloja kentän laidalla

Mutta futismutsi se olisi kai huonokin futismutsi? Ehkä joku buffetinpitäjä vois olla mun pesti.

Sitten muistimme, että lapseltakin voi kysyä mielipidettä hänen harrastuksiinsa liittyvistä asioista, joten:
– Tuleeko äitistä futisäiti?
– Ei!
– Tuleeko äitistä lätkä-äiti?
– Ei!
– Tuleeko äitistä tanssiäiti?
– Joooo!


Se oli siinä. Ei mokkapaloja mulle. 

***

Kiitos, että olit taas mukanamme tällä merkityksellä ja hyvin syväluotaavalla retkellä äitiyden ihmeellisessä maailmassa. Mukavaa viikon aloitusta! 

10 kommenttia

Tiekste sen ku äiti-ihminen yrittää olla jotenkin hip ja trend. Niinkö ihanku joku lifestyle-muotiblogaaja konsanaan.  Luin, että nyt on...


Tiekste sen ku äiti-ihminen yrittää olla jotenkin hip ja trend. Niinkö ihanku joku lifestyle-muotiblogaaja konsanaan. 


Luin, että nyt on muodikasta pidellä semmosta sykkyrää tuolla päälaella. Half top knotiksikin sanovat. Tai kai se on ollut jonkin aikaa jo muotia, mutta nyt minä sen vasta hokasin. 

No minä semmosta sykkyrää sitten vääntämään. Ku se on must niin kivan näkönen. Ja ihan jonkinlainen siitä mullekin sitten tuli. Eiii nyt ehkä ihan sellainen hip, mutta... noh, jonkinlainen.

Mutta sitten aloin miettiä, että mistähän se on niin tutun oloinen. Tommonen torttu päässä. Ja arvatkaapa.


Muistatteko kun kerroin siitä lapsen kakkakirjallisuusihastuksesta? Noni. Sieltä se tuttu oli.

Kuin kaksi marjaa.

17 kommenttia

Joskus vaan on sellaisia päiviä, että odottaa, jotta saisi mennä jo nukkumaan. Silloin ei oikein jaksaisi mitään. Lapsettomana sellaiset päi...

Joskus vaan on sellaisia päiviä, että odottaa, jotta saisi mennä jo nukkumaan. Silloin ei oikein jaksaisi mitään. Lapsettomana sellaiset päivät tuli vietettyä heti töiden jälkeen vällyjen välissä koisimassa tai korkeintaan sohvalla leffoja katsellen. Sittemmin alkuillan leffojen katselut ovat jääneet.

Pohdiskelin siskolleni juuri tänään puhelimessa, että koskakohan tuo taapero olisi sellainen kainaloon napattava sohvaperunakaveri, jonka saisi katsomaan jonkun leffan joskus. Valittelin, että ei se vielä jaksa istua kokonaista leffaa aloillaan, saati keskittyä seuraamaan sellaista, vaikka kerran oikeassa leffassa onkin jaksanut. 

Puhelun jälkeen hokasin, että jaa, enpä ole kyllä tainnut edes kokeilla.


No miehän kuulkaa etsin Äppleteeveestä sen ainoan lasten kokopitkän animaatioleffan, jonka päähäni sain ja poksuttelin meille oikein popparit liedellä. Yli aidan -elokuva oli muistaakseni hauska joskus kahdeksan vuotta sitten, kun krapulaspäissämme sen kavereiden kanssa jossain ennakkonäytöksessä näimme, joten se sitten vaan pyörimään. 

Ja taapero jaksoi katsoa. Minun viekussa. Ihan koko leffan. Opetin vielä kyttäämään leffan lopputekstit ihan loppuun asti, koska sieltä saattaa tulla joku yllärijutttu. Muistin hämärästi, että tässä leffassa sellainen tulee, ja kun se sitten tuli, niin hiukanko meillä oli lystiä. Taapero hurahti leffahommaan niin, että olisi katsonut muka toisenkin pätkän vielä.

Että taisinpas nyt saada viimein itselleni sen kainalokaverin, jonka kanssa voi tarvittaessa kääriytyä vilttiin ja katsoa leffan. Koska joskus ei vaan huvita mikään muu.

Mainiota, sanon. Mainiota! 

4 kommenttia

Se osoittaa minua muille suu auki yllättyneenä, kun juoksen. Se nauraa, kun tanssin. Se huutaa ei, kun laulan. Se kieltäytyy antamasta suukk...

Se osoittaa minua muille suu auki yllättyneenä, kun juoksen. Se nauraa, kun tanssin. Se huutaa ei, kun laulan. Se kieltäytyy antamasta suukkoa ja pudistaa päätään kun pyydän halia.

Mutta se tahtoo juosta minun kanssani. Se tahtoo syliin mukaan tanssimaan. Se vaatii lisää lauluja, vaikka olisi laulettu jo monta laulua. Se rutistaa käsivartensa kaulani ympärille, eikä tahdo sylistäni pois. 


Se kääntyy ovelta takaisin, jos on unohtanut antaa suukon. 

Sellaisia ne ovat.


Aviomiehet. 

Hahha, eikai. 

Lapset. 

3 kommenttia

"Joo, ne on ne imetyshormonit", on yksi jos toinenkin kaveri todennut, kun olen ollut herkkis. Ollut turhaa huolissani jostain tai...

"Joo, ne on ne imetyshormonit", on yksi jos toinenkin kaveri todennut, kun olen ollut herkkis. Ollut turhaa huolissani jostain tai ylianalysoinut. "Imetyshormonit – niin kai sitten", olen vastannut epäuskoisena.

Tänään kuitenkin tapahtui jotain, mitä ei oikein voi järjellä selittää. 

Olimme lapsen kanssa lääkäriasemalla korvien putkituksessa ja koska lapsi ei saanut syödä aamupalaa ennen operaatiota, emme me vanhemmatkaan syöneet. Ajatuksena oli, että kun lapsi menee putkitukseen, menemme sillä aikaa aamupalalle.


Putkitukseen pääsy kuitenkin venyi parilla tunnilla. Miehen piti lähteä jo töihin ja heti kun olin saattanut lapsen leikkauspöydälle, kipitin kahvilaan, jossa oli aamupalaa tarjolla yhteentoista asti. Olin vielä käynyt tarkistamassa asian ja huikannut, että jee, tullaan heti kun lapsi pääsee putkitukseen.

Kun pääsin kahvilan tiskille, kello oli minuutin, ehkä kaksi yli yksitoista. Kysyin, ehtiikö aamupalan vielä saamaan, koska myöhästyin lapsen päästyä niin myöhään saliin sisälle, mutta vastaus oli ei. "Koska se on yhteentoista saakka". 

No ei siinä sitten. Mutta tiedättekö mitä? 

Huuli alkoi väpättää ja kyyneleet yrittivät vyöryä silmäkulmista. 

Menin tolaltani. En pystynyt puhumaan kahvilan tytölle ja antamaan vaihtoehtoista tilaustani. Mie romahin. Meinasin alkaa itkeä, KOSKA EN SAANUT AAMUPALAA!?! 

Mitä helvettiä äiti-ihminen, mitä hel-vet-ti-ä?

Keräilin itseäni tovin ja sain tilattua täysin saman setin kuin mitä the aamupala olisi sisältänyt: Sämpylän, kahvin ja tuoremehun. Nyt se vaan maksoi vajaan seitsemän euron sijaan vajaat kahdeksan euroa. Ja minä meinasin itkeä. Euron takia.


Yhteentoista asti.

Jälkikäteen kun ajattelee, niin kysehän ei ollut siitä eurosta. Kyse oli jostain kaipaamastani ymmärryksestä. Että jos myöhästyy minuutin, koska lapsi meni myöhässä nukutukseen putkitusta varten ja se kaikki on vähän jännittävää äidillekin, niin oisko se ollut ihan kamala asia myydä se setti silti sillä aamiaisen hinnalla. 

No ei olisi ollut, mutta ei ollut se eurokaan. Että eihän tuo nyt ole juttu eikä mikään, mutta näin kävi. Ja sitten kun se itku yrittää tulla, niin se sitten yrittää tulla. Ihan hulluna. 

Nyyhkin hetken euron kalliimpi sämpylä suussani ja sitten pitikin jo mennä heräilevää taaperoa silittelemään. Taapero oli ollut siellä ihan fine, mut mie romahin sillä aikaa. 

Joo, ne on ne imetyshormonit.

4 kommenttia

Nykyään väistelen poliittista keskustelua. Varsinkin somessa. Se menee niin tunteisiin, että ihmiset äityvät ihan mulguiksi Facebookeissa ja...

Nykyään väistelen poliittista keskustelua. Varsinkin somessa. Se menee niin tunteisiin, että ihmiset äityvät ihan mulguiksi Facebookeissa ja Twittereissä. Ja sitten mulle tulee vaan paha mieli. Olen niin nössö.

Olen ollut täysin poliittisesti hiljaa kaikkialla, mutta näin vaalipäivän aamuna haluan vedota kaikkiin äänioikeudellisiin henkilöihin. 

Äänestä. Äänestä jumankauta niin kuin se olisi viimeinen tekosi.

Jos ehdokkaan valinta tuntuu vaikealta tai et ole seurannut politiikkaa, etkä tiedä mistään mitään, tai jos ei täydellistä ehdokasta sinulle löydy, niin äänestä vähintään sukupolven vaihtumista. Eduskunnassa on yliedustettuna vanhemmat sukupolvet ja nuorempaa väkeä ei nimeksikään. Ja juuri nuorempi väki on myös sitä, joka jättää useimmin äänestämättä, joten... No tajuanette.

Kyllä vanhoja parrujakin siellä tietysti tarvitaan, mutta niin tarvitaan nuorempiakin. Molempia sopivasti. Eli ei niin, että 80-luvulla syntyneitä on öbaut kymmenen ja 40-60-lukujen lapsia öbaut 150. 

Ajatellaanpa vaikka tämän päivän asenteita ja arvoja. Kaikki parrut eivät ehkä ihan ole ehtineet raahautumaan perässä, mutta silti päättävät tärkeistä asioista siellä. 

Ei sen tarvi olla rakettitiedettä sen homman. Kengät jalkaan ja uurnille. Äänestä, ÄÄNESTÄ! 

Muuten et pääse vaalikahville.

Ja vaikken Päivin aktiiviseen vihaamiseen aikaani kuluta, niin oli osuva, hei:


9 kommenttia

Nyt on kuulkaatte Mamma koukussa. Mun vakiolounas ja vakiotarjottava on nykyään tacosalaatti. Teen usein ison satsin perussalaattipohjaa jä...

Nyt on kuulkaatte Mamma koukussa. Mun vakiolounas ja vakiotarjottava on nykyään tacosalaatti. Teen usein ison satsin perussalaattipohjaa jääkaappiin, mistä saa sitten nopeasti tehtyä ruuan, kun sellainen sopiva väli syömingeille tulee.

Tacosalaatissa parasta – himputin hyvän makumaailmansa lisäksi – on ruokaisuus ja tortillasipsien tuoma rapsakkuus. Se on kiva tarjoiltava, koska kaikki ainekset voi tortillakestien tapaan laittaa omiin kippoihinsa tarjolle ja jokainen saa itse koota mieleisensä kokonaisuuden. Vain salaattipohja on valmiina sekaisin.

Perussalaattipohjaan laitan ihan vain rapeaa jääsalaattia sekä pilkottua paprikaa ja tomaattia. Kirsikkatomaattia tai tavallista.


Meillä on sellainen salaattikuivuri, mikä on oikeasti ihan ehdoton väline salaattihommissa. Sillä saa pestyt salaatinlehdet sopivan kuiviksi, mutta se on myös aivan paras säilytyspaikka salaatille siinä olevan ritilän vuoksi. 

Kun salaatissa on tomaattia ja muuta vetistävää, ritilä pitää salaatin jääkaapissa tarpeeksi kuivana, koska neste pääsee lillumaan kulhon ja ritilän väliin. Samalla se luo astiaan kosteutta, muttei kuitenkaan vetistä salaattia. Ihan paras. Näin salaattia voi tehdä ison läjän kerralla ja syödä vaikka kolmena päivänä. Eikä siitä edes huomaa, että se on seissyttä. 


Noniin. Siihen salaattiin.

Eli salaattipohjan lisäksi himputin hyvään tacosalaattiin tulee fetaa, avokadoa, tortillasipsejä ja sitten jauhelihaa, jos on lihansyöjä, tai sitten pelkkiä kidneypapuja. Hyvin maustettuna kidneypavut on ihansikahyviä!

Tacosalaatti (ainakin) neljälle:
3-4 nippua jääsalaattia
2 paprikaa
3 tomaattia tai paketti kirsikkatomaatteja
200 g kunnon fetaa murustettuna
2 avokadoa pilkottuna
n. puolikas pussillinen tortillasipsejä
400 g jauhelihaa (TAI soijasta tehtyä versiota, ohje täällä!)
ja/tai
1 tai 2 pakettia kidneypapuja 
Chipotle-majoneesia (mulla on ihan kaupan versiota, mutta täältä löytyy hyvä ohje itsetehtyyn!)

Laiskuuspäissäni ja koska se mausteseos maistuu älyhyvältä, heitän jauhelihan sekaan aina sellaisen tacoille tarkoitetun kaupan spice mixin. Siinä ohjeessahan lisätään desi vettä sekaan, mutta tässä salaattiversiossa olen heittänyt vain puoli desiä. 

Vegeversiossa pavut heitetään huuhtelun jälkeen pikkuiseen kattilaan öljyn kera ja lämmitellään tovi. Siihenkin voi hyödyntää valmista mausteseosta, mutta pari lusikallista per paketti riittää papuihin. Päälle vaikka inasen Texas Peteä, ja avot! 

Lautaselle kootaan ensin salaatti, sitten kaikki haluamansa hörselöt (eli kaikki), päälle majoneesi ja viimeiseksi ihanan rapsakat tortillasipsit snadisti murustettuna! Ai että hei! Täydellisen rapsakkaa, täyttävää, mausteista ja kaikin puolin ihanaa. 

Että muchos nachosta vaan ja hyvää ruokahalua!

8 kommenttia

Okei. Apua. Yksi kaverini laittoi Facebookiin haaveilunsa suuresta kodista, lampaista ja lapsista omenapuun alla ja sanoi, että saa kai sitä...

Okei. Apua. Yksi kaverini laittoi Facebookiin haaveilunsa suuresta kodista, lampaista ja lapsista omenapuun alla ja sanoi, että saa kai sitä haaveilla. Ja saahan sitä! Samassa hetkessä mieleeni lävähti kaikki omat haaveeni. Itse asiassa, yksi haaveistani on jokseenkin sama kuin tuolla kaverilla: Oma vanha puutalo lautalattioineen, pari lammasta suurella, vehreällä pihalla ja lapset kirmailemassa siellä, vanhojen omenapuiden alla. Oh. 

Mutta sitten mietin sellaisia muita haaveita. Sellaisia, joita ei kehtaa aina kertoa, koska onko sitten noloa, jos ne eivät toteudukaan? 

Ehkä, mutta kerron silti.

Nuorempana haaveilin näyttelijän urasta. Rakastin esiintymistä ja aplodeita. Ja esiinnyinkin, aina kun voin. Kun sitten olisi ollut aika hakea alan kouluihin, jänistin. En kehdannut edes hakea, koska ajattelin, ettei taidot kuitenkaan riitä ja mut nauretaan ulos sieltä. Se kortti jäi sitten katsomatta.


No, enää en edes haaveile siitä. Se ei enää tunnu yhtään mun jutulta. Kovin raadollinen maailma, eikä todellakaan mikään vakaa, kasista neljään duuni. 

Mutta edelleen haaveisiin kuuluu luova työ. Blogi on jo avannut muutamia ihania mahdollisuuksia kirjoittamisen parissa ja jotenkin tuntuu, että jokin sellainen kiinnostaisi isona – nuoriahan tässä vielä ollaan? Sisällöntuottoa, toimittamista, organisointia (joo, siinä oon hyvä!), mitä lie? Jotain, missä saa ammentaa tästä luovasta lähteestäni (haha) jotain konkreettista matskua. Kyllä te tiedätte.

Yksi salaisissa haaveissa pitkään lillunut asia on radiotyö. Kerta kaikkiaan. Isäni oli aikoinaan radiojuontaja ja muistan hilluneeni radioasemalla isäni tehdessä ohjelmaa ja haaveilleeni, että himputti kun olisi hienoa päästä tuonne studioon höpöttämään. Jotenkin se, että itse saa jorista ja joku vielä kuuntelee sitä, on vaan niin siistiä. Ehkä tässä blogihommassa on jotain samaa... kröhöm.


Unelmia, toiveita ja harhoj... eiku haaveita. Osa muuttunut matkan varrella ja varmasti muuttuu jatkossakin. Nyt ne kuitenkin ovat talo pihoineen, omenapuineen ja lapsineen sekä luova työ. Varsinkin jälkimmäinen. Jotain muutakin ehkä, mitä en saa väsymyksissäni nyt kaivettua aivoistani esille. 

Paitsi että hoikka figuuri. Siitä haaveillaan aina. Ja eläkepäivinä muutto miehen kanssa Taorminaan. Sinne rinteelle vaaleaa leipää syömään ja viiniä litkimään. Ajelemaan skootterilla ja pelaamaan muiden pappojen kanssa petankkia. Ruskettuneina ja hoikkina mammoina ja pappoina siellä painetaan mäkiä skootterilla ylös ja alas. Uidaan ja juodaan viiniä. Juodaan viiniä ja ajetaan skootterilla...

Okei, no jutellaan siitä vielä.

Kaksi koiraa plus kaksi lasta kertaa nuha plus mies matkoilla potenssiin raastava viisaudenhammassärky on yhtä kuin: Eli ihan tosi ...

Kaksi koiraa plus kaksi lasta kertaa nuha plus mies matkoilla potenssiin raastava viisaudenhammassärky on yhtä kuin:


Eli ihan tosi hyvä fiilis. Perusmatikkaa. 

8 kommenttia

Yhteistyössä Blogirinki Media ja  Kauppapuutarhaliitto ry . Olen henkeen ja vereen kukkamuija. On enemmän sääntö kuin poikkeus, että...


Olen henkeen ja vereen kukkamuija. On enemmän sääntö kuin poikkeus, että meillä on leikkokukkia maljakossa. Miehenikin on jo sen verran harjaantunut tässä asiassa, että tuo melkein aina pyytämättä kukkapuskan perjantaisin työpaikkansa alakerrassa olevasta kukkakaupasta. 

Muistan myös lapsuudesta, että isälläni oli sama tapa tuoda äidilleni kukkia viikonloppua varten. Jossei ihan kukkakaupan kimppua, niin tulppaanikimppu ainakin. Se on helppo mukaannapattava perjantain kauppareissulta.

Veljeni tuppaa taas aina vitsailemaan, ettei osta leikkokukkia siksi, koska se on kuulemma murhaa. Kauniit kukat leikataan juuristaan vain, jotta ne saisivat koristaa jonkun kotia öbaut kolme päivää. Hahha, noh urpohan se veli on, ei välitetä siitä.


Mikäli kuitenkin sinuakin järkyttää leikkokukkien kamala kohtalo, niin tässäpä vinkki!

Kauniisti kotimainen -kampanjan myötä minä tutustuin krookuksiin vähän paremmin. Krookukset ovat olleet mulle sellaisia pihan kukkapenkin kevään merkkejä, mutta nyt niille pitikin kehitellä sisäkäyttöä. En edes ollut aiemmin tajunnut, että niilläkin voisi koristaa kotia, mutta voihan tietysti! 

Koska en ole kukkarakkaudestani huolimatta mikään viherpeukalo, ajattelin, että istuttaminen on vähän liikaa mulle. Siksi lykkäsin ruukut muovitettuina sieviin paperipussukoihin ja ripottelin ympäri kotia. 

Ajattelin, että nämä olisivat myös hauskoja kevätviemisiä tutuille ja samalla vaihtelua tulppaaneille, joita normaalisti vien. Parasta näissä on – siis sen lisäksi, ettei yhtään kukkaa "murhata" –, että nämä voi sitten halutessaan istuttaa myös pihalle, tämän kevään kukkapenkkiä kaunistamaan. Jos vaikka kaveri sattuu olemaan minua häävimpi multasormi. 


Krookuksen hoito ei ole vaativaa. Kunhan vain muistaa olla kastelematta liikaa – ja sehän minulta onnistuu

Jätin osan krookuksista ulos ja osan toin sisälle. Ulkona nuput pysyivät pidempään, mutta sisällä lämpimässä aukesivat nopeammin.  

Koska kotimaisuus on hyvä muistaa myös kukkaostoksia tehdessä, kannattaa tiirailla ennen ostopäätöstä, että tuotteesta löytyy Sirkkalehtimerkki. Sillä varmistut, että kukka on tuotettu Suomessa, eikä ole kärsinyt pitkistä kuljetuksista. Tällöin ne ovat laadukkaampia ja kestävämpiä. Ja onhan se kotimainen tuote kotiin päin myös työllistämisen kannalta. 

Että paappas velipoikakin ostaen kukkia!


Lue lisää kotimaisista kukista ja niiden hoidosta Kauniisti kotimainen -kampanjan sivuilta. Kurkkaa myös Kauniisti kotimaisen Facebook-sivut!


Yhteistyössä Kauppapuutarhaliitto ry

3 kommenttia

Kuten tuolla rimpuilevan Mamman Facebook-ryhmässä  vastikään kerroin, taapero sai eilen eläinkirjan – aidoilla äänillä varustettuna, tottaka...

Kuten tuolla rimpuilevan Mamman Facebook-ryhmässä vastikään kerroin, taapero sai eilen eläinkirjan – aidoilla äänillä varustettuna, tottakai! Ilalla havahduin kuuntelemaan notta nyt kyllä kantautuu erikoista luontoääntä pihalta, kunnes tajusin, että taaperohan se vaan huoneessaan eläinkirjaa lukee.

No mehän ollaan kuulkaa nyt sitten luettu kirjaa (eli kuunneltu sen ääniä) oikein olan takaa. Voi pojat, että ollaankin. Sanoisin, että seitsemäntoistatuhatta kertaa suunnilleen. 

Taapero onkin jo aika hyvin sisäistänyt kaikki kirjan eläinten äänet. Jotenkin näin:

Kissa: Äääääääääääää! 
Koira: Oh! Oh! Oh! Oh!
Kalkkuna: Koli koli, koli koli
Ankka: Ääk! Ääk!
Aasi, lintu, orava ja sammakko: Ii-ii, ii-ii!
Moottorivene: Grrrr, grrr!

No se ei ollut eläin, mutta lehmä on ja se menee näin: Byyy, byyy!


Sillai. Tähän sitten joku hauska loppukaneetti, jota en nyt just keksi. 

Eiku, eiku! Ööh... mmm... eläimell... ääh... Eiku emmä keksikään. Heippa.

4 kommenttia

Luemme aina iltaisin taaperon kanssa muutaman kirjan. Tai tarkalleen ottaen vain kaksi kirjaa, mutta ne luetaan illassa muutaman kerra...


Luemme aina iltaisin taaperon kanssa muutaman kirjan. Tai tarkalleen ottaen vain kaksi kirjaa, mutta ne luetaan illassa muutaman kerran. Taapero saa aina valita itse iltaluettavat ja hän valitsee lähes poikkeuksetta nämä samat kaksi. Kerrottakoon vastuuvapauslausekkeena tässä heti, että molemmat on saatu lahjaksi.

Lieneekö sattumaa vai onko tullut vanhempiinsa huumorintajunsa kanssa, mutta molemmat lempikirjat käsittelevät kakkaa. Toistan: kakkaa. 

Toinen kertoo Lotasta ja Lotan kadonneesta potasta. Siinä maatilan eläimet pöllivät Lotan potan, vaikka Lotalla olisi juuri nyt hätä. Jokainen eläin vuohesta hevoseen käy kakkimassa pottaan ja kehuu, kuinka on siistiä hommaa. Ja Lotta parka etsii pottaansa, eikä pöntöt eläimet edes tajua mitä Lotan etsimä potta tarkoittaa. Lopulta Lotta meinaa kakkia hätäpäissään puskaan.


Toinen kirja – minun ehdoton lempparini – on Pikkumyyrä joka tahtoi tietää kuka kehtasi kakkia kikkaran suoraan hänen päähänsä. Se kertoo, lyhyehkön nimensä mukaisesti, maamyyrästä, joka eräänä kauniina päivänä saa kikkaran päähänsä. Hermostuu siitä kamalasti ja lähtee etsimään syyllistä. Mielenkiintoinen juonenkäänne on, kun jokainen eläin – taas vuohesta hevoseen – todistaa vuorotellen syyttömyytensä kakkaamalla myyrän naaman eteen. Kuka pipanoita, kuka löysempää, osoittaakseen, ettei kaki myyrän pääköntsän näköistä kakkaa. 

Lopussa myyrä löytää syyllisen, joka on lihakauppiaan patalaiska koira, Osso-Bucco. Myyrä päättää kostaa kohtalonsa: Kiipeää Osso-Buccon kopin päälle ja pakertaa kikkaran tämän päähän. Saa viimein mielenrauhan suurelta mysteeriltä ja kaivautuu takaisin koloonsa. 

Aivan, kuten jokaisessa hyvässä tarinassa, myös tässä on opetus: Kosto on suloinen. Ja että myyrät ovat aika vittumaisia pikkumaisia tyyppejä.


Että sellasta. Melko paskaa kirjallisuutta. Heh-heh. If you'll pardon the pun.

Eli parasta.

4 kommenttia

Ääh, olisi tässä parikin juttua kirjoitettavana, mutta nyt on pari iltaa mennyt vauvan rokotuksista nousseesta kuumeesta ja yleisestä flunss...

Ääh, olisi tässä parikin juttua kirjoitettavana, mutta nyt on pari iltaa mennyt vauvan rokotuksista nousseesta kuumeesta ja yleisestä flunssailusta selviämiseen. Vauvaraukka. Nuhainen, yskäinen ja nyt vielä kuumeinenkin. Tänään itki pari tuntia illalla kehnoa oloaan. 

Mutta se, mitä tulin tänne kertomaan, oli tämäniltainen juttu isoveljestä. 

***

Isi oli illalla viemässä isoveikkaa nukkumaan ja minä yritin rauhoitella kipeää, itkuista vauvaa eri huoneessa. 

Yleensä iltasatujen jälkeen taapero antaa hyvänyönsuukon, laittaa pään tyynyyn ja nukahtaa kohta itsekseen. Tänään hän ei pystynyt. Taapero istui pitkään sängyllä ja kuunteli vauvan lohdutonta itkua. Oli vähän vakavana ja huolissaan. Halusi käydä isin kanssa läpi asiaa. Isi selitti, että vauva itkee, koska se on kipeä ja että äiti kyllä hoitaa vauvaa. Taapero ymmärsi asian laidan ja pisti pään tyynyyn. 

Kului hetki ja toinen. Vauva itki ja taapero kuunteli. Kuunteli aikansa, huokaisi.


Kun vauva alkoi rauhoittua, taapero sulki silmänsä ja nukahti. 

Toinen pieni. Huolissaan. Itsekin ihan vauva vielä. En kestä. 

2 kommenttia

Kolmikuinen vauvamme taisi oppia juuri kääntymään. Ensin ajattelin sen vain johtuvan pienestä alamäestä sängyllä, mutta nyt sama o...


Kolmikuinen vauvamme taisi oppia juuri kääntymään. Ensin ajattelin sen vain johtuvan pienestä alamäestä sängyllä, mutta nyt sama on onnistunut myös lattialla viltin päällä. Verkkaisesti, mutta kuitenkin. 

Vauva on myös kääntynyt useasti päinmakuulta selälleen, mutta se lienee vain painavan pään aiheuttamaa kippaamista. Tänään onnistui vallan matkaamaan kierimisellään.

Vauva on entistä enemmän innoissaan vatsallaan olemisesta. Hän jaksaa jo hyvin kannatella itseään ja katsoa maailmaa pystypäin. Myös eteen asetellut lelut ovat päivä päivältä kiinnostavampia. Leluihin tarttuminen ei aivan vielä onnistu, ainakaan tahallaan, mutta yritys on suuri.

Enää vauvalle ei riitä vain syöminen ja nukkuminen. Vauva tahtoo seurustella yhä useammin ja vaatii jo viihdytystä huomattavasti enemmän. Hän on innokas juttelija ja ilostuu aina, kun joku pitää seuraa hänelle.


Kolmikuinen isoveli on viime aikoina lisääntyneessä tahtoilussaan osoittanut myös vauvaa kohtaan uhmistumistaan. Isoveli tykkää edelleen paljon siskostaan, mutta välillä sörkkii tahallaan vauvaa, vaikka tietää, että vauvaa pitää kohdella nätisti. Silti vauva on veljestä ihana, eikä veli tarkoita vauvalle pahaa. 

Useimmiten vauva saakin sievää kohtelua veljeltään. Pusut ja halit ovat jokapäiväisiä, ellei jokatuntisia. 

Nykyään isoveli myös tykkää opettaa vauvalle juttuja. Menee aivan vauvan naaman eteen ja esittää, osoittaa ja selittää asioita, niin vain kuin itse selittää osaa. Lopuksi nyökkää yhteisymmärryksen merkiksi, sanoo "joo" ja sitten "heippa".

6 kommenttia

Kävimme tänään kasvitieteellisessä puutarhassa. Ilmeisesti pari muutakin oli lukenut lehdestä puutarhan pääsiäisilakoinnista, sillä me emme ...

Kävimme tänään kasvitieteellisessä puutarhassa. Ilmeisesti pari muutakin oli lukenut lehdestä puutarhan pääsiäisilakoinnista, sillä me emme olleet ainoat apinaleipäpuuntuijottelijat siellä. 

Taapero oli tosi innoissaan trooppisesta meiningistä. Pienet vehreät käytävät olivat varsin mielenkiintoisia kikkailumestoja ja etenkin suuri allas kultaisine karppeineen herätti innostusta, niin isoissa kuin pienissäkin kävijöissä.


Jos muuten karppialtaan reunalla on pieniä savisia kukkaruukkuja kasveineen, mitä luulette, että taapero tekee?
a) Tutkii varovasti pieniä kasveja 
b) Kertoo kasvien nimet ja kuvailee kasvien kukkimisprosessit
c) Pudottaa kasvin ruukkuineen päivineen karppialtaaseen

Kyllä, oikein arvattu: c) Pudottaa kasvin ruukkuineen päivineen karppialtaaseen

Kävimme tunnustamassa aulan sedälle rikoksemme ja poistuimme vähin äänin ulos. Eikä muuten edes poistuttu vähin äänin, vaan vauva itki ja kaikki tuijottivat meitä. 

Että sillä lailla. Jos joku kohta lukee lehdestä, että viime viikolla puutarhaan muuttaneet karpit ovat yllättäen delanneet johonkin kukkamultamyrkytykseen, niin meitä on sitten syyttäminen. Great success. Ei puutu enää kuin että oltaisiin onnistuttu tuhoamaan se toinen tämän kevään kasvitieteellisen puutarhan nähtävyys, jättiagaave. Mutta se sentään kuolee itse pois kukintansa jälkeen, että ei siihen meitä tarvita.

6 kommenttia

Myönnettäköön, että takaisinlähtö olisi kannattanut sijoittaa tuntia, kahtakin aikaisemmaksi, sillä kellon ollessa kahdeksan illalla ja koti...

Myönnettäköön, että takaisinlähtö olisi kannattanut sijoittaa tuntia, kahtakin aikaisemmaksi, sillä kellon ollessa kahdeksan illalla ja kotimatkan ollessa vasta aluillaan, ei voi olettaa, että kaikki menisi nappiin.

Taapero on aika helppo matkustuskaveri jo. Parin tunnin matkat sujuvat hyvin, ja jos joskus matka meinaa kyllästyttää, rusinat tai muut naposteltavat auttavat taas jaksamaan. 

Vauvan jaksamista taas on vaikea vielä ennakoida. Jos viime viikolla vauva oli varma autossa viihtyjä, tällä viikolla ei niin ehkä enää olekaan. Esimakua kaukaloraivarista saimme jo aiemmin tällä viikolla, ja tänään se yllätti taas. Juuri harmillisella hetkellä, kun isoveljeäkin jo väsytti, eikä pysähtyminen nappaisi ketään.

No pysähtyä kuitenkin piti. Matka pääkaupungista kotiin oli pakko keskeyttää, kun ääntänsä käheäksi huutava vauva ei rauhoittunut enää millään. Oli päästävä imettämään, joten kaarrettiin huoltoasemalle. Juuri autoon nukahtanut taaperoparka heräsi pikkusiskon itkuun ja väsyneenä alkoi itkeä myös. 

Kaksi räkä poskella itkevää lasta kannettiin huoltoasemalle. Toinen lastenhoitohuoneeseen imetykseen, toinen leikkipaikalle. Kiitos leikkipaikan karusellista, joka sai taaperon unohtamaan murheensa ja kiitos lastenhoitohuoneen tuomasta rauhasta, joka tyynnytti vauvan. Ja sen äidin. Olisi ollut kurjaa kaivella tissiä esiin hikipäissään karjuvalle vauvalle kaikkien huoltoaseman asiakkaiden silmien alla. Lastenhoitohuone oli sillä hetkellä parasta mitä maa päällään kantoi.

Lastenhoitohuone oli oikeastaan niin autuas paikka, että ehdin jo ajatella, voisiko sinne jäädä yöksi. Mietin, etten halua poistua sieltä lainkaan, jos juuri saavutettu rauha rikkoontuu siksi taas. En edes tiedä, olimmeko vauvan kanssa siellä kymmenen minuuttia vai puoli tuntia, koska aika tuntui pysähtyvän. Se hetki, kun raivokkaasti itkevä vauva rauhoittuu rinnalle, on niin helpottava, että koko muu maailma häviää. Ajantaju, kaikki.


Juuri ja juuri hereillä pysyvä vauva siirrettiin takaisin turvakaukaloon ja matka jatkui. Yliväsynyt, jo kerran aikaisemmin nukahtanut taapero vaikeroi hetken ennen kuin nukahti uudelleen. Vauvakin simahti lopulta autoon, mutta koko loppumatka jännitettiin, pääsisimmekö kotiin itkuitta. 

Kotona taapero kannettiin suoraan autosta sänkyyn ja vauva vaipanvaihdon kautta myös. Kun kaikki olivat viimein omissa pedeissään, tyytyväisinä ja tuudittuneina, päätin yhden asian: Ollaan tässä aina, peiton alla ja turvassa, levollisina ja hiljaa. Ei mennä enää koskaan ikinä mihinkään.

Ainakaan ennen seuraavaa kertaa.

11 kommenttia

Hei, hei, heeeei! Mitä hittoa! Mun blogi täyttää tänään kaksi vuotta! Vuosi sitten se täytti vuoden (aatella), tänään jo kaksi. Ihana, iha...

Hei, hei, heeeei! Mitä hittoa! Mun blogi täyttää tänään kaksi vuotta! Vuosi sitten se täytti vuoden (aatella), tänään jo kaksi. Ihana, ihana blogi, tai paremminkin ihanat, ihanat te, jotka luette näitä semisti urpoja jorinoitani! Jokainen tykkäys, jokainen kommentointi, jokainen klikkaus on lämmin läikähdys rimpuilevan Mamman sydämessä. 

Kiitos siis kaikki te siellä! Ilman teitä tässä ei olisi mitään järkeä. Tai no eihän tässä nytkään ole... mutta kyl te tiiätte. 

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin!


19 kommenttia

"Mitäs pääsiäisenä?" on moni kysynyt ja samaa on tullut kysyttyä monelta. Tosi moni on kertonut lähtevänsä sukuloimaan, mökille, r...

"Mitäs pääsiäisenä?" on moni kysynyt ja samaa on tullut kysyttyä monelta. Tosi moni on kertonut lähtevänsä sukuloimaan, mökille, reissuun tai vastaavaa. Mutta tiedättekö, mitä me aiotaan tehdä? Meidän suuret suunnitelmat pääsiäisen varalle on... *rumpujen pärinää*... syöminen! 

Joo-o. Tänään se alkoi. Treffit kaveripariskunnan kanssa, syömään. Huomenna aamupäivällä brunssille, tietysti syömään, ja illalle saatiin kutsu kavereiden luo syömään. Sunnuntaina lähdemme ajelemaan vähän pidemmälle, serkkuni luo syömään ja sieltä menemme iltapäivän puolella taaperon kummivanhempien luo... tatta-da-daaaa: syömään!


Maanantain suunnitelmat ovat toistaiseksi auki, mutta veikkaanpa, että vois vaikka mennä syömään. Parasta tässä on, että emme ole käyneet edes kaupassa, koska meidät on kutsuttu (tai olemme itse kutsuneet itsemme, kröhöm) jonnekin joka päivä syömään. 

Noni. Ei mulla muuta tähän hätään. Nyt tuo mies tulikin juuri taaperon kanssa Mehukattimaasta kotiin ja toivat noutoruokaa tullessaan, joten SYÖMÄÄÄÄN!

Kivaa pitkäperjantain jatkoa! (Muistakaa syödä!)

Kuten blogiani pitkään seuranneet ovat varmasti huomanneet, olen tosi innokas liikkuja. Juoksu, bodypimp ja crocsfit ovat sydäntäni lähellä....

Kuten blogiani pitkään seuranneet ovat varmasti huomanneet, olen tosi innokas liikkuja. Juoksu, bodypimp ja crocsfit ovat sydäntäni lähellä. Erityisen paljon nautin fitnessharrastuksestani, jota olen harrastanut jo vuosikymmeniä.

Ilmeisesti myös uusi, jouluna 2023 avautuva, upea Hot mamas have no excuses -fitnessportaali, on huomannut vankkumattoman rakkauteni lajiin ja pyysi minua mukaan timmiin sakkiinsa. Olin tietysti onnesta soikeana, enkä voinut uskoa, että minun pikkuinen blogini halutaan tuon inspiroivan ja rautaisen joukon vahvistukseksi. 

Uusi portaali kokoaa yhteen kaikki urheilullisen lihaksikkaasta naisfysiikasta kiinnostuneet äidit. Portaalissa on kaikkea kiinnostavaa urheilullisen maan ja taivaan väliltä: Proteiinivälipalavertailuja, inspiroivia maastavetoja ja tiukkoja punnituksia.

Aina on aikaa treenata, on Hot mamas have no excuses -portaalin motto. Vauvoja voi hyvin käyttää kahvakuulana ja taaperoita jalkaprässivastuksina. Portaalissa sparrataan virtuaalisesti toisiamme ja pidetään hauskaa kuntoilun keinoin! 

Tässä kohtaa aina säikähdetään, että apua, muuttuuko Mamma rimpuilee -blogin sisältö nyt, mutta ei hätää: Samat tutut inspiroivat treeni- ja hyvinvointijutut jatkuvat edelleen! 

Ilmoitan muutosta vielä lähempänä! Iiiih, niin siistiä, kohta portaaliin, jee! 

Tässä vielä mun kuva tältä päivältä tokien salitreenien jälkeen. En oo ihan vielä kovin tikissä, kun ei tosta vauvan syntymästäkään ole kuin kolme kuukautta, mutta kyllä tää vielä tästä! Kesäkuntoon siskot!


You better fork bitch!

19 kommenttia

Hae

 

 

Ruokablogien kärki