Tietoa mainostajalle ›

Nirsoilupostaus keräsi toivomuksia arkiruokapostauksesta. Oli tosi ihana saada palautetta meidän herkullisilta näyttävistä ruoista, ja juur...

Nirsoilupostaus keräsi toivomuksia arkiruokapostauksesta. Oli tosi ihana saada palautetta meidän herkullisilta näyttävistä ruoista, ja juuri äskön, kesken kommentteihin vastaamiseni keksin, että aloitan uuden postaussarjan: Viikon arkiruoka!

Tarkoitus on viikon varrelta napata yhden syömämme aterian resepti talteen kuvineen ja laittaa se tänne blogiin. Postaus tulisi sunnuntaina ja siitä sitten voisi perspiroitua... eiku inspiroitua seuraavaan viikkoon, jos on inspiroituakseen! Miltäs kuulostaa?


Tänään minä söin ulkona (kuva yllä) ja perhe söi pitsaa, hah, mutta ensi viikolla voisin aloittaa sarjan!

Tässä kuitenkin mun jo täällä olemassa olevista resepteistä meidän tälläkin hetkellä ihan vakiokäytössä olevat safkat:

Lehtikaalipasta, joka taipuu muuten myös todella hyvin risotoksi – siitä lupaan tehdä myös postauksen – ja edelleen niin erinomainen linssikeitto, jota mukailemalla tein vastikään myös hernerouhe-linssikeittoa! Falafelpalleroita teen myös aika usein, mutta ei aina pitaleipien väliin, vaan vaikka ihan riisin ja kastikkeen kanssa.

Tällä viikolla tein myös tätä piirakkaa, mutta vuohenjuusto-tomaattitäytteellä. Samalla meiningillä kuin tuo, mutta tonnikalan ja fetan tilalla 200g vuohenjuustoa (ihan sairaan kevyttä, tiedän), tavistomaatin tilalla kirsikkatomaatteja puolitettuina ja vain kaksi munaa kermaviilin kanssa.


Mun vakiovarusteet keittiössä ovat valkosipuli, sipuli, oliiviöljy, tomaattimurska ja kerma. Kun laatikoista löytyy vielä lähes poikkeuksetta linssejä, erilaisia papuja, riisiä, pastaa, perunaa ja tietysti mausteita, liemikuutioita ja tavallisia kuiva-aineita, on aina jotkut matskut ruokaan.

6 kommenttia

Tässä kuussa julkistettu Sannin uusi single Että mitähän vittua on herättänyt paljon keskustelua. Kohuttu sinkku ei arvostelijoiden muka...

Tässä kuussa julkistettu Sannin uusi single Että mitähän vittua on herättänyt paljon keskustelua. Kohuttu sinkku ei arvostelijoiden mukaan sovi artistin nuoremmille faneille roisin nimensä vuoksi. Muutoinhan Sannin laulut ovat täysin lapsille sopivaa materiaalia.

Itse en ole kyseistä julkaisua vielä kuullut, mutta voin jo nyt sanoa pitäväni siitä. Sehän on mitä kuvaavin, käyttökelpoisin ja monipuolisin ilmaisu: Että mitähän vittua?

Koska tunnetusti rakastan aforismeja ja varsinkin niitä Facebookissa pyöriviä suloisin kissa- ja koirakuvin koristeltuja hupaisia ajatelmia, ajattelin yhdistää nämä kaksi nerokasta ilmentymää yhteen. Voisiko olla parempaa? 

NO EI VOISI!


Ja bonuksena:



Minä olen sinun Facebook-tunteidesi tulkki, ei sinulta mitään puutu.


16 kommenttia

"Kadut kaupungin ovat pitkiä ja suoria, niin moni tarjoaa vain pelkkiä kuoria, niin moni tulee vastaan, kuka on se oikea" , lauloi...

"Kadut kaupungin ovat pitkiä ja suoria, niin moni tarjoaa vain pelkkiä kuoria, niin moni tulee vastaan, kuka on se oikea", lauloi Ressu Redford 90-luvulla. Mutta vähänpä se tiesi salihousuissaan silloin, että 2016 juuri ne ovat niitä oikeita: Kuoret.

Kaikille tuttu juttu lienee jo se, että suositusten mukaan omenat ja päärynät kannattaisi syödä kuorineen. Kuorissa on eniten hyviä ravintoaineita, kuten flavonoideja ja kuituja, jolloin kuorien pois heittäminen on silkkaa tuhlausta.

Vähän uudempi – ja aika paljon yllättävämpi uutinen on, että myös banaanin kuoret kannattaisi syödä. Esimerkiksi smoothien joukkoon, neuvoo raakaruokavalmentaja.

Myös kiivit ja avokadot ovat syömäkelpoisia kuorineen. On jopa yritetty jalostaa karvattomia kiivejä, sillä kukapa karvaisia palloja suuhunsa haluaisi laittaa.

Mutta ei siinä vielä kaikki!

Juuri tulleen tiedon mukaan myös valtaosa einesruuista käy syötäväksi kuorineen. – Kyllä ne käyvät. Omani mielelläni otan luomuna, mutta tavallisetkin käy, kunhan ne pesee huolellisesti ensin, kertoo Aina Kyykkypäivä, Lahden luomu-crosshiffaajista.

Torjunta-ainejäämiä ei einesruuissa ole, mutta muita syitä pesemiselle on. – Einesruuat ovat kaupoissa usein kaikenmaailman räkänokkien ja puliukkojen lääpittävinä ja siksi suosittelen pesemään einesruokien kuoret ennen käyttöä.


Jatkossa siis einesruuat, aivan kuten banaanitkin, kannattaa syödä kuorineen.

Sanoinko syödä? Siis juoda tietysti! Smoothiena, sillä silloin einesruokakuoret tuovat smoothieen ainutlaatuista rakennetta ja tekee vihersmoothiestasi vieläkin superfoodimman. – Einekset herättävät paljon keskustelua meillä terveyspiireissä, mutta kuoret käyttämällä ne ovat vähintään yhtä terveellisiä kuin chia-siemenet tai inkamarjat.

Itse asiassa 87 prosenttia einesruokien aminohapoista piilee nimenomaan niiden pakkauksissa. Einesten kuoret tekevät hyvää vatsalle ja ehkäisevät muun muassa suoliston tulehduksia, stressiä ja väsymystä.

– Oikeastaan suosittelen käyttämään vain ne kuoret. Ne ovat kuitenkin einesruokien ravintopitoisin osa. Ainoa, uskallan väittää. Eikä ole höttöhiilareita tai gluteenia! nimettömänä pysyttelevä asijantuntiamme Aina Kyykkypäivä hihittää ja kaataa lisää luomuapinoiden keräämällä kookosrasvalla liukastettua banaaninkuori-einessmoothieta salipulloonsa.

Ruuanlaitto on minulle tärkeä rituaali. Tykkään kokkailla, kokella uusia ruokia ja keksiä omia reseptejä. Kun saan tehdä rauhassa ruokaa, se...

Ruuanlaitto on minulle tärkeä rituaali. Tykkään kokkailla, kokella uusia ruokia ja keksiä omia reseptejä. Kun saan tehdä rauhassa ruokaa, se on parasta mindfullnessia, joogaa ja pilatesta samaan aikaan. Ruokaa tehdessä kaikki muu unohtuu, ajatusten ollessa vain tekemisessä. Mutta ennen kaikkea ruuan tekeminen on kiintymyksen, rakkauden, lempeyden ja hoivan osoitukseni perheelleni.

Kun sitten eräs kolmevuotias alkoi näyttää merkkejä nirsoilusta, huomasin ärsyyntyväni. Minun rakkaudenosoitukseni pilkottujen sipuleiden, paistettujen vihannesten, vaivattujen taikinoiden ja keitettyjen perunoiden muodossa ei yhtäkkiä kelpaakaan lapselle. Ennen niin mutkattomasti, varauksetta ja hyvällä ruokahalulla syönyt lapsi työntää yhtäkkiä lautasta sivuun ja nyppii kastikkeen seasta kaiken vihertävän pois. Sanoo yök ja nyrpistää nenäänsä.


En ole aivan varma, onko nirsoilu jostain poimitun esimerkin voimasta tarttunut kokeilu vai onko lapsi ihan tosissaan sitä mieltä, ettei ruoka maita (maistamatta edes), mutta tämä ei käy. Ei jumankauta vaan käy.

Välillä huomaan ajattelevani etukäteen, minkälaista ruokaa tekisin tänään, jotta esikoinen ei nyrpistelisi. Välillä olen taistelutahdottomana tietoisesti valinnut ruuan, joka menee varmasti lapselta läpi, jotta pääsisin helpommalla. Ettei tarvisi maanitella, neuvotella ja sitten tuloksettomasta työstä harmistuneena ärsyyntyä.

Ja tässä mennään pieleen.

Millä ihmeellä tuo lapsi pääsee nirsoudestaan yli, jos minä alan myötäillä hänen, täysin kypsymättömän ihmisolennon kehittymätöntä tahtoa? Minunhan tehtävä on nimenomaan ohjata häntä olemaan avoin erilaisille ruoka-aineille ja mauille, eikä missään nimessä taipua kolmevuotiaan ennakkoluuloille. Miksi minä, paremmin tietävä aikuinen lankean näin helppoon?


Vaikkei meillä ollakaan menty armottomasti kolmevuotiaan mielihaluja noudattaen – sillä silloin meillä syötäisiin aamupalaksi, lounaaksi ja päivälliseksi vain omenaa, leipää ja puwwaa –, olen silti saanut itseni kiinni alitajuntaisesti väistelemästä mahdollisia ruokakonflikteja. Välillä niin innokkaasti, että luulen jo etukäteen lapsen nirsoilevan jonkun ruuan edessä, vaikkei se todellisuudessa lopuksi niin olisi tehnytkään. 

Ja entäs sitten, vaikka homma kärjistyisikin ja lapsi vetäisi herneet nenään? Kiukuttelisi ja kieltäytyisi syömästä? Ei minun kasvatus muutenkaan nojaudu konfliktien välttelylle, joten miksi tässäkään asiassa?

Jos jossain asiassa aion jatkossa olla periksiantamaton, se on tämä ruoka-asia. Minä teen hyvää, terveellistä, joskus vähemmän terveellistä, herkullista, pikaista, hartaudella valmistettua, tavallista ja erikoista ruokaa, ja kaikki tässä talossa sitä syö. Pakottamaan en ala, mutta muutakaan ei tule. Ei vaihtoehtoruokia, ei leipää ruuan sijaan. Jos on jälkiruokaa, sitä ei saa, ellei ruokaa syödä ensin. Ja maistaa pitää. 

Tarjoan monipuolisesti ruokia ja vaikka jokin siihen lautaselle jäisikin joskus syömättä, tarjoan sinnikkäästi toisellakin kerralla.

Mikäli ruokailu ei kiinnosta, niin ei sitten. Seuraavaksi on sitten seuraava ateria, ehkä samaa kuin edellinen ateria, mutta välissä mitään edellistä paikkaavaa apetta ei tule. En usko, että hyvässä lihassa oleva lapsi parista syömättäjättämisestä kuihtuu. Routa porsaan, ei ne nälkään, ja muita kuluneita sanontoja.

On ihan ok, ettei kaikki tykkää kaikista ruuista, mutta nirsoilu on vaan nirsoilua. Siinä on selvä ero.


Nyt, kun yksivuotias on parhaassa iässä oppimaan kaikkia uusia makuja ja vielä todella innoissaan kaikista uusista ruuista, kontrasti nirsoilua kokeilevan ja avoimesti kaikkea syövän lapsen välillä on suuri. 

Tänään tein quesadilloja, ja niitä täyttäessäni meinasin kapsahtaa omaan ansaani: Pitäisikö esikoisen annos täyttää vain juustolla ja tomaatilla koska niistä se ainakin tykkää, vai laitanko samaa kaikille? Sain erheajatukseni korjattua ja täytin quesadillat juuri niin, kuten olin aikonutkin. Avokadolla, mustapavuilla, mozzarellalla ja tomaatilla. 

Nuorempi levitti koko quesadillan atomeiksi eteensä ja alkoi pikkuisilla sormillaan nyppimään eri osasia suuhunsa. Söi kaiken ja vaati vielä lisää avokadoa ja mustapapuja. Lopuksi vielä leikkuulautaselle jääneet mozzarellatkin – aivan kuten esikoinenkin ennen.

Esikoinen tuijotteli tovin epäilevänä quesadillaansa, eikä meinanut lämmetä syömisajatukselle alkuunkaan. Kun selitin, ettei muuta ruokaa ole ja että seuraavaksi on päiväunet ja sitä ennen kannattaa syödä, ettei jää nälkä, hän harkinnan jälkeen suostui syömään neljäsosan quesadillastaan. Sanoi sitten vatsan olevan täynnä, ja vaikkei niin varmasti ollutkaan, olin tyytyväinen meihin. 


Tiedän, että tämä meidän keissi on nyt ällöttävän suoraviivaisen kuuloinen jorina niiden vanhempien korviin, jotka ihan oikeasti painivat ihan oikeasti nirson lapsen syömisen kanssa ja ovat kenties jo tehneet kaikkensa. Mun on helppo huudella selättävämme asian näin, koska meidän keissi on vielä aika helpolla tasolla.

Mutta taistelu nirsoilua vastaan on nyt julistettu! Valmistaudu, lapseni!

Ainiin, lounaalla vähänlaisesti syönyt lapseni söi päivälliseksi kaksi lautasellista jeeralla maustetulla hernerouheella leivitettyä leipäjuustoa riisillä ja rakuunalla, kurkumalla ja inkiväärillä maustetulla tomaatti-kermakastikkeella. Nälkä, mikä ihana motivaattori. 

29 kommenttia

Olipa pitkästä aikaa ankea maanantai. Sellainen erityisen lattea. Henkinen loska, tunteiden räntäsade. No, mä sitten otin ja lähdin vaunul...

Olipa pitkästä aikaa ankea maanantai. Sellainen erityisen lattea. Henkinen loska, tunteiden räntäsade.

No, mä sitten otin ja lähdin vaunulenkille. Eli myös fyysisesti loskaan. Otin kuulokkeet korville ja kuuntelin musiikkia.

Mulla toimii alakuloon myös alakuloinen musiikki. Tunnemusiikki. Tiedättekö, sellainen hetken rypeminen, kunnolla sukeltaminen. Ruvet auki ja ollaan sitten hetki ihan syvällä. Piehtaroidaan siinä omassa kulossa ja annetaan oikein kunnolla lupa vaan ankeilla.

Nam.

Mulla on soittolista Spotifyssa, johon olen lisäillyt biisejä vuosien varrelta. Kuuntelen tosi harvoin sitä listaa, mutta niillä biiseillä on jokaisella omat tunnelmansa ja niiden fiilikset vievät niin teinivuosiin, takaisin tähän päivään ja kaikkea siltä väliltä.

Ajattelin nyt paljastaa teille mun rypemislistalta parit kovat. Ei saa hei sit nauraa, sit hei.

...

Tällä niinku alotettais. Very diippii shittii.


Sitten vähä rupia auki vähä.


Tää on mysteeri. En tiedä miksi, mutta tämä pitää aina kuunnella. Tähän ei liity mitään muistoja tai mitään, mutta tää on vaa jotenkin sit kova.


Noni, tää sit. Huhhuh.


No, nyt saa vähän nauraa. Löl!


Ja TÄÄ! Tää on sit, kun tarvitaan ranccaa fuck it -tunnelmaa. Hah!


Tässä kohtaa alkaa jo hymyilyttää. Ah. Ollappa taas nuori ja... nuori?


Tähän olisi vielä tullut yks Nine inch nailsin biisi, mutta mulla alkoi korvia punottaa sen sanoista niimpal itsellänikin, etten kehdannut laittaa sitä tähän. Kröhöm. Kaikkea sitä. Yläasteikäisinä kuunneltu... Joo, mutta kato ei se sanotus, vaan se biisin tunnelma?

No mut näin! Lopussa alkaa jo huvittaa oma rypeminen, ja noin on ahistus pois! Tadaa!

Nyt kun katsoo tätä listaa, niin näähän on aika meneviä lauluja suurimmaksi osaksi. Ja aika vähän sellaista tyyliä, johon musamakuani tällä hetkellä kategorioisin. Mut minkäs teet, on nii kovia, kato! Hah!

Että jos suakin pännii, niin kokeile auttaako nää. Paitsi että teillä on kaikilla jotkut talvilomat just nyt vai, eikä ketään silloin pänni?

6 kommenttia

Käytiin tuossa aamulla miehen kanssa keskustelu. "Sul vois olla niinku Project Daddy. Heheh, tajusiks. Project Daddy, niinku on se ...

Käytiin tuossa aamulla miehen kanssa keskustelu.

"Sul vois olla niinku Project Daddy. Heheh, tajusiks. Project Daddy, niinku on se Project Mama -blogi, tajusiks?"

"No tajusin kai! Kyl mää nää kaikki kato tiiän: Ghettomutsi, Aninkaine..."

"Täh?"


"Noni..."

"...Voi mutsi mutsi, Tekoäiti..."

"Joo, joo, ymmärsin."


Hän on niin hauska. (Ja nuori!^)

2 kommenttia

Tiedättekö, mitä mä olen miettinyt koko päivän? Tätä blogia. Ihan niin sillai liiallisesti, että musta on tuntunut, että mun pää räjähtää. ...

Tiedättekö, mitä mä olen miettinyt koko päivän? Tätä blogia. Ihan niin sillai liiallisesti, että musta on tuntunut, että mun pää räjähtää.

Onko teillä koskaan mistään niin pakkomielteistä mietintää, että otsalohkossa tuntuu? Kun mä olen miettinyt kaikkia eri aiheita, joita mulla on tullut mieleen kirjoittaa, mutta en ole saanut niitä ulos tuolta pääkopasta. Sitten ne pakkaantuu jotenkin ja homma menee ihan yli. Vanne kiristää päätä ja mitä näitä nyt on.

Siis jos nyt pitäisi vertauskuvallisesti tätä avata, niin vähän sellainen olo, kuin lasissa olisi hyökyaalto, mutta lasin suu olisi nuppineulanpään kokoinen, eikä vesi pääse sieltä pois kuin ankeasti tipottain, jos sitenkään. Tai kuin tulisi täysillä oksennus, eikä suuta saisi auki kuin ihan pikkasen. Tai kun olisi synnyttämässä vauvaa ja... Eiku se muuten meneekin just noin. Mutta se kyllä tulee sieltä silti. No, se siitä...

Mutta siis se sellainen olo, että aivot ei riitä, kun matskua vaan tulee, eikä silti mitään saa ulos. Yliajattelee ja se luo sellaisen jännityksen kalloon. Sitten yli-yliajattelee ja se vaan pahentaa asiaa. Sitten se alkaa tuntua jo fyysisenä pinkeytenä ja silmiinkin jo sattuu ja huhhuh, kun on rankkaa tämmönen ajatteleminen. Ei yhtään sovi mulle.

Noh, näin tässä kävi, että tulin tämän sitten kertomaan tänne. Mutta kaikki ne mun thö ajatukset pysyvät edelleen tuolla lukkojen takana. Yks diipimpikin shitti ois ollu mielessä, mutta sekään ei soljunut näppäimistölle. Yritin kyllä. Että kattellaan sitäkin sitten myöhemmin. Voin kertoa, että se liittyi minuun ja ikuiseen laihduttajaan minussa.

Tämä ulostulo muuten auttoi vähän tätä pääpinkeyttä. Tavallaan että sai siitä täydestä vesilasista edes sen ylitsevuotavan pinnan loiskautettua tähän.

Ehkä se siis tästä. Jäsentyy. Minun pulleat aivoni ja pulleat ajatukseni.

Jeps... Ei muuta kuin hyvää yötä.

8 kommenttia

Olemme vakavan huoltajuuskiistan keskellä. Tiedättehän. Kadehdintaa, mustasukkaisuutta, repimistä, piilottelua, vieraannuttamista, itkua, ...

Olemme vakavan huoltajuuskiistan keskellä.

Tiedättehän. Kadehdintaa, mustasukkaisuutta, repimistä, piilottelua, vieraannuttamista, itkua, surua...

...hänen vuokseen.

Esikoinen esitteli löytämästään lelulehtisestä kovasti haluamiaan nukenvaunuja noin joka päivä, noin kahden viikon ajan. Kun sitten viimein sunnuntaina kävimme Cittarista ostamassa ensimmäiset vastaantulevat, melkein vastaavat (ei oikeastaan), alkoi kotonamme ensimmäistä kertaa kunnon lelumustasukkaisuus.

Kiistan kohteena ei kyllä ole ne ostamamme rattaat, vaan nukke, joka tuli mukana setissä (nyt vain 14.95!).

Ilmeisesti täysin korvaamaton ja ainutlaatuinen nukke on hän, sillä toinen nukke – minusta aivan hyvä sekin –, jota hätäpäissäni olen yrittänyt toiselle lapsista tarjota, on aivan väärä. Suorastaan huono, oksettava, tyhmä ja... väärä.

Tätä monimutkaista yhtälöä havainnollistaakseni olen laatinut seuraavan kuvan:


Olemme käyneet pitkällisiä neuvotteluja vauvanuken mahdollisesta yhteishuoltajuudesta, mutta toistaiseksi neuvottelut ovat katkenneet tuloksettomina jommankumman osapuolen vatsalleen heittäytymiseen, puheenaiheen vaihtamiseen tai rään syöntiin.

Muita rikosnimikkeitä, joita olemme joutuneet tapahtumien yhteydessä kirjaamaan, on virkavallan (minä) väkivaltainen vastustaminen, sekä vauvanuken piilottaminen pöydän alle, vaikkei sillä itse leikkisikään.

Jälkimmäisen rikosnimikkeen virallisuudesta emme ole aivan varmoja.


Olemme nyt kuitenkin tilanteessa, josta tiedämme ettei ole ulospääsyä. Me emme käy ostamassa toista ratassettiä (vain 14.95!), sillä sen verran eilisen teeren tyttöjä ja poikia emme mekään ole, ettemme ymmärtäisi, ettei kyse ole mieltymyksestä juuri tuollaiseen nukkeen, vaan mieltymyksestä samaan nukkeen.

Tätä faktaa me opettelemme nyt karvaasti nieleskellen sulattelemaan, sillä näin ymmärtääksemme tullaan menemään seuraavat 15 vuotta.

Mahatma Gandhia lainatakseni: "Ei vihaa, ei sotaa, mutta armeliaisuutta ja rakkautta. Paitsi jos toinen otti just sen lelun minkä sä olisit juuri nyt tai ehkä vähän myöhemmin halunnut, niin sitten vaan vihaa ja sotaa."

18 kommenttia

Rakkautta on se, ett...  Tosirakkaus ei kats... Rakkaus on kuin... Äh. RAKKAUTTA ON SE, ETTÄ TYKKÄÄ TOISEN TISSEISTÄ, VAIKKA NE N...


Rakkautta on se, ett... 

Tosirakkaus ei kats...

Rakkaus on kuin...

Äh.

RAKKAUTTA ON SE, ETTÄ TYKKÄÄ TOISEN TISSEISTÄ, VAIKKA NE NÄYTTÄVÄT IHAN LAPASILTA!

Rakkaalle aviomiehelleni
Semikuuma vaimosi 

Ps. Paakko pyykit kuivumaan, ku tuut kotiin.

***

Hyvää ystävänpäivän iltaa!



P äivää! Ajattelin tehdä tällaisen hupaistakin hupaisamman Perjantai-postauksen näin eri nokkelasti, että jokaisella kirjaimella alkaa jo...


Päivää! Ajattelin tehdä tällaisen hupaistakin hupaisamman Perjantai-postauksen näin eri nokkelasti, että jokaisella kirjaimella alkaa jokin asia, jonka syystä tai toisesta haluan nyt kertoa, mutta joista ei saa tekemälläkään minkäänlaista järkevää postausta. Noniin, aloitetaan.

Ennen kuin aloitan, haluaisin vielä korostaa, että heh-heh, huomaatteko P E R J A N T A I. Se on ainoa punainen lanka tässä. Aika laimeeta, tiedän. Noniin, nyt aloitetaan.

Raivareita. Meillä on eräs nimeltämainitsematon kolmevee saanut alati viime päivinä raivareita. Sellaisia, että mua on oikein säälittänyt se raukka, jonka myrskyävä mieli saa vaikka siitä, että pitää laittaa sukka jalkaan ennen kenkää ihan järkyttävät raivarit. Luulen niiden johtuvan viimeaikaisesta kotona lojumisesta. Kohta helpottaa, kun arki alkaa taas rullata normaalisti.

Ja edellisestä tulikin mieleeni vastamelukuulokkeet. Oletteko kuulleet (if you pardon the pun)? Mies toi sellaiset kotiin ja voi hyvä luoja. Ei kuulu mitään. Ylimääräistä, ainakaan. Kaikki suodattaa hurinat, mölinät pois. Eikä kuulu myöskään huuto tahi itku. Saako niitä käyttää 24/7?

Aloin mööbleerata kamalasti olohuoneessa taas. Käänsin kaiken päälaelleen, totesin, että ei se ollutkaan hyvä ja laitoin kaiken ennalleen. Melko hyödyllistä arkipuhdetta, tässänäin.

Nylon Beat! Muistitteko sellaisen olemassa oloa? Mä en muistanut yhtään, mutta kun mietin  jotain ännällä alkavaa, ainut asia mikä tuli mieleen oli Nylon Beat! Miksi? Nannannaa nanna na naa na.

Tilasin Turkuun rantautuneen Woltin kautta lounasta itselleni, ihan keskenäni, mutta koska alle kahdenkympin tilauksesta joutuu maksamaan extraa, tilasin kaksi annosta! Mitä luovaa ongelmanratkaisua! WINNING!

Annoin eilen vanhan televisiomme pois Facebookin Annetaan-ryhmässä. Antamisiani ei ole koskaan jonottanut noin suurta joukkoa nuoria miehiä...

Isi-ihminen asensi meille uuden television seinälle, mutta se oli kaikista oikein poraamisista ja ruuvailuista ja muista huolimatta silti vinossa. Hyvin mystinen juttu. Aikamme ihmeteltyämme MINÄ keksin, mistä vinous johtuu. Minä! Ei minun teknisesti taitava aviomieheni, vaan minä! Pakotin miehen tunnustumaan ylivoimaisuuteni ja tuuletin kohtuuttoman kauan voittoani. WINNING!


No, se siitä.

...

...

(WINNING!!!)



2 kommenttia

Istun autossa. Ulkona sataa ja olen matkalla vesijumppaan. Ensimmäistä kertaa elämässäni. Minua jännittää. "Ota esikoisen kellukkeet mu...

Istun autossa. Ulkona sataa ja olen matkalla vesijumppaan. Ensimmäistä kertaa elämässäni. Minua jännittää. "Ota esikoisen kellukkeet mukaan!" vääräleukainen aviomieheni huikkasi lähtiessäni.

Vain hetki sitten olin kotona. Turvallisessa, omassa kodissani, lämmön, vaatteiden ja ruoan ympäröimänä. Nyt olen matkalla uimahallille. Paikkaan, jossa on liian kirkkaat valot ja liian vähän vaatteita. Autossa muistan, etten ole sheivannut sääriäni. Enkä kainaloitani.

Pääsen uimahallille. Parkkipaikat ovat täynnä. Voi helvetti, tarkoittaako tämä sitä, että uimahalli on täynnä? Ihmisiä. Toisia ihmisiä.

Pääsen hallille ja ystävällinen henkilökunta opastaa käyttämään pääsylippuna toimivaa ranneketta. "Tätä näyttämällä pääset portista sisään ja myös pukukaappien lukot lukittuvat ja avautuvat tätä näyttämällä." Hi-techiä, ajattelen.

Löydän vapaan pukukaapin ja alan riisua vaatteitani. Joku toinen ensikertalainen telakoituu viereeni ja yhdessä ihmettelemme suihkujen ja altaiden koordinaatteja. Kun yritän laittaa puhelimeni äänettömälle, otan vahingossa näyttökuvan. Kliks! - ja pelkään vierustoverin luulevan minun ottaneen pukuhuoneessa kuvia. Kuin joku pervo. Hävettää vähän.

Uimahalleissa harmillisinta on, ettei uimapukua saa laittaa pukukopissa valmiiksi päälle ja mennä se päällä suihkuun. Ei, alasti pitää olla. Vasta sitten, kun uimapuvun päälle nykiminen on täysin mahdotonta, eli märkänä, sen saa kiskoa päälle. Kuin varis mansikkapellon päälle levitettyyn verkkoon juuttuneena sätkin uimapukua ylleni. Hätääntyneenä, valmiina luovuttamaan.

Tulen viimeisten joukossa altaalle. Kaikki muut lilluvat jo vedessä – minä mietin vielä, miten päin vyötärölle kiinnitettävä kelluntaväline kuuluu asentaa. "Oot vissiin ekaa kertaa", huikkaa uimavalvoja. No shit, Sherlock, no shit.

Vesi on minun makuuni liian haaleaa. Tykkään oikein lämpimästä. Haluaisin kellua lempeästi kuin kohdussa, mutta 27-asteinen vesi herättää minut pumpulisesta haaveestani.

Jumppa alkaa. Ensin ilman vastuksia, alkulämmittelyn jälkeen vastuksilla. Keltaisilla, vihreillä ja punaisilla umpisolupolyeteeni-pötköillä.

Musiikin tahdissa tekemiseen mieltynyt mieleni huutaa kärsimyksestä, kun veden luoma vastus estää tahdissa liikkumisen. Kuin pahaa unta, jossa olen vasten tahtoani joutunut painovoimattomaan avaruusdiskoon.

Simpsakka, urheilutrikoisiin ja -paitaan pukeutunut ohjaaja juoksee ilmassa altaan reunalla ja kannustaa tekemään liikkeet nopeammin. "Näin, näin, täysillä!" huutaa. Helppo se on siellä vedenpinnan yläpuolella tahdissa nyrkkeillä ja juosta, mutisen mielessäni. Tule tänne veteen tekemään tahdissa, niin katsotaan.

Abban Dancing Queen alkaa soimaan. Se tuntuu erityisen pahalta. Minä olen dancing queen oikeissa olosuhteissa. Nyt olen vain läjä kelluvaa lihaa, joka ei tottele minua.

Kolmen vartin vedenalaisen nyrkkeilyn, vatsalihaspunnerrusten ja juoksun jälkeen tunnen lihakseni. Olen vetänyt ihan kiukulla viimeiset liikkeet. Veden alla saatan kuvitella itseni atleettiseksi. Altaan reunalla venytellessä tunnen olevani itse Hanna-Maria Seppälä. Hauikseni ovat varmasti muhkeat ja veden pinnalle loiskahtelevat olkalihakseni vedestä kiiltävät, kadehdittavan kiinteät.

Uimahallin suihkutiloissa nään heijastuksen itsestäni saunan lasiovesta. Illuusio särkyy.


Puen nopeasti vaatteet puolikostealle iholleni. Märät hiukseni heitän pipon alle. Olisi pitänyt ottaa kaksi pyyhettä mukaan. Nenäni on täynnä vettä ja käteni ovat hellänä, täysin voimattomat. Poistun pukuhuoneesta ja yritän unohtaa, että vahingossa törmäsin suihkussa paljaalla ahterillani toiseen paljaaseen ahteriiin. Menen kahvilaan ja ostan proteiinijuoman. Olen urheilija, juon urheilujuomaa, sanon itselleni.

Matkalla autolle myhäilen tyytyväisyytäni. Olen varma, ettei kukaan ole koskaan katunut urheilusuoritusta, olipa se ollut kuinka vaivaannuttavaa vain. Nostan hattua itselleni ja varsinkin kaikille vesijumppaharrastajille. Ei se helppoa ole. Siellä taistella luontoa vastaan Paula Koivuniemen tahdissa.

Jo pelkästä uinnista tulee nälkä – vesijumpasta kahta kovempi. Mieleni tekee suurta annosta lämmintä ruokaa. Kotona syön avokadoleipää ja tomaattia. Käännän katseeni pois miehen tuomista laskiaispullista ja teen vielä yhden näkkileivän.

Aamuyöllä herään levottomiin jalkoihin. Vaihdan asentoa useasti, mutta kehoni on levoton. Vatsani kurnii, mutta päätän olla välittämättä siitä. Olen urheilija, sanon itselleni, olen urheilija.

25 kommenttia

Koskaan ei ole niin kipeä, etteikö pulla maistuisi. Ei, vaikka toissailtana jo niin uskoimme. Ei kelvannut esikoiselle pulla. " Ei puww...

Koskaan ei ole niin kipeä, etteikö pulla maistuisi. Ei, vaikka toissailtana jo niin uskoimme. Ei kelvannut esikoiselle pulla. "Ei puwwaa!" väitti kivenkovaan. Tajusimme, että okei, nyt ollaan kipeitä. Tosi, tosi kipeitä.

Sen jälkeen esikoinen kävi pötköttämään sohvalle. Tahtoi isin viereen ja sitten nukahti siihen. Nuupahti oikein. Pieni raukka.

Kun pullat olivat tulleet uunista, hihkaisin varovasti esikoiselle pullien olevan valmiita. Ei reaktiota.

Vein silti miehelle sohvapöydälle yhden korvapuustin. Esikoinen jatkoi vieressä uniaan.

Kohta kuitenkin alkoi tapahtua. Pian esikoinen kaivoi kätensä esille peiton alta. Silmät pysyivät kiinni, mutta käsi tunnusteli pöytää. Kun käsi osui pullaan, esikoinen nappasi salamannopeasti pullan suuhunsa ja haukkasi siitä palasen. Laittoi sen jälkeen pullan yhtä nopeasti takaisin paikalleen ja jatkoi uniaan.

Kohta sama toistui.

Ihan muina miehinä, silmät edelleen kiinni: Pöydän kopelointi, kohteen löytö, nopea haukku ja takaisin lähtötilanteeseen.

Yritimme ottaa tilanteesta kuvaa, muttei ehditty. Oli sen verran nopea liikkeissään. Lähes näkymätön:

Ownattu pulla takaisin pöydällä.

Melkoinen ninja. Puwwa-ninja.

Se oli pari päivää ennen eräpäivää, kun nakkasin syntymättömän lapsen vakuutuspaperit postiin. Myöhemmin ei olisi enää kerennyt. Siis jos ha...

Se oli pari päivää ennen eräpäivää, kun nakkasin syntymättömän lapsen vakuutuspaperit postiin. Myöhemmin ei olisi enää kerennyt. Siis jos halusi, että vakuutus on voimassa heti syntymästä asti, eikä vasta sitten syntyneelle lapselle. Ajattelin, että jos kuitenkin olisi jotain. Pakko saada vakuutus jo syntymää ennen, koska mikäli jotain sitten olisikin, ei vakuutuksia – ainakaan niin kattavia – enää saisi.

Vakuutus saatiin, huh. 


No sitähän maksellaan nelisen sataa vuodessa. Per lapsi. Juuri perjantaina maksettiin taas tämän vuoden maksut. Viime vuonna sama summa, vai olisikohan ollut vielä enemmän. Nehän menee jotenkin mystisesti ne maksut, kun ottaa sen syntymättömälle lapselle. En nyt muista. Mutta sanotaan, että vaikka kahdeksan sataa maksettu nyt, kun lapsi on vuoden ja kuukauden. Ainiin ja vielä se syntymätön aika päälle. Oisko tonnin?

Kun sitten perjantaina istuin iltasella tytön kanssa Mehiläisessä, lastenlääkärille jonottamatta menossa, ajattelin: Onneks on vakuutus. Tuosta nuin vain, vartin (!!) varoitusajalla lääkäriin. 

Kun istuin labralähete kädessä, tyttö sylissä, labrakokeiden ottoa odottaessa ja katsoin jokaisen yksittäisen kokeen hintaa, ajattelin: Onneks on vakuutus.

Kun tarkkaavainen lääkäri totesi, että jahas, tytöllä on RS-virus ja onpas kyllä kamalan tiheä hengitys (77/min, kun kuuluisi olla alle 50), että kyllä laitan teidät nyt Tyksin lastenpolille, ajattelin... Ok. Hyvä, että meistä pidetään huolta.


Kun sitten Tyksin lastenpolilla oltiin (ja terveiset aivan ihanalle henkilökunnalla, teitte iltamme), ajattelin: Onpa hyvä, että meillä on näin hyvä terveydenhuolto ja että onpa turvallinen olo täällä. 

Oikeastaan, mehän oltaisiin voitu tulla suoraan päivystykseen ja ehkä oltaisiin näin pienen lapsen kanssa päästy aika piankin lääkärille, joka olisi sitten laittanut meidät ehkä samoihin labroihin ja siitä tattada-daa: lastenpolille. Samaan paikkaan, Tyksiin, vähän vaan rakennusta olisi pitänyt vaihtaa. Tosin itsehän en osannut ajatella tilanteen olevan näin vakava, mutta hyvä että lääkäri ymmärsi.

Mehiläisen laskua miettiessä (260 euroa ja rapiat päälle) ajattelin: Onneks on vakuutus. Plus lääkekulut, eli yhteensä noin 280 euroa. Huh, onneks on vakuutus

Ei vaan heeeeetkinen. Mitäs me ollaankaan tähän mennessä maksettu sinne?! Tuhat euroa ja tämä on ensimmäinen kerta (onneksi!), kun joudumme käyttämään sitä. Noin 280 euroa haetaan sieltä nyt takaisin ja siitäkin on omavastuuta 100 euroa. Äkkiä laskettuna vakuutusyhtiön on vielä aika paljon plussalla. Noin 820 euroa.


Jos olisin mennyt suoraan päivystykseen, Tyksiin, johon joka tapauksessa menimme, vakuutusyhtiö olisi vielä enemmän plussalla. Toki julkiseltakn tulee laskut vielä kotiin, mutta aika pienet verrattuna yksityiseen.

Tästä herääkin ajatus, että tota... ei tässä nyt ainakaan voitolle jäädä. Hah!

Okei, no jos jotain isompaa, tai enemmän tutkimuksia ja hoitoa ja kaikkea vaativaa tulisi, vakuutuksesta olisi enemmän rahallista hyötyä (ja toki sujuvuushyötyä myös). Olisiko? Vai haluaako vakuutuspositiivinen mieleni vain nähdä sen niin? Olen kuitenkin aika vakavasti vakuutusmyönteinen muija.

Esikoisen ekana elinvuonna vakuutus maksoi itsensä tuplana takaisin. Sen jälkeen on ollut vähän siinä ja siinä.

Jos olisin laittanut kaikki rahat säästöön, vaikka ihan jopa sijoittanut, ja sieltä nostellut tarvittavat yksityiseen, miksei julkiseenkin puoleen menneet rahat, oltaisiinko plussalla? Tällaisissa viimekertaisen kaltaisissa keisseissä käyttänyt suoraan vaan julkista puolta, oltaisiinko plussalla?


Juttelin kaverin kanssa ja hän kertoi myös vakuutuksen maksaneen heille itsensä ekana vuonna takaisin kaikenmaailman maitoallergioiden selvittämisessä, mitä julkisella ei oltu ensi alettu hoitaa. Yksityinen puoli hoiti testit ja antoi sitten lähetteen julkiselle. Alussa hyöty oli siis korvaamaton, mutta sen alkusysäyksen jälkeen julkinen puoli hoiti loput. 

En mä nyt tiedä, mitä mä tällä haen. Ei mulla edelleenkään ole vastausta, kannattaako niitä vakuutuksia nyt ottaa vai ei, mutta kuha (tähän kuhameemi) ajattelin. Riippuu tapauksesta, eikä sitä voi etukäteen tietää. Että tuleeko sairauksia tai muita. Useimmiten ei tule mitään, joskus tulee. Sehän se vakuutusyhtiöiden liikeidakin on, hah!

Meillä esimerkiksi ollaan esikoisen korvavaivat tilanteesta riippuen hoidettu niin yksityisellä kuin julkisellakin, ja kumpaankin ollaan oltu aidosti tyytyväisiä. Molempien puolien laskut on kattanut vakuutus, mutta tämän syvempiä pohdintoja, saati laskelmia en kyllä ole tehnyt kannattavuudesta.

Mites te? Onko vakuutuksia? Onko ollut hyötyä?

50 kommenttia

Hae

 

 

Ruokablogien kärki