Tietoa mainostajalle ›

Kaikki lasten vanhemmat tai lapsia koskaan hoitaneet tietävät sen autuaan tunteen, kun lapset nukahtavat. Sellaista hiljaisuutta ja rauhaa o...

Kaikki lasten vanhemmat tai lapsia koskaan hoitaneet tietävät sen autuaan tunteen, kun lapset nukahtavat. Sellaista hiljaisuutta ja rauhaa osaa arvostaa vasta, kun on ollut tekemisissä lasten kanssa. Siitä alkaa oma, katkeamaton aika, joka kestää kahdeksasta kahteentoista tuntia, vähän lapsista riippuen.

Sain aika väsähtäneen oloiset lapset suhteellisen ajoissa nukkumaan. Kuopuksen aika pian kasin jälkeen ja esikoisen ennen yhdeksää. Alkoi rauha. Se aika, jonka väitän pitävän vanhemmat järjissään pikkulapsiaikana. Ja myöhemminkin.

Meillä on jo parisen kuukautta nukuttu kokonaisia öitä. Kuopuksen siirtäminen isoveljen kanssa samaan huoneeseen auttoi ja öitä alettiin nukkua – satunnaisia herätyksiä lukuun ottamatta.


Hah, mainitsko joku satunnaiset herätykset?

Jäin lasten nukahdettua hillumaan ja yhtäkkiä huomasin kellon lähestyvän jo kahtatoista. Oho, mihin se aika meni? Se järjissäpysymisaika! Jotain tuli säädettyä tiskien ja interwebsin parissa, ja jokailtaiset Gilmoren tytötkin katsomatta, herran jumala.

Juuri, kun aioin tehdä lähtöä makkariin, kuopus parahti itkuun. Äh. Kait se äkkiä tuosta jatkaa uniaan, ajattelin läppäri kainalossa, Gilmoret mielessäni.

Kuinka väärässä olinkaan.

Kuulostelin hetken, menin rauhoittelemaan. Hyssyttelin ja paijasin. Vein jopa maitoa, josko lapsi olisi sillä saanut jatkettua uniaan. Mikään ei auttanut. Alkoi pian hokea "attuu, attuu" ja tarkensi pian "paa, paa".

Pää sattuu, tulkitsin.

Nouseekohan sille kuume? Vesirokkoa pukkaa?

Kuopus vaati päästä pois sängystä, ja kuin aamulla konsanaan, halusi itse kävellä huoneesta pois. "Itte, itte", toisteli määrätietoisesti.

Käpytteli olohuoneeseen, siitä keittiöön, juoksi makkariin ja oli kaikin puolin pikkuisen liian pirteä. Toisteli silti attuu:ta, joten päätin antaa särkylääkettä.

Arvatkaapa, sainko annettua?

Suppoja en siihen hätään löytänyt, joten yritin nestemäistä Panadolia – noup. Sitten tablettimaista, nesteeseen liukenevaa Pamol F:ää – noup.

Pudisteli päätään, piti suunsa visusti kiinni ja oli kuin riivattu. Ei todellakaan suostunut ottamaan särkylääkettä. Kieltäytyi jo tavallisesta maidostakin särkylääkkeen pelossa. Kysyessäni uudelleen särkeekö vielä pää, ilmoitti ison ei:n. Ylläri.

No, ei siinä. Otin tytön sohvalle viereeni ja ajattelin, että nukahdetaan siihen.

Arvatkaapa nukahdettiinko? – NOUP.


Pikkumuija alkoi taas ravata ympäri kämppää ja tällä kertaa etsi isiä. "ISII, ISII!" huuteli kovaan ääneen. Välillä pötkötti hetken vieressäni sängyssä, välillä sohvalla, sitten sängyssä, minuutin sylissä ja taas sängyssä. Kun ei ravannut huoneesta toiseen, yritti kaivella leluja esiin.

Kaksi tuntia siinä vierähti oikein mukavasti. Tuommosta vaahtosammutinta keskellä yötä ympäri kämppää takaa-ajaessa.

Ja sitten heräsikin isoveikka. Pöllämystyneenä ryömi ylös sängystään ja puolikiukkuisena tuli kyseenalaistamaan toimiamme. Että mitähän hittoa te muijat puuhaatte täällä keskellä yötä, kun jengi yrittää nukkua, hei.

Esikoinen oli tapansa mukaan helppo saada takaisin nukkumaan, hän kun vain käveli suoraan minun sänkyyni ja jatkoi uniaan.

Tai olisi jatkanut, ellei pikkusisko olis alkanut tökkiä sormella tämän naamaa ja hihitellä.

Pikkusiskon tötöilystä ärsyyntyneenä isoveli nakkeli niskojaan ja yritti suhista siskolleen hiljenemisen merkiksi. Tajuan häntä täysin, itseänikin vähän ketutti.

Kun tyttö oli aikansa heilunut ja siten ilmeisesti väsyttänyt itseään tarpeeksi, sain hänet viimein suostumaan takaisin omaan sänkyynsä ja jopa nukahtamaan sinne. Isoveli oli nukahtanut jo aikapäiviä, tai aikaminuutteja sitten.

Talossa oli viimein rauha ja kellon ollessa öbaut kaksi minäkin simahdin – ensimmäistä kertaa sinä yönä.

Ja niin taas kävi, kuten ennenkin: juuri nukahdettuani esikoinen tipahti sängystä.

Sinne niin mötkähti jonnekin. Töminä vain kuului. Vaikka olin hakenut sen hemmetin kaiteenkin – joka ei kyllä viimeksikään estänyt putoamista. Sen verran hyrrä jäbä. Jostain kaiteen vierestä ja jalkopään nurkasta livahti.

Pikkuiset lohdutukset taas siinä kohtaa ja vihdoin niille hartaasti odotetuille unille... KOLMEKSI JA PUOLEKSI TUNNIKSI, koska sittenhän tuo kuopus jo heräsikin. Kuuden pintaan.

Ja siinäpä ne, yöunet.

Ai että. Lapsiperheglamouria. Tämä se o sitä!

Lounaalla kuopus simahti kesken lusikallisen. Yhtäkkiän vaan otta pulpettiin tuosta nuin.

Jännä, vaikka niin hyvin oli nukkunut yöllä.

16 kommenttia

Kohtalon ivaa kenties, mutta kuinka sattuikin, että kun mieheni on pois, matkoilla, esikoisemme saa vesirokon. Noin viikon kestävä eristys m...

Kohtalon ivaa kenties, mutta kuinka sattuikin, että kun mieheni on pois, matkoilla, esikoisemme saa vesirokon. Noin viikon kestävä eristys muusta maailmasta on juuri erityisen viehättävää, kun sen saa tehdä yksin, ilman toista vanhempaa.

"Se on varmaan parantunut siihen mennessä, kun isi tulee takaisin", lausui mies varomattomasti kuulteni lapselle.

Tuo onnekas paskiainen. Pääsee pälkähästä, kuin ei koko vesirokkoa olisi ollutkaan. Uhkasin, että minä lähden matkoille, kun seuraavan kerran sairastetaan.
Tosin ensin myös mun pitäisi saada jokin työmatka ulkomaille. Ettei nyt ihan huvikseen tulisi lähdettyä. Mitään blogiyhteistöitä ulkomailla? I'm ready!

Ei väsytä.

Yleensä lasten ollessa kipeänä kaikki ovat vähän naatteja. Sohvalla lököily kirjoineen ja piirrettyineen tuntuvat hyvin luonnolliselta. Kellään ei ole ylimääräistä energiaa purettavaksi ja kaikki tyytyvät vain möllöttelyyn.

Nyt kuitenkin lapsi on ollut näppylöitä lukuun ottamatta oma reipas itsensä. Kuumetta tai muuta heikotusta ei ole tullut. Päinvastoin! On halunnut paijata ja hoitaa pikkusiskoaan, vaikka sisko on edelleen terve ja isoveli itse se potilas. 

Illalla poika ehkä ensimmäisen kerran vaikutti edes vähän kipeältä. Leikki maltillisesti omissa oloissaan ja jopa pötkötteli hetken paikallaan sohvalla. Kenties kutinasta johtuva huonosti nukuttu yö painoi sen verran.

Yllättävää silti, että tämä lapsi, joka yleensä aina ensimmäisenä herättyään alkaa mankua jonnekin lähtöä, ymmärsi heti ensimmäisestä päivästä lähtien, ettei nyt voida mennä mihinkään. Päivittäin esiintyvää "mennää, mennää" -laulua (joka jatkuu aina niin kauan kunnes pääsemme ovesta ulos – ja vielä pihallakin) ei kuultu ollenkaan.


Tulevasta vesirokkoeristyksestä valmiiksi masentuneena heittäydyin dramaattisesti sohvalle ennen miehen lähtöä ja paruin reissuyksinhuoltajuuttani itsesääliini kietoutuen: "En ehkä pääse edes käymään suihkussa viikkoon", marisin.

Tiedättehän, koska minähän olen uhri tässä koko vesirokkoepisodissa.

"No, sittenhän mulla onkin täällä oikea Aromipesä odottamassa, kun tulen takaisin", kuittasi aviomieheni nohevana.

Tuo humoristinen perkele. Mihin saa panna avioeropaperit vetämään?

1 kommentti

Ei liene sattumaa, että hetki ennen kuin Gilmoren tyttöjen paluusta tv-ruutuihin kerrottiin , Netflixiin paukahti kaikki aiemmat tuotantokau...

Ei liene sattumaa, että hetki ennen kuin Gilmoren tyttöjen paluusta tv-ruutuihin kerrottiin, Netflixiin paukahti kaikki aiemmat tuotantokaudet. Olen kuullut Gilmoren tytöt mainittavat useasti ja aina yhtä ylistävästi: Hauskaa, näppärää ja nopeaa dialogia.

Sarja on alkanut jo vuonna 2000, mutta minä olen onnistunut sen aina jotenkin väistämään. En ollut koskaan katsonut yhtään jaksoa.

Ennen kuin nyt, kun aloitin sarjan katsomisen alusta.

Heti ensimmäisenä silmiini pisti alkutekstit. Vaikka olen tosi nössö itsekin, en ehkä kestänyt alkutekstien nössöyttä. Jotenkin aivan liian onnellinen sunnuntaisarjameininki. Sellainen, että sitä on turvallista katsoa krapulassa peiton alla. Jotain, jota ei tarvitse pelätä ja kaikki ovat sopivan onnellisia.

En tiedä minä päivänä Gilmoren tyttöjä on esitetty, mutta vahva veikkaukseni on sunnuntai. Niin sen on täytynyt olla.

Seuraavaksi järkytyin siitä, että Gilmoren tytöt ovatkin äiti ja tytär, eikä jokin hupaisa sisarusjoukko. Olin aina kuvitellut sen niin. Kun pilottijaksossa Lorelai kertoi häntä iskeneelle klopille odottavansa tytärtään kahvilaan, luulin hänen vitsailleen.

Koko sarjalta lähti sekin hentoinen pohja, jonka olin sille keinotekoisesti luonut. Oli aloitettava täysin tyhjästä.

Lorelai ja Rory (eli Lorelai). Äiti ja tytär. Okei, näillä mennään.



Täytyy sanoa, että olisin todella halunnut nähdä tämän sarjan jo silloin, kun se alkoi. Silloin, kun itse olin juuri ja juuri 18. Uskon, että dialogi olisi kolissut minuun täysin, mutta nyt... Nyt vähän tökkii.

Haluaisin tykätä tosi, tosi paljon, mutta kaikki on liian söpöä. Ei tarpeeksi sarkastista, vähän muka-nasevaa, liian lällyä, jotenkin naiivia.

Kunnes Lorelain äiti astuu kuvaan.

Jotain niin hapanta. Lakonista, juuri sopivan piikikästä. Nauran ensimmäisen kerran.

Siitä ryhdistäytyneenä jatkan sarjan katselua. Alan lämmetä.

Dialogi on jo mieluisampaa, vaikka se paikoin edelleen söpöstelee kovasti. Nyt häiritsee enää vain Lorelain maneerit, hentoinen neuroottisuus, ysärit meikit ja voi herran jumala aikuinen ihminen: ne saparot!

Mutta sitten taas. Se oli 2000-lukua. Itsekin pidin saparoita. Ja niitä hiton valkoisia rajauksia. Huh.

Olen katsonut jo tusinan jaksoja. Eläydyn.

Tahdon rakastaa Lorelain miesystävää, Roryn opettajaa, Max Medinaa. Voi ei, miksei se Lorelai nyt vaan ala sitä. Voi, kun se on ihana.

Ai, mutta se Luke, kahvilanpitäjä, sehän on aivan lätkässä Lorelaihin! Eikä, voi kun sekin on ihana. Ja nyyh, vähänkö ihana se Rorynkin poikaystävä Dean. Kai ne on koko seitsemän kautta yhdessä, onhan?

Huomaan ajattelevani sarjaa muutoinkin kuin sitä katsoessani. Iltaisin tahdon vain sänkyyni läppärini kanssa ja sukeltaa Stars Hollow'n lempeään maailmaan. Pikkukaupunkiin, jossa on aikaa taistella juhlapäivän koristeista ja jossa mitään kissan kuolemaa pahempaa ei koskaan tapahdu. (Eihän?)

Juuri sopivaa iltaviihdettä herkälle sielulleni. Siihen on just hyvä nukahtaa.

Kuulin eilen Gilmoren tosifanilta, että homma vaan paranee seuraaville kausille mentäessä. Dialogi napakoituu ja Lorelain miehet vaan kuumenee. Voisiko olla parempaa? Muistakin hahmoista alkaa enemmän ja enemmän saada irti ja koko pikkukylän henki alkaa avautua paremmin.

En malta odottaa.

Olen koukussa.

26 kommenttia

Voisi vaikka pitkästä aikaa oikein kokkailla lounasta kotona! Jotain muutakin, kuin hätäistä salaattia tai pikaista pastaa. Aika paljon myös...

Voisi vaikka pitkästä aikaa oikein kokkailla lounasta kotona! Jotain muutakin, kuin hätäistä salaattia tai pikaista pastaa. Aika paljon myös tullut nautittua lounaat jossain lennossa, ulkona, mutta nyt voisi oikein repäistä ja tehdä taas itse! Uu, wokkia. Teen wokkia!

Laitanpa lapset hetkeksi jonkin puuhan pariin. Eivät sitten hillu tuossa jaloissa kuumien pannujen äärellä.

Noin. Toinen huoneessaan, toinen ruokapöydän ääreen tuhtaamaan. Eivät aloita tappelua, kun ovat eri tiloissa.

Pannut esiin ja... ai mutta hetkinen, eihän meillä ole mitään ruokaa. Täytyyhän täällä jotain olla! Katsotaas... Sipulia, valkosipulia, chiliä, nuudelia... jääkaapissa kalakastiketta... Kyllä näillä jotain saadaan aikaan!

Pilkotaan, paistetaan... ja voi hyvänen aika, lapsetkin niin nätisti tuossa. On ne kyllä sellaisia kullanmurusia. Nuudelit veteen, öljyä päälle.

Jahas, nyt tuo kuopus alkoi hermoilla jotain. Tahdotko jo pois?

Autetaanpa hänet pois syöttötuolistaan.

"Kohta on ruoka valmiina, lapset! Odottakaa ihan hetki vielä!" ilmoitan.

Voi, voi. Alkaa käydä vähän levottomaksi tuo tyttö. Älä nyt kiipeile sinne. Tulispa se nyt sieltä alas. Älä revi niitä sieltä. Kohta on ruoka valmiina. Pari minuuttia ja otan pois liedelt...

AAAAAARGHHH! ONKO SULLA KAKKAA KÄSISSÄ?

Älä koske mihinkään! Pysy ihan hetki paikallasi! Äiti ottaa nämä ruoat pois, ettei mene ylikyps... ÄLÄ NYT HIERO SITÄ! Odota! Äiti ihan kohta vaihtaa vaip...

Älä mene sinne, älä koske... Ei, ei, EEEEIIIIII! EI DIVAANIA!

Ja niin muistin, miksi ulkona syöminen on ihan kivaa.


Akuutin kakkatilanteen jälkeen kuitenkin jotain tapahtui. Jotain lähes taianomaista.

Kun koko tyttö oli pesty, ruoat ylikypsyneet ja esikoinenkin tullut huoneestaan seuraamaan jännittävää kakkanäytelmää, pyysin, josko isoveli voisi hakea jonkin kirjan ja näyttää sitä pikkusiskolle sillä aikaa, kun minä pelastan ne ruoat, mitä pelastettavissa oli ja katan pöydän.

Selin lapsille tätä selittäessä, samaan aikaan jo lautasia hakemassa, olin aivan varma esikoisen kieltäytymisestä. Vahvaa EN-vastausta odotellessa ehdin jo sekoittaa ylikypsät, mössööntyneet nuudelit wokkiin ja nakata pannun pesuun.

Sitten katsoin taaksepäin.

Esikoinen istui sohvalla, kuopus kyljessään kiinni. Sylissään Pupen iloinen sanakirja, josta esittelee isoveljen rauhallisella viisaudella porkkanan, ämpärin ja hiekkalaatikon kuvia. Sisko keskittyneen pohtivana veljensä vieressä sanoja tuumaillen.

Hymyilen. Ehkä tirautan pienen kyyneleen.


Emmää kestä. Tommosia ihania.


(Ruoka oli muuten pahaa. Jatkamme ulkolounaslinjalla. Ainaki loppukesän.)

6 kommenttia

Tai et ainakaan halunnut tietää. 1. Minulle ei sovi viljatuotteet. Suurina määrinä varsinkaan. Kun syön niitä monta päivää putkeen ja tyyl...

Tai et ainakaan halunnut tietää.

1. Minulle ei sovi viljatuotteet. Suurina määrinä varsinkaan. Kun syön niitä monta päivää putkeen ja tyyliin joka aterialla, alan piereskellä, vatsani turpoo, suuni tulee kipeäksi ja naamani lihoo noin 17 kiloa.

2. Minulla on pakkomielle lausua ihmisten Virtasta (haha, Virtsasta) ja Korhosta eksoottisemmat nimet korostetun... korostetuiksi. Niinku tahallaan vääntää jotain englantia niistä. Leinonen esim. Lei-nou-nen. Saati oikeasti eksoottiset nimet. Ihan jotain omiani väännän. Aina, helvetti.

3. Lisäksi muunnan kaikki sanat, jotka vaan muunnettavissa on, jotenkin kaksimieliseksi tai niinku just vaikka Virtsasiksi. Aivan kuin joku vanha, hikinen setä kossupullo takataskussa jossain kioskin kulmalla konsanaan. SAIRAAN hauskasti siis. Mutta minkäs teet. Sieluni on vanha, hikinen setä.

Ainiin, ja sananmuunnokset. Voi helvetin sananmuunnokset. Neki vielä. Aina pakko.

(Kipeä ukkeli.)


4. Kadehdin kaikkia, joilla on hyvä leukasiluetti. Itsehän näytän lähinnä kalkkunalta sivusta katsottuna. Onneksi en matkaa usein Ameriikkaan. Kiitospäivänä ois kauhee vienti.

5. En kestä murusia pöydällä. Lattioilla kyllä, pöydillä en hetkeäkään. Sängyssäkin vaikka, MUTTA EN JUMANKAUTA PÖYDILLÄ.

HA-HAA, melkoinen antikliimaksi, eikö! Mutta ei mulla nyt muuta ollu tähän hätään.

Paitsi että mun hanuri kutiaa just nyt iha helevetisti, ku siinä on joku neljätoista hyttysenpistoa.

THANK YOU AND GOOD NIGHT!

Laatubloggausta jo vuodesta 2013.

2 kommenttia

Sanottakoon nyt heti alussa, että mitään virallista onnellisuustilastoa en Ahvenanmaasta tiedä. Mutta mitä nyt yhden vuorokauden empiiri...


Sanottakoon nyt heti alussa, että mitään virallista onnellisuustilastoa en Ahvenanmaasta tiedä. Mutta mitä nyt yhden vuorokauden empiirisellä tutkimuksella tuli havaittua, Ahvenanmaalla, tai ainakin Maarianhaminassa kaikki ovat kamalan onnellisia.

Heti laivasta ulos astuttuamme se selvisi: Tässä maakunnassa on Suomen, ehkä koko maailman ystävällisemmät ihmiset.

Kaikki kohtaamamme henkilöt terminaalityöntekijöistä taksikuskeihin olivat leppoisia. Vastaantulijat säyseitä ja majatalon isännät hyväntahtoisia. Kaikki jotenkin niin paljon lempeämpää. Jäätelöannokset päätä suurempia ja pannukakut kolme kertaa mantereemme pannukakkuja kuohkeampia. Jos ymmärrätte mitä tarkoitan.

Yksikään kesätyöntekijä ei ollut nuiva, eikä yksikään asiakaspalvelija tökerö.

Suomellakin pärjäsi, vaikka alueen ihmisistä 88 prosenttia puhuu äidinkielenään ruotsia. Me aloitimme jutustelut ruotsiksi, mutta pian, kuin ohimennen ja lennosta kieli vaihtui suomeksi henkilökunnan kuullessa keskinäisen kielemme.

Kaikki vaikuttivat olevan meidän puolellamme. Tiedättekö? Kun tulee vaan sellainen lämpimän pörröinen olo, että me ollaan tässä yhdessä. Yhteisellä asialla, samassa veneessä, kuten meillä saariston lapsina tupattiin sanoa.


Esimerkiksi silloin, kun majoituksia oltiin vahingossa varattu kaksi, vaikka yksi olisi riittänyt, eikä majatalon isäntä ollut rahanahne ja vaatinut meitä maksamaan kahdesta, vaikka hänellä kaikki oikeus siihen olisi ollut.

Sen sijaan lupasi, että kun he saavat ylimääräisen huoneemme myytyä, vältymme maksulta. Tulikin sitten heti aamulla voitonriemuisena fistpumpein ilmoittamaan, että he saivat huoneen myytyä ja me saamme pitää rahamme.

Tai, kun taksikuski jännitti Valeäidin kanssa, onkohan satamassa tavaransäilytystä matkalaukuille ja asian varmistuttua oli vallan tuplapeukuin iloisena fiiliksessä mukana.

Tai, kun koko rytmiryhmän noin metriset päättivät heittää nopean, mutta äänekkään pianokeikan ravintolassa ja kun kaksi semisti väsähtänyttä mutsia eivät edes huomanneet keikan alkaneen, koska... noh, ovat aika tottuneita älämölöön, eikä silti kukaan ravintolan asiakkaista tai henkilökunnasta pahastunut pikku concertosta.


Tai, kun missään, missä pulppuileva potkulautajengimme liikkui, ei kukaan koskaan katsonut pahalla tai nyrpistellyt iloisille (välillä vähemmänkin) lapsille. Päinvastoin: hymyili ja jutteli, jeesasi ja naureskeli.

Tai, kun jätskikioskilla säädin kahden lapsen jäätelötilauksen kanssa tilaten kaiken maailman ylimääräisiä kippoja ja tötteröitä yhtä annosta kohti, ja jokaiseen erikoispyyntööni vastaus on iloinen "passaa!".

Tai, kun esikoiseni heitti kahvilassa vahingossa sohvatyynyn kahden nuorenmiehen päälle ja toisen kahvit kaatui pöydälle, mutta ainoa reaktio oli huoleton "ei se mitään". 

Tarjouduin tietysti hyvittelemään tai ostamaan edes uuden kahvin, mutta koska Maarianhaminassa oltiin, santsikuppikin oli ilmainen. Totta kai.


Sitä tuppaa aina olemaan sellaisella varsinaisuomalaisella (?) nöyryydellä liikenteessä, varsinkin lasten kanssa, että kun sitten kaikkialla saakin kokea vain positiivisia kohtaamisia, alkaa oikeasti mieleen hiipiä ajatus, että ehkä Ahvenanmaa vaan on paikka, jossa ihmiset ovat maailman onnellisimpia.

Ei tarvitse sillä lailla tehdä muiden elämästä hankalampaa, kun oma elämä on hyvää. Ei tarvitse olla inhottava tai nuiva, kun omakaan elämä ei ole inhottavaa ja nuivaa?

En minä tiedä, mutta jokin taika siinä paikassa on.


Suosittelenkin kaikille kesäretkeä Maarianhaminaan. Ihan vaan vaikka päiväksi. Turusta pääsi kätevästi aamulaivalla sinne ja seuraavana päivänä iltapäivällä laivalla takaisin. Kaiken kaikkiaan matka oli puolitoista vuorokautta, ja se tuntui juuri passelilta piipahdukselta.

Mikäli Ahvenanmaata haluaa oikein kierrellä ja nähdä, vuorokauden perillä olo on kuitenkin liian lyhyt. Ensi kerralla voisikin viimein toteuttaa sen pyöräretken. Etenkin nyt, kun mesta on hyväksi havaittu.

Vaikka Ahvenanmaa Suomeen kuuluukin, tuntui se silti piristävältä matkalta ulkomaille. Laivamatkat kaikki.

Tai ellei ulkomaille, niin vähintään johonkin Mikä-Mikä-Maahan.

Sen verran onnellista sakkia olivat he.

1 kommentti

Törmäileviä, kännykkää tuijottavia, auton alle jääviä ihmisiä. Holtitonta vaellusta. Ruumiita, jokeen tippumisia ja joukkohysteriaa. Ei oo...

Törmäileviä, kännykkää tuijottavia, auton alle jääviä ihmisiä. Holtitonta vaellusta. Ruumiita, jokeen tippumisia ja joukkohysteriaa.

Ei oo näkyny.

Mutta yks jos toinenkin vanhempi lastensa kanssa, muutamat japanilaiset, satunnaisia juoksutrikoisia naisia, sekä kasa jonneja ja jonnettaria kyllä.

Ihan turvallisesti liikennettä seuraten ja eteensä katsoen.

"Mää näin, kun jotku jonnet meni tien yli ja tuijottivat vain kännyköihinsä. Ne pelas varmaan sitä peliä", kertoi joku eilen.

Koska ikinä ennen jonnet tai koko Suomi ei ole tuijottaneet kännyköihinsä.



Aina kun jotain massoja liikuttavaa tapahtuu, nousee myös kasa vastaääniä. Oli se sitten Vain elämää, Keekki, joulu tai Ikea, jos siitä tykätään paljon, sitä on vähän myös vihattava.

Netissä jaetaan huolestuneita uutisia kuolleista Pokémon-metsästäjistä ja puskassa odottavista pedareista. Huijareista ja liikenneonnettomuuksista. Vaarallista ja kamalaa.

Ne, jotka eivät ole edes sovellusta avanneet, jakavat linkkejä tohkeissaan: Kattokaa ny, vaarallista on!

Keltainen lehdistö herkuttelee klikkiotsikoillaan, koska mikäs sen tuottavampaa, kuin pönkittää heittareiden ja huolestujien ajatuksia ja asenteita entisestään. Ne ainakin jakavat niitä otsikoita eteenpäin.

Ja kyse on kuitenkin vain kännykkäsovelluksesta, joka saa ihmiset laittamaan lenkkarit jalkaan ja lähtemään ulkoilemaan.

Aivan järkyttävää.


No minäpä kun olen harjoittanut noita avoimuuslasieni (minkä?!) käyttöä, niin latasin pelin puhelimeeni. Iiihan vaan sillä lailla tutkimusmielessä. Että pitäähän siihen tutustua, sillä ilmiönähän se tulee jäämään mieleen. Aivan varmasti.

Ekana päivänä oli ihan hemmetin tylsää, kun Pokéja ei vaan näkynyt, vaikka kuinka pyörin ja hääräsin. "Mua hävettää kulkee sun kaa", sanoi mieheni.

Eilen, kun lähdettiin aamulenkille lasten kanssa, puhelin värisi alvariinsa. Pokémoneja vain tupsahteli joka nurkalle. Kunhan keräili talteen.

Ja niin latasi mieskin pelin itselleen. Oli työpaikan edestä poiminut pari: Drowzeen ja Psyduckin.

Siinäs näki.

Vinkki muuten: Ei sitä ruutua tarvitse tuijottaa, siten vaarallisesti. Antaa sen olla taskussa auki ja se kyllä pippailee ja värisee, kun Pokémoneja tai Pokéstoppeja on hollilla.

Eilen illalla nappasin sängystäni kaksitoista (12!) Pokémonia. Sinänsä hauskaa, että pelin ajatus on saada ihmiset liikkeelle, ja siinä minä, sipsejä syövä emakko pyydystin Pokéja sängystäni. Enkä liikauttanut eväänikään. Vähän vain etusormeani.

Mutta minkäs mahdan. Kauhee tunku sänkyyni. Enkä ihmettele – sipsejä ja kaikkee.


Yksi oli kyllä, mitä en meinannu saada millään sänkyyni. Yksi hyvin, hyvin harvinainen Pokaman. Sellainen oululaislähtöinen, noin 85-kiloinen ja 185 cm pitkä. Supervoimana leppoisa asenne ja ystävällisyys. Aika harvinainen, ehkä jonkun tuhannen CP:n Poka.

Läppäriä vaan tuijotti iltahämärässä, eikä reagoinut mihinkään palloihin, mitä heittelin häntä kohti. Jäi se sitte keräämättä.

Tämä ilmiöhän luultavasti menee niin, että viikon päästä kaikki hype on jo rauhoittunut. Kolmen viikon päästä sitä ei pelaa kuin tosifanit ja parin kuukauden päästä on jo keksitty uusi vihattava ilmiö.

Vähän niin kuin minulla ja miehelläni nuorena se geokätköily.

Siihen aikaan ei ollut kännyköissä gepsiä, niin ostettiin ihan varta vasten sellainen geokätköilylaite. Käytiin joku kaksi kertaa kätköilemässä, kunnes kyllästyttiin.

Käy tai ei, jos jokin asia saa tämän kansan liikkeelle, harrastamaan yhdessä perheiden kanssa ja innostumaan jostain – vaikka vain viikoksikin –, ei se ehkä kaikkea sitä silmien pyörittelyä ansaitse?

Ei kaikki voi olla aina tyhmää.

2 kommenttia

"Hei, lähetkö lasten kaa Maarianhaminaan?" "Joo, vois lähtee!" Ja niin oli Hanne thö  Valeäiti houkutellut meidät...

"Hei, lähetkö lasten kaa Maarianhaminaan?"

"Joo, vois lähtee!"

Ja niin oli Hanne thö Valeäiti houkutellut meidät mukaan. Kuten voimme nähdä, valtavaa houkuttelua se toden totta vaatikin. Olen niin helppo.

Tuumasta toimeen sitten vaan ja Facebookin messengerin välityksellä matkaa sumplimaan.

Matkat laivoilla, majapaikat, otetaanko autoa, eikö oteta, riittääkö lapsille potkulaudat kohteessa ja niin edelleen.

"Et kai sää mitää pyörähommia ollu aatellu?

"NO EN!"

Jes. Samalla aaltopituudella.


Pyöräillen olen haaveillut Ahvenanmaata kiertäväni, mutta ei hemmetti sentään ilman perheen toista aikuista. Joka siis olisi se lapsia kuljettava osapuoli, totta kai. VAIKKA toki rautaiset reidet omaankin.

Hanne myös on pyöräretkestä haaveillut, mutta hänkin mieluummin siten, että Insinööri olisi mukana. Ehkä siksi, että niillä on se hieno sähköavusteinen hippipyörä ja sitä kuljettaakseen tulee olla insinööri tai jotain?

En siis ole kateellinen, eeen. On tuo meidänkin peräkärry ihan kiva. Pikkasen ylämäkeä, niin meinaa alkaa valua koko kuljetus taaksepäin. MUTTA SIIS EN OLE KATEELLINEN.

Noniin. Reissuun!

Melkoinen säätöhän siinä on, kun kaksi äitiä ja neljä lasta lähtevät – ja vielä näin ex tempore –, mutta onneksi saatiin kaikki onnistumaan ja matkat majoituksineen on nyt varattu!

Hahha, sanoinko "saatiin"?

Siis Hanne sai. Itsehän kirjoitin eilistä postausta samalla ja vastailin ok:ta ja joo:ta Hannen tsätteihin. Välillä jopa huutomerkein, etten olisi vaikuttanut liian lakoniselta.


Ehkä paras tapa suunnitella matkaa tuollainen. Aion niin palkata hänet suunnittelemaan kaikki matkani tästedes. Tommonen elämäntapakoordinaattori. Viuh vauh ja kaikki on hoidossa. Lopuksi laittoi vain tilinumeron, johon maksan matkat. Ihan unelmavaimomatskuu tommonen muija.

Nyt tiedän, miltä miehestäni täytyy tuntua elo minun kanssani.

Ihan 5/5.

Matkoille suuntamme siis torstaina ja ihan yhden yön reissulle. "Riittääkse?" kysyi Hanne. Hahha, hän ei selvästi ole ollut meidän kanssamme vielä reissussa. "RIITTÄÄ", vastasin.

Lähdemme laivalla ja palaamme sillä. Melko yllättävä veto. Laivamatkaa kertyy suuntaansa noin viisi tuntia, mikä on juuri sopiva rössyily- ja syömisaika paatissa. Perillä ehdimme olla vuorokauden, jonka aikana emme aio kiertää mitään pakollista, vaan nauttia tunnelmasta.

Oikeasti siis stressata karkailevia lapsia (minun) ja yrittää rauhoittaa sekoilevia ja liian väsyneitä äkäpusseja (minun).

"Eihän sinne mitään passeja tai niinku jotain henkkareita tarvita?" kysyin aviomieheltäni. Olisitte nähneet sen ilmeen.

Tiedän, tiedän, että Maarianhamina on Suomea, mutta ajattelin, että kun sillä samalla laivalla pääsisi myös ulkomaille, että pitääkö lapsilla olla jotkut henkkarit mukana... ei vissiin.


Meillä ei ole enää tuplarattaita, mutta lainasin varmuuden vuoksi naapurin Phil&Tedsejä, ja nyt, kun tänään kävimme lasten kanssa niillä koeajolla, niin tiedättekö sen, kun tajuaa yhtäkkiä, kuinka paljon onkaan menettänyt elämässä ja mistä kaikesta onkaan jäänyt paitsi!

Miksi en ostanut tuollaisia? Miksi? Ja minulle niitä vielä tarjottimella tarjottiin ennen kuopuksen syntymää, kun – sattumaa ehkä – Valeäiti-Hannen kanssa niistä kauppoja aikanaan hierottiin.

En sitten tarttunut tarjoukseen, kun yhtäkkiä keksin haluavani erilaiset. Kadun sitä syvästi. Hitto, miten helppoa niillä on mennä! Mutta ei siitä sen enempää.

Paitsi että aion kyllä nyt ottaa koko rahalla takaisin menetykseni ja rullata koko Ahvenanmaan läpi ja ympäri niillä. Näyttää Phil&Tedsille, mistä he jäivät paitsi!

Potkulauta varmaan otetaan esikoiselle mukaan – tosin sellainen pitää ostaa ensin. On ollut jo pitkään ostoslistalla. Meillä on sellainen kymmenen vuotta vanha nitkula, millä on huono edetä.

Vinkkejä hyvistä, kestävistä ja tuollaista yli kakskytkilosta kantavista potkuloista?

Ekat kuvat ovat muuten kolmen vuoden takaa Kustavista. 
Kustavi, Ahvenanmaa – tomato, potato.
7 kommenttia

Aina ei vaan voi mennä hyvin. Niin hyvin, kuin tässä onkin jo  vuosikausia  mennyt, mutta tällä viikolla ei niin hyvin. Tällä kertaa tosin...

Aina ei vaan voi mennä hyvin. Niin hyvin, kuin tässä onkin jo vuosikausia mennyt, mutta tällä viikolla ei niin hyvin.

Tällä kertaa tosin aviomiehelläni.



Äkkiseltään, kun näitä kuvia katsoo, voisi kuvitella, että ne liittyvät jotenkin toisiinsa.

Vaan ei. Ne ovat kaikki erillisiä tapahtumia.

Tämän epäonnen miehen vihollisia ei ainoastaan ollut liikenne, vaan myös hiukan työt ja elintarvikkeet.

Kuulostaa vaaralliselta, eikö?

Kerrataanpa vähän tapahtumia.

"Kaikki alkoi tiistaina, kun olin siellä Helsingissä. Silloin se metallitanko lävisti Länsiväylällä yhtäkkiä mun autonrenkaan ja meni takalokarista läpi. Oli vähän semmosta säätöä sitten siinä, mutta semmosta sattuu." 

Metallitankoja tiellä? Semmosta sattuu.

Jatketaan.

"Sitten torstaina, kun oltiin Naantalissa, niin esikoisella putosi se jätskipallo maahan ja samaan aikaa mullakin putosi jätski maahan. 

No ei siinä, mutta kun se kahvi tipahti samassa rytäkässä kuopuksen rattaisiin, oli vähän tilanne päällä. Onneksi se ystävällinen vanhempi nainen tuli auttamaan, kun olin yksin lasten kanssa, niin saatiin äkkiä autettua kuopusta. 

Onneksi ei käynyt pahemmin siinä.

Perjantaina sitten se indonesialainen, Suomessa lomamatkalla ollut perhe tuli varta vasten Turkuun mulle kuvattavaksi, niin kuinka ollakaan just silloin sattui olemaan viikon ainoa sadepäivä! Heh, heh, oli vähän vaikiaa kuvata ulkona, mutta saatiin neki sitte lopulta kuvattua.

Eilen jätin vielä avaimet toimistoon sisälle keskellä yöllä ja oli pakko lähteä hakemaan työkaverilta avaimet, että saan hälärit päälle." 

Noni, johan siinä sitt...

"NII ja torstaiyönä oli se kolari! Kun se joku tyyppi kääntyi risteyksessä mun eteeni ja rysäytti pahki. Sen autolle kävi aika pahasti, minunkin vähän, mutta kellekään ei siinäkään onneksi sattunut mitään.

Ai mutta näytinkö jo mun päätä? Aika iso jälki. Päätäkin vähän särkee. Joo, nousin eilen autosta ja osuin päällä liikennemerkkiin."

Kaksi tieliikenneonnettomuutta viikon sisään, mutta hän loukkaa itsensä parkkipaikalla, liikennemerkkiin.

Nevöfoget.

Alkaiskohan tämä viikko olla kohta jo pulkassa?

"Oli aika helevetin paska viikko", tuumasi hän.

Älä helvetti.


Ja olihan tuossa se meidän hälytyskin Turun linnassa, mutta ei se vedä vertoja miehen viikolle. Mikään mun sattumuksista ei ehkä ikinä enää tule vetämään.

Että kiitos maanantai 11.7. - lauantai 16.7.

Oletan, ettei tänään enää satu mitään. Eihän?

EIHÄN?

2 kommenttia

Se on kyllä aina niin miellyttävää saada Satamon perhe jonnekin vierailulle. Varsinkin, jos paikassa on jotain herkkää, herkästi rikk...


Se on kyllä aina niin miellyttävää saada Satamon perhe jonnekin vierailulle. Varsinkin, jos paikassa on jotain herkkää, herkästi rikkoutuvaa, tai muuten vaan sellaisia "museojalkoja" vaativia paikkoja.

Mutta ei mennä siihen vielä.

Kaikkihan tietävät, että minä olen Turun kuningatar. Näin vaatimattomasti minut joku (minä) tittelöi, enkä minä nyt pahitteeksi siitä pannut. Onkin ollut aina jotenkin sellainen kuninkaallinen olo.

Mutta Turku on saanut myös uuden hallitsijan! Mukavaa, sillä täällä ylhäisyydessäni olikin vähän yksinäistä.

Saanko esitellä, poikani Burger King:


Kun kerroin lapsille, että lähdemme joka kesäiselle retkellemme Turun linnaan, esikoinen tiesi heti, mitä hän pukisi päälleen: Vaaleanpunaisen tutun, sekä pahvisen Burger King -kruununsa.

Ei muuta.

Sain kuitenkin suostuteltua lapselle farkut ja t-paidan, mutta kruunusta ei enää voinut tinkiä. Ymmärtäähän sen. Mistä ne muuten olisivat voineet tunnistaa kuninkaansa?

Noh, tilukset tuli tsekattua ja valtakunnassa kaikki hyvin.

Paitsi, että ei ihan. Yhtäkkiä linnan paksuseinäisen kulman takaa lipui sellainen vakavakatseinen huivitettu keskiajan nainen. Vähän kuin se Game of Thoresin shame-hahmo, jos tiedätte mitä tarkoitan.


Olin juuri kehottanut lapsia kulkemaan pikkuisen nätimmin, ei juosten, sillä meillä ei ole kiire mihinkään ja varovasti ja ja ja, kun keskiaikahahmo kertoi juoksemisen saattavan aiheuttaa hälytyksen linnassa.

"Noniin, lapset, kuulitteko. Ei saa juosta enää yhtään, voi tulla hälytys."

Eiku ihan oikeesti, se ei ollut mikään pelottelu.

"Näin juuri vartijan juoksevan täysillä tänne", sanoi keskiaikainen nainen.

Olimme aiheuttaneet kolikkohuoneessa hälytyksen. Maan töminä aktivoi sen. Vitriinit reagoivat, sillä esikoinen juoksi niin onnellisena vitriinistä vitriinille kiiltävien kolikoiden lumossa. Ihme harakka sekin.

Emme kuitenkaan joutuneet pidätetyksi tai mitään. Ei ollut ensimmäinen kerta, sanoivat. Tosin vankityrmässä ja jalkapuussa kävimme – ihan varmuuden vuoksi.

Mutta kuten sanottua, on aina mukava saada yksi meidän perhe vierailulle. Seuraavaksi voimmekin ehkä käydä sytyttämässä tuon ainoan Turun palosta (1827) jääneen alueen, Käsityöläismuseon, tuleen.



Tuliaiskaupasta ostimme kaikkein kiiltävimmän kruunun. Ihanan mukavan ja pehmeän. Vain kuopukselle tosin kelpasi sellainen. Olisin ostanut molemmille, mutta esikoisen mielestä Burger Kingin pahvinen on aivan hyvä edelleen.

Joku roti nyt, äiti.

Lue myös vierailustamme Kasvitieteelliseen puutarhaan, sekä siitä, kuinka voit varmistua, onko kotisi lapsenkestävä!

6 kommenttia

Juuri tulleen tiedon mukaan ruoka ei sittenkään kasva Citymarketissa. Aikaisemmin on uskottu, että niin parsakaalit kuin tomaatitkin synty...

Juuri tulleen tiedon mukaan ruoka ei sittenkään kasva Citymarketissa.

Aikaisemmin on uskottu, että niin parsakaalit kuin tomaatitkin syntyvät valmiiksi muoveissa, jollaisissa me tavan kansalaiset ne olemme tottuneet näkemään.

Nyt uusien tutkimusten valossa kyseinen uskomus on kumottu ja on saatu todistettua, että ruoalla, etenkin kasviksilla, saattaa sittenkin olla jotain tekemistä mullan kanssa. Villeimmät arvaukset väittävätkin, että ruoka voisi alussa olla vain pieni siemen, joka muhii tovin mullassa ennen kuin näyttäytyy ihmiselle.

– Vähän se kyllä järkytti alussa. Tieto siitä, että minun syömäni ruoka on ollut mullassa. Sama kuin tiputtaisi ruoan maahan ja söisi sen siitä, kuin ei mitään olisi tapahtunutkaan. Niin barbaarimaista, Citymarketin juustohyllyltä tavoitettu perheenäiti Laura Satamo tuhahtaa.

Pahimmissa tapauksissa ruoka on saattanut olla tekemisissä myös ötököiden kanssa. Kärpäset, madot ja jopa etanat ovat voineet kävellä ruoan päällä ja jotkut härskeimmät ovat voineet jopa maistaa sitä. Varsinkin luomutuotteissa, joita Laura Satamokin tahtoo uskotella aina ostavansa, tavataan usein eläimiä natustelemassa.

– No hyi hitto! Ai että minä ja joku mato oltaisiin syöty samaa ruokaa! Ei käy päinsä! Lopetan heti syömisen. Tässä mitään eläimiä olla. Minun isoisäni ei taistellut sodassa, jotta minä voisin syödä samaa ruokaa joidenkin hyönteisten kanssa. Täysin luonnotonta!
***


Käytiin eilen kaverin kasvimaalla ruoanlaittohommissa. Tai siis minä kuvasin ja kaveri laittoi. Tiedän, etten nyt ole varsinaisesti mikään viherpeukalo, mutta se "katso Laura, kasvikset kasvaa mullassa" -homma oli nyt pikkasen aliarvioivaa. Kai mää nyt tiedän, että ne mullassa kasvaa.

Mutta mites ne vihannekset niissä kauppojen altaissa? Onko ne jotain talven satoa, ku ne on niin jäässä?

4 kommenttia

Tässä on meidän uusi lipastomme. Se on noin sata vuotta vanha. Se tuli meille eilen. Sanokaa sille päivää. Noin, hyvä. Kun heti inno...


Tässä on meidän uusi lipastomme. Se on noin sata vuotta vanha. Se tuli meille eilen. Sanokaa sille päivää. Noin, hyvä.

Kun heti innokkaina pikku sisustajina aloimme raivata tilaa uudelle lipastolle, tyhjätä vanhaa lipastoa ja täyttää uutta lipastoa, vastaamme lipui käsittämättömän mielenkiintoisia mielenkiintoisia asioita. Tiedättehän, kun jotkin uskomattomat helmet vain pääsevät unohtumaan ja vuosia myöhemmin ne palaavat sinua ilahduttamaan. Niin kaunista, että siitä pitäisi tehdä laulu.

Jaa, kappas, tuolla lukikin mielenkiintoisia tuplasti. Noh, olkoot, olivat  ne sen verran mielenkiintoisia.


Vihreät kuulat


Saimme tämän rasian Vihreitä kuulia ystävältämme häidemme jälkeen. Toivotuksena, että kestäköön avioliittomme niin kauan, kuin tämä rasia Vihreitä kuulia. Eli ikuisesti, sillä Vihreät kuulat ei koskaan tulisi syödyksi.

Kukaan tässä maailmassa ei pidä niistä.


Pysäytä paha setä


Kappas! Kim Jong-ilhän se siinä! Minä ostin nämä kortit aikanaan Amnestyltä tukeakseni heidän työtänsä pahisten syöksemisestä vallasta. Olen tiennyt, että Amnestyllä on valtaa, mutta että näin paljon: Kim Jong-il kuoli pian kortin ostamiseni jälkeen. 

ETTÄ VAROKAA VAAN MITÄ KORTTEJA VIELÄ TULENKAAN OSTAMAAN.


Aleksis Kiven kuolinmökki


Minä en tiedä, miksi kaikista maailman koulutauluista olen ostanut juuri tämän, kuvan Aleksis Kiven kuolinmökistä. Ei, ei. Ei syntymäkotia, ei lapsuudenkotia, vaan kuolinmökki. Kuolin mökkiin. Voisiko olla ankeampaa?

Panin sen takaisin lipaston taakse. Kuolkoot sinne.


Rahaa


Kaiuttimestamme löytyi rahaa. Kiitos lapset.


Avaamaton Eniten vituttaa kaikki -kalenteri


"Vitutuskalenteri tuo pöytään aamun paskimmat puheenaiheet, vituttavimmat ihmiset ja typerimmät ilmiöt. -- Jos ei itse keksi sopivaa nillittämisen aihetta Pasa ja Atpo keksivät."

Ilmeisesti 2015 on vituttanut ihan tarpeeksi kaikki, sillä Eniten vituttaa kaikki 2015 -kalenteri on edelleen avaamatta. 

Vituttaa vähän kyllä ettei tullut avattua.


Ja viimisimpänä, mutta vähäisimpänä:

Tauski


Tämä ei varsinaisesti löytynyt meidän laatikosta, vaan sieltä vanhan tavaran liikkeestä, josta lipaston ostin, mutta tätä ei voi ihan noin vain ohittaa. 

Tauski Peltonen! Bailaamaan! Tee mitä sydän sanoo! 

Ei minun tarvitse tähän mitään lisätä. Se on täydellinen näin. 

Paitsi että kaikkihan tietää, mitä Tauskin sydän sanoo, eikä se ole nättiä jälkeä.


Noin! Kylläpä oli mukavaa. 

Seuraavaksi saatan avata teille, mitä löysin vaatekaapistani tai vaikkapa roskiksesta!

9 kommenttia

Kaikkeni antaneena. Vähän jokaiselta keikalta myöhästyneenä, 100 000 muun ihmisen kanssa hiekassa haahuilleena, liian ...


Kaikkeni antaneena. Vähän jokaiselta keikalta myöhästyneenä, 100 000 muun ihmisen kanssa hiekassa haahuilleena, liian vähän nukkuneena, ohilipuville ruotsinlaivoille vilkuttaneena, pikkuisen ehkä pissiä housuun nauraneena, jalkani tomuiseksi tallanneena, viinini juoneena.

Olen täysin loppu.

Siinä on aina jotain yhtä suurta juhlan tuntua, kun se lähestyy. Jos sinne ei ole menossa, tuntuu että jää jotenkin kaikesta paitsi. Se kuuluu kesään, sanokaa mitä sanotte. Meidän turkulaisten oma, ikuisuuden järjestetty Ruisrock.

Aa, bändejä? Niin, niitäkin tuli katsottua. Ei välttämättä omia idoleitani, mutta hitto vie, uusia tuttavuuksia ja iloisia yllätyksiä.

Uskomatonta, että koko festarin – tai sen mitä minä siellä näin – kovimman keikan pläjäytti Major Lazer. Ihan pimeetä meininkiä. Maa tärisi ja niin taisi ihmisetkin. En ole koskaan nähnyt mitään noin yleisöä aktivoivaa shöytä. Se ihmismeri, joka totteli kaiken maailman juttuja, mitä lavalta heiteltiin ja pomppi yhtäaikaisesti kädet ilmassa niin, että sydänjuurilla tärisi, oli kyllä huikein näky hetkeen. Todella kova keikka.

Ja se Vesalan Paula. Ah, mikä intensiivinen muija. Toinen melko intensiivinen tapaus oli tuo Paperi T, jonka keikalla olin ensimmäistä kertaa. En ole kuunnellut kuin sen, mitä jossain mediasta on tullut, mutta keikka teki aivan vaikutuksen. Oli aika voimakas. Tai niinku intensiivinen.

Sanoinko jo intensiivinen?


Tiedättekö, mikä muuten oli tänä vuonna ehkä parasta? Ruoka! Hitto. Niin sairaan hyviä antimia, että itsehän kävin tänään siellä vain syömässä ja palasin kotiin. Hemmetti, kun olisi voinut maistaa jokaisesta kojusta. Erittäin tervetullut uudistus!

Perjantain paluumatka oli melko kamalaa ja hieman vaarallista siellä järkyttävässä pyörämeressä. Pyörämeressä, jossa vain vahvimmat ja nopeimmat voivat selviytyä. Pelkoa, inhoa, törmäilyä, kiroilua ja kaatumista. Mutta kuuluhan se pyöräily tavallaan tähän Ruisrock-hommaan. Tavallaan.

Lauantaina ja tämän päivän pikapiipahdukselle menin kuitenkin vesibussilla – pyörähommat riitti sillä lailla. Ei kamalasti helpompaa saapumista festareille voisi olla, elleivät nyt tuosta ikkunan alta sitten olisi hakeneet.

Kelistä ihan 5/5 järjestäjille. Tosi hyvän sään olivat hommanneet. Väittivät jossain sääkartoilla välillä sadetta, mutta ei pisaraakaan tullut. Aurinko paistoi ja oli lämmin. Ja kelistä puheen ollen, myös perjantain Kelis oli hauska. Tai se yksi biisi, jonka tunnistan. Se pirtelölaulu.

Äskön vein roskat ulos ja kuuntelin vielä hetken pihallemme kantautuvaa Ruisrockin viimeistä esiintyjää. Sitten se hiljeni. Ruisrock 2016 oli siinä. On vähän festarin jälkeinen kaiho.

Väsyttää. Jonka toki saattaa huomata tästä postauksestani, josta en itsekään ymmärrä mitään.

Kiitos Ruisrock, olit hyvä.

Kiitos myös ihana, hauska ja aurinkoinen Ruisrock-seuralaiseni Tiina! Ja tietty lauantaiset humoristimuijat Laura ja Kaisu!

Piipahdimme perjantaina kotimatkalla ensimmäistä kertaa järjestettyihin The FOG -bileisiin. Hienot telakkapuitteet – jossa muuten vietetään kahden viikon päästä H2Ö:tä!

Hae

 

 

Ruokablogien kärki