Entä jos kohta ei ole ketään, joka osaisi kertoa hänestä
20.32
8.11.2020
Tänään ajattelin, ettei isäni kuolema aiheuttaisi enää kaikkien näiden vuosien jälkeen erityistä surua. Miksi juuri tänään, eihän suru katso päivämäärää. Suruhan käväisee hetkissä ja jatkaa taas matkaa.
Suru muuttuu. Alussa se on kokonaisvaltaista ja ehtymätöntä. Saa haukkomaan happea, kunnes hellittää otettaan. Oppii kulkemaan vierellä, ei istu harteilla.
Kun on jo päässyt hyvän matkaa surun päälle, ei se enää murehdi mennyttä tai kaipaa eilistä. Se alkaa kaivata tulevaisuutta. Muistuttaa, mitä jää kokematta.
Suren, ettei isäni ole ollut näkemässä minun elämäni tärkeitä hetkiä. Tai edes jotain hetkiä. Voisinpa käydä kiivaita, tunteikkaita, rauhallisia tai vaikka tylsiä keskusteluja. Kysyä hänen mielipiteitään ja luultavasti kyseenalaistaa niitä. Kinata, ärsyyntyä ja sopia.
Haluaisin, että hän kertoisi olevansa ylpeä minusta, kun lapsenomaisesti kiirehtisin lesoilemaan saavutuksestani. Katsoisi hyväksyvästi. Komentaisi lapsiani. Liikuttuisi, kun minun lapseni antaisivat hänelle suttuisen isänpäiväkortin.
Suren, ettei isäni ole kertomassa minun lapsilleni tarinoita omasta elämästään. Suren, ettei hän ole kertomassa minulle omasta elämästään. Eniten pelkään, ettei kohta ole ketään, joka osaisi kertoa hänestä.
Joskus käyn läpi päässäni, miltä isäni kuulosti. Miten hän nauroi, miltä hän näytti mietteliäänä, vihaisena, kuinka hän puhui minulle.
Pelkään, että muisto isästäni haalenee. Sitä pelkään sittenkin eniten.
Lue myös:
Suosittelen:
Mutsie-blogin Isän kokoinen ikävä
2 kommenttia
