Lapset, minulla on vain yksi opetus teille: Älkää juoko liikaa alkoholia. Nimittäin tässä kun nyt istun maanantai-iltana pöydän ääressä ja...

Lapset, minulla on vain yksi opetus teille: Älkää juoko liikaa alkoholia.

Nimittäin tässä kun nyt istun maanantai-iltana pöydän ääressä ja mietin mennyttä viikonloppua, en voi kuin todeta, että vähempikin olisi riittänyt. Nimittäin punaviiniä.

Siinä kohtaa kun mieleen palaa välähdyksiä hetkestä, jolloin päätimme tilata taksin ja otimme kaverin häistä matkajuomaksi kokonaisen pullon punaviiniä kolmeen pekkaan, tavallaan tietää, että se taisi olla se hetki, kun meni vähän yli.

Ei kun anteeksi, se taisi sittenkin olla se, kun jonotettuamme baariin olimme aika vakuuttuneita, että olemme mystisesti selvinneet jonossa ja vetäsimme kompensoidaksemme tilannetta Jägerit ja gin&tonicit huiviimme.


Krapula on siitä vittumainen, että se saa olon tuntumaan tasaisen harmaalta ja ahdistavalta, jopa päiviä varsinaisen juomasuorituksen jälkeen.

Tavallaan tietää, että kaikki on ihan hyvin, mutta tuntuu koko ajan siltä, että kaikki on dramaattisesti päin helvettiä, voi mennä ihan kohta päin helvettiä tai ainakin pohjimmiltaan kaikki on salaa päin helvettiä, vaikken vielä tiedä sitä itse.

En oikeastaan tiedä, kumpi on pahempi: Se varsinainen krapulapäivä, kun välillä vähän oksettaa, pyörryttää ja pää tuntuu räjähtävän kivusta, mutta on muutoin suhteellisen iloinen olo, vai ne melankoliset päivät, jotka seuraavat ensimmäistä krapulapäivää ja kestävät arviolta kolmesta sataanseitsemäänkymmeneen päivään.

Itselläni on nyt päivä kaksi meneillään, mutta ehkä tuossa toukokuussa alkaa jo helpottaa.

Siitä tietää illan olleen erityisen onnistunut, kun aamulla herää iltapuku päällä vierassängyltä, mutta on riisunut alaosan pois sukkahousuineen, jotka sievästi vielä ympäröivät kenkiä – tiedäthän vähän samankaltaisesti kuin palomiehet jättävät haalarinsa saappaisiin päästäkseen hyppäämään nopeasti varusteisiin – ja jotka jalassa olet raahautunut ulko-ovelta sängylle.

Muutoin kaikki vaatteet ja asusteet olivat vielä päällä, korvikset mukaan lukien. Siinä sukkahousujen, epäilemättä työlään riisumisen jälkeen väsymys on iskenyt ja homma jäänyt ns. puolitiehen. Ymmärtäähän sen.

Aamulla ystävän keittiötasolta löytyi avaamaton kääryle jotain mystistä littanaa ruokaa, joka oli paketoitu folioon. Kukaan seurueestamme ei tiennyt mitä foliossa on. Ei edes avattuamme folion.

Joten lapset varoitan: Naimisiinmeno voi johtaa krapulaan. Ihan vaikka itse katselisi vain vierestä sitä.


(Kiitos ihana Lähiömutsi ihanista häistä ja ihana seurueemme krebailuista! Totally worth it!)

Lue myös:
7 vinkkiä selvitä juhlista ilman krapulaa

1 kommentti

Yritän nyt tiivistetysti kertoa, mitä sukupuolisensitiivisyys on, vielä kerran. Olisin onnellinen, jos lukisit tämän ajatuksella ja antaisit...

Yritän nyt tiivistetysti kertoa, mitä sukupuolisensitiivisyys on, vielä kerran. Olisin onnellinen, jos lukisit tämän ajatuksella ja antaisit mahdollisuuden.

Sukupuolisensitiivisyys on sitä, että jokainen lapsi saa kasvaa sellaiseksi kuin on. Ettei häneen suhtauduta tietyllä tapaa, ettei oleteta hänestä tai hänen mielenkiinnon kohteistaan asioita, ohjata johonkin sukupuolensa stereotyyppiseen toimintaan, tai mikä pahinta, kielletä jotain vain, koska hän on jotain sukupuolta.

Että lapsesta itsestään kumpuavat asiat ohjailisivat sitä millaiseksi lapsi kasvaa ja mitä hänestä tulee, eikä se, millaisina kulttuurimme näkee esimerkiksi tytöt ja pojat.

Että tunnistetaan sukupuolille tyypilliset olettamukset ja niistä olettamuksista johtuvat vahingolliset toimintatavat, jotta niihin vahingollisiin asioihin voidaan vaikuttaa ja niitä voidaan muuttaa.

Eikä kyse ole vain vaatteiden väreistä, harrastuksista tai nukke- vs. autoleikeistä.

Kyse on elämästä.


Aikuisten suhtautumista tyttö- ja poikalapsiin on tutkittu erilaisissa tilanteissa. Niissä on toistunut aikuisten puolelta samankaltaiset asiat, jotka ovat omiaan ohjaamaan lapsia stereotyyppisen sukupuolen mukaiseen toimintaan.

Kyse ei ole siitä, että tytöillä ja pojilla itsellään olisi syntymästään aina tietyt ominaisuudet vaikkapa riehakkuuden, omatoimisuuden, tunnollisuuden ja kiltteyden saralla, vaan aikuiset tekevät oletuksia sukupuolen mukaan.

Hyvä esimerkki aikuisten tekemistä olettamuksista on esimerkiksi tilanne, jossa aikuinen on alkanut toimia eri tavalla sen mukaan, onko tämä luullut kohtaavansa tytön tai pojan. Tilanteita on testattu pukemalla sama lapsi joko pinkkiin tai siniseen, jolloin on huomattu täysin saman lapsen saavan erilaista kohtelua, riippuen siis siitä onko aikuinen luullut tämän olevat tyttö tai poika.

Testauksissa on todettu, että jopa vauvoja käsitellään eri tavoin ja niille puhutaan erilailla, jos oletuksena on tyttö- tai poikavauva.

Päiväkodeissa on tutkittu hoitajien suhtautumista tyttöihin ja poikiin mm. videoiden päiväkotien toimintaa. Huomattiin, että tytöiltä odotettiin parempaa keskittymiskykyä, sekä enemmän omatoimisuutta vaikkapa pukemisen suhteen. Heitä myös ohjataan herkemmin tarkkaavaisuutta vaativiin tehtäviin, kun taas pojilta siedetään levottomampaa käytöstä.

Poikia taas autettiin pukemisessa, eikä heiltä odotettu samoja suorituksia kuin tytöiltä. Tytöt jopa valjastettiin auttamaan poikia pukemisessa tai muissa askareissa.


Yksi kerta ei tee mitään, mutta jos toistuvasti ja aina poikia kohdellaan jotenkin vähemmän omatoimisina ja osaavina, ja poikien vähemmistä suorituksista palkitaan ansaittua paremmin, kuinka se vaikuttaa menestykseen opiskeluissa, tai elämässä?

Puhumattakaan sitten tyttöjen ja poikien yleisestä hyväksyttävyydestä ilmentää tunteitaan.

Sanapari toksinen maskuliinisuus on herättänyt ärsytystä yhdessä jos toisessakin lehtien palsoilla ja somessa.

Mikäli sanan ihan vaikka vain googlettaa, saa selville, ettei toksisen maskuliinisuuden ajatus ole se, että kaikki maskuliinisuus olisi haitallista tai huonoa, vaan että tiettyihin maskuliinisiin piirteisiin ja niihin väkisin tuuppaminen, esimerkiksi kasvatuksessa, on vahingollista.

En kuitenkaan usko, että monikaan on sitä mieltä, etteikö poikia – heidän omaksi hyväkseen – kannattaisi kannustaa vastuuseen itsestään ja hyvään koulumenestykseen. Että olisi ihan hyvä, jos pojatkin saavat näyttää tunteitaan, itkeä ja puhua sisimmästään, ja ettei esimerkiksi väkivalta saisi olla ratkaisu konflikteihin pojan elämässä.

Toksisella maskuliinisuudella siis tarkoitetaan vahingollisia kulttuurisia vaatimuksia miehisyydestä. Opittuja vahingollisia malleja. Esimerkiksi, että vain tunteettomuudella, kovuudella ja aggressiivisuudella pärjää – ja että nimenomaan yksin on pärjättävä. Että perinteisesti "feminiiniseksi" koetut piirteet tai asiat ovat huonompia ja sellaisten esiintyminen miehellä olisi jotenkin häpeällisiä.

Eli toksinen maskuliinisuus ei ole suvakkimädättäjäfeministien yritys halveerata kaikkea maskuliinisuutta, vaan nimenomaan niiden miesten itsensä hyväksi tuoda esille, että poikien ja miesten ei tarvitse mahtua johonkin ulkoa-aseteltuun muotiin ollakseen hyviä ja hyväksyttyjä miehiä.

Ajatuksena siinäkin on tunnistaa asiat, jotka voivat olla vahingollisia. Eli suomeksi, että ei kannata kusta omille nilkoille saati antaa toisen kusta niille, jos siitä ei ole mitään hyötyä, vaan ennemmin vahinkoa.

En voi millään uskoa, että kukaan olisi tästä eri mieltä. Kunhan vain olisi ensin ottanut selvää mitä ko. termillä tarkotetaan. Aivan kuten sukupuolisensitiivisyydenkin kohdalla.


Sukupuolisensitiivisyys ja lasten tasa-arvoinen kohtaaminen hyödyttää kaikkia. En keksi syytä sille, miksi sitä pitäisi vastustaa tai siitä pitää nostaa somessa ja lehdissä itse keksittyjä ongelmia ja uhkia, jotta pääsee sitten sanomaan kuinka hulluksi on maailma mennyt niihin itse keksimiinsä asioihin.

Aina on kaikessa ääripäitä, urheilussa ja matematiikan opettelussakin, mutta emme me niiden varjolla kiellä lapsiltamme urheilua ja matematiikkaakaan.

Tytöt saa olla tyttöjä, pojat poikia, ja just niin sterotyyppisiä ilmentymiä sukupuolistaan kuin haluavat olla, jos haluavat. Mutta kenenkään ei ole pakko olla, eikä niihin tulisi tiedostamatta tai tiedostaen väkisin ketään ohjata.

Jokainen saa olla juuri sellainen kuin on, se tässä on koko homman pointti.

Voi olla, ettei suurelle osalle lapsista koidu merkittävää haittaa perinteisten sukupuoliroolien tuputtamisesta, mutta ne joille koituu, voi koitua kalliilla hinnalla.

En oikeasti enää tiedä mitä asialle voisi tehdä, kun samat ihmiset nostavat esille kuinka "kukaan ei välitä poijista" ja kuinka kaikki pauhaa vaan tasa-arvosta naisten kannalta, ja samaan aikaan demonisoivat ja haukkuvat kaikkea sukupuolisensitiivisyyttä, edes yrittämättä ymmärtää mitä se on ja mitä sillä haetaan.

Tulee olo, että ei tässä voi kuin kehottaa sitten itse keksimään apua poikien ongelmiin heikkoine koulumenestyksineen, syrjäytymisineen ja itsemurhatilastoineen, jos tutkittu tieto ei kelpaa.

Nyt ollaan muutama vuosikymmen kokeiltu tässä jo tätä ei-tutkitun, mututiedolla ja esi-isiemme perintönä saatua ahtaisiin sukupuolirooleihin asettamisläppää, eikä se nyt varsinaisesti ole auttanut. Pitäisikö antaa mahdollisuus jollekin muulle?

Kokonaisen tunnin verran voisi antaa mahdollisuuden asialle kuuntelemalla podcast-jaksoni sukupuolisensitiivisyydestä, missä ei tarvitse kuunnella vain minun ja vakiotyyppieni Jukan ja Maijun mutuilua, vaan keskustelussa on myös mukana filosofian tohtori sukupuolentutkimuksen alalta, sekä Monimuotoiset perheet -verkoston projektipäällikkö Anna Moring.

Minä kyselen ja Anna selittää hyvin käytännön esimerkein, miten kaikki asiat vaikuttavat toisiinsa.

Kuuntele jakso: https://www.supla.fi/supla/3323365


7 kommenttia

Kaupallinen yhteistyö: Oppi&ilo ja Suomen Blogimedia . Esikoinen on joskus epävarma omista kyvyistään – varsinkin jos ne ovat vielä i...

Kaupallinen yhteistyö: Oppi&ilo ja Suomen Blogimedia.

Esikoinen on joskus epävarma omista kyvyistään – varsinkin jos ne ovat vielä ihan uusia ja harjoitteluasteella – ja kaipaa joskus rohkaisua uuden opetteluun. Etenkin, jos hän arvaa, että tulossa on jotain, mikä ei ehkä heti luonnistu ja että asiaa pitäisi nyt jotenkin oikein opettelemalla opetella.

Kun esikoisemme täytti kolme, hän sai ystävältämme kolmevuotissynttärilahjaksi Minä itse osaan vastata -kortit. Korttien ideana on tutkia kuvia ja etsiä niistä samankaltaisuuksia, kuten pareja, ja toisaalta tunnistaa erovaisuuksia, aina erilaisista muodoista erilaisiin väreihin.

Parasta lasten mielestä kyseisissä korteissa on, että oikean vastauksen saa näyttää tökkäämällä kortin reiästä sormen sisään ja toiselle puolelle kurkkaamalla saa Yrre-oravalta vahvistuksen vastauksen oikeellisuudesta.

Pienemmille lapsille, 1,5-3-vuotiaille, vastaavia kortteja ovat Minä oivallan -kortit.


Lapsille kortit näyttäytyvät hauskana pelinä ja leikkinä, mikä haetaan aina innoissaan esille.

Ajatus korteissa on lapsen oman pohdinnan, hahmotuskyvyn sekä loogisen päättelytaidon kehittyminen. Lapsen näkökulmasta parasta on vanhempien kanssa yhdessä puuhailu, sekä uusien asioiden oivaltaminen ja itsevarmuuden kehittyminen omista kyvyistä.

Riemu lapsen silmissä, kun hän oivaltaa jotain on korvaamatonta ja saa lapsen innostumaan uuden oppimisesta vähän vaivihkaakin. Juuri sellainen on ainakin esikoisellemme ollut todella tärkeää, rohkaistuakseen ja kasvattaakseen itseluottamustaan uuden edessä.

Minulle Oppi&ilo -tuotteet noin yleensäkin olivat aivan uusi tuttavuus vielä tuolloin kolme vuotta sitten, mutta tutustuttuamme kortteihin, meistä tuli heti faneja.

Uusin lempipelimme taas on Ensimmäiset pelini -setti 3-5-vuotiaille, missä opetellaan kirjaimia ja numeroita niin ovelalla tavalla, ettei lapsi itsekään huomaa oppivansa koko ajan. Asiat jäävät kuin itsestään mieleen, ja jo nyt kolmevuotiaamme kyselee, alkaako apina a:lla ja yllätti juuri tunnistamalla kuin puolivahingossa, ilman laskemista, että lautasella oli kolme tomaatin siivua ja neljä kurkkuviipaletta.

Parasta on, että valikoimaa löytyy ihan vauvaikäisistä alkaen isommillekin lapsille, jokaisen ikä- ja taitotasoon sopivasti, jolloin minkä ikäiselle lapselle tahansa löytyy sopivaa puuhaa ja peliä.

Vauvoille löytyy äänikirjoja, joista lapsia viehättävällä tavalla (eli painamalla nappia) saa kuunneltua eri eläinten ja ajoneuvojen ääniä, tai kurkkauskirjoja, joissa pääsee selvittämään, mikä eläin on mikäkin, samalla opettaen hienomotorisia taitoja. Ja voin kertoa, että kyllä ne vielä kolme- ja kuusivuotiasta kummasti viehättivät, vaikkeivat he täysin enää vauvakirjojen kohderyhmää olekaan.


Nykyään esikoinen on jo innostunut piirtämisestä ja eskarin myötä kirjoittamisestakin, mutta aikoinaan, kun esikoinen ei meinannut innostua varsinaisista piirtämishommista, mutta silmän ja käden yhteispeliä suositeltiin harjoittamaan, muulla tavalla – taaskin pelin ja leikin kautta – tehdyt harjoitukset auttoivat siinä.

Riemuhetki-puuhakorteissa ratkotaan tehtäviä sormella osoittamalla ja tunnustelemalla, jolloin ne innostavat käden ja silmän motoriikan harjoituksiin toisella tyylillä. Onkin hauska ollut nyt huomata, kuinka kuusivuotias nykyään pelaa kolmevuotiaan kanssa näitä ja ihan prona opastaa ja toisen empiessä ja onnistuessa kannustaa tätä.

Meille lahjaksi saamamme peli aikoinaan avasi aivan uusia tapoja oppia ja tehdä yhdessä, ja olen vieläkin iloinen, että ystävämme tutustutti meidät näihin. Olen nyt ottanut tavoitteekseni ostaa aina, jos vain mahdollista, kaverisynttäreille ja lahjaksi kaikille lapsille jotain puuhakirjoja, pelejä tai muita yhteisiä leikkejä.

Lämpimästi ja sydämestäni voin suositella näitä pelejä, sillä kuten tulette huomaamaan – ja kuten moni teistä onkin jo kertonut tuolla somekanavissani – nämä ovat toimivia ja kivoja aktiviteetteja lapsille (ja myös vanhemmille siinä sivussa)!

Jos haluat hoitaa joululahjahommia tai muuten vain testailla näitä tuotteita, koodilla MAMMA2018 saat nyt 20 % alennuksen kaikista verkkokaupan tuotteista ajalla 13.11. – 18.11.2018!

Oppi&ilon korteissa, kirjoissa ja peleissä yhdistyvät aikuisen ja lapsen yhdessä tekeminen, oppiminen ja leikkiminen. Leikin varjolla ja sopivasti hoksottimia herättelevällä pelillä saa lapsen innostumaan uuden oppimisesta!

Lue lisää lasten taitojen kehittymisestä täällä! Oppi&ilo -uutiskirjeen voi tilata täältä.

2 kommenttia

Sitähän aina lupaillaan, että kaikki lapsiin littyvät asiat on vaiheita. Lapsi valvottaa – vaihe. Lapsi opettelee rajojaan – vaihe. Lapsella...

Sitähän aina lupaillaan, että kaikki lapsiin littyvät asiat on vaiheita. Lapsi valvottaa – vaihe. Lapsi opettelee rajojaan – vaihe. Lapsella on tahtoikä – vaihe.

Pelkäänpä, että meitä, arvon kanssavanhemmat, on kustu silmään. Pahasti. Ne mitään vaiheita ole – ainakaan kaikilla.

Katsokaas, kun minä olen tässä jo jonkun tovin odotellut, koska kuopuksemme ns. tahtovaihe loppuu. Kärsivällisesti antanut ajan kulua ja miettinyt, että kenties aika tulee, kun jokainen asia ei synnytä konfliktia. Että ei se nyt jumankauta voi loputtomasti kestää ja kai joskus tulee vaihe, että se ei tahdo kaikkea koko ajan.

Ja siis tahtomisella tarkoitan, että tahtoo juuri sitä, mitä se ei ollut saamassa, eikä ainakaan tahdo sitä, sitä mitä se saisi.

Kuopus täyttää kohta neljä. Pelkäänpä, ettei se tahtominen ole ihan heti loppumassa.

Mutta sen voin myöntää, että vaiheita on sen tahtomisen sisälläkin:

Että joskus esimerkiksi on sellainen vaihe, että hän ei vaikka suostu syömään mitään, mitä meillä olisi tarjolla – tai yleensäkään yhtään mitään – ja joskus hän taas haluaa ehdottomasti paljon kaikkea  syötävää ja lisääkin sitä jo ennen kuin olen edes ensimmäistä satsia kasannut lautaselle, vaikkei juuri koskaan jaksa syödä lautasellistaan loppuun.

Tai joskus hän haluaa pukea vain ja ainoastaan pinkkiä ja joskus, kun olen sitä edellisesta kerrasta oppineena yrittänyt sitten tarjota, se sama pinkki onkin täysin paskaa.

Että juu-u, vaiheita on. Sellaisia, joissa ei kukaan, kukaan käyttäytymistieteen tohtori, avaruusfyysikko, tulevaisuudentutkija tai mentalistikaan voisi pysyä perässä.


Myös mustasukkaisuus ja kateus ovat jänniä asioita sisarusten välillä. Ja "jännällä" tarkoitan ihan helvetin kuluttavaa ja mieltä raastavaa.

Kaikki, tarkoitan kaikki, mitä sisarus saa, on jotenkin pois siltä toiselta sisarukselta.

Ihan vaikka puhuttaisiin lautaselle annostellun spagetin määrästä tai kylpyveden vaahdon paksuudesta. Kaikki.

Se, että joudun käymään kerta toisensa jälkeen keskusteluja, onko toiselta varsinaisesti pois jotenkin se, että vesilasissa toisella on vettä puolikas mukillinen ja toisella vain kolmasoa – etenkin kun sieltä saatanan kraanasta saa sitä vettä lisää koska tahansa – tai että onko se, että toinen sai pipiinsä laastarin epistä, kun se toinen kuitenkin joutui ensin satuttamaan itsensä, on täysin uskomatonta ja järjenvastaista, enkä toivo sellaista kohtaloa edes pahimmalle vihamielelleni.

Joskus tällaisen tilanteen edessä tuijotan vain hiljaa miestäni ja hän tuijottaa minua takaisin ja kumpikin mietimme samaa: "Tämä kenen vaihe idea ei oli taida tehdä loppua lisää koskaan lapsia?"

Okei, no emme ajatelletkaan sitten samaa.

Mutta ilmeisesti sisarusten välinen kateus ei lopu ehkä koskaan? Sellaisia huhuja olen nyt alkanut salaisista tietolähteistäni (eli kavereilta) hiljalleen kuulla.

Ja tämä tahtoikä. Se että se olisi joku ohimenevä vaihe? Hahahhahha, vitut on. Joillakin se kestää lopun elämän ja sitä kutsutaan temperamentiksi.

Nimim. Tahtoikä -82 "yhtään en tiedä kehen on lapsi tullut".

Lue myös:
Joskus tämä ns. vähän vi**ttaa
Vaihevuodet
Tahtoikä, nevöfoget


Hae