Tietoa mainostajalle ›

Meni hermo. Taas. Roinaan, kaikenmaailman lattioilla pyöriviin pikku perkeleisiin. Lakkapullon korkki yhdessä nurkassa. Silputtua paperia to...

Meni hermo. Taas. Roinaan, kaikenmaailman lattioilla pyöriviin pikku perkeleisiin. Lakkapullon korkki yhdessä nurkassa. Silputtua paperia toisessa. Puukyniä pöydän alla, leluista irronneita osia tuolin alla. Legoja jalan alla, käpy selän all... no sitä ei.

Sitten tuo lastenhuone.

Ei ole kauaa aikaa kun ostin korit, joihin saa siivosti lelut omiin koreihinsa. Että niinku löytää sitten kaikki helpommin, kun jokaiselle on omansa. Junaradalle ja junille oma korinsa, ajoneuvoille omansa, Duploille omansa ja vauvaleluille myös.

Lisäksi meillä on palapelilaatikko, askartelulaatikko, kirjalaatikko, sekä figuurilaatikko kaiken maailman frozeneille ja muovieläimille.

Viimeisen muutaman päivän (viikon, kuukauden?) aikana meidän entinen ahkera lelusiivoojamme (minä) on jännästi ottanut lepoa jatkuvasta järjestelystä. Aikani jaksoin siivota leluja jatkuvasti omiin sijainteihina ja painostaa... kannustaa lapsiakin leikin päätteeksi siivoamaan, mutta nyt muut asiat ovat vieneet mennessään.

Olohuone-keittiö-akselilla edelleen ollaan jollain tasolla siistitty lattia-alat päivän aikana kertyneistä romuista (mies on), mutta tuo lastenhuone... Sanotaanko näin, että ei olla ihan joka ilta jaksettu siivota.

Siksi se onkin näyttänyt nyt noin viikon (kuukauden?) päivät tältä:
 Ihana.

Mutta vaan se ei olekaan se juttu nyt tässä. Tuollainen nopeasti siivottavissa oleva lelusotku – ihan perus. Vaan se, että tajusin, ettei yhdelläkään noista leluista, joita kuvassa näkyy, ole leikitty koko aikana. Ei koko sinä aikana, kun ne ovat tuossa maassa maanneet. Ne on vain kaadettu tuohon ja annettu olla.

Heräsikin kysymys, että miksi hitoksessa meillä on tuollainen läjä leluja lattialla, tai missään täällä, jos ketään ei edes kiinnosta ne?

Noh, tästä tomerustuneena (on se sana) otin ja ladoin kaikki turhat Ikea-säkkiin ja nakkasin varastoon. Haetaan sitten joskus taas takaisin ja vaihdetaan vaikka päittäin muiden lelujen kanssa. Ovat sitten kohta taas kuin uusia leluja, olevinaan. Protip 10/10.

Sitä paitsi. Meidän esikoinen ei ole leikkinyt pariin viikkoon millään muulla kuin...


...golfpalloilla! GOLFPALLOILLA! Ja munakennolla.

Siskonsakin on kiinnostunut luonnolllisesti vain niistä leluista, joista velikin, eli – rummun pärinää – golfpalloista.

Ettäää... vienkö loputkin lelut pois?

10 kommenttia

Yhteistyössä Zadaa ja Suomen Blogimedia . Entisessä kodissamme meillä oli sellainen minikokoinen, metri kertaa kaksi -koppi varasto...

Yhteistyössä Zadaa ja Suomen Blogimedia.

Entisessä kodissamme meillä oli sellainen minikokoinen, metri kertaa kaksi -koppi varastona. Sinne ei juuri mitään varastoitu, ehkä juuri ja juuri yhdet talvirenkaat mahtuivat. Sitten me muutettiin tähän kotiin, jossa varastotilaa olikin yhtäkkiä saman verran kuin itse asuntoa.

Suuret varastotilat ovat aiheuttaneet vakavan laiskistumisen. "Mitä me tälle tehdään? Emmää tiiä, viedään vinttiin!" Niin meillä onkin nyt vinttikaupalla jätesäkkejä, joissa on takkeja, kenkiä, paitoja, mekkoja, housuja ja kaikkea mitä ei olla entiseen tapaamme jaksettu viedä kirpparille myyntiin.

Mä olen vakaasti yrittänyt päästä ylimääräisestä tavarasta eroon, mutta kun ne on kerran tuonne vintin uumeniin nakattu, niiden sieltä etsiminen, purkaminen, lajittelu, peseminen ja jälleenmyynti tuntuu valmiiksi jo niin suurelta henkiseltä ja fyysiseltä taakalta, että luovutan heti alkuunsa. Ehkä sitten kun lapset on isompia ja on aikaa? Hah, niinpä!


Somekirppisten myötä olen vähän ottanut itseäni niskasta kiinni ja saanut aikaiseksi laittaa vaatteitani myyntiin heti kun olen jostain vaatteesta päättänyt luopua. Mutta ne somekirppikset. Ah, ne somekirppikset. Av, yv, jono, MMM, up, spk... Huh, ja minä kun nyt vaan tämän tuotteen olisin halunnut viidellä eurolla myydä – ottaako joku vai ei?

Ymmärrän, että helman pituudet ja hartia-hartiat toki kiinnostelee – kukaan sikaa säkissä halua, mutta siinä kun on mitannut jokaisen sauman mitan erikseen, vastannut monimutkaisiin kysymyksiin kankaan joustavuudesta ja lopulta vielä kysynyt neljältätoista jonottaneelta erikseen, että otakko sää tän nyt vai et, niin kun se viidestoista mahdollinen ostaja pyytää vielä tuotteen hinnasta puolet pois ja että kai postitukset saa kaupan päälle, alan miettiä, oliko tämä muutaman euron kauppa aivan koko säädön väärti.

On mulla tietysti myös oikein hyviä ja sujuvia kokemuksia somekirppistelystä, mutta saatte ehkä ajatuksesta kiinni?


Ostajana tykkään erityisesti niistä tiettyjen merkkien Fb-kirppareista, joissa myytävät vaatteet laitetaan kokokansioihin. Vaikken ole mikään merkkiuskollinen, tiedän, että joidenkin merkkien vaatteet ovat usein itselleni istuvia, jolloin juuri sen merkin etsiminen ja vielä oikean koon kansiosta tuottaisi ehkä eniten tulosta ja vähemmän arpomista.

Mutta voisiko asiat tehdä vielä helpommin?

Latasin puhelimeeni suomalaisen Zadaa-sovelluksen, jossa yhdistyy kaikki mitä arvostan nettikaupankäynnissä ja toisaalta taas vähentää asioita, joita... kröhöm, en niin arvosta.

Tuotteen laittaminen myyntiin ja varsinainen myyminen on helppoa. Myös ostajalle oikeiden tuotteiden löytäminen on simppeliä, kun ei tarvitse selailla väärän kokoisia ja tyylisiä vaatteita ja asusteita. Ohjelma toimii älykkäästi osaten kohdistaa optimaalisesti oikeita vaatteita, kenkiä ja muita asusteita myyjältä ostajalle.

Zadaa on siis mobiilisovellus, joka löytää käyttäjälleen istuvat vaatteet yhdistämällä samankokoiset ja samanhenkiset pukeutujat. Sovelluksessa käyttäjät myyvät ja ostavat omia vaatteitaan suoraan vaatekaapista toiseen. Kaikki vaatteen kuvaamisesta maksusuoritukseen sekä toimitukseen asti tehdään puhelimella.


Olen ladannut nyt palveluun muutamat vaatteeni ja kenkäni. Palvelua on helppo käyttää, eikä kämmejä käy ohjelman ohjatessa ja muistuttaessa mahdollisista puutoksista tietojen syötössä. Mikäli tuotteesta kiinnostuneelle tulee kysyttävää, saa kysymyksen kätevästi esitettyä kommenttikentässä.

Vaatteet suositellaan kuvaamaan päällä, jotta kuvasta saisi mahdollisimman selkeän kuvan vaatteen istuvuudesta. Osan vaatteista kuvasin päälläni, mutta osan en – ja sekin on ihan ok! Kun vaate on julkaistu myyntiin, ohjelma etsii ihmisten syöttämien tietojen mukaan vaatteelle parasta mahdollista ostajaa.

Ostajana mieltäni lämmittää se, ettei minun, pallomahaisen persjalan tarvitse tutkia huippumallivartaloisten vaatekaappeja – sieltä kun ei juuri mulle löydy kuin ehkä sopivia sukkia. Omilla kroppatiedoillani ja vaatekoollani varustetut tiedot etsivät kokoiselleni syöttämieni tietojen valossa sopivimmat vaatteet. Sama kengissä – saa selailla vain oman jalankoon mukaisia kenkiä.

Sitä, kuinka tiukoilla kriteereillä ohjelma hakee sinulle tuotteita saa kätevästi säädettyä vaikka lennosta vaatteita selatessa. Myös alunperin syöttämäänsä vartalotyyppiä saa muutettua helposti. Jos vaikka en olisikaan enää yhtäkkiä omena, vaan esimerkiksi tiimalasi – kun oon tota lenkkeilyäkin nyt harjoittanut, hah!



En tiedä, mitä mun vinttisäkeille tulee tapahtumaan, mutta jatkossa alan laittaa heti käyttämättömäksi jääneet vaatteet myyntiin. Helpommaksi se ei ainakaan voisi enää mennä se ja nyt mulla on jo hyvä startti tässä!

Ehkä voisi myös ottaa sieltä vintiltä vaikka vain yhden säkin kerrallaan alas ja alkaa tyhjentää hiljalleen? Okei... no mietitään sitä vielä.

Ja hei sinä minun malliseni, tunikoista ja mekoista tykkäävä leggarimuija! Minä tahdon ostaa sinun vaatteita, tahotko sää minun?

Lataa oma Zadaasi ilmaiseksi App Storesta tai GooglePlaysta!

8 kommenttia

Pahoittelumme, jokin meni pieleen. Emme voi ladata postausta: Arkiruokaa. Tänään ei arkiruokaa. Tänään muiden tekemää ruokaa. Drive-i...

Pahoittelumme, jokin meni pieleen. Emme voi ladata postausta: Arkiruokaa.


Tänään ei arkiruokaa. Tänään muiden tekemää ruokaa. Drive-innistä.

Röyh.

Ensi viikolla taas uutta reseptiä!

Kaikki arkiruokapostaussarjan reseptit täällä. Muita pääruokareseptejä täällä.


Ps. Juhlat onnistui ja sankari yllätettiin täydellisesti! Viimeiseen asti toimi vedätys! Hurraa!

Pssst... Tässä kohtaa kun kirjoitan tätä, mies makaa sohvalla autuaan tietämättömänä tulevasta. Aamupalat on syöty, lounaskin, synttärilahja...

Pssst... Tässä kohtaa kun kirjoitan tätä, mies makaa sohvalla autuaan tietämättömänä tulevasta. Aamupalat on syöty, lounaskin, synttärilahja annettu ja kynttilät puhallettu. Lapset on päikkäreillä ja mies luulee, että hänen synttärihypetyksensä oli nyt tässä.

Aamulla tein tuttuun tapaan aamupalaa ja ripustelin jokavuotiset synttäriviirit. Kakkua en ollut "ehtinyt tehdä", joten kakun virkaa toimitti aamulla synttärimämmi. Ai että. Oikein strösselit panin päälle ja kynttilän tökkäsin läjään. Viehättävää.

Lahja, jonka annoin oli muuten väärän kokoinen paita. Se ei ollut tarkoitukseni, mutta sopi nyt sitten sattumalta tähän vedätykseen. Tällainen semiankea synttäri, luulee hän. Ei mitään kummallista.

Raukka oli yrittänyt joillekin kavereille tuossa viikolla laitella viestiä, että käytäiskö vaikka yhellä tänään illalla, mutta juonessa mukana olevat jätkät vissiin ilmoitteli, että kattellaan, ei ehkä ehdi. Voi että toista. Paitsi että mies ei ole sellainen synttäristressaaja, kuten eräät, joten ei se ole mistään moksiskaan.

Ja nyt suora leikkaus iltaan, kun olemme tekemässä lähtöä syömään. Siis "syömään".


Miehelle tulee puhelu studiolta (eli töistänsä), että työkaveri on jättänyt avaimet sisälle ja itsensä oven ulkopuolelle, apua, tule jeesaamaan. Siinä sattumalta ollaan just tekemässä lähtöä illalliselle, joka muka on minun yllätykseni miehelle. Lapsenvahti on juuri astunut sisään ovesta.

Kun sitten sattumalta mies on juuri sopivasti kammannut naamansa ja laittanut nättiä päälle, lähdemme avaamaan ohikulkumatkalla ulos jääneelle työkaverille oven.

Ja sitten: ULLATUUUUUS! 

Ah. Voi että. Minä niin rakastan yllätyksiä.

Vähän jännittää itseänikin, sillä minä en ole voinut muuta kuin organisoida etäältä asioita, ettemme paljastu. En ole itse käynyt paikan päällä järkkäilemässä, enkä ole tehnyt ruokia. Olen vain jaellut kotoa käsin tehtäviä ja vedättänyt miestä, hah!

Meidän ihanat ystävämme ovat jokainen tahollaan hoitanut käytännön jutut. Yhdet ovat tehneet safkat, toiset koristelleet paikan, kolmas hoitanut musat ja neljäs juomat. Niin siistiä! Tähän sata sydäntä teille!

Nyt kun postaan tämän, olemme juuri matkalla juhlapaikalle. Mies täysin tietämättömänä vielä siinä uskossa, että käymme vain syömässä ulkona ja tulemme pian kotiin.

Kjäh kjäh.

Toivomma, että yllätys onnistuu! Tsihihhihii! Peukut pystyyn!

Toivottavasti mies ei saa sydäriä – tommonen vanha pappa kun kuitenkin jo on. 

4 kommenttia

Olen alkanut taas lenkkeillä. Kevät, tuo epätoivoisten tekojen aika. Hah! Ei kai. Ihan oikeasti on ollut hyvä käydä juoksemassa. Välillä...

Olen alkanut taas lenkkeillä. Kevät, tuo epätoivoisten tekojen aika.

Hah!

Ei kai. Ihan oikeasti on ollut hyvä käydä juoksemassa. Välillä kun tuntuu, ettei ehdi edes ajatella tässä hässäkässä. Silloin juokseminen, yksin jolkottelu, keskenään hengästyminen hengähtäminen pitkin kaupungin laitoja on ehkä terapeuttisinta ikinä. Siihen päälle vähän fyysistä rasitusta, kaikenmaailman endorfiineja. Näm.

Mä en olisi uskonut, että minussa olisi sellainen komponentti, joka haluaa, tai paremminkin janoaa, jotain urheilua – ei ainakaan muutamaan vuoteen ole moista ilmiötä kovin tavattu –, mutta niin vain kuulkaa. Alku on aina hankalaa, tai vähintään vähän hakemista, mutta muutaman kilsan päästä alkaa rytmi löytyä.

Kun pitkän juoksutauon jälkeen lähtee ensimmäistä kertaa lenkille, muutama asia vaikuttaisi toistuvan aina. Vähän kuin lainalaisuuksina:

Ensimmäinen lenkki on vähän sellaista haistelua. Että millasta tämä nyt olikaan. Onko mistään kotoisin, sujuuko, eikö, miksi, kuinka ja mimmottis. Sanois turkulainen. Muut ei ehkä.

Toinen lenkki sujuu jo. Juu tuttua kauraa, luulee hän. Tässähän tämä, ihan prona.

Kolmas lenkki palauttaa maan pinnalle. Kaikki on ihan hanurista. Toinen lenkki teki itsevarmaksi, kolmas pyyhkäisee maton jalkojen alta. Flow – mikä se on? Endorfiinihumala, huijausta. Ei kulje, askel laahaa.

Ja tässä kohtaa. Tässä kohtaa pitää päästä asian yli. Mennä sinne neljännelle lenkille. Vaikka väkisin. Ei pidä luovuttaman kolmannen jälkeen, vaikka koko harrastus tuntuisi ajantuhlaukselta ja huono kokemus kummittelee takaraivossa. Sillä neljäs lenkki on hyvä. Ainakin parempi. Ja siitä se sitten lähtee.

Juoksulenkin kilsoissa olen myös havainnut muutaman vakion:

Kolmen kilsan jälkeen alkaa vasta kulkea.

Neljän kilsan jälkeen alkaa tuntua, että voisi juosta loppupäivän.

Kuuden kilsan kohdilla tulee viimeistään jäätävä pissahätä ja joutuu pohtimaan kotiin lähtöä, mutta samaan aikaan myös juoksu alkaa tuntua todella hyvältä. Suosittelen puskapissaa.

Jossain neljän ja seitsemän välillä tulee se onnellinen flow, jossa pieni polvisärky tai takareiden kiristys ei enää tunnu. Endorfiinit jyllää ja on voittamaton olo.

Samaan aikaan lenkki voi kuitenkin alkaa tylsistyttää, joten musiikki, oi musiikki, sen on oltava just nyt hitokseen hyvää.


Mun kaverit aina kyselee, että miten mä jaksan juosta (ilolla) kymmenen kilsaa. Toivon, ettei kysymys ole, että miten jaksan juosta kymppiä (koska pehmeä), vaan että miten noin yleensäkään jaksaa.

Siihen on yksinkertainen vastaus: Olen ihan mega-atleetti kaiken massani alla. HAHAHHAHA! Ei kai. Vaan vauhti. Se on se vastaus. Vauhti.

Ihmiset, jotka eivät pidä juoksemisesta, juoksevat liian lujaa. Luulisin. Eivät kai miellä juoksulenkiksi, jolleivat pingo henkihieverissä tai juokse tunnissa vähintään kymppiä. Väsyvät sitten jo alkumetreillä ja puuskuttavat väkisin lenkin loppuun. Kärsivät näin.

Ainoa vinkkini nautinnolliseen juoksemiseen onkin ihan rohkea vauhdin tiputus. Juoksee alussa niin hitaasti, ettei edes tunnu juoksulta. Vaikka vaikeaa olisi hidastella. Heti jos alkaa hengästyttää liikaa ja tuntua, että tämä on hanurista, tiputtaa vauhtia. Pysähtyy vaikka hetkeksi ja aloittaa alusta. Mieluummin hitaammin kauan, kuin täysillä vähän.

Tiedän, että on vähän ankeeta, kun sitten jotkut oikeat juoksijat pinkovat ohi, eikä puolen minuutin päästä näy varjoakaan enää niistä ohijuoksijan pinkeistä pakaroista, mutta semmosta se on. Tämä on niin yksilölaji, ettei auta miettiä kuin omaa peliään, kuten meillä jääkiekkopiireissä (?) sanotaan. Eikä oikeasti kukaan kelaa susta yhtään mitään. Ihan rauhassa vaan juokset. Ja noin yhtäkkiä juoksu onkin kivaa!

Ai mutta! Ei muuten ole ainoa vinkkini tuo vauhti. Toinen on hyvät vaatteet. Asia, jota en uskonut ennen kuin sain hyvät vaatteet. Juoksutrikoot on oikeasti parhaat. Ihan parhaat. Ei ole ylimääräistä kangasta heilumassa, ei hierrä mikään missään yhteen ja on jotenkin tuettu olo. Ihan. Parhaat. Kengät tietysti myös tärkeät ja tietysti vaatteet, jotka siirtävät kosteuden pois iholta, eivätkä tee vaatteista raskaita. Tämä on siis välinelaji. On todellakin, jos nautinnollisesti haluaa harrastaa.

Sellasia! Toivottavasti näistä on apua jollekin!

Täällä muuten viime kesänä tekemiäni havaintoja lenkkeilystä lisää! Aivan hyviä edelleen, vaikka itse sanonkin.


2 kommenttia

Niistä vaiheista puheenollen. Nyt on semmonen ihastuttava kiipeilyvaihe sitten meneillään. Aivan kreisiä, ihan päätöntä. Esikoiselle tu...


Niistä vaiheista puheenollen. Nyt on semmonen ihastuttava kiipeilyvaihe sitten meneillään. Aivan kreisiä, ihan päätöntä. Esikoiselle tuli vastaava vaihe muutamaa kuukautta myöhemmin, mutta siskonsa on ihan rohkeasti aloittanut jo nyt. Kiipeilee koko ajan. Siis koko. Ajan.

Kiipeily ei kohdistu vain tuoleille kapuamiseen – sehän olisi aivan liian turvallista – vaan pikkuemäntä tahtoo pöydille. Keittiönpöydälle, työpöydälle, apupöydälle, tiskipöydälle... Mahdollisismman korkealle ja mahdollisimman holtittomasti. Vain korkea lipasto on saanut olla toistaiseksi rauhassa, mutta vain, koska ei tuolin avulla sinne vielä yllä. Kokeillut on.

Tuoleilla uskallan antaa jo seistä hetken, etten ole koko ajan vieressä, mutta se pöydillä hengailu on vielä niin kreisiä, että äiti-ihmisen sydäntä puristaa.

Mutta ei kait tässä. Vaihehan tämä taas vain. Ja täytyy kyllä sanoa, että arvostan pikkumuijan omatoimisuutta:


Mitä söis?

2 kommenttia

Sain eilen äidiltäni kirjeen, jonka ukkini on kirjoittanut minulle päiväyksellä 15.1.1985, eli 31 vuotta sitten. Olen ollut tuolloin pari ku...

Sain eilen äidiltäni kirjeen, jonka ukkini on kirjoittanut minulle päiväyksellä 15.1.1985, eli 31 vuotta sitten. Olen ollut tuolloin pari kuukautta päälle kaksi vuotta.

Ukki kertoo vierailustamme heille Rovaniemelle ja kovasti kiittelee mukavasta seurasta. Ollaan kirjeen mukaan oltu koko serkuskatras kylässä, ja ukki sitten kertailee kyläilyn tapahtumia. Ukki tykkäsi meistä lapsenlapsista paljon ja suhtautui meihin aina rennon leppoisalla huumorilla.

Kirjeessä ukki muun muassa kehotti minua pitämään huolta, että kuusi vuotta minua vanhempi isosiskoni käy reippaasti koulussa, eikä myöhästele ja ettei neljä vuotta vanhempi isoveljeni kovin jylläisi huonettaan jonkun Ramin kanssa.

Ukki mainitsee myös, että antoi minulle kymmenen markkaa, jotta pääsen käymään kipsalla. Oli antanut myös sisaruksilleni kympit, koska sisko on niin hyvä koulussa ja koska vielä kouluelämän ulkopuolella ollut veljeni on ukin hyvä kaveri. Rahan saamiseen kertoi veljeni todenneen, että olipa hyvä vierailu. Semmoinen pieni rahanahne ollut hänkin (toim. huom.).

Lopussa kiitti antamastamme somasta sisaruskuvasta, jossa isosiskoni oli "kuin Miss Maailma, nätin näköinen" ja isoveljeni "komea miehenalku, kun hampaat tullee."

Sitten lempikohtaani: "Ja sinä Laura olit jämerän näköinen kullannuppu pikku söpöläinen".

Allekirjoitan täysin.

Erityisesti mieltäni lämmittää ukkini kuvaus minusta ja serkuskatraamme dynamiikasta, jota minä, kaksivuotias pikkumuija olen ilmeisesti ownannut täpöllä. Edelliset termit olivat omiani – ukkimies ei vuonna kasiviis ehkä tuntenut moisia.

Tässä ote ukin kertomuksesta:

"Olit kiva tyttö, ja reipas, käydessäsi Mummin synttäreillä. Sinä johdit koko porukkaa kierrellessäsi ympyrää keittiön ja olohuoneen välillä." 

Aww, tommonen topakka kaksivuotias, ajattelin.

Sitten jatkuu:

"Nostit pikku jalkaasi, kuin saksalaiset paraatimarssissa. Jopa serkkusi Jussi totteli Sinua, kun pidit hänet yhdessä paikassa, että ei alkanut villeilemään."

Tässä kohtaa haluaisin muistuttaa, että ukkini on kuitenkin ollut sodassa ja nähnyt esimerkiksi just sen ajan siellä Rovaniemellä, kun ne saksalaiset siitä marssi – tuhoten mestat mennessään.

En voi sille mitään, mutta näen nyt vain mielessäni kuvan kaksivuotiaasta itsestäni pitkissä nahkasaappaissa ja pussihousuissa marssimassa jalat ojossa ympäri taloa ja huutamassa käskyjä isommille serkuilleni. En tiedä, mutta ehkä vähän häiritsevä mielikuva.

Ai mutta. Nyt kun katson tuota meidän sisaruskuvaa, josta ukki puhui, niin...


Kuinka tarkkanäköinen ukkini onkaan ollut! Mikä suloinen tyranni olinkaan!

Eiku voi huppista sentään! Se olikin joku roska!


Huh.

7 kommenttia

Mä aina mietin, että mikäköhän erikoismauste se pitäisi olla, jolla saisi wokista, tai lähinnä ihan vaan siitä pelkästä nuudelistakin sellai...

Mä aina mietin, että mikäköhän erikoismauste se pitäisi olla, jolla saisi wokista, tai lähinnä ihan vaan siitä pelkästä nuudelistakin sellaista maukasta. Sellaista kun noissa nuudelia myyvissä paikoissa on. Sitten kerran testasin – en ollut koskaan ennen tehnyt nuudeliwokkeja, syönyt kylläkin –, että mitähän tapahtuu, jos käytän ihan tavallisia liemikuutioita wokkihommissa. Sain wokistani härkyllista ja sillä on menty! Nopeaa ja hyvää.

Olen tehnyt tätä wokkia aina vähän miten sattuu. Tarkoitan, että ihan mistä sattuu. Pääasia on, että on valkosipulia, chiliä ja ehkä sipulia (salottikin, nam), niitä liemikuutioita ja tietysti nuudelia.

Joku vihree* on aina kiva heittää wokkiin lopuksi mukaan, mutta senkään merkillä ei ole niin justiinsa. Sokeriherneitä, kaalia, baby-pinaattia tai jotain rapsakkaa salaattia (esim. cosmopolitan).

Tämä wokki on hyvä peruspohja ja se menee sellaisenaan tai sitten siihen voi nakella vielä haluamiaan lisukkeita.

Viime sunnuntaina paistoin scampeja päälle, mutta usein arjessa teen ohuista soijasuikaleista kivan purutuntuman wokkiin. Näissä kuvissa on paistettu tofua mukaan. Kanakin varmasti toimii, jos sellaista sattuu kaapissa olemaan.

Kokkausaika 20 min.

Nopea nuudeliwokki n. neljälle:

300 g (riisi)nuudelia
1/2 chili ilman siemeniä
2-3 valkosipulinkynttä
(1 salottisipuli)
2,5 dl vettä
1 1/2 liemikuutiota (kana tekee eniten makua, kasvisliemikuutio on aivan hyvä myös!)
Pippuria, ainakin. Chilijauhetta, kurkumaa. Suolaa tulee aika reilusti liemikuutioista. Soijaa voi lirauttaa, mutta maltilla.
Joku vihree*

1. Pane vesi kiehumaan ja keitä nuudelit. Nuudeleihin kannattaa lorauttaa vähän öljyä keitinveden poiskaatamisen jälkeen.
2. Paista chilit ja sipulit öljyssä tai kookosrasvassa mausteiden kanssa.
3. Lisää vesi ja liemikuutiot kiehuvaan veteen. Anna kiehua hetki. Vettä saa haihtua.
4. Kun liemikuutiot ovat liuenneet ja vesi vähän haihtunut, lisää nuudelit ja se joku vihree pannulle. Jos käytät jonakin vihreenä vaikka pakastesokeriherneitä, niin laita ne jo aikaisemmin sulamaan kiehuvaan nesteeseen ennen nuudeleita. Pyörittele täyskuumalla pannulla kaikki sekaisin.

Päälle korianteria tai jotain muuta röhnää. Arvatkaa, mikä on muuten hyvää? Suolapähkinät (cashew tms.) murskattuna ja ripoteltuna wokin päällä (kuvassa)!

VINKKI nro 1:
Jos käytät soijasuikaleita (niitä ohuita, ne on parhaita), laita pari desiä enemmän vettä ja lisää liemikuutioiden jälkeen desi suikaleita. Anna suikaleiden imeä nestettä viitisentoista minuttia ennen seuraavaa vaihetta.

VINKKI nro 2:
Ota iisisti.

Kaikki arkiruokapostaussarjan reseptit täällä. Muita pääruokareseptejä täällä.

6 kommenttia

"No, tää on tämmönen vaihe." Vaihe. Ensin ne syntyvät. Eivät nuku. Heräilevät öisin, tahtovat maitoa, syliä, kaikkea. Imevät k...

"No, tää on tämmönen vaihe."

Vaihe.

Ensin ne syntyvät. Eivät nuku. Heräilevät öisin, tahtovat maitoa, syliä, kaikkea. Imevät kuiviin, vievät hiuksetkin mennessään. Ovat vastustamattomia, ihania, raskaita. Kärsivät selittämättömistä vatsakivuista. Itkevät. Vaihe.

Oppivat liikkumaan. Kiipeävät ja tippuvat. Juoksevat ja törmäilevät. Kompastuvat, satuttavat, itkevät, nauravat ja jatkavat taas matkaansa. Kerta toisensa jälkeet törttöilevät. Eivätkä muuten opi. Kerrasta, toisesta, viidennestä, kahdeksannesta. Rutistavat vanhempiensa sydämet sykkyrälle, aiheuttavat kauhua. Aivan päättömiä. Vaihe.

Yhtäkkiä niillä on oma tahto. Tulevat tietoisiksi itsestään. Siitä se alkaa. Ölinä. Haluavat kaikkea, tahtovat itse. Eivät osaa raukat, hermostuvat. Ovat lannistumattomia vajaavaisuutensa edessä, oppivat. Ehkä ei. Kokeilevat, testaavat, etsivät rajojaan. Haluavat itse, muttei sittenkään. Kaipaavat apuasi, vihaavat sitä. Vaihe.

Löytävät sitten kaikki paikkansa. Nauravat kakkajutuille, laulavat pimpeistä ja pippeleistä kaupassa. Tekevät pieruääniä. Nolaavat meidät. Kertovat kaikille, kellä on mikäkin. Esittelisivät omiaankin innolla, mutta se ei oikein ole tapana, kerromme. Ja niitä suuria saavutuksia. Kakkoja potassa, pissoja pöntössä. Myös lattioilla, housuissa ja sängyissä. Vaihe.

Kohta jo kouluun kävelevät. Ensin liian isoissa repuissa, sitten liian vähillä vaatteilla, yrittävät. Osaavat jo niin kaikkea. Lukea ja laskea, muttei varoa autoja. Osaavat pelata, juosta, tanssia ja soittaa. Nokkahuilu. Jokaisella oltava omansa. Kotona harjoiteltava, korviin sattuu. Vaihe.


Murrosikä. Ei helvetti ja apua. Mitä ne oikein meinaavat? Puoliksi lapsia, puoliksi humanoideja. Syövät jääkaapin tyhjäksi tai eivät syö mitään. Kauhee nälkä, ei oo nälkä. Napa näkyy, eivät suostu pukemaan hanskoja. Missä se minun lapseni on? Se semmoinen helppo ja hyväntuulinen? Teinit. Nollasta sataan. Haisevatkin ihan kummalta. Huutavat. Vaativat. Neuvottelevat, yrittävät manipuloida. Ku kaikki muutkin. Vaihe.

Aikuisuus. Numeroina. Eihän tuo mitään vielä ymmärrä ja silti aivan tarpeeksi. Kokeilee kantapäitään, oppii niiden kautta. Ei auta kaikkea selittää, itse on tyrittävä. Lentävät pesästä. Vaiheesta vaiheeseen. Kamalia vaiheita. Ihania vaiheita. Älä mene lapseni. Eiku mene sittenkin. En minä tiedä. Kunhan pärjäät, pärjääthän?

Nytkö loppuu vaiheet? Ei lopu. Alkaa taas uusi.

"No, tää oli tämmönen vaihe."

Vaiheesta toiseen. Elämä on vaihe.

Vaihe on elämä.

19 kommenttia

Minä klo. 13.00: On nyt tosi paljon asioita, joita tekisi mieli vaan oksentaa tähän näppikselle. Aurinko paistaa ulkona ja minä olen tu...


Minä klo. 13.00:

On nyt tosi paljon asioita, joita tekisi mieli vaan oksentaa tähän näppikselle. Aurinko paistaa ulkona ja minä olen turhautuneempi kuin aikoihin. Kriisiä pukkaa. Kaikenlaisesta, en edes osaa nimetä kaikkia. Tai mitään. Monet asiat tuntuvat paskalta. Hyvältä, mutta paskalta.

Kaikki on hyvin. Aurinko paistaa. Asfaltti on kuiva. Cevät ceikkuen tulewi. Ja minä olen käynyt kymmenen kilsan juoksulenkeillä! Hurraa saatana sillekin!

Ja silti: Paskaa.

Tekisi mieli riisua vaatteet ja mennä kiukkutanssimaan tuohon pihalle. Loiskia lätäkössä ja kieriä kurassa. Näyttää keksisormia auringolle. Että mitähän vittua se sinäkin siellä painostat olemaan hyvillään, runkkari.

Kuuntelen vuorotellen menevää ja masentavaa musiikkia. Kumpikin vituttaa yhtälaisesti.

Tiedättekö sen tunteen, kun rakastaa ja vihaa? Samaa asiaa.

Sitä musiikkiakin. On niin saatanan hyvää, että itkettää kuinka hyvää se on. Samalla tekisi mieli vetää dunkkuun sitä. Musiikki. Noin saa tuntemaan kaikenlaisia tunteita se. Voimistaa oikein, turjake. Hyi, tunteita. Ärsyttäviä, tuskaisen turhauttavia. Ja minä kun yleensä tykkään tunteista.

Hauskakin pitäisi olla, mutta ei jumankauta jaksa koko ajan olla urpo. Silloin kun on hyvä olla, pystyy olemaan pelle. Helposti. Nakata paskat kaikelle ja spedeillä. Karrikoida, ihan sama kuinka ymmärretään. Mutta kun on yhtään epävarma, ei pysty. Ei pysty heittäytymään naurunalaiseksi. Inhoan epävarmuutta. Se hukuttaa kaiken luovuuden.

Äh. Dramatiikka. Sekin on ihan paskaa. Ei ollut tarkoitus olla näin dramäättinen. Oikeasti yritin olla tässäkin vähän hauska, mutta ei mikään onnistu. Tyhmä aurinko.


Minä klo 21.00:

Ai että. Olipas kyllä mukavan aurinkoinen päivä tänään! Ihanaa, kun on kevät! Ah, kävin kampaajalla ja sitten vähän kavereiden luona. Sain siellä ruokaakin. Olipa hyvää. Ajelin kotiin, fiilistelin musaa, ja kotona toinen lapsista olikin jo mennyt nukkumaan. Tralli tralli, laa. Uuh, pitsaa! Ihana olla kotona. Life is good.

***

Näin se lapsen mieli muuttuu. Aikuisen. Tässä oli suoria otteita aivoistani. Toinen kirjoitettu tänään päivällä – otsikkokin sieltä, mutta jätetty julkaisematta. Toinen on kirjoitettu nyt illalla.

Sanoisin, että aika jännä vaikutus ihan tommosella kotoa poistumisella. Seuralla, auringolla, ruoalla ja... kotoa poistumisella. Ettei jää kökkimään tuohon möhnötykseen.

Tää on ihan mukavaa hei tää elämä hei! Hei!

Now playing:


Iha maniac muija.


10 kommenttia

Avokadopasta breikkasi koko kansan tietoisuuteen muutama vuosi sitten. Siitä lähtien se on ollut myös meidän perheen arkiruokaa monissa...


Avokadopasta breikkasi koko kansan tietoisuuteen muutama vuosi sitten. Siitä lähtien se on ollut myös meidän perheen arkiruokaa monissa eri muodoissaan. Resepti myötäilee tietysti Gullichsenin originaalia reseptiä, mutta itse vedän usein kaikki ainekset pilkkomishommien sijaan kulhoon ja surautan hienoksi sauvasekoittimella. Säästyy olevinaan aikaa – vaikka eipä tuo millään tyylillä tehtynä kauaa ota – ja sauvasekoittimella hienoksi vedettynä pastasta tulee samettisen pehmeä, lähes kermainen, vaikkei siinä kermaa olekaan.

Viime aikoina meillä on ollut vähän hintsusti välillä basilikaa ja korianteria elossa, joten olen ihan rohkeesti vetänyt tämän avokadopastan myös ilman niitä. Teen usein avokadopastaa vaikka vain avokadoista, valkosipulista, chilistä, parmesanista ja suolasta ja pippurista. Limestä mielellään myös, mutta olenpa hätätapauksessa heittänyt ihan vaikka sitruunamehu-uutetta.

Tänään meillä oli kuin olikin komiat puskat korianteria ja basilikaa. Sen lisäksi kaapissa oli baby-pinaatteja, jotka tekee avokadopastasta vieläkin ubeemman!


Pinaatti-avokadopasta:

Näillä määrillä syö meidän posse, eli kaksi aikuista ja kaksi pientä lasta, mutta määriä samassa suhteessa muuttamalla saat tehtyä teidän porukalle sopivan satsin!

2-3 valkosipulia
1/2 chili (ilman siemeniä)
1 limen mehu
1 iiiso avokado tai 2-3 pientä
Kourallinen raastettua parmesania
Kourallinen korianteria
Kourallinen basilikaa
Kourallinen-pari baby-pinaatteja
pari hyppysellistä suolaa
Reilut rouhaisut pippuria
1 tl hunajaa

Kirsikkatomaatteja päälle

Pastaa 300-350g. Mitä vain. Tänään käytin tässä pinaattihengessä myös pinaattipastaa. Kaikki käy.

1. Pane pastavesi kiehumaan. Pastavesi pitää olla suolainen. Sillai merivesisuolainen. Pastan keittelyn aikana ehtii tehdä kaiken muun.
2. Laita kaikki ainesosat isoon kulhoon. Ei tarvitse pilkkoa mitään erityisemmin. Kuorit vain valkosipulit, poistat chilin siemenet, huuhtaset pinaatit.
3. Surauta sauvasekoittimella kaikki hienoksi.
4. Pyörittele pastat joukkoon. Päälle vielä parmesanit, rouhaisut pippuria ja puolitetut kirsikkatomaatit!

VINKKI nro 1:
Pastaa voi keittää snadisti yli, jos lasten tämän pastan sietokyky mietityttää. Lapsille voi laittaa vähän reilummin pastaa kuin aikuisille, jolloin makuelämys on vähän miedompi heille.

Ruokaisia haluja!

Kaikki arkiruokapostaussarjan reseptit täällä. Muita pääruokareseptejä täällä.

Joo... hyvää viikonloppua! Muistakaa punata huulet! Aikaisempi punapostaus täällä .


Joo... hyvää viikonloppua! Muistakaa punata huulet!

Aikaisempi punapostaus täällä.

Esikoisemme oppi jo vähän päälle yksivuotiaana nukkumaan kokonaisia öitä. Tässä saman ikäisen kuopuksen kanssa (joka ei siis nuku kokonaisi...

Esikoisemme oppi jo vähän päälle yksivuotiaana nukkumaan kokonaisia öitä. Tässä saman ikäisen kuopuksen kanssa (joka ei siis nuku kokonaisia öitä) ajatus tuntuu naurettavan kaukaiselta, lähes epätodelliselta. Ettäkö tuommoinen pötkö osaisi nukkua koko yön heräämättä ja vielä omassa sängyssään? Mutta ei siinä vielä kaikki. Olipa myös ajanjakso, kun esikoinen nukahti aina itse. Keskenään, ilman kenenkään läsnäoloa, saati nukuttelua.

Sitten tuli pitkä ajanjakso, kun esikoinen ei suostunut ollenkaan jäämään yöunille yksin. Ei, vaikka päikkäreille hienosti itsekseen aina jäikin. Pelkäsi pimeää tai ei muuten vaan halunnut jäädä yksin. Ei auttanut yövalot, ei neuvottelut, selitykset, lahjonnat, mitkään.

Aina tasaisin väliajoin koitin ehdottaa esikoiselle uutta järjestelyä, mutta jo pelkkä asiasta puhuminen sai esikoisessa aikaan itkuisuutta. Ei nyt varsinaista paniikkia, mutta sen tapaista. Kun sitten tasan kuusi iltaa sitten ehdotin, että keräilisimme jokaisesta yksin nukkumaan jäädystä illasta tarran (tarrahommat ovat jo tuttuja sisäsiisteysopettelut... vaipattomuustreeneistä) ja viidestä kerätystä tarrasta saisi palkinnon, lapsi viimein suostui kokeilemaan.


Yövalo ei edelleenkään riittänyt pitämään lapsen mielikuvitusmörrimöykkyjä pois, mutta ihan kunnon, hyllynpäälliset ja lattianurkat valaiseva paperilamppu kävi lapselle nukahtamisvaloksi. Vaikka omaan makuuni niinkin valaiseva lamppu olisi aivan liikaa, ajattelin että olkoot.

Jos toinen haluaa nukahtaa suhteellisen kirkkaassa valossa ja vielä onnistuu siinä, niin eipä sen muutaman luxin ero – siis minun ehdottaman yövalon ja esikoisen haluaman paperilampun valon – tarvinne olla kynnyskysymys. Kunhan oppisi nukahtamisen taas yksin, ilman pelkoa ja valohommia ehdittäisiin hioa sitten myöhemmin. Askel kerrallaan ja muita sanontoja.

Noh, homma toimi heti ensimmäisestä yrittämästä. Aivan äimistyttävän helposti. Iltasatu, hyvät yöt ja äiti vaihtoon. Lapsi jäi yksin (kirkkaaseen) huoneeseensa tyytyväisenä ja nukahti. Aamulla sängynpäätyyn teipatussassa paperissa oli ensimmäinen ansaittu tarra, mikä sai pienen itsenukahtajan niin innostuneeksi, että seuraavana iltana ei neuvoteluja enää tarvittu.

Neljäntenä iltana esikoinen alkoi empiä uuden systeemin mukavuutta ja koitti saada minut jäämään huoneeseen nukkumaan. Lyhyen palaverin jälkeen kuitenkin muisti taas, miksi tarrojen kerääminen oli niin hauskaa. Viidentenäkin iltana kävimme saman juttutuokion, mutta muistinvirkistys motivaattorista ja edellisten onnistuneiden kertojen muistelu toimi taas auttamaan yksinnukahtamisessa.

Tänään kävimme lunastamassa lelukaupasta ensimmäisen etapin palkinnon, joka esikoisen toiveesta oli tattada-daa: Palomies Samin paloauto!

Viisi tarraa (eli iltaa) saattaa aikuisen korvaan kuulostaa kovin lyhytjänteiseltä keräilyltä, mutta kolmevuotiaalle se vaikutti olevan juuri sopiva. Näin ensimmäiselle kierrokselle. Tavoite tarpeeksi lähellä, tehtävissä olevan tuntuisena, ettei motivaatio lössähdä heti kättelyssä. Vähän sama kuin laihduttaessa.

Seuraava etappi laitetaan kauemmaksi, kymmenen tarran päähän. Siitä sovimme tänään. Palkinnosta emme ole vielä neuvotelleet, mutta ajattelin ehdottaa leffareissua tai sisäleikkipuistoretkeä.

Omasta puolestani voisin vaikka rakentaa meille kotiin sisäleikkipuiston ja leffateatterin, sillä sen verran onnellinen olen tästä uudesta kuviosta. Sinne se nytkin nukahti – ihan itsekseen, paloauto kainalossa.


15 kommenttia

Luin tänään Nytin verkkosivustolta tutkimuksesta, jossa oltiin käsitelty sarkasmin ymmärtämistä. Sarkasmi voi olla vaikeasti ymmärrettävää ...

Luin tänään Nytin verkkosivustolta tutkimuksesta, jossa oltiin käsitelty sarkasmin ymmärtämistä. Sarkasmi voi olla vaikeasti ymmärrettävää ja tuloksena olikin, että ihmiset ymmärtävät interwebissä sarkasmia heikosti. ”Joukossa on ollut aina henkilöitä, joilla on hankaluuksia sarkasmin ymmärtämisessä”, väitöskirjaansa aiheesta tekevä Henrik Olkoniemi kertoo.

Sarkasmia voi olla vaikea ymmärtää siksi, että sarkasmi on aina liitännäinen muihin asioihin. On ymmärrettävä mihin liittyen ja kenen toimesta sarkastinen kommentti on sanottu. Äänenpaino ja ilmeet auttavat livetilanteessa, mutta kirjoitetussa kielessä sarkasmin viljelijän on luotettava lukijan taitoon ymmärtää teksti oikein.

Psykologiassa on tutkittu sarkasmia melko vähän, mutta Olkoniemen tutkimuksien mukaan kyky ymmärtää sarkasmia liittyisi työmuistin kapasiteettiin. ”Koska sarkasmiin liittyy aina konteksti, yksi mahdollinen selitys on, että nämä henkilöt pystyvät pitämään aiemmin lukemaansa paremmin mielessä”, Olkoniemi sanoo.

"Toinen mahdollinen selitys on työmuistin tuoma joustavuus: sarkasmi on aina pienoinen yllätys, joten työmuistirikkaat koehenkilöt pystyivät vaihtamaan lauseen kirjaimellisesta tulkinnasta nopeammin sarkastiseen".

”Sarkasmi on tehtävä, joka pitää ratkaista", sanoo Olkoniemi.

Ja siksi, SIKSI, luvassa on:

MAAAAAAAAAAMMAN SARKASMITESTI!

Oletteko valmiina? Hyvä, nyt aloitetaan:

Taso yksi:

Kari on dokannut viikon ja päästänyt tarpeet housuunsa. Mari näkee Karin ensimmäistä kertaa viikkoon:
Mari: "Vau, olen kyllä oikea onnen tyttö, kun sain kaltaisesi kunnon miehen rinnalleni!"

Oliko tämä sarkasmia?
Kyllä ( )
Ei ( )

Edelleen sama tilanne, edelleen tarpeet housuissa:
Mari: "Vau, oletpas sinä fressin näköinen ja tuoksuinen!"

Oliko tämä sarkasmia?
Kyllä ( )
Ei ( )

Taso kaksi:

Kaisa ei ole viikkoon tehnyt työpaikallaan töitä. On pyörinyt vain Facebookissa ja syönyt työkavereidensa eväät. Lisäksi hän on levitellyt perättömiä huhuja pomosta, sekä pilannut pikkujoulut.

Pomo: "Sinä kun Kaisa olet tuollainen ahkera ja reilu työntekijä, oikea yhteishengen nostattaja, niin haluaisitko vähän vaikka lisää palkkaa ja miksei vaikka ihan ylennyksen?"

Oliko tämä sarkasmia?
Kyllä ( )
Ei ( )

Taso kolme:

Jorma tulee töistä kotiin ja löytää koirankakkaa lattialta:

Jorma: "Mitä helvetin perkelettä?! Miksi sä kapinen piski olet paskonut minun lattialleni?"
Koira: "Anteeksi, yritin paskoa pöydälle, mutta en ylettynyt."

Oliko koira sarkastinen?
Kyllä ( )
Ei ( )
Nyt en oikein ymmärtänyt tämän pointtia – eiväthän koirat osaa puhua? ( )

Testi on nyt päättynyt. Oikeat vastaukset löydät kääntöpuolelta.

---

Läpäisitkö testin? Onnea! Sinulla mitä ilmeisemmin on hyvä työmuisti, sekä hauskempi elämä kuin keskivertokansalaisella, joten luultavasti elät myös vähän pidempään!

Menikö testi reisille? Tyssäsikö tuohon koirajuttuun? Pahoitteluni, testissä oli ihan varmana jokin virhe ja se on täysin väärässä. Olet varmasti silti kelpo tyyppi ja tosi älykäs ja hauska. Itse asiassa, saatat olla vähän kaikkia muita älykkäämpi, koska tiedät, etteivät koirat osaa puhua.


Ensimmäinen arkiruokapostaussarjan osa on täällä! Hurraa! Nirsoilupostauksen lopussa mainittu hernerouheella leivitetyt leipäjuusto...


Ensimmäinen arkiruokapostaussarjan osa on täällä! Hurraa!

Nirsoilupostauksen lopussa mainittu hernerouheella leivitetyt leipäjuustot herättivät mielenkiintoa ja niiden reseptiä on pyydelty, niin täällä blogissa, kuin Instagraminkin puolella. Tein taas viime viikolla paneroituja leipäjuustoja, joten se olkoon sarjan ensimmäinen resepti!

Leipäjuustojen kylkeen keitin jasminriisiä ja kokkailin nopean tomaatti-kermakastikkeen. Kastikkeen ohje myös siis tässä! Riisin ohjeen saa paketista. Löl.

Paneroidut leipäjuustot on ehkä maailman helpoimmat. Leipäjuusto leikataan mieleisiksi paloiksi, kostutetaan munaan ja pyöritellään nopeasti maustetussa hernerouheessa. Paistetaan ja syödään. Näm.

Kokkausaika: 30-40min.


Näillä määrillä syö meidän posse, eli kaksi aikuista ja kaksi pientä lasta, mutta määriä samassa suhteessa muuttamalla saat tehtyä teidän porukalle sopivan satsin.

Hernerouheella paneroidut leipäjuustot:
300-350 g leipäjuustoa
1 kanamuna (keltuainen hyvin sekoitettuna valkuaiseen)
1 dl hernerouhetta, johon sekoitetaan:
- 1/2 tl suolaa
- reilut rouhaisut pippuria
- 1/2 tl juustokuminaa

1. Pyyhi enimmät kosteudet leipäjuuston pinnasta pois ja leikkaa se sopivan kokoisiksi "pihveiksi".
2. Kasta leipäjuusto munaan, pyyhi lautasen reunaan kevyesti ylimääräiset tipat pois.
3. Pyörittele hernerouheseoksessa.
4. Paista kuumalla pannulla, koko pannun pohjan peittävässä oliiviöljyssä.

VINKKI nro. 1:
Paneroinnissa kannattaa toisella kädellä dipata leipäjuusto munaan ja eri kädellä pyöritellä hernerouheessa juustot. Näin välttyy ylimääräisiltä munilta hernerouheessa, eikä hernerouhe ala paakkuuntua kulhossa ennen aikojaan.

VINKKI nro. 2:
Pannu saa olla paistettaessa hyvin kuuma, jotta pinta saa väriä ja tulee rapsakaksi, mutta ettei leipäjuusto ala sulaa venyväksi kumiksi. Nämä on myös tosi helppo polttaa (kuten kuvasta alla näkee), joten tarkkana sen kanssa.


Tomaatti-kermakastike:
1 Sipuli
(+2 isoa valkosipulinkynttä, jos tykkää, ei oo pakko)
30 g voita
1/2 tl:
juustokuminaa
inkivääriä
pippuria
paprikajauhetta
kurkumaa
rakuunaa
suolaa oman suolamaun mukaan. More is more.
200 g hyvää tomaattimurskaa
1 rkl tomaattipyrettä
Inasen hunajaa tai sokeria
2 dl kermaa. Kuohu on ihanaa, mutta käy ruokakermakin.

1. Kuullota sipuli(t) voissa.
2. Lisää kaikki mausteen jo kuullotuksen aikana.
3. Lisää tomaattimurska ja -pyree, sekä hunaja/sokeri. Keittele hetki.
4. Lisää kerme ja keittele miedolla lämmöllä vähän kasaan.

VINKKI nro 3:
Työjärjestys: Leipäjuustojen leivitys, riisit keittymään, kastikkeen valmistus ja samalla kun kastike keittyy hiljalleen kasaan, leipäjuustojen paisto!


Näistä tulee oikein rouheapintaisia, mutta jos haluaa smoothimpaa setttiä, voi kokeilla myös hienorakenteisimmilla hernejauhoilla panerointia! Olen paneroinut leipäjuustoa myös seesaminsiemenillä ja ihan perinteisillä korppujauhoilla!

Tietoisku hernerouheesta:
–Palkovihannesten proteiinipitoisuus on reilusti suurempi kuin muilla vihanneksilla.
–Ihmiselle välttämätöntä aminohappoa, lysiiniä on paljon, kun taas viljojen proteiineissa lysiiniä on vähän.
–Proteiinia on porkkanaan verrattuna herneessä kahdeksankertainen määrä. Rasvaa vain vähän, mutta kuituja runsaasti.
–Herne toimii hyvänä B-ryhmän vitamiinien sekä A-, K- ja C-vitamiinien lähteenä. Kivennäisaineita löytyy runsaasti, etenkin kaliumia.
10 kommenttia

Tässä on Laura. Laura tykkää huulipunasta. Huulipuna korostaa Lauran parhaita piirteitä. Ja vie huomion pois Lauran...

Tässä on Laura.


Laura tykkää huulipunasta.



Huulipuna korostaa Lauran parhaita piirteitä.



Ja vie huomion pois Lauran toisista piirteistä.



Laura osti uuden huulipunan.



Laura mietti, voisiko Laura tehdä blogiin ensimmäisen meikkipostauksensa uudesta huulipunasta.



Laura päätti yrittää...





Se ei toiminut.

Laura ei tee enää meikkipostauksia.

8 kommenttia

Hah! Muistatteko, kun viime postauksessa kerroin, että vessaa ei jaksa koko ajan jynssätä, kun ei siellä kukan niin paljon vietä aikaa? Ma...

Hah! Muistatteko, kun viime postauksessa kerroin, että vessaa ei jaksa koko ajan jynssätä, kun ei siellä kukan niin paljon vietä aikaa? Maailmankaikkeus näki selvästi paikkansa tulleen ja pani näpäyttäen. Tuli katsokaas vietettyä vessassa viime vuorokausi niin tiiviisti, että tuli harvinaisen tutuksi jokainen lattiakaakeli ja vessanpöntön kulma.

Tiedä sitten, oisko se siellä vietetty aika ollut yhtään hauskempaa, vaikka wc-pönttö olisi kukkasilta haissutkin, mutta kieltämättä se lattialla makoilu olisi voinut olla inasen miellyttävämpää, jos siellä ei olisi ollut niin paljon muuta tavaraa edessä.

Esikoisen korokejakkara ei ole kovin hyvä tyyny, mutta vessapaperirullat taas olivat. Siinä yön pikkutunteina – miksi muuten vatsatauti iskee aina yöllä? – annoin myös erityisarvostusta vessamme lattialämmitykselle. Siinä horkkaisena, väsyneenä ja sisuskalut ulos tuottaneena lämmin lattia, jolla kölliä oli ihan viiden tähden hotellimukavuuksiin verrattavissa oleva juttu. Sikiöasennossa vaikertaminen on paljon mukavampaa, kun kaakelipatja on edes lämmin.

Noh, se siitä. Vuorokauden olin pois pelistä. Onneksi mieheni pystyi hoitamaan perheen ja minä sain olla eristyksissä muista. Kuunnella eri huoneesta leikkejä, mutta olla omissa oloissani. Sen enempään en olisi pystynytkään. Jokaiseen lihakseen sattui, vuorotellen paleli ja oli hiki ja sitten tietysti se varsinainen oire, josta en halua enää puhua. Koskaan. Nam. Eiku yök.


Kun sitten heräsi tähän torstaiaamuun terveenä, olin kuin uusi ihminen. Kaksi ja puoli kiloa kevyempi – hiukan hyvä kevätlaihis, hei! – ja arkea uudenlaisesti arvostava, kuin herätyksen saanut nainen. Siivosin koko vuorokauden edestä kodin lelukaaossotkut pois, viikkasin pyykit ja desinfioin vessan. Otin vitamiinit, join paljon vettä ja kävin suihkussa.

Siinä on muuten sellainen uuden alun tuntu. Tiedättekö, vähän sama tunne, kun synnytyksen jälkeen pääsee ensimmäistä kertaa suihkuun. Pesee hiukset, pukee puhtaat verkkokalsarit jalkaan ja kaivaa sairaalan kaapista uudet putkisukat. Raikkaalta tuoksuvana saa vauvan takaisin syliin ja syö välipalaa. Vähän se sama fiilis.

Ainoana erona, että ulos ei ole tullut vauva, vaan koko... öh, sielu? Niinku nestemäisenä. Mutta lihakset on yhtä hellinä, väittäisin.

Mutta uusi päivä, uusi alku. Nyt vaan toivotaan, että tämä oli vaikka joku ruokamyrkytys tai muuten vaan vain minuun iskenyt tauti. Muu perhe on vielä ihan terveenä, toivomme parasta myös jatkoon.

Vanhaa ystävääni Nina Simonea lainatakseni:

Linnut lentää korkeella, sä tiät milt must tuntuu
aurinko taivaalla, sä tiät milt must tuntuu
tuuli ihollani, sä tiät milt must tuntuu

on uus aamunkoi
uus päivä
uus elämä meitsille, jeah.

Ja must tuntuu hyvältä.




Oletteko huomanneet, että mitä enemmän muuttuvia tekijöitä lisätään yhtälöön, sitä vähemmän on kiinnittää voimavaroja sivuseikkoihin? Noh, o...

Oletteko huomanneet, että mitä enemmän muuttuvia tekijöitä lisätään yhtälöön, sitä vähemmän on kiinnittää voimavaroja sivuseikkoihin? Noh, olipas tämän nyt kovin kryptisesti sanottu. Tarkoitan, että mitä enemmän muuttuvia tekijöitä lisätään yhtälöön, sitä vähemmän on kiinnittää voimavaroja sivuseikkoihin. Noniin, se olikin selkeämpi jo!

Eli, siis. Minä olen sellainen tavarasiisti ihminen. Se tarkoittaa päässäni sitä, että en ehkä ole kovin innokas imuroija tai luuttuaja, mutta tavarat pitää aina olla paikoillaan. Tasot ja lattiat siisteinä ja sitä rataa.

Kunnes huomasin, että enpäs olekaan. Niin täsmällisesti. Enää.

Tulin katsokaas huomioineeksi, että toleranssini on kasvanut.

Jos ennen miehen kanssa yhteen muuttoa oli tottunut kaiken olevan juuri niin kuin itse oli jättänyt, miehen tultua taloon oli huomattava, että kaikki ovat... itse asiassa paljon siistimmin. Tuohon aikaan, tavatessamme, hän nimittäin oli minua säntillisempi siivoaja... Mutta ei siitä sen enempää. Takaisin asiaan.

Totuimme yhteiselossa aika samanlaiseen siisteysstandardiin. Vaikkei kumpaakaan kamalasti imuroinnit kiinnostaneetkaan enempää kuin pakon edessä, tavarat olivat aina omilla paikoillaan ja pinnat siisteinä ja pyyhittyinä.


Sitten kotiin muutti koira ja aika pian toinenkin. Yhtäkkiä jotkut koirien mukana tuomat seikat, joita emme ennen olisi sietäneet, olikin nyt ihan ok. Pentuaikoina sanomalehtiä ympäri lattioita ja sittemmin vähintään vinkuleluja ja luita vähän väliä jalan alla. Vähän hiekkaa sohvalla ja koiran kuivamuonaa kupin ympärillä – ihan perussettiä.

Ensimmäisen lapsen synnyttyä jouduimme ensimmäistä kertaa tekemään poikkeuksia sisustuksessa. Kaikki esineet eivät enää voineetkaan olla vanhoilla paikoillaan, ja valaisimet sekä rikkoutuvat koriste-esineet oli nostettava korkeammalle. Kotona oli nykyään lastentarvikkeiden lisäksi leluja, yksittäisiä sukkia ja tutteja joka nurkassa. Siellä täällä, sopivasti lapsiperhevivahdetta antamassa.

Aika pitkälle asti silti yhdenkin lapsen kanssa pystyi pitämään yllä entisen kaltaista siisteystasoa. Pikkuvauva-aikana varsinkin, mitä nyt väsymykseltään jaksoi siivota ja laitella.

Mutta mitä isommaksi ja liikkuvaisemmaksi lapsi kasvoi, sitä enemmän ja useammin tavarat alkoivat vaihtaa paikkaa. Juuri kun ehti siivota yhden asian, lapsi työsti jo seuraavaa kohdetta. Yhä useammin ja toistuvammin sai kerätä leluja takaisin koriin ja kirjoja takaisin hyllyyn. Iltaisin kaipasin haravaa, jolla saisi kaikki ympäri kämppää olleet lelut kerättyä helposti edes yhteen kasaan.

Puhumattakaan sitten syömään opettelevan lapsen aikaan saamasta sotkusta. Se töhnän ja möhnän määrä. Syöttötuoli, pöytä ja kaksi metriä niiden ympäristöstä...


Kun sitten yhtälöön lisättiin vielä toinen lapsi, joka niin ikään osaa nykyään jo liikkua, leikkiä ja syödä, muuttuvia tekijöitä alkaa olla niin paljon, että vaikka kuinka yrittäisi pitää jatkuvasti yllä perussiisteyttä – siivota jopa enemmän kuin koskaan aiemmin elämässä – vaatekasa tuolla, yksittäiset, eksyneet sukat siellä ja vähän kuivuneet ruokajämät täällä ovat ihan siistiin kotiin laskettavissa vielä. Kunhan iso kuva on suhteellisen siisti.

Jos ennen vanhaan sänky jätettiin petaamatta vain äärimmäisessä aamukiireessä, nykyään petaamaton sänky on niin perussettiä, että ehdin jo unohtaa millainen päiväpeite meillä on.

Divaanin alle menneet lelut ei siellä haittaa, koska eihän niitä edes näy. Kengät ovat pienessä eteisessä ihan tarpeeksi siististi, jos siitä mahtuu kulkemaan ja vessa... hah, no siellä ei kukaan vietä niin paljon aikaa, että sitä ehtisi jatkuvasti jynssätä.

Silmä tottuu ja sietokyky kasvaa. Pikkujutut eivät enää edes tartu silmään, kuten ennen.

Eli yksinkertaistettuna:



Jeps... Lähdenkin tästä nyt haravoimaan noita leluja. Heippa!


10 kommenttia

Hae

 

 

Ruokablogien kärki