"Sanotaan, että yksi turvallinen aikuinen riittää. Kyllä kuulostaa surkealta. Jokaisella lapsella pitäisi olla ainakin kymmenen aikuist...

"Sanotaan, että yksi turvallinen aikuinen riittää. Kyllä kuulostaa surkealta. Jokaisella lapsella pitäisi olla ainakin kymmenen aikuista, jotka olisivat aidosti kiinnostuneita hänestä."Raisa Cacciatore.

Meillä ihmisillä on tiettyjä primitiivisiä tuntemuksia. Yksi suurimmista on vanhemmuuteen liittyvät tunteet.

Kun oman lapsen elämään astuu vaikkapa uusioperhekuvioiden myötä uusia, luultavasti merkitykselliseksi kasvavia aikuisia, voi vanhemman sydämessä läikähtää. Voi herätä epäluottamusta, menetyksen pelkoa, huolta, suojelemisviettiä – ja jopa katkeruutta, ärtymystä ja surua. Oma lapsi jos mikä on tärkeintä.

Tunnetta voi olla vaikea käsitellä objektiivisesti tai erottaa todellisesta uhasta. Joskus itseensä liittyvä tunne on helpompi verhota huoleksi lasta kohtaan, kuin käsitellä tunteen alkuperäinen alullepaneva syy.

Omistushalu ja mustasukkaisuuskin on tavallisia ja hyvin ymmärrettäviä tunteita uudessa tilanteessa, mutta niistä kannattaa päästä yli.


Lastemme elämään on lipunut sekä heidän isänsä kanssa että minun kanssani uudet kumppanit. Aikuiset esiteltiin vähitellen lapsille hyvin kasuaalisti, ilman sen suurempaa tiedotustilaisuutta mistään uusioperhekuvioista.

Me vanhemmat keskenämme puhuimme muutamalla sanalla asiasta ja annoimme ns. hyväksynnän uudelle tilanteelle. Ei siksi että toisen tarvitsisi saati kuuluisi anoa toisen hyväksyntää, vaan että toiselle tulee hyvä olo asiasta ja että asiasta on yhteisesti puhuttu.

Sittemmin aikaa on vietetty yhdessä kaikkien aikuisten ja vaihtelevien lapsi-aikuiskombojen kanssa. Lapsen synttärit on juhlittu porukalla ja koko suku uusien osapuolien siivittämänä on ollut saman pöydän ääressä.

Aikaa on vietetty jopa niin, että minä lapsineni ja lasten isän uusi kumppani oman lapsensa kanssa on oltu yhdessä, ilman meitä yhdistävää tekijää, lasten isää. Lapset tykkäävät toisistaan ja me aikuiset viihdymme hyvin toistemme seurassa.

Koska jokainen vanhempi haluaa parasta lapsilleen ja toivoo, että aikuinen, joka viettää paljon aikaa lapsen kanssa on samoilla linjoilla, vaikkapa kasvatukseen liittyvissä asioissa, on nekin hyvä keskustella avoimesti ja kaikkia osapuolia kunnioittavasti.

Tuntui hyvältä, kun minulta kysyttiin, onko joitain asioita, joita toivoisin otettavan huomioon, nyt kun lasten kanssa viettää aikaa uusi aikuinen. Tietysti luotan siihen, että isä hoitaa yhteisten arvojemme mukaisesti lasten asiat, kuten tähänkin saakka, mutta arvostan toki suuresti, että uusi kumppani halusi vielä keskustella asiasta kanssani. Se osoittaa, että olemme kaikki samalla puolella, ja se on lasten puoli.

Aina asiat ei ole niin helppoja ja mutkattomia, kuin nyt täällä minun ja eksäni ihmeellisessä uusioperhepilvessämme, mutta jos aidosti halutaan lasten parasta, on jokaisen osapuolen päästävä yli omista egolähtoisistä asioistaan.

On täysin ymmärrettävää, että uusi aikuinen, jota välttämättä itse ei tunne ollenkaan, herättää alkukantaisia ja suuria, lähes toivottomia tuntemuksia hallinnan menetyksestä oman lapsen asioita kohtaan. Ne on hyvä hyväksyä, mutta ennen kaikkea ne on hyvä käsitellä: Mistä oikeasti tuntemus herää? Pohjaako herännyt huoli oikeaan uhkaan?

Luottamus lienee tärkein tekijä koko paletissa. On luotettava lasten toisen vanhemman arviointikykyyn ja on luotettava toisen vanhemman uuteen kumppaniin. Parasta on, jos kaikki osapuolet ovat halukkaita toimimaan yhteisen asian puolesta, eikä kellään ole katkeria tuntemuksia ketään kohtaan.

Vaikka tässä nyt jeesustelen autuudellamme, en minäkään tuntemuksilta ole välttynyt. Viimeksi viikonloppuna koin hetken kateutta lasten kanssa vietetystä hauskasta aktiviteetista, johon en kuulunut, kunnes tajusin, että a.) voin itsekin mennä moiselle retkelle lasten kanssa ja b.) kuinka siistiä, että siellä isällään lapset tekevät noin kivoja retkiä. Olen tavattoman iloinen, että lapseni ovat pidettyjä myös uuden kumppanin taholta.

Joten: Pääskäämme yli itsestämme ja iloitaan, että lapsilla on lisää välittäviä, lisää huomiota ja hyväksyntää lapselle antavia aikuisia.

Kun lasten elämään astuu uusia aikuisia, se on siunaus, eikä se ole pois yhdenkään vanhemman vanhemmuusarvosta. Lapsi on aina omien vanhempiensa lapsi ja kaikki hyvät aikuiset, jotka välittävät aidosti lapsesta ja tämän hyvinvoinnista ovat lisärikkaus lapsen elämään.


Lue myös:
Vanhempi, älä syyllisty asioista, joilla ei oikeasti ole väliä


28 kommenttia

Sitä ei oikein aina muista, että kaikki maailman ihmiset eivät seuraa minua internetissä, saati Instagramissa, ja jotenkin ajattelee, että k...

Sitä ei oikein aina muista, että kaikki maailman ihmiset eivät seuraa minua internetissä, saati Instagramissa, ja jotenkin ajattelee, että kai kaikki nyt tietää, että ollaan erottu ja miten mulla menee.

Toinen asia on tietysti, että ketä kiinnostaa, mutta ei mennä siihen.

Kun keväällä kirjoitin väsymyksestäni, väsymys todella oli syvä. Se ei liittynyt päätökseemme tai katumukseen päätöksestämme, vaan kaiken uudelleen opetteluun. Kun koko kivijalka kodin sähköistä nettiliittymään ja uusien arkirutiinien opetteluun menee uusiksi, on kuormittavaa hoitaa sen päälle vielä valtava työmäärä. Niin iso työmäärä, että sen turvin olisin voinut pitää vaikka koko kesän lomaa.

Itse päätös ei ole kaduttanut hetkeäkään – ei meitä kumpaakaan. Itse asiassa, kun päätös oli tehty ja alkujärkytyksestä päästy yli, löysimme jopa ehkä paremman yhteyden ystävyydellemme kuin liitossa. Kun ei tarvitse kantaa stressiä parisuhteesta jota ei ole, jää jäljelle se syvä kumppanuus, toverillisuus ja ystävyys, mikä meillä koko ajan on ollutkin.

Voin edelleen sanoa ex-mieheni olevan minulle se tyyppi kelle soitan kun jotain hauskaa, uutta, mielenkiintoista, jännittävää tai kamalaa tapahtuu. Tuntuu myös hyvältä huomata, ettei kummankaan mahdolliset uudet suhteet tunnu toisesta alkuunkaan pahalta, päinvastoin, mikä kertoo, että päätös erosta oli oikea. Olimme niin yli toisistamme – enkä siis tarkoita muuta kuin hyvällä tässä tilanteessa.

Mitä tulee perhegeimiimme, perheenä me edelleen meitä pidämme. Vaikka tietysti pääosin hoidamme omat viikkomme tahoillamme, teemme edelleen koko porukalla juttuja yhdessä. Vaihtopäivinä syömme yhdessä aamupalan tai käymme porukalla ravintolassa. Joustamme molempien menojen mukaan ja autamme toisiamme tarpeen vaatiessa.

Vastuut ja kulut pyrimme jakamaan tasan puoliksi ja kaiken suhteen on olemassa vahva halu sovinnollisuuteen ja neuvoteltavuuteen. Näin puolen vuoden kokemuksella asiat siis ovat yhtä hyvin, kuin erotessamme sovimme. Tietysti uusia keskusteltavia asioita tulee vastaan, mutta ne on pystytty ratkomaan yhdessä tilanne kerrallaan.

Tiedän, että tämä kuulostaa liian ihanalta ja sujuvalta ollakseen totta, varsinkin kun olemme tottuneet kuulemaan yleensä vain riitaisista ja katkerista eroista – ja tätä tällaista saa ihan olan takaa todistella olevan olemassa –, mutta toistaiseksi asiat on ns. "OK+". Ja kuten sanoin eropostauksessamme, emme voi muuta kuin yrittää tehdä asiat näin, mahdollisimman hyvin.

Kuuntele myös radiovierailuni, jossa puhuimme eroista: Tunnetut bloggarit avioerosta: Jokainen saa erota omista syistään – syyn ei tarvitse olla ulkopuolisten hyväksymä.

Blogin kirjoittamiseen tuli tahaton tauko, jonka aikana usein mietin sen kirjoittamista, mutta yksikään idea ei pulpahtanut päähäni. Nyt kun loman aikana sai toipua kevään väsymyksestä ja olen palannut työhön ja yleensäkin tasaiseen arkeen, blogin päivittäminenkin tuntui pitkästä aikaa luontevalta.

Sitä sanotaan, että blogi elää kirjoittajansa mukana, eikä tietenkään voi täten pysyä muuttumattomana, mutta aluksi tuntui, että miten perhebloggaaja yhtäkkiä alkaisi puhua vaikkapa sinkkuudestaan tai deittailustaan, kun ennen ydinperheneppailun ympärillä vitsejään vääntänyt onkin saanut nyt uuden identiteetin – sinkkuidentiteetin.

Mutta mitä saatanaa, totta munassa se voisi alkaa! Mamma rimpuilee on minä ja tässä mää nyt oon, tämmönen sinkkuäiti.

Mutta siitä lisää ehkä myöhemmin.


Seuraa mua Instagramissa @laurasatamo, siellä mää sekoilen 24/7, jos tulee ikävä.

Lue myös:
Milloin on OK erota?
Olemme silti aina perhe
Täällä mä oon, vieläkin


9 kommenttia

Sain korvanappiini viestin lasten isältä: Lapset olivat löytäneet lipastosta minun käyntikorttini. Nohevina epeleinä he eivät suinkaan jää...

Sain korvanappiini viestin lasten isältä: Lapset olivat löytäneet lipastosta minun käyntikorttini.

Nohevina epeleinä he eivät suinkaan jääneet toimeettomaksi noiden puoli euroa kappaleelta maksavien paperisten lärpäkkeiden suhteen – joita en selvästi itse osaa käyttää, koska olen jättänyt ne ns. taakseni –, vaan ymmärsivät heti pieninä markkinatalouden orjina, että se on kuulkaa mainonta mikä kannattaa.

Seuraavassa onkin muutama vinkki, kuinka laajentaa tunnettavuuttaan. Niinku vaikka entisessä naapurustossaan:


Mutta ei tässä vielä kaikki! Lapset olivat laajentaneet tämän innovatiivisen taloyhtiömarkkinoinnin lisäksi myös ns. täsmämarkkinointiin:

– Isoveli mietti koko ajan, että laitetaan postilaatikoihin kortteja.
– No laitoitteko?
– ...
– Niiiin, eli laitoitteko?
– No joo.

Kiitti hei, lapset! Ja terkkuja sinne ex-naapurustooni: Soitellaan! Tiedätte numeroni.

2 kommenttia

Olen päättänyt, etten koskaan blogitauon jälkeen kirjoita tällaista postausta, jossa mainitsen blogitauon ja sitten selitän sitä. Suunnittel...

Olen päättänyt, etten koskaan blogitauon jälkeen kirjoita tällaista postausta, jossa mainitsen blogitauon ja sitten selitän sitä. Suunnittelin tulevani pitkäksi venähtäneen tauon jälkeen suoraan vaan vitsillä sisään ja jatkavani kuin ei mitään. Se ei onnistunut.

On kulunut vajaat kolme kuukautta, kun kerroimme julkisesti erostamme. Se tuntuu kuin kuudelta kuukaudelta. Vähintään.

Samaan aikaan, kun olen ilakoinut alkavasta keväästä ja lisääntyneestä valon määrästä, olen uuvuttanut itseni täysin. Olen tehnyt liikaa asioita, joista en ole saanut lisää voimia – päinvastoin. 

Olen antanut sellaisten minulle tärkeiden asioiden, kuten tämän blogin, väistyä koska on ollut liikaa kaikkea ja on ollut pakko suoriutua ns. pakollisista asioista. Asioista, jotka eivät anna minulle voimia, kuluttavat vain.

Olen paahtanut elämääni niin valtavalla vauhdilla, etten ole ehtinyt pysähtyä miettimään mitään. Tunteet ovat heitelleet sekopäisestä ilosta ja hurmiosta lamaantuneeseen alakuloon. Olen ehtinyt tuntea alle kolmen kuukauden aikana enemmän, kuin olen tuntenut kai vuosiin. 

Se on rankkaa. Niin kamalasti tunteminen. 


Olen ollut varma, että tulen kuolemaan kissojeni syömänä, vaikkei minulla ole edes kissoja ja tuntenut oloni yksinäiseksi. En kaipaa mennyttä, mutta huomasin surevani tunnetta, etten ole enää kenenkään aikuisprioriteetti. Tiedätkö, se yksi, ainoa, ensimmäinen ja viimeinen.

Arkisten asioiden, kuten töiden hoito on ihan erilaista, kun peruspilari on kunnossa. Kun peruspilaria ei ole, se on luotava uudelleen. Kun yhtäkkiä kaikki sähkösopimuksista lasten kuskauksiin ja nettiliittymistä sängynhankintaan on kokonaan uudelleen mietittäviä, ei itsestäänselvyyksiä, niiden toistenkin asioiden hoitaminen hankaloituu.

Ajateltavaa on niin paljon, hoidettavaa on niin paljon, tunteita on niin paljon, kaikkea on niin paljon. Haluaisin hetken vain nukkua. 

Minulta kysyttiin eilen Instagramissa, aionko jatkaa vielä blogia. Mietinkin, koska joku kyselee perääni.

Kyllä minä jatkan. Koska arvaa mitä? Tuntui ihan hiton hyvältä kirjoittaa tämä. 

Ehkä sitten seuraavaksi sillä vitsillä sisään.

Tässä muuten biisi, jonka kuuntelen lähes päivittäin. 


"Soi, sävel ajaton ja uus ja se sulamaan saa tämän routaisen maan, väistyy toivottomuus. Näin, tanssin aamuruskoon päin enkä huoli vaik illuusioo oiskin tää huolettomuus."

Minun kevääni täsmälleen.


(Ja jos sulla on ikävä mua, Instagramissa sekoilen päivittäin! Varsinkin stoorien puolella.)

13 kommenttia

Julkaisin eilen Instagramissani seuraavan: Hän on minun pitkäaikaisin ja parhain ystäväni, työkaverini ja lastemme isä, ja nyt me muuta...

Julkaisin eilen Instagramissani seuraavan:

Hän on minun pitkäaikaisin ja parhain ystäväni, työkaverini ja lastemme isä, ja nyt me muutamme eri koteihin. Muutumme yhteisestä halustamme avioparista perhekumppaneiksi, mutta ystävyys, yhteinen rintama ja ymmärrys pysyy. 

Me tykkäämme toisistamme ja olemme aina perhe. Teemme jatkossakin yhdessä asioita: menemme porukalla sunnuntaibrunssille (oikeasti Ikean muusille ja pullille) ja kesälomaretkelle Fiskarsiin. Kumppaneina kevätnäytöksiin ja vanhempainiltoihin, työtovereina työjuttuihin, kuten ennenkin. 

Läheisillemme, ystävillemme ja tutuillemme: me emme valitse puolia välillämme, muidenkaan ei tarvitse. Olemme aina samalla puolella, perheemme puolella. Ja meille voi edelleen laittaa synttäri- ja mökkikutsut Satamoina!


Olemme nyt hoitaneet yhdessä asuntoasioita, käyneet Ikeassa, päivisin tehneet yhdessä töitä ja iltaisin laitettu yhdessä ruokaa. Itkeneet kotona kaksin uuden edessä, mutta myös toiveikkaina tukeneet toisiamme. Välillämme on kaikki hyvin.

Olen saanut teiltä kannustavia viestejä, joissa on kerrottu omia hyviä kokemuksia samanlaisesta tilanteesta. On ollut ihanaa kuulla, ettei tämä ajatuksemme ole vain utopiaa, vaan ihmisillä todella toimii tällainen.

On ollut tärkeää kuulla, ettei ydinperhe ole ainoa toimiva perhemalli.

Samaan aikaan ymmärrän, että ihmisillä, joille ero ei ole ollut helppo, tai on muutoin kokenut erilaisen eron, voi olla vaikea uskoa, että tämä toimisi.

En voi tietenkään tietää, miten meidän tulee käymään, mutta emme voi yrittää mitään muuta kuin tällaista eroa. Ystävyyttä, kumppanuutta vanhempina.

Kiitos kaikille viesteistä, sydämistä ja kauniista ajatuksista.


1 kommentti

Kaupallinen yhteistyö: HopLop ja Suomen Blogimedia . Olenko ainoa, joka menee Ikeaan vain ruokkiakseen lapset helposti ja saadakseen h...


Kaupallinen yhteistyö: HopLop ja Suomen Blogimedia.

Olenko ainoa, joka menee Ikeaan vain ruokkiakseen lapset helposti ja saadakseen heidät hetkeksi leikkimään leikkipaikalle?

Minun unelmapaikkani lasten kanssa olisi sellainen, jossa olisi karkaamisestetty, turvallinen (pehmustettu?) leikkipaikka ja siinä samassa yhteydessä – muttei täysin samassa tilassa – ravintola tai kahvila, jossa aikuinen saisi suhteellisen rauhassa syödä lounaansa tai hörppiä kahvinsa.


Aika lähellä tätä ollaan päästy esimerkiksi Viking Gracella, jossa lasiseinän läpi ravintolapöydistä näkee leikkipaikalle. Ainoa miinuspuoli on, ettei ravintolasta suoraan pääse leikkipaikkaan, vaan sinne pitää kiertää käytävän kautta. Se luo haasteita vahtia lapsia, kun oviaukko ei ole heti pöydän läheisyydessä.

Törmäsin taannoin myös kyselyyn, mikä seutumme kauppakeskuksista on vanhempien mielestä paras. Siinä missä moni vertaili kauppoja ja sen sellaisia, itse ilmoitin parhaan olevan se, missä olisi leikkipaikka, johon voi jättää lapsen hoitoon.


Niillä kerroilla kun minä olen mennyt kauppakeskukseen, ei varsinaisesti ole ollut mikään maailman kätevin kokemus, kun jotain asioita on ollut pakko hoitaa kahden lapsen kanssa. Silloin parin tunnin hoitopaikka olisi tullut tarpeeseen, eikä sellaista kauppakeskuspalvelua täällä Turussa ole tällä hetkellä. Siksi Ikea valikoituukin usein kohteeksi – harmillista vain on ettei siellä ole apteekkia tai supermarkettia.

Eilen olin muuten jopa Tepsin pelissä – kyllä jääkiekkopelissä, minä – koska kuulin, että siellä on joku lastenmaailma, johon lapset pääsee leikkimään ja tarvittaessa jopa hoitoon toisen välierän taukoon asti!

Sitten aika-ajoin on myös sellainen tarve, että minun pitää tehdä töitä, vaikka olisin lasten kanssa. En koe siitä kohtuutonta huonoa omaatuntoa, mutta toki on aina mukavampaa tarjoilla siksi aikaa lapsille jotain mielekästä tekemistä, kuin rageta kotona, että OLKAA HILJAA, ÄITI TEKEE NYT TÖITÄ JA ON KAIKINPUOLIN HETKEN PERSEESTÄ. Jos ymmärrätte mitä tarkoitan.


Lisäänkin täten arkea helpottavista mestoista -listaani HopLopin. Nimittäin siinä missä tähän mennessä olen aika pitkälti leikkinyt itse siellä, nyt olen huomannut sen olevan myös mainio mahdollisuus työskentelyyn.

Se tavallaan yhdistää pääpiirteiltään edellä mainitut ja toimii näin sekä lounasruokkimismielessä että lasten viihtyvyyden takaajina – unohtamatta tietenkään sitä, mitä sieltä tarvittiin, eli mahdollisutta työskennellä tovi.

Itse olen sillä lailla lapsekas itsekin, että tykkään kyllä itsekin pomppia trampalla (mutta vain jos Tenat tms. on mukana) ja liukua liukumäkeä, mutta se on varmaa, etten ole koskaan pysynyt lasten perässä missään vastaavassa mestassa.

Yhden lapsen kanssa vielä jollain tasolla ehdin kontata pieniä käytäviä pitkin perässä, mutta kun lapsia on mukana kaksi tai enemmän, on perässähiihtäminen mahdotonta. Ja tavallaan sehän noiden mestojen idea onkin: lapset, vähän iästä ja lapsesta riippuen, pystyy menemään siellä ilman aikuisen jatkuvaa vieressä kökkimistä.


Mitä tulee HopLopin ruokatarjontaan, nykyään siellä on entistä enemmän vaihtoehtoja – ja jopa vegejä! Mikäli frittikama ei kiinnosta, löytyy listalta myös perusruokaa ja lounaalla kotiruokavaihtoehtoja.

Uusimpana juttuna HopLopeissa on lounaan ja leikkimisen yhdistävä tarjous, jossa sekä lapsi että aikuinen pääsevät arkisin leikkimään ja syömään yhteis(tarjous)hintaan 19,90€. En pane pahakseni tästä vaihtoehdosta!


Tässä minun vinkkini arkea helpottaviin mestoihin, vinkkaa omasi myös tähän suuntaan! Otan ilolla vastaan kaikki!

Osallistu myös tässä osoitteessa HopLopin kotiruokakisaan. Voit voittaa koko perheellesi vuoden seikkailut HopLop-puistoihin.

Lue myös:
Like a pro: 8 vinkkiä vanhemmuuteen
Lapset istuivat koko ruokailun ajan paikallaan ja muita ennennäkemättömiä vinkkejä risteilyllä

1 kommentti

Olen onnistunut välttelemään jo pitkään niin sanottujen slimejen , eli limojen tuloa kotiimme. Nyt kuitenkin kävi niin, että limat löysivät ...

Olen onnistunut välttelemään jo pitkään niin sanottujen slimejen, eli limojen tuloa kotiimme. Nyt kuitenkin kävi niin, että limat löysivät tiensä meille.

JA HYVINHÄN SE SITTEN MENI.

Tässä 19 askelta onnistuneeseen slime-elämykseen:

1. Anna lapselle rahaa Tigerissä käyntiin aikuisen serkkunsa kanssa.
2. Unohda sanoa aikuiselle serkulle, ettei helvetissä anna lasten ostaa limaa.
3. Hae lapsi ja huomaa, että hän on ostanut limaa.
4. Anna lapsen pitää limansa, "ehkei se niin paha asia ole", ajattele.
5. Huomaa seuraavana päivänä yhtäkkiä koiran napanneen liman.
6. Juokse kieltämään koiraa syömästä limaa, huomaa kuinka se samaan aikaan nielee jo sitä.
7. Googleta tietoa liman syömisestä.
8. Löydä melkein täsmälleen vuosi sitten tehty aloitus täsmälleen samasta ongelmasta Vauva.fi:stä, mihin kukaan ei ole valitettavasti vastannut.
9. Ala googlettaa paniikissa PetVet-eläinlääkäriasemaa.
10. Saa hakutuloksia sanalla "pervert".
11. Eläinlääkäristä kysytään pakkaustietoja. Sinulla ei ole pakkaustietoja.
12. Yritä tuloksettomasti soittaa mihin tahansa Tigeriin saamatta vastausta.
13. Muista, että lapset repivät autossa limapaketit auki.
14. Vedä suihkun jäljiltä hätäisesti joku mekko päälle ja lähde juoksemaan aamutossuissa autolle.
15. Liukastu aamutossuissasi ja kaadu pihalle ketarat ojossa.
16. Muista samassa, ettei sinulla ole pikkuhousuja jalassa.
17. Huomaa, että reissu oli turha: paketeissa ei ole mitään tietoa limojen ainesosista.
18. Lähde eläinlääkäriin koiran kanssa.
19. Palaa 138 euroa köyhempänä.

Voimme siis suositella lämpimästi limoja!


Lopputulos: 
1. Paljon oksennusta eläinlääkärin lattialla.
2. Minulla 138 euroa vähemmän rahaa ja mustelma perseessä.
3. Vastapäisen talon naapureiden verkkokalvoille syöpynyt kuva minun "kukastani".


Lue myös: 
Joskus tämä ns. vähän vi**ttaa
Kesä: Odotukset vs. todellisuus

6 kommenttia

Kiusaaminen herättää ymmärrettävästi paljon tunteita. Olisi aivan järkyttävää ja sydäntäsärkevää seurata voimattomana sivusta, kun omaa last...

Kiusaaminen herättää ymmärrettävästi paljon tunteita. Olisi aivan järkyttävää ja sydäntäsärkevää seurata voimattomana sivusta, kun omaa lasta kiusataan.

Jotta oikeasti voimme tehdä asioille jotain, meidän on ymmärrettävä kiusaamisesta kaikki. Valitettavasti kiusaamisen poistamisen lääke ei ole yksinkertainen. Ei ole yhtä tapaa, millä voitaisiin reagoida kaikkeen.

Ensiarvoisen tärkeää on aikuisten suhtautuminen kiusaamiskeisseihin. Sekä kiusatun, että kiusaajan vanhempien, mutta tietysti myös koulun aikuisten.

Aika usein tilanne on se, ettei kiusaajan vanhemmat pysty myöntämään itselleen, saati toisille, että heidän lapsensa olisi jollain tapaa ollut osallisena kiusaamiseen. Se on ymmärrettävä reaktio, varsinkin kun sekä media, että keskustelupalstat demonisoivat kiusaajat.

Silti on muistettava, että kiusaajan vanhemmat eivät ole automaattisesti yhtä kuin epäonnistuneita vanhemmuudessaan. Vasta siinä kohtaa epäonnistutaan, jos ei haluta puuttua kiusaamiseen.

Vaikka kiusaaminen on poikkeuksetta väärin, lasten demonisointi ei auta kiusattua. Teot voi tuomita, muttei lasta. Täytyy muistaa, että kyseessä on kuitenkin lapsi, keskenkasvuinen, vielä sosiaalisia taitoja opetteleva raakile.


Myös kiusaamiskokemus on otettava aina tosissaan. Sitä ei saa vähätellä, sillä jos lapsi on kertonut jonkun tuntuneen pahalta, kiusaamiselta, sen pitää herättää joitain hälytyskelloja. Silloin asioihin on puututtava ja ne on selvitettävä. Ei kukaan vitsillä kerro jonkun kiusanneen.

Jo se, että lapsi kertoo kiusaamisesta aikuiselle on rohkeutta vaativa teko – ajattele, jos sitä kokemusta vielä vähäteltäsiin.

Kolmannen kauden ensimmäisessä Mamma rimpuilee -podcastin jaksossa keskustelemme psykologian professori ja KiVa-koulun kehittäjän Christina Salmivallin kanssa hyvin kattavasti kiusaamisesta ja siitä, mitä voisimme kaikki asialle tehdä. Mukana myös vakiofiittaaja Jukka Lariola.

Jaksossa pohditaan kiusaamista niin uhrin kuin kiusaajankin kannalta ja etsitään vastauksia siihen, miten kiusaamisen saisi loppumaan ja mitä vanhemmat voivat asialle tehdä.

Jotta kiusaamiseen voidaan puuttua, siitä pitää päästä kunnolla jyvälle – jokaiselta kantilta. Onko ihmisellä synnynnäinen taipumus kiusaamiseen? Onko toiset ihmiset herkemmin kiusaajia kuin toiset? Miksi joku kiusaa, vaikka tietää sen olevan väärin? Miksi KiVa-kouluhanke on joutunut syntipukiksi joissakin kiusaamistapauksissa?

Ja mikä tärkeintä: miten vanhempien pitäisi toimia?

Kuuntele "Asuuko meissä kaikissa kiusaaja?" -jakso: https://www.supla.fi/supla/3358017

Jakson voi kuunnella Supla-sovelluksella tai ihan selaimella!

Rakastan ja janoan hyviä dokumentteja. Voisin katsoa niitä loputtomasti. Koska aikaa niiden katsomiseen ei valitettavasti kuitenkaan ole lop...

Rakastan ja janoan hyviä dokumentteja. Voisin katsoa niitä loputtomasti. Koska aikaa niiden katsomiseen ei valitettavasti kuitenkaan ole loputtomasti, tykkään että saan suosituksia hyvistä dokkareista – sellaisista, joihin kannattaa käyttää se aika.

Ajattelin kerätä tähän viimeaikaisimmat dokumenttitärppini teille!

Ja mielelläni otan vastaan tärpit myös teiltä.


Nämä kaikki minun vinkkini löytyvät Netflixistä.

1. The Push
The Push on mentalisti Derren Brownin tekemä äärimmäinen sosiaalinen koe. Se on mielenkiintoinen, vähän järkyttäväkin, katsaus ihmisen manipuloitavuuteen sosiaalisen paineen alla.

Ihminen on kautta aikain selvinnyt toimimalla kuten muut toimivat, mutta milloin alkukantaista tarvetta vastaan kannattaa taistella ja ajatella itsenäisesti? Voiko tavallisen ihmisen saada murhaamaan toisen, kun paineita kasataan tarpeeksi?

Voi. Ja se tekee tästä testistä tärkeän katsoa!


2. Fyre: Luksusfestivaali, joka lässähti
Tässä erinomaisesti onnistunut markkinointi sai aikaan sen, että festivaalin liput myyttin ennen kuin mitään, toistan mitään, oltiin tehty festarin mahdollistamiseksi. Tämä on jokaisen markkinoijan unelma, mutta vain siihen asti, kun festivaalin mahdottomuus alkoi paljastua.

Legendaarinen somehaipin kerännyt Fyre kuoli omaan mahdottomuuteensa ja jokainen epäkohdan nostanut ihminen hiljennettiin ja poistettiin tiimistä. Rikkaat milleniaalit ostivat jopa kymmenien tuhansien dollareiden arvoisia paketteja Bahaman autiosaaren festareille, vaikkei koko autiosaarta lopulta edes ollut. Eikä oikeastaan mitään etukäteen luvattuja fasiliteetteja.

Festivaalin järjestäjä Billy McFarland muina patologisina valehtelijoina huijasi niin festivaaliin sijoittajia, tavaratoimittajia, työntekijöitä, mainostajia ja lipun maksaneita rikkaita nuoria.

Jälkimmäiset ovat saaneet osakseen paaaaaljon pilkkaa ja ivaa netissä – rikkaille toopeille on aina hauska nauraa –, mutta jos onnistunut markkinointi tarkoittaisi aina, että sitä uskoneet ovat tyhmiä, me olemme kaikki tyhmiä.

Mielenkiintoista tästä tekee myös sellainen seikka, että festivaalipäivään asti koko jäljellä ollut tiimi todella teki kaikkensa, että festivaali syntyisi. Ja kuten tulet huomaamaan, todellakin kaikkensa.

Jos olet koskaan järjestänyt mitään tapahtumaa ja sinusta on tuntunut että sen langat ei pysy enää kunnolla käsissä, et ole nähnyt vielä mitään.


3. Amanda Knox 
Amanda Knox oli nuori vaihto-oppilas Italiassa, joka tuli syytetyksi ja tuomitksi raa'asta taposta, istui vuosia vankilassa – ja sittemmin vapautettiin syyttömänä.

Sitä aina kuvittelee, ettei itselleen voisi käydä mitään tällaista. Että oikeusvaltiossa oikeat todisteet, kuten DNA, ovat aihetodisteita pätevämpiä, ja niitä tutkivat ja niistä syyttämispäätöksen tekevät tulkitsisivat niitä objektiivisesti – ei omiin tarinoihinsa ja tulkintoihinsa tukeutuen.

Tässä dokkarissa myös median asema korostuu tärkeällä tavalla: Amanda Knoxia pidetään edelleen syyllisenä, vaikka hänet on kaksi kertaa todettu oikeudessa syyttömäksi ja syyttäjän omat tulkinnat tapahtumista täysin kuvitelluiksi. Media teki Amanda Knoxista syyllisen, jota italialaiset ja melkein koko maailma pitää edelleen rikoksiin syyllisenä.

Naisen näkökulmasta tämä dokumentti saa ihokarvat pystyyn ja verenpaineen nousemaan: Amandan täytyy olla syyllinen – siis kansan ja syyttäjän mielestä –, koska tämä nuori nainen on harrastanut seksiä muutaman pojan kanssa ja pussaa pari kertaa poikaystäväänsä rikospaikalla. Hänestä leivotaan katala vamppi, joka seksuaalihirmuissaan on jopa valmis tappamaan jonkun.

Misogyyninen asenne nuorta naista kohtaan siis voi johtaa jopa murhasyytteeseen. Mieti sitä.


4. Muusikkodokkarit Lady Gagasta, Aviciista, Foo Fightersista ja Whitney Houstonista
Eli: Gaga: Five Foot Two / Avicii True Stories / Foo Fighters: Back and Forth / Whitney: Can I Be Me

Erilaiset tarinat glamröösin takaa, joissa myös yhtymäkohtia toisiinsa! Erityisesti Lady Gagan "Gaga: Five Foot Two" -dokkari on sellainen, että oikein harmittaa, että olen jo nähny sen. Jos muuten löydät Amy Winehousen dokumentin jostain, suosittelen myös sitä.

Kaikissa, paitsi Foofightersin dokumentissa on jollain tavalla alakuloinen tai surullinen vivahde. Suosittelen lämpimästi  katsomaan kaikki!


5. Hannah Gadsby: Nanette
Hannah Gadsbyn Nanette ei ole dokumentti, mutta halusin lisätä sen listalle. Se saattaa olla tärkein näistä kaikista.

En oikein osaa sanoa mikä se lopulta on, mutta jotain ennennäkemätöntä se on. Aluksi perinteiseltä stand up -showlta tuntuva esitys muuttuu puolessa välissä hyvin eriksi. Ennalta-arvaamattomaksi, koskettavaksi ja silmiä avaavaksi kokemukseksi.

Se avaa koskettavalla tavalla komiikan anatomiaa ja Hannahin omaa tarinaa itsensä uhraamisesta toisten naurettavaksi – vaikka se satuttaa häntä.

Vaikka tässä puhutaan paljon Hannahin tarinasta, se antaa myös suuremmassa mittakaavassa tärkeitä havaintoja elämästä, historiasta ja yhteiskunnasta, mitä jokaisen olisi hyvä pohtia.

En halua spoilata mitään, joten sanon vain: Katso ja rakastu.


Noin! Ja nyt otan ilolla vastaan teidän vinkit!

Täällä myös muita suosituksia Netflixixstä! Pitääpä päivittää nekin ja tehdä uusi postaus niistäkin!

8 kommenttia

Kuinka monta kertaa olette ajatelleet, ettette ole riittäviä työssänne, luottamustoimessanne tai muissa vastuissanne? Että enhän minä mitään...

Kuinka monta kertaa olette ajatelleet, ettette ole riittäviä työssänne, luottamustoimessanne tai muissa vastuissanne? Että enhän minä mitään osaa ja miksi ne minuun nyt tässä luottavat.

Minulta kysyttiin taannoin itsevarmuudestani. En ole varma olenko kovin itsevarma, mutta olen oppinut muutaman asian, jotka auttavat pääsemään yli minua latistavista ajatuksista.

En voi millään sanoa keksineeni niitä itse, vaan kaikki ovat olleet ympärillä olevien viisaiden ihmisten opettamia. Muutenkin koko nykyinen ammatillinen itsetuntoni pohjaa tyyppeihin, joiden kanssa olen saanut viettää aikaa ja tehdä töitä, sekä heidän kannustavaan ja minuun uskovaan voimaan.

Hanne Kettunen Valeäidin tunnustukset -blogista, ystäväni, mutta myös yksi suurimmista bisnesguruistani, kirjoitti aikaisemmin tähdenkantajista. Sellaisista, jotka ovat omalla suosituksellaan, sysäyksellään tai kannustuksellaan auttaneet tavalla tai toisella uralla eteenpäin.

Minulla niitä on valtava määrä ja aion vielä joskus kirjoittaa heistä ihan oman juttunsa. Kaikki mitä olen tehnyt viimeisten vuosien varrella ja teen parhaillaan, on jonkun toisen ihmisen minulle suodun luottamuksen ja uskon ansiota. Edellinen tekemäni työ on aina johtanut toiseen, mutta aina taustalla on ollut myös joku, joka on suositellut minua, palkannut minut hommaan tai muutoin sysännyt.

Joillain ihmisillä on tapana ajatella, että kaikki omat saavutukset ovat vain oman itsensä ansiota ja tykkäävät kovasti korostaa sitä puheissaan, mutta minä ajattelen, että kaikki saavutukset ovat yhdistelmä erilaisia asioita: Hyviä ihmisiä, hyvää ajoitusta, onnea ja sitten tietysti omaa rohkeutta tarttua tarjoukseen.

Tarvitaan toki näyttöjä omasta osaamisesta, mutta ei se yksin riitä. Tarvitaan myös muiden uskoa osaamiseesi, sekä ihmisten hyväntahtoisuutta. Luulenkin, että se on jonkinmoista huonoa itsetuntoa, jos ei pystytä tunnustamaan, ettei kukaan yksin olisi päässyt mihinkään.

No mitä sitten olen oppinut?


Aika monella ihmisellä on taipumus – myös minulla – vaatia työltään ja itseltään jonkinmoista täydellisyyttä. Jotain absoluuttista, kuitenkin jokaiselle erilaisena näyttäytyvää täydellisyyttä. Se on juuri siksi hankala saavutettava, sillä harvoin on jotain yhtä täydellistä tulosta, joka olisi jokaiselle sama.

Sanotaan, että ihmiset, jotka saavat aikaiseksi jotain, tekevät paljon. Tarkoittaen, että jos sadasta kerrasta 10 epäonnistuu, 90 on silti onnistuneita, tai edes tehtyjä. Se on 90 tehtyä asiaa enemmän, kuin niillä, jotka eivät epäonnistumisen pelossa tee mitään.

Siksi vanha sanonta, niin ikään ystävältäni Hannelta aikanaan kuultu "tehty on parempi kuin täydellinen" on hyvin opettavainen ilmaisu ja hyvä pitää mielessä.

Aivan kuten sekin, että epäonnistuminen ei ole yhtä kuin maailmanloppu. Niin kliseistä kuin se onkin, niistä virheistä oppii, eikä kukaan selviä elämässä virheittä.

Sitten se huijarisyndrooma. Se perkele, mikä saa ihmisen pienentämään itsensä. Kuiskii vittumaisesti korvaan, ettet osaa mitään ja ihan kohta myös kaikki muutkin huomaavat sen. On vain ajan kysymys, milloin kaikille paljastuu, ettet ole oikea ihminen hommaan.

Mutta arvaa mitä?

Jos sinut on otettu johonkin hommaan, osaat varmasti jotain. Jotain, miksi juuri sinut on haluttu. Jotain, mitä sinulla on antaa projektiin, työtehtävään tai työyhteisölle. Ei sinua muuten olisi siihen pestiin otettu. Sinussa on nähty se kyky, mikä sinulla on.

Jos et usko muita, usko nyt hyvä ihminen edes niitä ihmisiä, jotka sinut ovat halunneet.

Nojaaminen omaan kuviteltuun vähäpätöisyyteen on melkein epäkunnioittavaa niitä kohtaan, jotka sinuun ovat uskoneet. On yritettävä, annettava oma panoksensa, vaikka oman pään sisällä jyskyttäisi, ettei muka osaa. Aina, toistan aina, sieltä syntyy jotain, ja se jotain on juuri se, mitä ne muut sinussa luultavimmin näkivät.


Minut otettiin joskus palkalliseen harjoitteluun tuottajan työhön. Jossain vaiheessa minuun iski epävarmuus. Olin hypännyt suoraan äitiyslomalta vieraaseen kaupunkiin töihin, ihan uuteen hommaan, enkä tarkalleen tiennyt, mitä minulta odotettiin. Halusin tehdä ja antaa parhaani, mutten tiennyt miten.

Kerroin huoleni yhdelle minut palkanneelle osakkaalle ja hän antoi lohdullisen neuvon: Ei heilläkään ollut piirtynyt mitään tarkkaa kuvaa lopputuloksesta, millainen sen tulisi olla. Minun käskettiin miettiä, mikä ratkaisu palvelelisi parhaiten tarvettamme ja sitten tehdä se. "Teet vaan. Fake it till you make it!" kuului neuvo.

Olin siis tottunut ehkä aiemmissa töissäni, että minulle kerrotaan aika tarkasti, yksityiskohtaisestikin, mitä halutaan ja nyt olin tilanteessa, että minun näkemyksiini luotettiin. Minun piti vain ensin itse luottaa näkemyksiini ja sitten osaamiseni voisi seuraisi perässä.

Tai sitten ei seuraisi, mutta vaikkei asiat aina kerralla menisi nappiin – kuten ne harvoin ihan ykkösellä menee –, jonkun tehdyn tuotoksen jälkeen hiotaan yhdessä työtä paremmaksi.

Mutta ilman mitään tehtyä tuotosta on vaikea hioa yhtään mitään.

Tällä hetkellä teen edelleen hommia tuon saman ihmisen kanssa, hyvin kiitollisena, että hän ystävällisesti töytäisi minut eteenpäin.

Joten: Hiljennä se kykyjäsi epäilevä mulkero itsessäsi. Se on useimmiten väärässä. 


Lue myös:
1. Asiakastyöntekijä, älä tee sinun työstäsi minun ongelmaa
2. Vanhempi, älä syyllisty asioista, joilla ei ole oikeasti väliä 
3. Miksi kannattaa olla hyvä asiakaspalvelija?
4. Lapsi on omissa silmissään hyvä ja riittävä – kunnes joku kiistää sen 

Elämme ajassa, jossa meillä ei pääasiallisesti ole mitään akuuttia hätää. Ei ole sotaa tai nälänhätää. Isossa kuvassa voimme aika hyvin. S...

Elämme ajassa, jossa meillä ei pääasiallisesti ole mitään akuuttia hätää. Ei ole sotaa tai nälänhätää. Isossa kuvassa voimme aika hyvin.

Sukupolvemme kiinnittää yhtäkään aikaisempaa sukupolvea enemmän huomiota lastensa hyvinvointiin. Siinä missä ennen lapset olivat hyvä lisä suvun ja perhetilan jatkajiksi, tai kasvoivat siinä sivussa, pois aikuisten tieltä, nykyään lapsiin satsataan ja heistä halutaan tulevan parhaita mahdollisia versioita itsestään.

Vanhemmilla on nykyään aivan uudenlainen resurssi ja mielenkiinto käyttää lastensa hyväksi – ja hyvä niin.

Samaan aikaan kun me nykyvanhemmat siis ajattelemme enemmän kuin koskaan lastemme hyvinvointia ja yleensäkään mietimme sellaista asiaa kuin kasvatus, me silti syyllistymme kaikesta. Puhumattakaan edellisten sukupolvien tai jopa kanssavanhempien mielipiteistä, joissa tämän päivän vanhemmat ovat nollia, liian lepsuja ja lastensa vietävissä olevia pullamössöjä.

Milloinkaan ennen ei olla lehtiä myöten kirjoiteltu mielipidekirjoituksia, kolumneja ja asiantuntijoiden haastatteluja vanhemmuudesta. Ei ole lastenpsykologit lähes haudan takaa antaneet niin montaa jyrähdystä kuin nykyään, eikä ole koskaan lapsiperheistä ravintoloissa luettu niin värikkäitä "analyyseja" kuin tätä nykyä.

Vanhemmat ovat jatkuvan arvostelun alla. Koko ajan on joku tarkkailemassa, kuinka kovaa päin helvettiä me vanhemmat ne lapsemme kasvatammekaan.

Pahinta on, että että myös meillä itsellämme on taipumus tarkkailla liiaksi itseämme ja vertailla kaikkea tekemäämme muihin. Tunnemme huonoa omaatuntoa, vaikka oikeasti – kuten Raisa Cacciatore sanoi – ne, jotka oikeasti laiminlyövät lapsiaan, eivät välitä, ja ne jo hyvät vanhemmat vain syyllistyvät entisestään.



On asioita, joista on oikeasti haittaa lapselle ja on asioita, joista ei todellakaan ole.

Aina ei tarvitse suorittaa kaikkea täydellisesti, eikä varsinkaan syyllistyä ja syyllistää toisia asioista, joilla ei oikeasti ole mitään merkittävää vaikutusta lapsen elämään.

Keräsinkin nyt selvennykseksi muutaman asian alle, joista pitää syyllistyä ja joista ei automaattisesti pidä:

Asiat, jotka vahingoittavat lastasi:
1. Lyöminen ja muu fyysinen väkivalta
2. Henkinen väkivalta
3. Tunnekylmyys
4. Vakava terveydellinen laiminlyönti

Asiat, jotka eivät lähtökohtaisesti vahingoita lastasi:
1. Purkki- tai valmisruoka
2. Työssäkäynti
3. Päivähoito
4. Pyykkikasat
5. Satunnainen bailaaminen
6. Hampaiden pesun unohtuminen joskus
7. Konsolipelaaminen
8. Ajoittainen hajamielisyys ja poissaolevuus
9. Masennus, työuupumus jne.
10. Työmatkat
11. Aikuisten lomamatkat
12. Lapsen kanssa neuvottelu
13. Imettämättömyys
14. Imettäminen yli kaksivuotiaaksi
15. Aamupalan korvaaminen jäätelöllä
16. Kaverisynttäreiden unohtaminen
17. Epäkiinnostus mokkapalavanhemmuutta kohtaan
18. Periksi antaminen, kun ei jaksa tapella lapsen kanssa
19. Tuoreiden vihannesten puuttuminen joka aterialta
20. Iltakylvyn skippaaminen
21. Äänen korottaminen
22. Kurahousujen unohtaminen
23. "Joo ihan kohta" -fraasin sanominen lapselle, vaikka ei oikeasti tarkoita sitä
24. Rutiineista lipsuminen
25. Ero
26. Sen saatanan älylaitteen käyttö (korppi ei vie heti lasta, jos tsekkaat somen)

Vanhemmat ovat erehtyväisiä. Kaikilla palaa käpy, kaikki unohtavat lelupäivänä sen lelun. Kaikki ovat välillä väsyneitä, joskus ärtyneitä, usein hajamielisiä.

Pääasia on, että lasta rakastetaan ja tätä kohtaan tunnetaan empatiaa. Keskustellaan, selitetään, pyydetään anteeksi ja yritetään parhaamme.

Joten miten olisi tämän vuoden yhteinen lupaus: Ei syyllistytä, eikä varsinkaan syyllistetä turhista asioista?


Lue myös:
Saako lasta opettaa lyömään takaisin – ja 10 muuta kysymystä ja vastausta vanhemmuudesta
Hei tehdään kaikki nyt vauvoja kun tää on niin kivaa ja tuettua!
Vielä kerran sukupuolisensitiivisyydestä

7 kommenttia

Hae