Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Havahduin juuri syksyn tuloon. Se on elokuu kohta paketissa ja syksy alkaa. Nyt jos joskus alkaa kuulla hekumointia syksystä. Naistenlehdet...

Havahduin juuri syksyn tuloon. Se on elokuu kohta paketissa ja syksy alkaa. Nyt jos joskus alkaa kuulla hekumointia syksystä. Naistenlehdet ja lifestyle-blogit täyttyvät fiilistelystä ja jo ollaan vetämässä oikein urakalla niitä villasukkia jalkaan.

Mutta minkäs teet, eihän meillä ole vaihtoehtoa kuin tykätä siitä, sillä se perkele tulee sieltä joka tapauksessa.

Keräsinkin muutaman syksyisin toistettavan asian ja sen, mitä oikeasti haluamme niillä sanoa.

Tai siis ainakin minä.


1. "Ihanaa, kun voi pukea päälleen taas isoja neuleita ja kunnon takin."

Olen ihan helvetin kyllästynyt vetämään vatsaa sisään ja peittelemään ohuen kesämekkoni alta paistavia kahvojani.

2. "Syksyisin on ihana aloittaa taas liikuntaharrastus oikein kunnolla."

Oikeasti käyn kerran lenkillä, kuvaan sen someen ja unohdan harrastukseni sen jälkeen. Seuraavan kerran sama taas tammikuussa, joulun jälkeen. Näette senkin sitten somesta!




3. "Voi käpertyä sohvalle pehmeiden vilttien ja uusien koristetyynyjen sekaan."

"En ole nukkunut koko kesänä, koska on ollut niin saatanan kuuma, joten aion nukkua koko syksyn ja talven."

4. "Vihdoin on lupa vain olla, laittaa villasukat jalkaan ja lukea jotain hyvää kirjaa."

Lukea kirjaa = Katsoa Netflixiä.

5. "Syysillat ovat ihania, kun voi sytytellä kynttilöitä ja ripustella tunnelmavaloja."

Vihdoin kaiken lian armottomasti paljastava auringonpaiste loppuu ja on taas pimeää. Saan kylpeä taas omassa ryönässäni, eikä kukaan nää enää hämärässä lattialla pyöriviä villakoiria ja seinillä kirkuvia ruokaroiskeita.

6. "Voi kääriytyä isoihin huiveihin."

Ah, taas jotain millä peittää kaksarini.


7. Hyggeily

Viini.

8. Pikkujoulut

Viini.

9. Kupponen teetä

Viini.



4 kommenttia

No se on päivystävä pseudotieteiden professorinne Laura Satamo täällä päivää! Leikittiin eilen Instagram-tarinoiden puolella sellaista, ...


No se on päivystävä pseudotieteiden professorinne Laura Satamo täällä päivää! Leikittiin eilen Instagram-tarinoiden puolella sellaista, että kysykää minulta vanhemmuudesta ja minä vastaan.

Kysymyksiä tuli paljon ja hiton hyviä kysymyksiä tulikin. Kaikkea yksityiskohtaisimmista yleisempiin pohdintoihin.

Keräsin noin neljäsosan kysymyksistä tähän ensimmäiseen postaukseen ja vastaan niihin vahvalla näennäistieteellisellä mutullani.


1. Miten oppii olemaan itselleen armollisempi?


Kun ajatellaan koko lapsuutta aina aikuisuuteen saakka, ne asiat mistä stressaamme nyt, ovat aika usein melko pieniä ja ohimeneviä juttuja lopulta isossa kuvassa. Kukaan lapsi ei muistele katkerasti parikymppisenä, kuinka ei saanut itsehöyrytettyä parsakaalia tai kun sai joskus katsella pikkuisen liian kauan iPadia.

Mikä on siis kamalin asia mitä voisi tapahtua, jos laskisi rimaa? Miten itse keksimiemme odotusten lunastamattomuus vaikuttaa oikeasti lopputulokseen, kun katsotaan koko lapsuutta?

Lopeta vertailu muihin. Jokainen hoitaa vanhemmuuden omalla tavallaan. Kun perusasiat ovat kunnossa, yksittäisillä asioilla ei ole kamalasti väliä.

Tsekkaa myös Valeäidin vinkit, kuinka selvitä järjissään esimerkiksi isoista projekteista lapsiperhe-elämässä!

Kuuntele: Näitä asioita stressaamalla tulet hyväksi vanhemmaksi.


2. Saako vanhempi kiroilla? Jos kiroilee, onko automaattisesti huono vanhempi?

Kiroilu on jotenkin hellyyttävä tabu – ihan noin yleisestikin, oli vanhempi tai ei. Vanhempi, joka pahoinpitelee lastaan on huono vanhempi. Vanhempi, joka hylkää lapsensa virumaan katuojaan on huono vanhempi. Mutta kiroilu ei tee kenestäkään huonoa.

Kiroilulle on paikkansa, eikä se sovi kaikkiin tilanteisiin, mutta sitä ei voi käsitellä mustavalkoisesti, joko-tai -asiana.

Sitä paitsi: tutkimuksen mukaan paljon kiroilevilla ihmisillä on laaja sanavarasto ja suurempi älykkyys kuin ihmisillä, jotka eivät kiroile. Boom.



3. Miten saisi jotkut äideistä lopettamaan muiden arvostelun ja kunnioittamaan erilaista kasvatusta?

Tätä ei ehkä koskaan saada muuttumaan, mutta voi valita olla välittämättä. Muiden ajatuksiin ei voi vaikuttaa, omiin voi. Joten idoliamme Frozenin Elsaa lainataksemme: Let it go.

Arvostelu yleensäkin liittyy aika usein enemmän omiin epävarmuuksiin, kuin varsinaisesti toisen ihmisen tekemisiin.

Vanhemmuuteen liittyy niin paljon omia tunteita, pelkoja ja odotuksia, ja kaikki yrittävät selviytyä siitä parhaalla mahdollisella tavalla.

Sen sijaan, että joutuisi kyseenlalaistamaan tai edes tarkastelemaan omia valintojaan, on helpompaa tuomita toisen valinnat niiden erotessa omista. Arvostelemalla muiden ratkaisuja ja valintoja yritetään epätoivoisesti tehdä omista enemmän oikeita.

Vaikka oikeasti ei ole yhtä, absoluuttisen oikeaa tapaa olla vanhempi.

Lue myös: Fuck it all.


4. Mitä tehdä kun pelottaa? Siis että miten pahasti noiden lasten kanssa kasvatuksessa sitä mokaakaan?

Me olemme ensimmäisiä sukupolvia, joka edes pohtivat näin paljon kasvatusta. Ei tällaista kauaa olla ajateltu. Lapset ovat kulkeneet siinä sivussa, autoritäärisen kasvatuksen ikeessä.

Minusta tuntuu, että halumme antaa parasta mahdollista lapsillemme luo jo aika hyvät eväät vanhemmuuteemme. Jo se, että me mietimme näitä asioita, saa meidät kyseenalaistamaan vanhoja totuttuja, jopa vahingollisia malleja ja kertoo, että välitämme.

Välinpitämättömyys sen sijaan lasta kohtaan aiheuttaa suuremmat ongelmat, kuin yksittäiset kasvatukselliset kikkailut.

Kasvatusta ajatellaan usein jotenkin poikkeuksettomana jatkumona, jonka varrella kaikki pitää tehdä tasan oikein, tai koko lapsi menee pilalle. Jos ajatellaan kasvatuksen tähtäävän hyviin aikuisiin, ei meistä kukaan voi sanoa, mitkä painopisteet minkäkin perheen kasvatuksessa ovat juuri ne kaikkein oikeimmat.

Oikeastihan me kaikki kuitenkin aikuistuttuamme voimme päättää millaisia olemme – kun siis puhutaan asioista, joihin kasvatuksen ajatellaan vaikuttavan. Siihen pitäisi kyetä, jos tarvittavat perusasiat ovat kotona olleet kunnossa: Kun lapsi on saanut rakkautta, hoivaa ja turvallisuutta.

Ja tämä toimii valitettavasti myös toisin päin: vaikka kuinka olisin omilla arvoillani ja esimerkeilläni opettanut lapseni kunnioittamaan kaikkia ihmisiä ja luontoa, se voi silti päättää aikuisena olla roskaava rasistisovinisti.


5. Kannattaisiko tehdä toinen lapsi vai ei? // Kannattaako tehdä/saada kolmas lapsi?

Leikkisästi haluaisin vastata, että ÄLÄ TEE SITÄ, mutta oikeasti en voi vastata muuta, kuin jos siltä tuntuu, niin anna palaa.

Yhden lapsen kanssa kaikki on usein mutkattomampaa, mutta toisaalta sisaruksista on paljon seuraa ja iloa toisilleen – ja toki myös riitaa. Sitä on tolkuttomasti.

Kukaan muu ei tiedä millaista on asua juuri siinä perheessä, juuri niiden vanhempien lapsina, kuin oma sisarus. Sisaruus on parhaimmillaan ihanaa, mutta kyllä ne lapset ilmankin pärjää. Tulee myös muita ihania ihmissuhteita.

Että eipä tähän ole oikeaa vastausta.



6. Miksi ei saa sanoa ääneen, että joskus vanhemmuus on ihan paskaa?

Saa sanoa! Pitää sanoa! Ei ehkä niille lapsille suoraan, mutta näin aikuisten kesken.

Mitä useampi uskaltaa puhua tunteistaan suoraan, sitä paremmin se autttaa meitä jokaista käsittelemään niitäkin tunteitamme. Kaikki tunteet ovat sallittuja ja vain ne myöntämällä, varsinkin itsellemme, me voimme pureutua niihin ja käsitellä niitä.

Ah, ihanan Maaret Kalliota!

Lue myös: Tulin juuri lasten kanssa brunssilta. Se oli perseestä.


7. Milloin se riittämättömyyden tunne helpottaa kun on yhden sijaan kaksi lasta? // Työssäkäynti + äitinä olo = ikuisesti riittämätön? How to handle Dr Phil?

Riittämättömyyden tunne ei lopu koskaan kokonaan. Se tulee aina uudelleen erilaisissa elämäntilanteissa. Riittämättömyys on tavallaan joskus hyväkin tunne, koska se kertoo, että välitämme ja yritämme.

Mutta jos riittämättömyyden tunne kalvaa valtaosan ajasta, se ei enää ole hyväksi. Silloin on ehkä hyvä jäädä pohtimaan, mikä on riittävää vanhemmuutta, riittävää työntekijyyttä – ja ihmisyyttä noin yleensäkin.

Ehkä pieni odotusten madallus on paikallaan – ja se kuuluisa armollisuus. (Palaa kohtaan 1.)


8. Vittumaisin ikä? Noin niin kuin lapsella... pikkuvauva, vauva, 1v, 2v, 3v-uhma?

Kaikki iät ovat vittumaisia ja kaikki iät eivät ole pelkästään vittumaisia. Jokaiseen ikään mahtuu oma vittumainen juttunsa. Vaiheensa, jos ymmärrät mitä tarkoitan.

Lue myös: Vaihevuodet.


9. Mitä jos vanhemmuuden vastuu pelottaa jo etukäteen ihan kamalasti?

Se on täysin normaali tunne! Mutta kaikkeen tottuu, vastuisiin tottuu, vanhemmuuteen kasvaa ja muita kliseitä. Ja tietysti Koivistoa taas lainatakseni: "Ellemme varmuudella tiedä, kuinka tulee käymään, olettakaamme, että kaikki käy hyvin."

Katso myös kohdat 1. ja 4. ja lue varsinkin: Lapsen saaminen ei ole loppu millekään.


10. Saako lasta opettaa lyömään takaisin?

Ei.

Ystävääni Gandhia tähän väliin lainatakseni: "An eye for an eye only ends up making the whole world blind."


11. Mikä on paskinta vanhemmuudessa?

Se, että jos joskus on luullut, että omalla toiminnallaan voi vaikuttaa kaikkiin käynnissä oleviin tai tuleviin tapahtumiin, niin lasten kanssa ei voi.  Ei vaan jumankauta voi. Tämä on vähän tällainen "kontrollifriikit, älkööt vaivautuko" -tilanne koko tämä vanhemmuus.

Lue myös: Kun vanhemman ponnistelut ei riitä.


Noin! Minä olen sinun Jari Sinkkosesi, Maaret Kalliosi, Mahtama Gandhisi, Paulo Coelhosi ja Sokrateksesi. Ei sinulta mitään puutu.

Tsekkaa Instagarm-tilini kohokohdista Q&A Vanhemmuus -osio, jossa lisää kysymyksiä ja vastauksia.

Kuuntele myös lisää vanhemmuusviisastelua Mamma rimpuilee -podcastista! (Uudet jaksot alkavat muuten syksyllä!)

1 kommentti

Kolme vuotta sitten, kuopuksen ollessa vielä vauva, olimme ylittämässä suojatietä. Esikoinen oli silloin alle kolme, mutta jaksoi suhteellis...

Kolme vuotta sitten, kuopuksen ollessa vielä vauva, olimme ylittämässä suojatietä. Esikoinen oli silloin alle kolme, mutta jaksoi suhteellisen hyvin kävellä jo itse.

Suojatien kohdalla esikoinen keksi haluta minulta halia. Olimme juuri astuneet suojatielle, joten pyysin häntä ylittämään kanssani tien, minkä jälkeen voisimme sitten halia.

Kaksivuotias hermostui tavallisen kaksivuotiaan tapaan kieltäytymisestäni ja kapsahtai jalkojeni juureen. Roikkui jalassa, mikä teki tien ylittämisestä, sanoisinko haastavaa, varsinkin, kun oli yhdet vaunutkin siinä työnnettävänä.

Paikalle ajoi auto, jonka kuskilla oli silminnähden kiire. Tai näin päättelin, sillä hän ei olisi millään malttanut pitää auton keulaa pois suojatien päältä. Hiljalleen lipui painostavasti meitä kohti. Olimme katsos niin hitaita.

"Koita nyt mennä siitä!" kuului vastaus kuskin hipoessa autolla jo takamuksiamme, kun turhautuneena yritin huudella autoon, ettei hänen tarvitsisi ajaa päällemme.

Menemistähän me siinä kovasti yritimme, mutta kun on siinä pari muuttujaa mukana, joista toinen roikkuu jalassa, voisi olla ihan ookoo antaa meille pikkuisen aikaa tien ylitykseen. Siinä kun kuitenkin olimme niinkin erikoisella keksinnöllä, kuin suojatie – jonka konseptiin lienee kuuluvan ns. turvallinen tienylitys.

Kuskille ei kuitenkaan selittelyni mennyt läpi, vaan hän neuvoi minua kasvattamaan lapseni paremmin. Niin, siis siten, että pääsemme tarpeeksi nopeasti suojatien yli.

Juu, kyllä. Toistan: Kasvattamaan paremmin. Siten, että pääsemme tarpeeksi nopeasti suojatien yli.

Eli:

a) Kaksivuotias on kasvatettu huonosti, jos se ei tajua kävellä autokuskia miellyttävällä vauhdilla suojatiellä ja

b) jos joku on liian hidas suojatien ylittäjä, sen päälle saa ihan vähän vain ajaa, tai ainakin hoputella pikkuisen auton keulalla.


Olkoot kuka tahansa mitä tahansa mieltä kasvatuskyvyistäni, nyt tilanne on kuitenkin sellainen, että teitä ylittelevät näin koulujen ja päiväkotien alettua taas lapset oikein urakalla. Jopa kaikenlaiset hitaasti liikkuvat. Joten olisiko mitenkään mahdollista, rakkaat kanssa-autoilijat, että jättäisimme hiukan tilaa siihen suojatien eteen? Annettaisiin aikaa mennä yli ja hidastettaisiin ajoissa?

Vilkuillaan sinne kävelyteiden nurkille ihan omaehtoisesti, eikä havahduta vasta siinä suojatien kohdalla sitä ylittäviin kävelijöihin. Ennakoidaan, kuten me aikuiset osaamme.

Koska koskaan ei tiedä, mitä suojatiellä voi sattua, kun kyse on lapsista. Kääntyykö ne yhtäkkiä kannoillaan, kompastuuko ne siihen tielle tai osaako ne aina, ihan joka ikinen kerta katsoa, ettei autoja tule.

Ei, vaikka kuinka olisi kasvatettu.

Ja vaikka jokin ylitystilanteessa olisikin joskus lapsen syy, oikeassa oleminen lämmittää aika vähän, kun on juuri ajanut lapsen päälle.

Ennakoi, hiljennä, pysäytä, anna tilaa. Egosi ehtii odottamaan ihan hetken.

Me olemme niitä aikuisia, ollaan sitä myös liikenteessä. Ok?


Sitä paitsi, oletteko koskaan kuulleet kenenkään myöhästyneen jostain, koska odotti jonkun ylittävän suojatietä? Niinpä. Ei se siitä ole kiinni.

4 kommenttia

No niin! Oikein paljon tervetuloa digitaaliseen maailmaan! Nyt kun meillä on mukavasti nämä kaikki verkkoasiat ja ns. mobiilijuttuloiset...


No niin! Oikein paljon tervetuloa digitaaliseen maailmaan! Nyt kun meillä on mukavasti nämä kaikki verkkoasiat ja ns. mobiilijuttuloiset lähtenyt liikkeelle, voisimmekin sitten ottaa käyttöön tällaisen ns. sähköisen varmennushommelin. 


Juuh, ei tarvi sitten kuluttaa sitä kallisarvoista aikaa siellä konttorissa ramppaamiseen ja mummojen kanssa jonotteluun – eikä me nyt totta puhuaksemme pahaksemme panna henkilöstösäästöistäkään.

Nyt on kuulkaa meiltä saatavilla – ollut jo jonkin aikaa, vaikken nyt haluakaan rehvasella – mobiilipankki puhelimeen ja oho: sähköinen tunnuslukusovellus! Tämän täytyy olla kätevin keksintö sitten pyörän, mikä edes voisi mennä pieleen?

Kuulimmeko jonkun sanovan "uusi puhelin"? Ei muka pääse käyttämään uudella puhelimellaan joku mobiilipankkia, vaikka edellisessä puhelimessa oli käytössä? Mitä kummaa – tässä modernissa, digitaalisessa ajassa, jossa paperlappuset ovat vain historiaa ja kaikki käy kätevästi internetissä!

Juu ei, pikkurouva, hommanhan nimi on niin, että Teillä tulisi olla se aktivointikoodi saadaksenne uudella puhelimellanne käyttöön mobiilipankin. Siihenhän tarvitsette sitä eri kätevää tunnuslukusovellusta – jonka avulla muuten voit "luopua paperisesta tunnuslukukortista ja tunnuslukujen yliviivaamisista", kuten meillä päin on tavattu aina sanoa. 

Mitä, eikö teillä ole sitä paperia enää tallella? No mitä ihmettä se tämä tällainen peli oikein on? Oletteko Te aivan hullu? No, ei hätää, voitte tilata sen ihan siitä sovelluksesta ja me lähetämme sen esimerkiksi sinne verkkopankkinne postilaatikkoon.

Hahaha, olinpas taas aivan höperö! Ettehän Te pääse sinne, kun siihen tarvitaan se tunnuslukusovellus, jota ette voi ottaa uudelle puhelimellenne käyttöön ilman aktivointikoodia

No miten olisi, jos kysyisitte apua sieltä internetistä? Niin niin, se käy kuulkaa kätevästi, kun vain kirjaudutte verkkopankkiin ja painatte sieltä ylhäältä oikealta "ota yhteyttä" ja menette chat-kohtaan ja sitten vain nopeasti tunnistaudutte tunnuslukusovelluksella ja... 

Aivan.

Oletteko muuten yrittäneet soittaa meille? Asiointi puhelimessa käy helpoiten, kun tunnistaudut ensin syöttämällä käyttäjätunnuksesi ja sitten varmentamalla itsesti tunnuslukusovelluksella. Tämän me muuten toistamme sinulle puhelimessa noin kahden minuutin ajan, minkä jälkeen kerromme, että vitsi vitsi, voimme me jutella sinulle ilman tunnistautumistakin – painat vain ruutua! 

Noin! Nyt olet päässyt juttelemaan ihmiselle. Siinä on sitä jotain. 

Elikkäs, älä hermoile. Sattuuko sinulla olemaan minkään muun pankin tunnuslukuja? Ai ei. Ok, no voimme kyllä antaa sinulle uuden aktivointikoodin, mutta siihen tarvittavan PIN-koodin laitamme kyllä postitse. Paperilla. Menee muutama pankkipäivä.

Tai sitten voit tosiaan tulla tänne konttoriin, niin saat sen sitten täältä. 

Juuh, onhan se vähän höpsis pöpsis kaiken maailman internetjuttuja ja mobiilisovelluksia. Eiköhän hoideta tämä ihan kasvotusten, kuten vanhaan hyvään aikaan.

...

Joo, nii puhelimen vaihto. Älkää missään nimessä koskaan, ikinä, kadottako aktivointikoodia tai elämästänne tulee helvettiä. 

Opetelkaa se ulkoa, maalatkaa se seinällenne, tatuoikaa se ihoonne. Hävittäkää vaikka vihkisormuksenne, kotiavaimenne ja esikoislapsenne, mutta älkää aktivointikoodianne


Kirjoittaja on kirjoittanut tämän nälkäisenä, sillä ei saanut menemään ruokatilaustaan mobiilisti läpi, koska ei voinut maksaa verkkopankissa. 

2 kommenttia

Joo, ne on vaa semmosia mammoja. Ei ne puhu muusta kuin kakkavaipoista, soseista ja jostain rokotuksista. Univeloista ja oksennustaudeista. ...

Joo, ne on vaa semmosia mammoja. Ei ne puhu muusta kuin kakkavaipoista, soseista ja jostain rokotuksista. Univeloista ja oksennustaudeista. Eivät huolehdi itsestään, eivätkä ole kammanneet tukkaansa päiviin. Joku wetwipes roikkuu hiuksista ja rinnuksilla on kakkaa.

Semmosia mammoja.

Joo, nii tiedättekö mitä? Vitut olla.


Tämä saattaa tulla yllätyksenä, mutta "me mammat" ollaan muutakin. Itse asiassa, ihan helvetisti muutakin. Aika usein kuulkaa varsinkin sitä muuta kuin niitä mammoja, vaikka ns. mammoja ollaankin.

Viimeisimpinä aikoina, kun olen käynyt ulkona muiden niiden mammojen kanssa (joo, me käydään myös ulkona!) olemme puhuneet politiikasta, ystävyydestä, rahasta, itsensä kehittämisestä, yrittäjyydestä, parisuhteesta, tasa-arvosta ja saatana seksistä! Kullista. Kyrvästä! Pilluista!

Hemmetti. Eikä muuten sanallakaan lapsista tai kakkavaipoista.

Me nautimme hyvästä ruoasta, hikisestä liikunnasta, hyvästä viinistä, gin toniceista, nauramisesta,  vitsailusta, tanssimisesta (sekin lasketaan liikunnaksi, vaikka olisikin humalassa) ja syvällisistä, voimakkaista keskusteluista.

Me janoamme olla omia vahvoja itsejämme, ja haluamme tulla arvostetuiksi ja nähdyksi ihmisinä. Niinä samoina, joita olimme ennen ja olemme myös lasten saannin jälkeen. Haluamme tulla kuulluiksi ja ymmärretyiksi. Jumaloiduiksi.

Me ei olla mitään vitun mammoja. Paitsi siis ollaan, mutta sillä lailla "hey mama", ennemmin kuin vain mamma.

Silti me rakastamme lapsiamme ja teemme kaikkemme heidän vuokseen. Pesemme niitä pissapyykkejä ja joskus haisemme kakalta. Valvomme öitä ja kuskaamme harrastuksiin. Autamme läksyissä ja käymme vasu-keskusteluissa.

Mutta ei se ole nollasumapeli, arvon mammattelijat siellä. Yhden asian ei tarvitse olla pois toisesta. 

Päinvastoin. Me voimme olla sitä kaikkea, ja se tekee meistä helvetisti paljon moniulotteisempia.

Ei me jakseta jauhaa pinnallista paskaa jonkun hassuttelijan kanssa baaritiskillä. Me halutaan sukeltaa syvään päähän tai sitten olla puhumatta lainkaan. Valloittaa tanssilattia ja antaa nolostelijoiden nolostella keskenään. Ei meitä kiinnosta muiden mielipiteet. 

Me ollaan saatana äitejä. 

Sääli rikkoa mielikuvanne stereotyyppisestä kahvia janoavasta, väsyneestä mammasta, jolla ei ole muuta elämää – niin, just sellainen teille turvallinen mielikuva ilman mitään ristiriitoja. Mutta ei se ole niin. 

Olemme edelleen ihmisiä kaikkine moninaisine puolinemme.

Mutta tämähän me kaikki äidit jo tiedettiinkin.


Lue myös:

3 kommenttia

On kaksi viikkoa esikoulun alkuun. Sitten loppuu päiväkodin turva. Lapsi jättää lopullisesti taakseen paikan ja ihmiset, missä hänet varmast...

On kaksi viikkoa esikoulun alkuun. Sitten loppuu päiväkodin turva. Lapsi jättää lopullisesti taakseen paikan ja ihmiset, missä hänet varmasti nähdään, häntä kuullaan ja ymmärretään.

Vuosien saatossa turvallisiksi koetuille aikuisille sanotaan hyvästit, ja pienen, vielä hetken viisivuotiaan on opittava luottamaan taas uusiin opettajiin ja hoitajiin, joiden kanssa hän viettää seuraavat arkipäivänsä.

Pitäisi uskaltaa myös tutustua kaikkiin uusiin lapsiin, niihin kavereiksi jo valmiiksi kutsuttuihin, joita oikeasti ei tunne vielä yhtään. Rohjeta luomaan omaa paikkaansa ryhmässä, vaikka kuinka jännittää.

On vain uskottava, toivottava ja luotettava, että hän saa olla sellainen kuin on. Ettei hänen ole taivuttava toisten määritelmiin oikeanlaisesta. Ettei häntä kiusata, tai jätetä ulos porukoista. Että hän saa tuntea olonsa hyväksytyksi omana itsenään.

Se on asia, jota me kaikki tarvitsemme ja toivomme, aikuisinakin (varsinkin aikuisina?), mutta mikä melkein meiltä kaikilta on riistetty osin tai kokonaan jo lapsena pois.


Eniten hänen on kuitenkin luotettava itseensä. Siihen, että hänen taitonsa ja päättäväisyytensä kantavat. Että vaikka joku sanoisikin jotain satuttavaa tahattomasti tai tahallaan, hänen ymmärryksensä ja tietoisuutensa itsestään kantaisi sen yli. Ettei hän alkaisi mukautua kelvatakseen. Että hän voisi sivuuttaa sen ja nousta asian päälle.

Eikä se ole helppoa – kuten kaikki tiedämme.

Asia kun on niin, että jokainen lapsi tuntee olonsa täydelliseksi aina siihen asti, kunnes joku sanoo jotain muuta. Kiistää jollain teollaan toisen hyvän uskon itseensä.

"Ei lapsena häpeää tunneta, ennen ku joku luokas nauraa", laulaa Ellinoora. Niin se on.

Me kaikki aikuiset jo tiedämme valitettavan hyvin, että minkä tahansa itseinhon kehittymiseen tarvitaan vain pienen pieni siemen. Sellainen sisimpään istutettu mulkero. Siitä osaamme ihan itse kasvattaa sitä suuremmaksi, paljon valtavammaksi, kuin se oikeasti aina edes on.

Joku yksi ajattelematon, mutta sopivasti vyön alle otollisessa kohdassa isketty heitto.

Millä ilveellä saamme otettua tuon kamalan taidon pois lapsilta? Etteivät ne koskaan uskoisi sellaista itsestään. Että ne vaalisivat vain niitä asioita ja sanoja, jotka ovat hyväksi heille? Miten voimme vahvistaa kaikkien meidän pientemme itsetuntoa?

Koska uskon, että jos näkee itsessään juuri hyvät asiat, näkee sen mielellään myös muissa. Ei tarvitse olla kertomassa muille, mikä on muka väärin ja mikä oikein, mikä normaalia ja toisessa itselle sopivaa, jos on itse tullut hyväksytyksi kaikkinensa.

Se olisi kehä, joka ruokkisi itseään. Ja vain hyvällä.


Ja mitä tulee esikouluun, Mauno Koivistoa lainatakseni: Ellemme varmuudella tiedä, kuinka tulee käymään, olettakaamme, että kaikki käy hyvin.


Lue myös:
Huolii
Kun vanhemman ponnistelut ei riitä
Ylistys päiväkodille ja varhaiskasvatukselle

10 kommenttia

Hae

 

 

Ruokablogien kärki