Tietoa mainostajalle ›

Viimeksi jaoin  Netflix-herkkuja , joiden hellässä huomassa voi kääriytyä peiton sisään talven märkinä ja pimeinä iltoina. Nyt ajattelin jak...

Viimeksi jaoin Netflix-herkkuja, joiden hellässä huomassa voi kääriytyä peiton sisään talven märkinä ja pimeinä iltoina. Nyt ajattelin jakaa vinkit, joilla pääsee sieltä pois.

Joo, katsokaas kun sekin voi mennä vähän yli. Yhtäkkiä ei enää mikään muu, kuin se maittaisi. Pesiytyminen sinne peiton alle talviunille. Saattaa huomata, että mielikin olisi mieluummin niissä sarjojen parissa, kuin oikeassa räntäisessä elämässä.

Jotain juttua siis vaan olen kuullut, että jollain sillai niink... noniin, eteenpäin!

Tämä saattaa kuulostaa joltain markan self-help-oppaan matskulta, mutta tässä nyt kuitenkin omat vinkkini, kuinka kuoriutua ankeudesta! Silloin, kun mieli laahaa hetkellisesti, eikä mikään oikein huvittaisi.


5 käytännön vinkkiä synkkyyden poistoon:

1. Tee jotain
Silloin kun eniten on synkkää, ei jaksaisi, saati huvittaisi tehdä mitään, tee jotain. Jotain pientä kivaa askaretta. Lapsiperheessä vaikka askartelua, majan rakennusta tai leipomista – jotain käytännön puhdetta, jota tekemällä ei ehdi pohtia synkkiä. Lopputuloksellakaan ei ole niin väliä, kunhan tekee.

"Tärkeintä ei ole päämäärä, vaan matka" ja muita kuluneita woimalauseita.

2. Ulkoile ja liiku
Kävelylle, lenkille, pihalle hommiin. Fyysinen rasitus kohottaa ihan tutkitustikin fiilistä. Ulkoilu on muuten vaan hyväksi.

3. Lähde ihmisten ilmoille
Mä oon joskus vähän huono lähtemään mihinkään yksin tai lasten kanssa keskenäni, jos ei ole mitään sovittua seuraa. Silti kaikkein ankeimmillaankin pitäisi muistaa, että lähteminen auttaa. Oikeasti. Että vetää sen takin niskaan, kampaa naamansa ja lähtee jonnekin. Kahvi tunnelmallisessa kahvilassa, lounas kivassa paikassa.

4. Anna armoa 
Se on ihan okei, ettei aina jaksaisi. On ihan okei, ettei tänään ole motivaatiota. Kyllä sitä vielä löytyy. Täytyy luottaa, että huomenna taas on. Itsensä moittiminen tällaisella hetkellä ei auta, mutta armo ja luottamus itseensä auttaa.

Ah, sepäs kuulosti ihanan aforismimatskulta.

5. Tapaa kavereita
Sovi treffit kaverin kanssa. Mihin vain. Kävelylenkille, leikkitreffeille lasten kanssa, kahville, viinille, syömään, leffaan. Seura ei ole koskaan pahitteeksi!

Parhaimmillaan saa toteutettua kaverin kanssa kaikki edellä mainitut kohdat kerralla!


Ja jollei mikään edellisistä auta, niin kissavideot. Niitä katsot internetwebsistä. Söpöjä kissoja. Toimii aina.

Noni, sellasia mulla oli mielessä. Muistutukseksi itsellenikin näihin hetkiin.

Jaksuhaleja ja woimarutistuksia hei kaikille! Kyl tää tästä!

Vettä sataa. Tuulee, on suaterin kylmä. Tekee mieli vain käpertyä peiton alle nököttämään ja ahtaa itsensä täyteen herkkuja. Hitaasti vaipua...

Vettä sataa. Tuulee, on suaterin kylmä. Tekee mieli vain käpertyä peiton alle nököttämään ja ahtaa itsensä täyteen herkkuja. Hitaasti vaipua sumeaan horrokseen odottelemaan kevättä – tai edes kunnon talvea, for crying out loud!

No sehän ei aivan onnistu, kun on yks tuollainen perhekin tuossa, mutta iltaisin pyrin toteuttamaan tätä kuumaa horros-fantasiaani. Päivisin olen toki hienosti kyennyt tuota herkkujensyömishommaa toteuttamaan, koska sitä ei niin lapset haittaa – ja valitettavasti se näkyy myös naamassani. Ihanan turpea olo.

Niin mihinhän minä olin tulossa. Ainiin!

Iltaisin, siinä samassa kun käperryn villasukkineni täkin alle ja huomaan, että omat ajatukseni ovat liian tylsiä/ankeita/häiritseviä täydellisen hygge-fiiliksen luomiseen, napsautan läppäriltä Nettiflixin päälle ja hyppään ihanasti muuhun maailmaan. Voin ihan myöntää rakastavani sitä hetkeä. Odottavani jopa iltasella sitä.

Ajattelinkin näin vanhana Netflix-horona jakaa myös teille parhaat sarjat, jotka löytyvät ainakin Netflixistä, mutta osa toki myös muualtakin.


Kuten tulette huomaamaan, hajontaa on. Sieltä löytyy niin pukudraamaa, huumeparonia kuin terroristejakin. Rankkaa, synkkää, kevyttä, ihanaa.

Alla on kerätty aakkosjärjestykseen mun kaikkein eniten lempparini muutamilta viime vuosilta. Pidätän oikeuden lisätä sinne jälkikäteen jotain unohtamiani.

Merkkasin myös Netflixistä löytyvät kaudet sarjojen perään. Itse ainakin olen joskus sillä lailla ronkeli, etten ala katsoa sarjaa, jos siitä ei heti saa ahmittua montaa kautta. Silti alla olevat yhdenkin kauden sarjat kandee kyllä katsoa.

Noniin.


16 sarjaa, jotka kannattaa katsoa Netflixistä:

1. Aquarius (1 kausi)

Olenko kertonut, että rakastan David Duchovnya? Niin, sitä X-Filesin jamppaa, mutta minulle Californiationin jamppaa. No. Jos haluaa nähdä hänet Californicationin coolina Hank Moodynä, mutta poliisivivahteella – eli tavallaan X-Filesin ja Californicationin fuusiona –, niin suosittelen Aquariusta.

Sarjan juoni varsinaisesti pohjustaa Charles Mansonin tarinaa ennen kuuluisan kamalia veritöitä. Siinä nuoret, kauniit hippitytöt lakoavat psykopaattisen, välillä hurmaavan, välillä jäätävän Mansonin jalkoihin. Tekevät kaiken mitä hän haluaa ja ilman epäilyksen häivää uskovat Mansonin olevan parasta mitä heille on koskaan tapahtunut.

David Duchovny esittää  Mansonin kintereillä väijyvää LAPD:n etsivää  Sam Hodiakia. Paaaaljon samoja maneereita kui Han Moodyssa. Mutta minua ei haittaa!

Ei mikään rennoin sarja, mutta toimii!

2. Californication (7 kautta)

Tämä sarja on minun lohtusarjani. Se tuli aikoinaan aina myöhään sunnuntai-iltaisin ja jo sen alkutekstit biiseineen, siinä sunnuntaina, hetkeä ennen päivän vaihtumista masentavaksi maanantaiksi, toi jotenkin sellaista melankolista lohtua. Vaikkei ne alkutekstit sellaiset todellakaan ollut, mutta mielleyhtymä on jäänyt sellaiseksi. Että tämän jakson minä vielä katson, enkä mieti huomista alkavaa työviikkoa.

Itse sarja kertoo charmantista, mutta tahattomattomasti(?) hieman epäluotettavasta kirjailijasta Han Moodystä. Sekoilua alkoholin, huumeiden ja naisten kanssa. Mustaa huumoria, mustaa silmää, sekopäisiä sattumuksia. Mukana rakkaustarina, jossa kaiken usein kämmännyt Moody saa uusia tilaisuuksia takaisin ex-puolisonsa (ja heidän yhteisen tyttärensä) elämään, mutta yleensä, surkeiden sattumusten kautta onnistuu pilaamaan aina kaiken.

Oikeasti yksi legendaarisimmista sarjoista ikinä.

3. Downton Abbey (6 kautta) 

Ah, englantilaista ylimystöä. Palvelijoita, dinner jacketeja, pukijoita, suuria saleja, naimakauppoja. Vanhan ajan murrosta uuteen aikaan. Mahtavat henkilöhahmot, suhdedraamat ja maailman ihanin Maggie Smith viiltävine kommentteineen.

4. Gilmore Girls (7 kautta)

Tämän sarjan katsomisen aloitin vasta tänä vuonna! Sitä on kehuttu iät ja ajat, mutta nyt kun se lumpsahti kerralla Netflixiin päätin katsoa sen! Hauskaa sanailua, ja ihanan turvallista pikkukaupunkitouhua, jossa naapurin kissan kuolema on kamalinta mitä sarjassa tapahtuu – ja sekin heti ekalla kaudella.

Täysin turvallinen sarja herkille. Ja aivan täydellinen nukahtamissarja! Täällä aikaisemmin kirjoittamani juttu sarjasta.

HUOM! 25.11.16 alkaa sarjan 8. kausi – kymmenen vuoden tauon jälkeen!

5. Homeland / Isänmaan puolesta (4 kautta)

Tämä. Koukuttaa.

Sarjassa CIA-agentti Carrie Mathinson taistelee terrorismia ja muita pahiksia vastaan. Rikkoo sääntöjä, mutta vain koska tietää olevansa oikeassa. Kaikki eivät vain nää tätä, ja pahimmillaan se ajaa Carrien suljetulle.

Ihan saatanan kova sarja. En voi muuta nyt sanoa. Katso se.

6. House of Cards (3 kautta)

Jos et ole vielä katsonut tätä sarjaa, katso se ensi tilassa. Mieletöntä Valkoisen talon juonittelua ja valtapeliä. Uskomattomat näyttelijät Robin Wright ja Kevin Spacey. Top kolmosessani tämä sarja.

Extraplussat yllättävistä neljännen seinän rikkomisista. Tämäkin sarja on Netflixin oma sarja.

7. How I met your mother / Ensisilmäyksellä (9 kautta)

Apua! Tämän olin unohtaa! Lyhyesti: Päivitetty, ehkä jopa parempi versio Frendeistä – ja tämä on paljon sanottu minulta, joka olen katsonut Frendien kaikki kaudet noin 14 kertaa.

8. Jälkiä jättämättä / The Killing (4 kautta)

Synkkä sarja. Hieman nordic noir -henkinen jenkkiversiointi tanskalaisesta Rikos-sarjasta. Toisena tähtenään ihana Joel Kinnaman. Välillä vihasin sarjaa ja sen henkilöitä, mutta lopulta... kai mää siitä sitten tykkäsin, kun kaikki jaksot katsoin. Mutta synkkä oli. Sanoinko jo synkkä?

9. Modern family (6 kautta)

Okei. Ehkä yksi viimeaikojen parhaimmista huumorisarjoista. Paikoin mockumentary-kuvattu sarja suvusta, jossa jokainen henkilöhahmo on niin herkullinen. Ihanan awkwardeja (anteeksi finglishini) hetkiä ja purevaa huumoria.

Vahva 5/5!

10. Narcos (2 kautta) 

Nyt ei ehkä riitä sanat kuvaamaan! Sarja kertoo huumeparoni Pablo Escobarin urasta, noin alusta loppuun. Samaan aikaa vastapuolesta, eli siitä poliisista, DEA-agentti Steve Murphystä, jonka joukot lopulta saivat kiinni (tappoivat) Escobarin pitkällisen työn jälkeen.

Sarja on Netflixin alkuperäissarja ja kuten Netflixin sarjoissa tuppaa olemaan, sarja kannattaa jo katsoa pelkkien alkutekstien vuoksi.

Sanoisin, että myös tämä sijoittuu koko listan top kolmeen!

11. New Girl (4 kautta)

Kevyttä hassuttelua. Ihanaa urpoilua. Ja tietysti sympaattinen Zooey Deschanel, joka ei suinkaan ole ehkä tämän sarjan mielenkiintoisin hahmo. Vaikka hauska hahmo hänkin!

12. Orange is the new black (4 kautta)

Sarja perustuu kirjaan Piper Kermanin vankilakokemuksista. Nuoruuden virhe vie Piper Chapmanin reiluksi vuodeksi vankilaan ja pois kivasta elämästä, kivan sulhasen luota. Äkkiä Piper on kuin kotonaan vankilassa ja sulhanenkin tuntuu unohtuvan.

Hauskoja henkilöhahmoja, mustaa huumoria.

13. River (1 kausi)

Tämä brittiläinen poliisisarja, niin ikään originaali Netflix-tuotanto on koskettava, mystinen ja inasen synkkä, mutta jotenkin toivoa antava sarja. En voi kertoa siitä ehkä mitään, etten paljasta. Mutta Stellan Skarsgård roolissaan, täynnä hienosti rytmitettyjä vivahteita on mitä parhain.

14. Suits (4 kautta)

Mikäli tahtoo vähän rakastua tyyppiin, jonkalaiseen ei ehkä normaalissa maailmassa rakastuisi, niin lakisarja Suits ja lakifirman osakas Harvey Specter... Ai että. No ei siinä, sarja on kyllä muutenkin aika tykki. Ensimmäinen kausi ja heti ensimmäinen jakso tarraa mukaansa.

Ei tavallinen lakisarja lakimiehistä, vaan lakisarja lakimiehistä ja yhdestä huijarilakimiehestä, jolla kyllä kyvyt riittää, muttei paperit. Näppärää sanailua, kuumottavia tilanteita, flirttiä ja sen sellaista.

15. The Affair (2 kautta)

Yksi erikoisimmista tarinankerronnoista! Hämmentävä ja nerokas. Kolmas kausi on juuri alkanut HBO:lla, mutta tässä sarjassa taitaa (valitettavasti) olla niin, että ykköskausi puhuttelee eniten, sen jälkeiset ei niin paljon. Mutta ehdottomasti yllättävimpiä ja mielenkiintosimpia lähestymistapoja tarinankerrontaan!

16. The Crown (1 kausi)

Erittäin puhutteleva tarina Englannin kuningatar Elisabetista, siitä tämänhetkisestä, joka peri isältään kruunun – jota ei alunperin pitänyt heidän perheelleen edes tulla. Tarina ns. kruunun ja henkilökohtaisen minän taistelusta, jossa kruunu voittaa aina.

Yksi lempihahmoistani kuningattaren lisäksi on hänen miehensä, veikeä, hieman kapinoiva Prinssi Philip. Ja tietysti heidän rakkaustarinansa ja osuvat dialoginsa. (Kausi 1, jakso 7 loppu – en kestä, niin hyvä.)

+ Pakko vielä lisää listaan yksi Netflixistä löytymätön, mutta HBO:sta löytyvä kaikkien sarjojen sarja Game of Thrones. Mikäli tämä on vielä katsomatta, niin katso! Heti. HBO:n kuukausimaksun voi maksaa ihan vaan tämän sarjan vuoksi!

Muita katsomisen arvoisia sarjoja Netflixissä ovat myös:

Better call Saul
Black Sails
Breaking Bad
Mr Selfridge
Walking Dead
Mr Selfridge

Huh, olipa listaus.

Mun täytyy kyllä sanoa, että kadehdin kaikkia teitä, jotka ette ole vielä katsoneet näitä. Teillä tulee olemaan niin hyviä hetkiä heidän parissaan!

Olisin myös kiitollinen, jos joku osaisi keksiä mulle uutta katsottavaa. Nämä vuosien varrella hartaasti katsomani sarjat ovat jokainen tahollaan jättäneet aina sarjan päätyttyä tyhjän olon. Ainakin siihen asti, että olen löytänyt seuraavan.

Viimeksi katsomani The Crownin jättämä aukko illoissani odottaa täyttäjäänsä. Saa vinkata!

27 kommenttia

Saanko kertoa tarinan? Se on tarina kaksinaismoralismista. Luetpa mitä vain lehteä, keskustelupalstaa, uutiskommentointia tai kuuntelet k...

Saanko kertoa tarinan? Se on tarina kaksinaismoralismista.

Luetpa mitä vain lehteä, keskustelupalstaa, uutiskommentointia tai kuuntelet kahvipöytäkeskustelua, niin yhdestä asiasta ollaan aina samaa mieltä: Nuoriso on pilalla. 

Lapset kiusaavat jo päiväkodeissa toisiaan. Teinit aiheuttivat opettajalle hermoromahduksen, josta seurasi opettajan potkut – epistä. Heikompia sorretaan. Kavereita nälvitään. Armottomia, kusipäisiä äpäriä kaikki, joista ei ikinä tule tuolla menolla mitään.

Samaan aikaan vanha kunnon väki peräänkuuluttaa omaa erityisyyttään: "Sillon kun minä olin nuori kunnioitettiin vanhempia. Keppiä sai jos asiattomaksi ryhtyi. Meillä sentään oli käytöstavat." 

Vaan arvatkaapa mitä? Toisin on vissiin nyt – aikuisina.

Olin taannoin lasteni ja sukulaisteni kanssa risteilyllä. Tiedän, tiedän, laiva saattaa olla vähän huono otos ihmisistä, siellä kun usein viimeisetkin käytöstavat unohtuvat muutaman kossuvissyn jälkeen, mutta nyt ei ollut kyse siitä.

Menimme ensimmäiseen buffet-kattaukseen syömään joulumenuta. Seisovan pöydän alkuruokajono tuntui kestävän ikuisuuden. Jonoa kertyi, eikä se oikein liikkunut eteenpäin. Vähän turhautti. Nälkäkin tuntui kasvavan, mitä lähemmäs ruokia päästiin. 

Takanani alkoi närkästynyt marmatus: "Mikä täällä kestää? Ei voi olla totta, miksei tämä jono liiku! Kato ne on noi mummot tossa! Ei hemmetti, mikä voi kestää noin kauan? Voi herranjestas. Menisivät nyt! Just tän takia mä en tuo omaa äitiäni laivalle – kaikilla menis vaan hermo siihen!"

Kuuntelin parjaamista ja aloin etsiä katseellani, kenestä takanani puhuttiin. Buffet-jonon ensimmäisenä oli kaksi noin 70-vuotiasta naista. Molemmat pukeutuneet nätisti illallista varten. Helmet korvissa, riipukset neuleen päällä.

Kurkkasin vaivihkaa taakseni. Siellä seisoi noin viisikymppinen närkästynyt nainen miehensä kanssa. Myös laittautuneita, ihan tavallisia ihmisiä. 

Kohta vielä taaempaa alkoi kuulua lisää parjausta. Tällä kertaa kasa keski-ikäisiä miehiä – eikä enää niin hiljaa:

"Ei helvetti! Kattokaa tota mummoa! Vittu, että jumittaa! Kato ku pitää ottaa jokaista vähän! Hahahaha! Oikein nyppiä sieltä. Koittais nyt edes!"

Katselin jonon kärjessä ollutta naista. Hän toden totta otti jokaista vähän. Tutkiskeli pöydän antimia. Keskittyneenä ja hyväntuulisena närppi jokaisesta vähän lautaselleen.

Vaan entäs sitten?

Onko niin, että vain tietynlaiset ihmiset saavat tulla laivan buffet-ravintolaan? Tarpeeksi nopeat, tarpeeksi nuoret, muttei liian nuoret ja tarpeeksi määrätietoiset ruoan ottajat? Ketterät, aikailemattomat ja elämänsä voimissa olevat?

Että kun hivutaan sinne seniorivuosien puolelle, on parempi vaan jäädä kotiin, "ettei kaikilla menis vaa hermot".

Oliko meillä näiden iäkkäämpien naisten takana olevilla terveillä aikuisilla ihmisillä niin helvetin kova kiire saada ne graavilohet lautaselle, että oli täysin sietämätön ajatus jaksaa odottaa, että se hartaudella ruokia ihastellut ja pikkuruisia palasia lautaselleen noukkinut vanha nainen saisi homman kunnialla hoidettua? Että jonotusko ihan aiheutti noin isoja vihantunteita? Halveksuntaa, ilkeää naureskelua, silmien pyörittelyä.

Jos viisi ylimääräistä minuuttia jonossa oikeuttaa kiusaamiseen, miettikää mitä kaikkia muita hyviä syitä onkaan! Pienikin erottuminen tai heikkous – ja pam, olet vapaata riistaa.

Kuvituskuva.

Pahinta on, että jostain syystä tällainen on vissiin ihan ok käytöstä. Ei puhuta kiusaamisesta. Jos jonkun olemus tai toiminta ei ole mieleen, sille saa sanoa siitä. Naureskella joukolla ja ojentaa urpoa. Se on ansainnut sen, mitäs on niin vääränlainen!

Onneksi kohteena olleet naiset eivät kuulleet tätä kaikkea. Ajatelkaa: Sulla on hyvä fiilis, helmet korvissa, ihanaa ruokaa edessä ja olet ehkä pitkästä aikaa lähtenyt kotoasi vanhojen ystäviesi kanssa pienelle risteilylle. Ehkä liikkuminen on sinulle työlästä, kädet ei aivan tottele, huonot jalat ehkä? 

Miltähän heistä olisi tuntunut, jos he olisivat kuulleet, mitä heistä siellä jonon perällä sanottiin? Ehkä vähän paska fiilis, vähän nolattu olo? 

Mutta vielä tärkeämpää: Ajatelkaa, mitä lapsemme ja nuoremme ehkä kuulevat joka päivä missä tahansa ollessaan? Miten ihmiset puhuvat toisistaan – ja toisilleen? Ja puhutaanko myös niille lapsille ja nuorille noin?

Samaan aikaan paasataan nuorista, jotka eivät osaa käytöstapoja, eivät kunnioita vanhempiaan, tai ketään, kiusaavat toisiaan ja aukovat päätään opettajille. 

Niin mietin vaan, että miksiköhän?

"Ei minun nuoruudessani." Joo, eipä. Aikuisena sitten vasta.


Lue myös:
Päätätkö olla mulkku vai kiva?

20 kommenttia

Noniin. Taas se alkoi. Karkaussuunnittelu jouluksi. Viime vuonnahan alettiin suunnitella valmiisiin pöytiin pääsyä , ...


Noniin. Taas se alkoi. Karkaussuunnittelu jouluksi.

Viime vuonnahan alettiin suunnitella valmiisiin pöytiin pääsyä, omasta kotoa ja kaikista jouluvalmisteluista pakenemista jo tätä aikaisemmin. Tuolloin ajatuksissa oli jokin mökki, lumi ja hiihtäminen, mutta lopulta homma vaan jäi lentojen, junien ja vuokramökkien vertailujen jälkeen, kenties motivaation puutteesta.

Eilen sain päähäni, josko meidän perhe lähtisikin jollekin tunnelmalliselle kaupunkilomalle johonkin suhteellisen lähelle. Köpis, Praha, Berliini, Lontoo... mitä näitä nyt on!

Haaveissani näin jo itseni hörppimässä kuumaa glögiä kyntteliköin koristellussa takkahuoneessa, jossain Prahan ikiaikaisessa ravintolassa. Vaahtokarkein koristeltu kaakaomuki kourassa tunnelmallisessa trendikahvilassa Kööpenhaminassa, jossa toden totta tunnetaan hyggeilyn salat. Lämmin pipo päässä ja suuri huivi kaulassa Lontoon Regent streetin jouluvalojen alla, kuumalle siiderille menossa.

Ah. Toden totta näen meidät jossain tuolla.

Aloinkin sitten unelmasta tohkeissani etsiä taas lentoja ja hotelleja. Näpyttelin kaupunkeja ja ajankohtia. Vertailin. Kaksi aikuista, kaksi lasta. Yksi- ja neljävuotias. Suora lento, tai nopea vaihto. Helsingistä tai Turusta. Ai ei löydy jälkimmäisestä. No Helsingistä sitten vaan. Oho, onpa kallis lentää tuonne. Eri kaupunki. Turusta, ai ei löydy, no Helsingistä sitten...

Ja sitten – kuten aina – muistan, että MÄÄHÄN VIHAAN TÄTÄ HOMMAA.


Etsimistä. Näpyttelyä. Arpomista. Vertailua. Alusta ja uudestaan.

Olisipa sellainen palvelu, jossa saisi valita monta kohdetta määränpääksi, tai vaikka minkä vain kaupungin Euroopasta, ja sitten se asettelisi niistä lennot tai hotellit hintajärjestykseen. Tai sellainen, että voisi vain katsoa edullisimmat (ja suorimmat ja kätevimmät) lennot, ihan mihin vain kaupunkiin valitsemanaan ajankohtana, ja valita annetuista vaihtoehdoista sitten kohteen, mihin lähtee.

Itsellekään ei aina välttämättä tule kaikkia kivoja mestoja mieleen, mutta näin niitä tulisi myös esille.

Kun ei meillä oikeesti ole niin väliä mikä se paikka olisi. Maailma on täynnä kivoja kaupunkeja. Kunhan ois... no tommosta kuin noissa kuvissa.

Lopulta aina kyllästyn vaikeaan etsimiseen ja vertailuun, ja luovutan. Jään tänne märkään Turkuun ja juon glögini omassa keittiössäni – samalla kun teen itse ruuat ja hoidan koristelut. Ja sen glögini. Niinku viime vuonnakin.

Että sitä vaan, että yks muija Turusta nyt kaipailisi sellaista palvelua, joka hoitaisi mulle matkan näyttämälläni rahalla ja valitsemallani ajankohdalla. Joku ohjelmistosuunnittelija nyt tästä ottaa kopin, jooko? Olen niin varma, etten ole ainoa tällainen laiska ja mukavuudenhaluinen matkanjärkkääjä.

Tavallaan niinku paketti helposti ihmiselle, jolla ei ole niin väliä kohteesta, muttei kuitenkaan mikään pakettimatka. Eikö olisi hyvä? (Vai onko sellainen jo? MISSÄ?)

Joulusuunnitelmat ovat siis auki, eikä tässä nyt semmonen kiirekään ole. Kokonainen kuukausi vielä aikaa löytää matka, muuttaa mielensä, pyörtää päätöksensä ja... lopulta löytää itsensä kotoa jouluna? Eiku ei ei ei! Ei piirrellä piruja seinille!


12 kommenttia

Nythän siis on niin, että se kaikenlainen älylaitteiden käyttö johtaa välittömään korppihyökkäykseen . Tämän vuoksi minä päätin aikailematta...

Nythän siis on niin, että se kaikenlainen älylaitteiden käyttö johtaa välittömään korppihyökkäykseen. Tämän vuoksi minä päätin aikailematta olla parempi ihminen ja siirtyä takaisin wanhaan hyvään aikaan, eli paperilehtiin ja lankapuhelimeen. Aikaan, jolloin kaikki oli ns. pikkasen paremmin.

Kävikin niin, että äitini, joka hädin tuskin vieläkään osaa käyttää minkäänlaisia älylaitteita, eli toisin sanoen on laadultaan sellainen kunnon äiti-ihminen, sattuikin tuomaan minulle sanomalehden tullessaan hoitamaan lapsiani – noita älylaiteväkivallan ikeessä kasvaneita orpoperkeleitä.

Kun internet oli katkaistu kodistamme, kännykät poltettu roviolla ja padit, läppärit ja muistitikut upotettu happoon, istahdin sohvalle ja avasin Turun Sanomat (jo vuodesta 1904). 

Musteen tuoksu lämmitti aistejani. Kuivat, hiuksenhienot selluloosansiivut karhensivat sormenpäitäni. Maailma tuntui ohikiitävän hetken todella oikealta


Mutta juuri kun olin vaipumassa onnellisen välinpitämättömään ja hyväksyttävänkaltaiseen poissaoloon lasteni luota, ne perkeleet pilasivat kaiken. 

Kiipesivät lehteni päälle, molemmat. Peittivät kaiken luettavissa olevan informaation. Talloivat häpeilemättä tärkeät uutiset.

Tuo muutenkin täysin mahdoton luettava, broadsheet-mallinen paperihelvetti, jossa pelkästään yksi sivu on jo vessamme kokoinen, pääsi valloilleen. Repeili ja lenteli. Irrallaan alkuperäisestä olomuodostaan, ja kohta koko asunto oli päällystetty yksittäisillä jättisivuilla tiedon ja laadukkaan journalismin painettua muotoa. 

Että mitähän tähänkin sitten sanoisi. Vaikka että: 

EI OLISI ÄLYLAITTEELLA KÄYNYT NÄIN. 

2 kommenttia

Muistatteko vielä taannoisen Varjoawardsin, jota niin kovin hehkutettiin ? No totta kai muistatte, se oli tyyliin eilen. Muistatte varmas...


Muistatteko vielä taannoisen Varjoawardsin, jota niin kovin hehkutettiin? No totta kai muistatte, se oli tyyliin eilen. Muistatte varmasti myös, kun oli muka niin hienoa, hauskaa ja glamööristä – "legenda jo syntyessään", kuten eräskin turkulaisbloggaaja sitä kuvaili.

Karu totuus kuitenkin paljastui tarkasteltuamme paremmin kuvaajan ikuistamia hetkiä. Inho ja viha suorastaan paistaa niistä läpi, eikä kellekään voi jäädä epäselväksi, kuinka bloggaajat, nuo muka toistensa ystävät, vihasivat koko tapahtumaa.

Uudella hämmästyttävällä videotekniikalla saimme myös litteroitua ajatukset ääniksi. Käänteislitteroitua, niinku.

Katso karu totuus kaiken "glamourin" takaa!



Eikö olekin uusi teknologia ihmeellistä!

Kiitos Valeäiti, Lähiömutsi, Nakit ja MUTSI, Ruokahommia, Asikaine, Liemessä, Weekdaycarnival, Muita ihania ja Tämän kylän homopoika tiedostamattomastanne esiintymisestänne tällä videolla. No bloggers were harmed in the making of this film. 

3 kommenttia

Käytiin isänpäivänä muina kulttuuriperheinä Turun Taidemuseossa brunssilla. Meillä taide näyttelee katsokaas niin suurta roolia perheessämme...

Käytiin isänpäivänä muina kulttuuriperheinä Turun Taidemuseossa brunssilla. Meillä taide näyttelee katsokaas niin suurta roolia perheessämme, ettemme voi enää edes syödä ilman sen välitöntä läheisyyttä. Lauantainakin söin Aboa Vetus & Ars Novassa krapulabrunssini.

Jälkiruoaksi minä ja neljävuotiaamme nautiskelimme kakkupalojen lisäksi myös Turun Taidemuseossa näytteillä ollutta ihanan Helene Schjerfbeckin näyttelyä. Perheemme pikkuisen rahvaammat kansalaiset, isi ja kuopus, jatkoivat kaupungille hortoilemaan siksi aikaa.

Neljävuotiaan kanssa kerrattin nopeasti museosäännöt ennen näyttelyovien avautumista, minkä jälkeen astelimme ylväisiin näyttelytiloihin.


Heti ensimmäisessä huoneessa vastaan tuli lapsuuteni lempiteos, Toipilas, josta heti innoissani kerroin esikoiselle.

Kerroin kuinka muistan kummitätini lähettäneen sen kuvan postikorttina minulle. Kuinka mieleeni on piirtynyt lapsen ilme ja koko kuvan tunnelma, ja kuinka jäin kuvan ensikerran nähdessäni lähes huomaamattani pohtimaan lapsen tarinaa ja sen hieman väsyneen suruisia silmiä.

Salaa mielessäni mietin, kuinka olisi hienoa, jos lapseni isompana muistaisi juuri tämän hetken aina kyseisen kuvan nähdessään. Kuinka hänellekin syntyisi yhtä elävä muistijälki kuvasta, kuin minulle oli syntynyt.

Jatkoimme matkaa. Minun sieluni kylpi kulttuurisessa lämmössä. Olin kenties tehnyt yhden tärkeimmistä kulttuurikasvatuksellisista töistäni, näin jatkaen hyvää perintöä lapselleni.

Seuraavassa huoneessa yhtäkkiä lapsen silmät leimahtivat.

Ilon riemu valtasi silkohapsen hänen nähdessään jotain innostavan hienoa. Juuri kerratun juoksemiskiellon rikkominenkaan ei haitannut minua: Lapsi oli nähnyt näyttelyssä jotain niin upeaa, ettei pystynyt hillitsemään itseään. Taiteen kuulukin sykähdyttää, joten antaa palaa, lapseni!

Mutta mikä tuo sykähdyttävä teos oli? Mikä kaikista Helenen upeista töistä sai lapsen noin positiivisesti tolaltaan?

Joo, ni ei mikään.

Se oli verho. Suuri valkea verho, joka oli vedetty ikkunan eteen.


Upea.

Taidekasvatus: Ten points.

Helene Schjerfbeckin näyttely Turun Taidemuseossa 16.9.2016–29.1.2017. Verho luultavasti löytyy sieltä vielä sen jälkeenkin.

11.11. on päivämääränä hyvin, hyvin merkityksellinen. Ei vain siksi, että se on isoäitini syntymäpäivä ja minun syntymäni laskettu päivä, m...

11.11. on päivämääränä hyvin, hyvin merkityksellinen. Ei vain siksi, että se on isoäitini syntymäpäivä ja minun syntymäni laskettu päivä, mutta myös siksi, että silloin järjestettiin legendaarinen Varjoawards 2016.

"Legendaarinenko muka?" kysyt. Ja vastaamme, että hyvinkin pitkälti kyllä.

Tänä vuonna ensimmäisen kerran järjestetty Varjoawards-gaala on legenda jo syntyessään. Vaikka itse sanonkin.

Järjestelytoimikunta

Ideahan lähti tuossa elokuussa, kun gaalakausi teki taas alkuaan ja kymmenet, ellei tuhannet huippubloggaajat huomasivat taas tulleensa ignooratuksi kaikissa gaaloissa. Eikä vain ehdokasasettelun saralla, vaan myös ihan kutsun vastaanottamisen saralla. Jotain juttua kuulin...

Täten eräs nimeltä mainitsematon turkulaisbloggaaja otti yhteyttä Suomen vaikutusvaltaisimpiin tahoihin (yks Päivi ja yks Emmi) ja kysyi, tulisiko järjestää omat bileet. Viinaan menevät naiset olivat heti mukana ja juhlia alettiin koota kasaan.

Kotibileistä ja punkkutonkasta lattialla alkunsa saanut ajatus pikkasen... noh, miten sen nyt sanoisi, "lähti lapasesta" ja kohta sähköposteja sinkoilikin jo eri tahoille sponsorinkuvat silmissä vilkkuen. Nimettömänä pysyttelevällä turkulaisbloggaajalla on vähän tapana viedä asiat ns. nextille levelille, eli niinku alkaa se mopo pikkuisen keulimaan, jos ymmärrätte mitä tarkoitan.

Onneksi ko. turkulaisbloggaaja sai pian avukseen kaksi Turun parhainta kontaktoijaa (yks Eino ja yks Janna), jotka lopulta hommasivat suurimman osan sponsoreista mahdollistamaan Varjoawardsimme.


Pian paikka vaihtui kotoa Deligon somiin juhlatiloihin. (Deligon palveluista, kuten cateringistä ja herkullisista lounaista lisää täällä!) Kieltämättä siinä on pikkuisen enemmän gaalatunnelmaa, kun kattaa pitkän pöydän, koristelee sen kynttilöin ja tunnelmavaloin ja lainaa juhlapaikan horsmat kylkeen, kuin että oltaisiin istuttu meillä lautaset sylissä lattialla. Ei sillä, etteikö meillä pöytä olisi, mutta niinku...

Koska jokaisessa kunnon gaalassa kuuluu olla valokuvausseinä, meilläkin sellainen oli: Liitutaululla, itepiirtämänä, mutta oli.

Toinen bloggaajatapahtumien must on tietysti goodiebägi, johon kiteytyy koko eventin ydin, joten sekin oli. Kiitos vain goodiebägin sisällötuottajat Iittala, Sugar Helsinki ja Everyday Minerals, Beverage Partners Finland ja Coca-Cola. Alkumaljat tarjoili Norex Tosti-kuoharillaan.

Ehkä gaalan tärkein elementti oli kuitenkin se varsinainen palkintojenjako, jossa jokainen sai arvoisensa palkinnon!

Niinku oikeesti. Jokainen.


Kategorioita oli 15, joista 14:ssä oli vain yksi ehdokas.

Itsehän voitin esimerkiksi ansaitusti Vuoden Turun Kuningatar -palkinnon, enkä osaa äkkiseltään sanoa, ketään ketä muukaan sitä olisi voinut voittaa.

Emmi, vanha Anttilan kohu -nainen sai Vuoden Hiekkapillu -palkinnon ja Eino, tuore Lidl-kohu -mies sai Vuoden Hiekkapoikapillu -palkinnon. Molemmat nimitykset ovat blogiensa rakastavien ja hyvin asiallisten kommentoijien antamat.

Muita jaettuja palkintoja olivat:

Vuoden Mokkapalamutsi: voittajanaan Nakit ja MUTSI -blogi, jonka koko perhe harrastaa koripalloa. Kolme pelaa, yksi puhaltaa pelit ja yks on cheerleader – ja kuten voitte arvata mokkapaloja saa yks mutsi vääntää ihan huolella.

Vuoden Laitoinlapsetliianaikaisinpäiväkotiinenkätehnytruokiaitse: Valeäiti, joka laittoilapsetliianaikaisinpäiväkotiineikätehnytruokiaitse. Hahaha, ei kai vaan on siis niin rautainen uratykki, jonkalaiset saa aina tuollaisia rentoja stigmoja.

Vuoden Ei-etenee: Laura Friman, joka kirjoitti JVG:n Etenee-kirjan – hatunnosto siitä –, mutta joka pitää kyllä myös Popkorni-blogia, välillä. Hänet palkittiin siis erinomaisesta epäaktiivisuudesta blogisaralla.

Vuoden Käsityöläinen: Muitaihania-Tiina, joka muuten oli Vuoden Käsityöläisenä tehnyt kaikki nämä maailman kauneimmat juhlassa jaetut diblomit.

Vuoden Kontaktoija: muina kontaktimuijana Ruokahommia, jolla myös on blogi, jota se ei ehdi päivittää, koska nytkin sillä oli kauhee kiire hommata sponssit meille. Kontaktimuia, mikä kontaktimuia.

Vuoden Pilttipiiri: Simppeli sormiruokakeittiö, joka räjäytti aikoinaan interwebin ja perusti oman, rennomman sormiruokayhteisön.

Vuoden Kaikki raudat tulessa: Lähiömutsi, joka kirjoittaa kirjaa, muuttaa, remontoi, tekee tuottajanhommia, imettää ja pyörittää omaa yritystään samalla.

Vuoden Tein ite ja säästin: Pinjacolada ja Weekdaycarnival, jotka tekivät upean designhyllyn, The Botanic shelfin, josta selvästi säästösyistä puuttuu palasia. Katso kuva.

Vuoden Yrittäjä: Liemessä, joka on yksi blogimaailman uraauurtavimmista ihmisistä ja joka on tehnyt sen, mistä moni haaveilee: tehnyt rakastamastaan asiasta ammatin, ja menestyy myös sillä hitokseen hyvin!

Vuoden En ois kyl päässykkää: Asikaine, joka ei ikinä ois päässykkää mihinkään gaaloihin, joihin ei ollut saanut kutsua. Löytyy jopa ihan kokonainen videosarja aiheesta.

Ja äänestyksellä valittu Vuoden Paras Blogi -palkinto, jonka allekirjoittanut voitti, kenties säälistä. Tahdon silti uskoa etten, koska Emmin pitämä perustelu oli niin liikuttava, etten ensin tunnistanut itseäni siitä ja kun sitten tunnistin aloin vähän itkeä.


Ennen gaalaa syötiin juhlallisten kattausten kera turkulaisten Pizzariumin taivaallista pitsaa, sekä Roots Kitchenin herkullisia falafelpalleroita, salaattia ja vegaanista majoneesia.

Virallisen osuuden jälkeen bailattiin Abbaa ja muuta nuorisolaisten musiikkia, jonka jälkeen käytiin ownaamassa Suxesin tanssilattia. Suurin osa jatkoi Suxesin pilkun jälkeen meille nukkumaan, mutta kisakuntoisimmat (meitsi, esim.) jatkoi vielä Dynamon tanssilattialle. Ownattiin sekin ihan huolella.

Näin perheellisenä sisäinen herätyskello herätti jo ihanasti seitsemältä, huolimatta siitä, että oli tullut mentyä nukkumaan vasta neljältä.

Kun siinä yhdeksän jälkeen annoin itselleni luvan nousta sängystä väkisinnukkumasta ja raahauduin keittiöön, löysin kasan ihania muijia (ja ihanan Einon) makuupusseistaan ympäri meidän kotia, enkä tiedä ehkä parempaa dagen efter -päivän aloitusta, kuin se.


Kohta koko sakki olikin jo kammannut naamansa ja olimme matkalla Jazzbrunssille Aboa Vetus & Ars Novaan. Pitkän pöydän ääressä kertasimme illan tapahtumat itsellemme, mutta myös niille, jotka väsymyksen vuoksi olivat tippuneet jo kyydistä ennen puolta yötä.

Tällainen melankoliaan juhlien jälkeen taipuvainen ihminen vietti juuri parhaan krapulapäivänsä lauantaina. Edes pikku siivousoperaatio brunssin jälkeen edellisen illan juhlapaikalla ei latistanut tunnelmaa. Loppuviimein käytiin vielä Asikaisen muian kanssa syömässä, minkä jälkeen raahustin kotiin romanttisen komedian pariin.

Kiitos kaikki osallistujat ja myös etäosallistujat! Ensi vuonna isommin!

Katso Instagramista illan tunnelmia #varjoawards.

Viimeistä kuvaa lukuun ottamatta kaikki kuvat Eino Nurmiston ottamia

Ihailen miestäni. Hänellä on uskomaton kyky kohdata ihmiset. Hän on ystävällinen, lämmin ja kunnioittava. En ole koskaan nähnyt hänen olevan...

Ihailen miestäni. Hänellä on uskomaton kyky kohdata ihmiset. Hän on ystävällinen, lämmin ja kunnioittava. En ole koskaan nähnyt hänen olevan epäystävällinen kenellekään. Ei, vaikka joskus olisin sen oikeuttanutkin. Hänen ei tarvitse kohottaa itseään muiden kustannuksella, eikä hän saa muita tuntemaan oloaan tyhmäksi. En tiedä ketään, kellä olisi mitään ikävää sanottavaa hänen luonteestaan.

Jossain kohtaa aikuisuuttani huomasin haluavani olla enemmän kuin hän.

Minä olen ns. temperamenttinen tyyppi. Räiskyvä, tunteitaan roiskiva. Kivahdan, jos jokin ärsyttäää, sanon jos jokin on pielessä. Menen tolaltani jos koen oloni loukatuksi. Olen pitkään rikki, jos tunnen itseni nolatuksi. Minulle on myös sanottu, että minusta kyllä näkee, mitä mieltä olen. Että ei jää kuulemma epäselväksi.

Sillä lailla siis avoin tyyppi, mutten aina haluamallani tavalla.

Ihmisille annetaan erilaiset valmiudet elämään. Ihan jo syntymässä temperamentin puolesta, mutta myös matkan varrella elämää.

Meidän lapsuudenkodissamme oli aika räiskyvää sakkia. Ääntä ei säästelty, eikä sanojakaan. Keskustelu ei aina ollut rakentavaa ja hyökkäys tuntui olevan aika usein paras puolustus. Siihen me sitten opittiin.

Olen ollut aika suorasanainen. Joskus kai pidin sitä ihan hyveenä, mikä on valitettavan usean suorasanaisen lohduton puolustus: "Mä vaan oon tämmönen." "Ainakin sanon asian miten se on."

Ehkä minua ei vain kiinnostanut muiden tunteet, tai en ymmärtänyt huomioida. Veikkaan jälkimmäistä, koska en koskaan muista loukanneeni ketään tahallani. En vain osannut ajatella asiaa.

Minä en ole mikään tunteeton tyyppi. Oikeastaan en sinne päinkään. Tunnen ihan helvetisti. Olen herkkä aistimaan tunnelmia ja todella herkkä mukautumaan niihin. Osaan lukea ihmisten mielialoja ja samaistua heihin. Olen aina siis ollut empaattinen ja herkkä, mutten ole osannut aina osoittaa sitä.

Uskon, että suodattamaton, hienotunteeton suorasukaisuus ei ole vain jonkinasteista sosiaalista lahjattomuutta, vaan myös suojelumekanismi. Sillä pidetään piilossa oma haavoittuvaisuus, peitellään heikkoa itsetuntoa, pusketaan omaa häpeäntunnetta pois ja ollaan käsittelemättä omaa epävarmuutta.

Muistan vielä sen hetken, kun tajusin haluavani oppia olemaan kivempi. En vain silloin, kuin huvittaa ja tahdon, vaan yleisemmin. Päätin olla useammin vähemmän ikävä ja enemmän kiva. Ja uskokaa minua, se on päätöskysymys.


Voi tuntua alkuun vaivalloiselta miettiä aina hetki ennen sanomisiaan, miltä se kuulostaa toisen korviin. Jos syystä tai toisesta olisin sen toisen ihmisen asemassa ja joku sanoisi mulle juuri nyt sen, mitä olen aikomassa sanoa sille toiselle.

Enkä puhu suorista loukkauksista, vaan ihan tavallisista arkipäivän tilanteista. Kun maito on kahvilassa loppu. Kun annat palautetta toisen työstä. Kun pihvisi on kypsä, vaikka tilasit mediumin. Kun tulet pitkän päivän jälkeen kotiin ja toinen ei ole laittanut tiskejä koneeseen. Tai mikä vaikeinta, kun koet jonkun hyökänneen sinua kohti.

Kuulostaa ehkä työläältä, mutta mikäli ei ole psykopaatti, uskon sinun, minun ja jokaisen pystyvän siihen. Se nimittäin on ihan ensimmäinen askel vähempään mulkkuuteen. Ja ajan kanssa yställisyys tulee jo ihan luonnostaan, ilman ponnisteluja.

Jokainen ihminen tietää, mikä ero on aidolla ystävällisyydellä ja ajattelemattomalla kusipäisyydellä. Kusipäisyys on sitä, ettei kiinnosta, millaisena itse näyttäytyy muille. Kusipää on sosiaalisesti laiska tyyppi.

Monet ihmiset ovat ystävällisiä luonnostaan. Heille ystävällisyys ei ole mikään ponnistelu, se vain on osa luonnetta. He kohtaavat aina ihmiset arvostaen ja kunnioittaen.

Mutta ei hätää! Me vähän mulkummiksi kasvaneet voimme oppia ystävällisiltä! Voimme päättää olla olematta mulkkuja.

Joskus hairahdetaan ajattelemaan, että ystävällisyys muita kohtaan jotenkin vähentäisi omaa uskottavuutta, söisi omia oikeuksia tai että kiva ihminen tulisi jotenkin muiden yliajamaksi. Että joku mulkumpi pärjäisi paremmin ja osoittaisi vahvuutta.

Se ei pidä paikkaansa. Päinvastoin.

Vaikka monilla kivoilla on työstettävää oman kiltteyssyndroomansa kanssa, ei se silti tarkoita, etteikö omista oikeuksistaan ja rajoistaan voisi pitää kiinni, vaikka pysyisi ystävällisenä. On nimittäin ihan ok hinnoitella oma työnsä oikein, pitää puoliaan, puuttua epäkohtiin tai pitää kiinni arvoistaan – ja pysyä samaan aikaan asiallisena ja ystävällisenä.

Sävyissä, miten sen tekee, on eroja.

Väitänkin, että ystävällinen saa loppujen lopuksi enemmän asioitaan läpi. Koska... noh, kukaan ei pidä mulkuista.

Minun temperamentillani nämä asiat eivät ole aina helppoja. Väsyneenä, stressaantuneena ja kiireessä on tosi helppo olla jaksamatta edes yrittää. Varsinkaan, jos vastapuolikaan ei vaivaannu. Mutta yritän. Ja onnistunkin jo aika hyvin.

Kivaksi voi oppia.

Kumpaa sinä haluat olla?


Lue myös:
En koskaan riitä sellaisena kuin en ole
Miksi kannattaa olla hyvä asiakaspalvelija?
Ärsyttävä valittajamuija

16 kommenttia

Mä olen muutamasta asiasta tosi innoissani. Saanko jakaa ne teidän kanssanne? No, jaan silti. Perjantaina olin aamulla ihan loppu. En olis...

Mä olen muutamasta asiasta tosi innoissani. Saanko jakaa ne teidän kanssanne? No, jaan silti.

Perjantaina olin aamulla ihan loppu. En olisi mitenkään jaksanut tehdä mitään. Raahauduin suihkuun vain, koska oli hammaslääkärikäynnin vuoksi pakko. Vaivoin sain itseni ulos ovesta.

Hammaslääkäriin mennessäni manasin itselleni reikiä. "Ku viime tarkastuksestakin on aikaa." Vaan ei niitä ollut. Turhaa manasin.

Tarkastuksen jälkeen sain lääkäriltä oikein mojovat kehut (ja tietty laskun).

Pikku-Laura sisälläni kihersi ylpeydestä. Tiedättekö, tuli oikein sellainen priimusolo. Lämpimän pörröinen ylpeyden tunne valtasi sisimmäin. Kyllä te muistatte sen tunteen lapsuudesta! Kun ope kehuu tunnollisesta koulutyöstä, valmentaja hyvästä suorituksesta tai vanhemmat hyvästä todistuksesta?

Joo en minäkään, mutta sellainen olo kuitenkin.


Sitten kun kaikki oli jo valmista ja suunniteltiin enää vain seuraavaa tarkastusaikaa, rohkaisin mieleni ja mainitsin mun terävistä kulmahampaistani. Että "voisikohan niitä hioa, tai jotain?". Siitä huolimatta, että käynti oltiin jo taputeltu, pääsin takaisin tuoliin ja homma hoidettiin. Pari minuuttia ja mun noin 27 vuotta vaivannut kulmahammasjuttu oli saatu pois päiväjärjestyksestä.

Ei se mikään elämän suurin juttu ole ollut, mutta sellainen, että voishan ne vaikka vähemmän kulmikkaatkin olla. Ja nyt ne on.

Tuli kiva fiilis. Ei vain viimeksi mainitusta, vaan siitä koko käynnistä. Isällisistä kehuista ja joustavuudesta. Siitä että häntä kiinnosti minun asiani. Kokonaisuudessaan kenties siitä, että tylsistä tylsin aamuni muuttui hetkessä hyväntuuliseksi. Eikä siihen tarvittu kuin muutama kiva sana. Niin ja vähän hiontaa...

Hammaslääkäristä lähtiessä hymyilin niin, että hampaat näkkyy, kuten meillä koulukuvassa oli tapana sanoa. En voinut peitellä iloani.


Sitten sattui vielä sellainenkin hyvin, hyvin merkityksellinen juttu, että löysin vihdoin talvitakin! Olen kuukauden ravannut kaikissa kaupoissa etsimässä pitkää, harmaata, hupullista villakangastakkia, ja sitten boom: Henkkamaukasta löytyi yksi pitkä, harmaa, hupullinen villakagastakki. Ainoa laatuaan, joku palautus hei. Hirvee mäihä.

Eilen mies ja minä vietettiin viisivuotishääpäivää. Mies oli hommanut meille lastenvahdin ja me kävimme syömässä ulkona. Ihan rauhassa, ajan kanssa. Jo siinä kahdeksalta kotiinpalatessamme mietimme, kuinka aikanaan oltaisiin tähän aikaan vasta menty johonkin taksilla etkoilemaan, mutta niin vaan ne ajat ovat muuttuneet. Paikoin ainakin.

Mies, hauska mies kun on, teki muuten upean päivityksen meidän hääkuvaan. En tiedä onko teille interwebsistä tuttuja sellaiset hieman photaroidut hääkuvat, se on ihan sellainen oma skenensä tuolla jossain mutta...


No, mitäpä tähän lisäämään. Tyylikästä, varsin. Vain yksisarviset puuttuvat.

Aika moni kysyi Facebook-kommenteissa, oliko nuo mieheni viikset myös Photarilla lisätyt, johon en voinut kuin todeta, että olisivatkin.

Tänään saatiin vielä yksi pitkään työlistalla ollut projekti purkkiin. Tai no ei ihan purkkiin-purkkiin, mutta kuvaukset purkkiin. Vielä ensi viikolla editointia ja sitten! Mutta että tämäkin pitkään mielen päällä ja työn alla ollut homma alkaa olla kuosissa, joten tuntuu hyvältä. Sekin.

Ja koska blogikliseet on aina niin helevetin kiinnostavia, niin en tietystikään voi kertoa tästä projektista mitään vielä enempää ja että tästä lisää myöhemmin. MUTTA SIIS TOSI MIELENKIINTOINEN JUTTU ON.

Ainiin ja yksi juttu vielä, mistä olen innoissani! Ensi perjantaina me vietetään GAALAA. Tetysti täällä Suomen Turussa, joka täysin objektiivisella tarkastelullani on Suomen kuumin kaupunki. Eikä muuten mitä tahansa gaalaa, vaan meidän järkkäämää Varjogaalaa.

Homma lähti loppukesästä vitsistä liikkeelle ja nyt meillä on ihan kuulkaa gaala syntynyt. Paikalla on tietysti Suomen blögiskenen kerma. Tai ehkä joku viili tai jugurtti...

Että sellaisia! Innoissaan on ihminen! Ensi viikosta tulee kiireinen kaikkine loppurepäisyineen, mutta uskon, että pakka pysyy kasassa ja tuota nuin...

Noniin. Tämän siitä saa, kun on hiljaa muutaman päivän. Kaikki pitää sitten kerralla yrjötä tänne. Mutta hyvää alkavaa viikkoa itse kullekin!


Hae

 

 

Ruokablogien kärki