Viimeinen osa haasteen ajankohdista. Annetut ajankohdat olivat elokuu 1999, huhtikuu 2003, maaliskuu 2009, 18.9.2009 ja 17.7.2010. Tämä o...

Viimeinen osa haasteen ajankohdista. Annetut ajankohdat olivat elokuu 1999, huhtikuu 2003, maaliskuu 2009, 18.9.2009 ja 17.7.2010.

Tämä osa on hyvä päätös muisteloille, sillä tämä aika on tavallaan tie siihen, mihin ollaan tultu. 

Osa 1, elokuu 1999, luettavissa täällä.
Osa 2, huhtikuu 2003, täällä.
Osa 3, maaliskuu 2009, täällä.
Osa 4, 18.9.2009, täällä.


Millainen olin, viimeinen osa, osa 5. 17.7.2010

Olen lopettanut muutama kuukausi sitten työt ravintola-alalla ja aloittanut uudet, normaalien ihmisten työt. Toimistohommat. Oma työpöytä, pikkuinen radio, viherkasvi ikkunalaudalla, aikuisten kalenteri, oma työpuhelinnumero, työsähköposti, ja mikä parasta, käyntikortit. Ihan sellainen aikuinen fiilis, korkkarit ja kaikki.

Istun toimistolla, muiden aikalailla viettäessä kesälomiaan. Minua ei haittaa. Olenhan saanut uuden työn ja vielä heti opiskelujeni päätyttyä. Sellaisen asiantuntijatyön. Muina asiantuntijoina sitä sitten vastaillaan asiakkaille. Tai ainakin sanotaan että palaan asiaan ja sitten otetaan äkkiä selvää, koska ei vielä ole hajuakaan vastauksesta, koska.. noh, koska olen vasta aloittanut alalla.

Vuodesta 2009 on tapahtunut työpaikanvaihdon lisäksi sellainenkin muutos, että meille on muuttanut asumaan koira. Italianvittikoira. Sellainen ihana, pieni , hassu ja vilkas penska. Koira on asunut nyt meillä melkein kuukauden ja se on lähes kolmekuinen. Se on ihana. Se on varastanut sydämemme. Se on meidän vauva.

Facebook on täynnä, siis täynnä, koira-aiheisia päivityksiäni. Olen hurahtanut.


Aloitettuani päiväduunit ja jättäessäni vuorotyöt taakseni, elämäni, ja elämämme, ovat sen verran säännöllistyneet, että meillä on aikaa ja halua sitoutua johonkin huollettavaan. Ennen (vielä vuosi sitten) suurelta tuntunut koiranomistajuus, tuntuu nyt juuri oikealta ja tarpeelliselta. Oman navan tuijottelun sijaan, haluamme huolehtia myös muista. 

Innostun niin paljon koirahommista, että koirakoulujen ja muiden harrastuksien lisäksi, lupaudun vapaaehtoiseksi sijaiskodiksi kodittomille koirille. 


Elämä on nyt kaikenkaikkiaan hyvää. Olen onnellinen ja ylpeä saavutuksistani. Eivät ne maailman suurimipia saavutuksia ole, mutta juuri niitä joihin olin pyrkinyt. Olen saanut tilaamani ja se tuntuu hyvältä. 

Tästä on hyvä jatkaa kohti haluamaani. -Sitä mitä se on nyt.




***

Saman vuoden talvena mieheni kosi minua lomareissullamme Gdańskissa, puolen vuoden päästä siitä meille tuli toinen koira, vuoden päästä kosinnasta menimme naimisiin ja siitä vuoden päästä saimme poikamme.

Tässä sitä nyt ollaan. -Passaa.




2 kommenttia

Vielä kaksi osaa Millainen olin -haasteen jutuista jäljellä. Tähänastiset ovat koskettaneet kokonaista kuukautta jostain kohtaa elämääni, ka...

Vielä kaksi osaa Millainen olin -haasteen jutuista jäljellä. Tähänastiset ovat koskettaneet kokonaista kuukautta jostain kohtaa elämääni, kaksi viimeistä koskettavat tiettyä päivää elämästäni. En ole aikuisiällä kirjoittanut minkäänlaista päiväkirjaa, enkä pitänyt kalenteria muista kuin työvuoroistani. Onneksi on Facebook tässäkin kohtaa apuna. 

Haasteessa annetut ajankohdat olivat elokuu 1999, huhtikuu 2003, maaliskuu 2009, 18.9.2009 ja 17.7.2010.

Osa 1, elokuu 1999, luettavissa täällä.
Osa 2, huhtikuu 2003, täällä.
Osa 3, maaliskuu 2009, täällä.


Millainen olin, osa 4. 18.9.2009.

On perjantai. Istun työharjoittelupaikassani tilitoimistossa. Olen juuri aloittanut harjoittelun. Pärjään kivasti ja tykkään paikasta. Saan kehuja ja se kannustaa minua harjoittelussa. Välillä tulee vaikeita juttuja, niin että pää on ihan pyörällä, mutta kysymällä niistäkin selviää. Välillä minusta tuntuu, että kyselen ihan tyhmiä. Usein haluan itse sinnikkäästi myös selvittää ja pohtia juttuja, ja siihen annetaankin minulle kivasti aikaa. 

Sanoinko jo että on perjantai? Per-jan-tai. Woop woop! Minulla on töistäni parin kuukauden opintovapaa meneillään ja elän pääasiallisesti, muutamaa ravintolavuoroa lukuunottamatta, toivomaani kahdeksasta-neljään - normaalien ihmisten - arkea. Samanlaista, kuin avopuolisokin jo elää. Yhteinen viikonloppuvapaa tiedossa. Suunnittelen jo viikonlopun rientoja innoissani. 

"Muutama tunti vielä viikonloppuun! ♥" -lukee Facebookissa.



Turun telakalla rakennetaan ties kuinka monentena vuonna ökymegahienoa kruiseria jonnekin Karibianmerelle, tai mihin lie. Työpaikkani kautta olen työkavereideni kanssa tutustunut laivan rakentamisesta vastuussa oleviin työntekijöihin. Titteleitä en muista, mutta jotain isompia ja pienempiä vaikuttajia ne ovat. Kaikki ovat jotain -manager, -head  ja -chief, chiefmanager, mitä näitä nyt on. Suurin osa asustelevat Miamissa, Floridassa ja muissa tosi ikävissä ja kylmissä mestoissa.

Perjantai siis. Kruiserit - joksi me heitä kutsumme - ovat siis Turussa ja mitäs muutakaan tapahtuisi, kuin että viikonloppuna bailataan heidän kanssaan. Niin, ja Ameriikan pojilla on vissiin reilummin pätäkkää ja he ilomielin (ja väkisin) tarjoavat suomalaisille frendeilleen (ja koko tiskille) juomat baarissa. Sen lisäksi, että täällä ollessaan, heidän mielimillään baarimikoilla taskut tursuilevat työillan päätteeksi kahisevaa tippiä, heidän mielimillään baarimikoilla on vapaailtanaan myös pää täynnä heidän tarjoamiaan hörppyjä.

Turun päivänä 20.9. minun Facebook kertoo näin:
"juhli niiiiin kovastipaljon eilen juutalaisten uuttavuotta, että tarvii nyt iiison satsin huonoa ruokaa!"

Jeps, juhlittua tuli. Taisipa olla vaihteeksi jatkotkin. Ainiin, ja ne kruiserit muuten on suurin osa juutalaisia, että ei me ihan suotta juhlittu. Mazel tov!



Juhlien jälkeen melkeinpä aina juhlijaporukka menee seuraavana päivänä krapulamätölle meidän omalle duunipaikalle, joka on muutenkin suosittu krapulapitsapaikka. Siellä syödään aivan liian paljon tarpeisiimme nähden, juodaan sata litraa limpparia ja naureskellaan edeltävien iltojen mokailut ja bailaamiset sileäksi. 

Käydään myös Turun päivänä jokirannassa markkinoilla. Haahuillaan krapulaisina, mutta hyväntuulisina. Törmätään kruisereihin taas ja he liittyvät seuraamme hengailemaan.

Turun päivän iltana käymme katsomassa ilotulitukset. Muistan tälläkin hetkellä sen tunteen, aivan kuin se olisi ollut vasta eilen. Ilmassa on vähän haikeutta syksystä, vähän taianomaisuutta ilotulituksista ja paljon iloa ystävistä.

Sunnuntai pistää vähän masentamaan ja juuri sillä hetkellä tulee hetken ajatelleeksi, että ravintoladuuni on paljon siistimpää. -Sunnuntai ei koskaan masentaisi, se on ravintoladuunarin perjantai. 



















***

Seuraavaksi viimeinen osa, osa 5, 17.7.2010


PS. Tätä kirjoittaessani, päässäni soi tauotta tämä.


Muistelot jatkuvat. Haasteessa annetut ajankohdat olivat elokuu 1999, huhtikuu 2003, maaliskuu 2009, 18.9.2009 ja 17.7.2010. Ensimmäinen ...

Muistelot jatkuvat. Haasteessa annetut ajankohdat olivat elokuu 1999, huhtikuu 2003, maaliskuu 2009, 18.9.2009 ja 17.7.2010.

Ensimmäinen osa, elokuu 1999, luettavissa täällä.

Toinen osa, huhtikuu 2003, täällä.


Millainen olin, osa 3. Maaliskuu 2009.


Kuusi vuotta on vierähtänyt. Olen edelleen samassa työpaikassa, johon onnekseni pääsin laivatöiden alettua ahdistamaan. Avomieheni on vaihtanut jo vuosi sitten alaa ja minusta on tullut vuoropäällikkö. Olemme ostaneet ensimmäisen oman (siis pankin) asunnon ja elämä pyörii yhdessä kivasti. 


Facebook auttaa tässä kohtaa jo helpommin muistamaan tunnelmat. Kuvatkin löytyvät helposti digitaalisena ja verkosta. Taidetaan elää oikeaa Facebook-aikaa. Tai ainakin minä elän. Päivityksiä on monta päivässä - tai vähintään yksi per päivä. Useimmat aivan mitättömiä höpötyksiä tai muka-nasevia (ei sinänsä eroa nykymenosta). Suurin osa näyttää koskevan opiskelua, työntekoa ja bailaamista.


"jes! 13 tuntia takana ja kuuden tunnin päästä takaisin! ..noh, työ tekijäänsä kiittää.. ehkä."

"selvisi työpaikan juhlista krapulatta! Voitto! "

"opettelee tänään käyttämään Vistaa, tuota huonoa Mac OS X -versiota"

"sai krapulan eilisestä (liiallisesta) syömisestä.. ?"

"pilkkii sisäisen laskennan tunnilla..Herätys akka!"

"pilkkii taas! ..pilk, pilk, pilk.."

Facebook-päivityksiä siis riittää. Istun päivät koulussa, jossa ollaan alati koneen äärellä. Facebookhan kuuluu taloushallinnon opintoihin, joten siellä siis roikutaan, eh... Mutta hei, kiitettäviä tippuu!


Maaliskuuhun mahtuu myös Rukan reissu. Ajamme avokkini kanssa Turusta Kuusamoon ja vietämme kolme yötä miehen kummitädin mökissä. Tai no mökki ja mökki, ehkä enemmän muistuttaa omakotitaloa. Että ei muuta kuin naapurin Palanderin Kallelle aamulla huomenet ja rinteeseen!



Kreisit kelkka-ajelut, laskettelut, minttukaakaot, yöelämä ja sillee. Perus rukailua.


Rukalla minulla vaikuttaa olevan melkoinen poropakkomielle:

"alkaa olee aika loppu tähän autossa istumiseen.. Eikä edes yhtään poroa ole näkynyt vielä!"


"on vihdoin Kuusamossa! ♥ (Porot hoi, täällä ollaan!)"

"on halukas silittämään poroa. Tahdon poron. Heti. Enkä pelkästään lautaselle.."

Jep jep.

Takaisin arkeen.


Teen töitä täyspäiväisesti opiskelujen ohella. Päivät istun koulussa, illat olen vuoropäällikkönä ravintolassa. Siihen väliin mahtuu jotenkin kummasti myös yöelämä.

Työpaikallani vietetään kevätjuhlia, joissa teemana on 60-luku. Meidän työporukka on ensin töissä, jonka jälkeen siirrymme itse viihteelle. Tietysti 60-luvun tamineissa. 




Töissä on kuukauden sisään ollut myös ravintolakarnevaali. Meidän posse on aina innokas järjestelemään teemajuttuja. Koskaan ei ole myöskään huono aika näyttää urpolta.












Tiivis työyhteisö auttaa jaksamaan rankkaa työtä (ja rankkoja huveja). Porukka vääntää töissä helposti yli kymmenen tuntia, jonka jälkeen samainen porukka lähtee viettämään yhdessä myös vapaa-aikaansa. Pelataan puistoissa krokettia, petankkia ja mölkkyä. Juhlitaan sunnuntaiyöt - jatkoja unohtamatta. Viikot, etenkin viikonloput, painetaan pitkää päivää. 

Aikansa silti kutakin. Olen 26-vuotias, ja vaikka elämä on periaatteessa aika huoletonta, kuusi vuotta kestänyt vaihe on kuitenkin tulossa tiensä päätökseen. Ymmärrän, että tämä elämä ei ole sitä, mitä haluan loppuelämältäni. - Niin hauskaa kuin se onkin ollut. Olen opiskelemassa täysin eri alaa ja vuoden päästä valmistun. Alkaa olla aika jollekin muulle. 

Ei silti ihan vielä, nyt on vasta muutoksen kypsyttely meneillään.

***

Yritit muuten ihan aidosti löytää itsestäni jotain normaalia kuvaa tuolta ajalta, tässä tulokset:



***

Seuraavaksi 18.9.2009.


Muistelot jatkuvat. Haasteessa annetut ajankohdat olivat elokuu 1999, huhtikuu 2003, maaliskuu 2009, 18.9.2009 ja 17.7.2010. Ensimmäine...

Muistelot jatkuvat. Haasteessa annetut ajankohdat olivat elokuu 1999, huhtikuu 2003, maaliskuu 2009, 18.9.2009 ja 17.7.2010.

Ensimmäinen osa, elokuu 1999, luettavissa täällä.


Millainen olin, osa 2. Huhtikuu 2003.

Olen 20-vuotias. Olen löytänyt kivan tyypin. Tapasimme ensimmäisen kerran jo kesällä 2002. Itseasiassa minä en muistanut ensitapaamistamme Turun Dynamossa - joka muuten oli sinä kesänä teatterin ohella minun työpaikkani - mutta tämä tyyppi muisti minut. Syksyllä hänen muutettuaan Oulusta Turkuun opiskelemaan, hän tulee tervehtimään minua Memphisin baaritiskillä ja kertoo meidän tavanneen toisemme jo kesällä. 

Yhteisten tuttujen kautta törmäämme toisiimme aina uudelleen ja uudelleen. Eksymme toistemme luo silloin tällöin yökylään. Satunnaisesta yökyläilystä alkaa tulla säännöllisempää ja päiviäkin alkaa vierähtämään yhdessä. Omituisten säätöjen ja lyhyiden suhteiden jälkeen, minun kanssani hengailee hauska, kiltti, uskollinen ja lempeä kundi. Aivan erilainen kuin aikaisemmat. 

Vanhaan kaavaan kangistunut minä, alkaa ymmärtämään alun henkilökohtaisen rimpuilun ja säädön jälkeen, että tässähän on ihan hyvä.

Eräänä tammikuun maanantaina sovimme, ettemme tapaile enää muita.

Joo, ollaan tooosi rokrok. Maiden-paita, mustat hiukset, nahkarannekkeet ja kaikki... ööh.

Olen laivalla töissä ja teen 10 päivän tai kahden viikon passeja. Eli olemme aina erossa (ja taas yhdessä) niin monta päivää. Juuri rakastuneena ja seurustelun aloittaneena, ero tuntuu paskalta. Haluaisin vain olla tuon tyypin kanssa. Sillä lailla normaalisti, normaalia elämää eläen. En niin, että passin loputtua alan aina ahdistumaan jo valmiiksi poislähdöstäni. Ei niin, että lasken päiviä, koska taas pitää raahautua Helsinkiin ja laivaan, pois toisen luota. En niin, että juuri kun olen ostanut yksiöni kaappiin ruokaa ja arki on alkanut, joudunkin taas tyhjentämään kaapin roskiin, ettei sinne homehdu poissaollessani mitään. En niin, että työyön jälkeen hipsin yläkannelle jossain Latvian ja Suomen välissä ja yritän epätoivoisesti saada yhteyttä puhelimella poikaystävääni (joka muuten jo nukkuu koska menee aamulla kouluun), jotta saisimme vaihdettua pari sanaa kuulumisiamme. Enkä niin, että ne kuulumisien vaihtelut maksavat 3 euroa per minuutti. Enkä muuten niinkään, että puhuessani yöllä puhelimessa autioituneella diskokannella, joku perverssi hiipii tuijottamaan minua kontallaan vessan ilmastointiritilän läpi.

Haluaisin olla sen tyypin kanssa ja elää elämää niin, että menen töihini joka päivä kotoa, ja töistä päästyäni, pääsen takaisin kotiin. Niin, että voin asua kotona ja ostaa ruokaa huoletta kaappiin. Ja ennen kaikkea niin, että me voimme nähdä toisemme silloin kun haluamme.



Noh, huhtikuussa 2003 olemme seurustelleet nelisen kuukautta ja olen irtisanoutunut laivahommista. Minulle on luvattu työpaikka turkulaisesta ravintolakompleksista. Samasta paikasta, jossa poikaystävänikin on töissä. Se seikka ei ollut mikään tavoite, mutta ravintolan päälliköiden tunteminen jo valmiiksi, helpotti saamaan uuden duunipaikan nopeasti. -Duunipaikan maista! Duunipaikan, johon minulla on kotoani kahden minuutin kävelymatka ja josta kotiin minulla on kahden minuutin kävelymatka! -Paitsi silloin kun menen poikkiksen luo yöksi. Silloin on kolmen minuutin matka. 

Pidän laivahommista lomat pois, joten irtisanouduttuani minun ei enää tarvitse palata laivalle. Toukokuussa aloitan hommat ravintolassa. 

Kaikki ahdistuneet puhelut ja toivottomat parkumiset (minun toimestani) eron hetkellä saavat jäädä taakse. Pystymme vihdoin aloittamaan kaipaamamme seurustelusuhteen. Sellaisen ihan normaalin. 

***

Siitä alkoi suhde, joka jatkuu edelleen. Siitä alkoi seurustelu, josta sittemmin tuli avioliitto.
























Seuraavaksi maaliskuu 2009.


4 kommenttia

Aiemmin kerroin Puutalobabyssä heitetystä haasteesta . Puutalobabyn Krista pyysi viisi ajankohtaa, joita avaisi omasta elämästään lukijoill...

Aiemmin kerroin Puutalobabyssä heitetystä haasteesta. Puutalobabyn Krista pyysi viisi ajankohtaa, joita avaisi omasta elämästään lukijoilleen. Jo ensimmäinen osa oli niin mukaansatempaava, että heitin ehdotuksen, että Puutalobaby haastaisi muitakin bloggaajia mukaan historianhavinointiin. Niin sieltä sitten tuli haaste!

Ajankohdat ovat elokuu 1999, huhtikuu 2003, maaliskuu 2009, 18.9.2009 ja 17.7.2010.

Koska itse menin haaste-ehdotuksen heittämään, onhan minunkin tartuttava haasteeseen!

Aiemmin epäilin  muistikapasiteettini voimaa noin kauas, mutta kyseinen elokuu 1999 ja koko kesä sattuikin olemaan aika mieleenpainuva...


Millainen olin, osa 1. Elokuu 1999.


Olen 16-vuotias, kohta 17.

Poikaystäväni heittää minut kesätöihini kesäteatteriin. Teatterissa pyörii Dickensin Oliver Twist. Minä olen saanut suhteellisen suuren roolin, Charley Batesina, joka kylläkin on muutettu tytöksi, Charlene Batesiksi.



Kummitytön kanssa. (Joka kenties jo kohta teinidraamailee samoja juttuja, apua!)
Olen todella todella onnellinen roolistani, mutta teinipoikaystäväni ei oikein tahdo hyväksyä teatterikesätyötäni. Mustasukkaisuus. Vastanäyttelijänä on särmä nuorimies Jack Dawkinsin roolissa. Hän on minua reilusti vanhempi, eikä meillä todellakaan ole mitään sutinaa. Kerran satuin vastaamaan "onko se hyvännäköinen?" -kysymykseen "joo, on se ihan". Se riitti.

Olemme kaksi Faginin pikkukätyriä, jotka opettavat Oliver Twistinkin taskuvarkausbisnekseen. Suurin osa lavalla olemisesta on nimenomaan Jackin kanssa. Poikaystäväni ei tykkää ajatuksesta. Hädin tuskin suostuu tulemaan katsomaan esitystä. Esitystä, joka on minulle todella tärkeä. Olen ensimmäistä kertaa oikeassa roolissa, en vain statistina.


Joka kerta poikaystäväni vietyä minut kesäduuniin, koen huonoa omatuntoa.

Muutenkin poikaystävän kanssa on hankalaa. Kumpikin rakastaa muka hulluna toisiaan, mutta tukahduttaa toisensa. Teinirakkaus, what can I say. Riidellään ja rakastetaan. Itketään ja syleillään. Ja taas riidellään. Elämää suurempaa draamaa - puolin ja toisin.

Vanhempani saavat kuulla, että olen aloittanut e-pillereiden käytön. - Ei hirveän hyvä juttu. Isäni hermostuu niin, että haukkuu poikaystäväni lyttyyn. Äitini on kauhuissaan. Isosiskoni sovittelee tuttuun tapaansa ja saa vanhempani näkemään e-pillereiden vastuullisen puolen. Huh, sisko pelasti, taas.


Poikaystävä asuu omassa yksiössään. Saan aina silloin tällöin luvan mennä yöksi sinne. Tai sitten menen salaa, en muista. Poikaystäväkin sai kerran-pari olla meillä yötä. Isini ollessa työmatkalla, äidin luvalla poikaystävä sai jäädä. (Terveisiä isille taivaaseen, oltiin ihan kiltisti!)

Tulinen rakkaus, tai mitä se olikaan, päättyi muutaman kuukauden päästä eroon. Sain kuulla, että poikaystäväni oli sutinoinut taas jonkun toisen tytön kanssa. Ensimmäinen oli tuttu, silloinen kaverini, toinen oli joku random. Ainakin ne oli ne mistä minä sain kuulla.

Ihme että edes aloin tuolloin seukkailemaan sen pojan kanssa. - Kahdesti. Tai ei kai mikään ihme sinänsä. Hän oli hyvännäköinen, kohtelias ja charmantti (sillee mitä nyt 19-vuotias voi olla). Ihme oli, että olevinaan luotin häneen. Olihan hän pettänyt edellistä tyttöystäväänsäkin. Ja petti minun jälkeistäkin tyttöystäväänsä. Luulin kai olevani erityinen.

Huh, teinirakkautta. Aikamoista. 


vinttiä kaivellessani löysin myös jullarin vuodelta 1999

Huhhuh muisteloita. Huhhuh teiniyttä. Hiki ei tullut vain kuvia kaivaessa vintiltä, vaan myös menneitä muistellessa. En olekaan katsellut noita kuvia sitten teinivuosien. Aika vereslihalla sitä on joskus ollut.


Seuraavaksi huhtikuu 2003.


Kotiin on palauduttu reissusta (josta muina blogikliseinä lisää myöhemmin ) ja pari blogihaastetta odottaa kirjoittajaansa. Reissuväsymystä...

Kotiin on palauduttu reissusta (josta muina blogikliseinä lisää myöhemmin) ja pari blogihaastetta odottaa kirjoittajaansa. Reissuväsymystä pukkaa ja arkeen paluu vähän ahistaa, mutta josko bloggaus saisi piristymään!

Puutalobabyssa (ihana blogi, yksi mun lemppareista ja innoittajista!) Krista alkoi kirjoittamaan yleisön pyynnöstä itsestään. Krista pyysi viisi ajankohtaa, joita avaisi omasta elämästään lukijoilleen. Jo ensimmäinen osa oli niin mukaansatempaava, että heitin ehdotuksen, notta Puutalobaby haastaisi muitakin bloggaajia mukaan historianhavinointiin. Ja niin sieltä tuli haaste!
Minua hikoiluttaa jo ajatuskin oman menneisyyteni muistelemisestä. Miten ihmeessä muistan kaiken ja saan vielä koottua muistelot tekstiksi. Kuviakin olisi kiva löytää postauksiin! Huh. Hikoiluttaa, mutta yritän parhaani! Mutta en nyt. Nyt väsyttää. Myöhemmin sitten, kun inspiraatio pelmahtaa!

Nyt kuitenkin tartun vähän pikaisempaan haasteeseen. Eveliina Oi ihana heinäkuu -blogista heitti myös haasteen. Vastaa haastajan kysymyksiin ja lisäksi kerro 10 ylimääräistä asiaa itsestäsi. Tämän jälkeen siirrä haaste seuraavalle kahdelle henkilölle eteenpäin ja keksi uudet 10 kysymystä heille.

Ja näin Eveliina kysyi ja mie vastaan!

1. Mistä sisustusinspiraatiosi kumpuaa?
Löydetyistä tavaroista. Joskus jostain esimerkistä, vaikka lehdistä, mutta useimmiten löydän jotain kivaa ja haluan saada sen mukaan sisustukseen. P**se edellä puuhun siis? 

2. Millainen olisi täydellinen päiväsi?
Minulla on ollut jo muutama täydellinen päivä. Ainakin täydellisen mieleenpainuva. Polttarini, häämme ja vauvajäbän syntymä. Niistä on vaikea laittaa paremmaksi, eikä mitään (kai?) koeta uudelleen.
Mutta ehkä sillai söpösti tavallisemmista jutuista maalailtuna, täydellinen päivä koostuisi rakkaimmista, Italian huvilasta, auringosta, altaalla nautitusta aamupalasta, seikkailusta ja Italian auringonlaskusta pikkuisen vauvajäbän nukkuessa äidin sylissä ja äidistä miehensä kainalossa. Ja punaviinistä. Kuvassa olisi auringonlaskun lisäksi lasillinen herkullista lähitilan punaviiniä!


3. Mikä saa sinut raivostumaan?
Rasismi, väkivalta, eläinten kaltoinkohtelu (ja jos se vielä tehdään "koulutuksen" nimissä), lasten huonot olot, itsekeskeisyys, muiden dissaaminen ja ylimielisyys, eriarvoisuus... lista on loputon. Pikkuhiljaa olen yrittänyt rauhoittua sen verran noiden suhteen, etten auo suutani niistä asioista aina, jos tiedän, että siitä seuraa (vaikka Facebookissa) turha nillitys ja riita, eikä siitä ole hyötyä kellekkään. Jos näkisin vaikkapa lapseen tai koiraan kohdistuvaa vääryyttä, menisin ehdottomasti väliin. Näkemääni väkivaltaankin olen puuttunut. Aika useaan muuhunkin edellä mainittuun olen puuttunut. Puuttumatta jättäminen on lähes yhtä paha kuin osallistuminen vääryyteen. Pyrin aina tilanteen sallimalla tavalla puuttumaan epäkohtiin.

4. Paras neuvo/ vinkki, jonka olet saanut toiselta äidiltä?
Ota pillimehuja synnytykseen.
Sano ääneen ja pyydä apua.

5. Miten äidiksi tulo muutti sinua? Vai muuttiko se?
Olen aina ollut herkkä. Itken helposti ja herkistyn monista asioista. Äitiyden myötä olen inasen vielä herkempi. Herkkyys on hyvä piirre äitiydessä, mutta se on myös toisinaan surettava piirre. Joskus murehdin aivan suotta asioita, joita ei oletettavasti edes tapahdu.

6. Mikä sai sinut bloggaamaan?
Kirjoittamisen ilo. Minulla ei ole vuosiin ollut mitään intohimoista harrastusta, kunnes löysin kirjoittamisen uudelleen. Rakastan kirjoittamista, ja nyt kun blogia luetaan jo melkolailla, se koukuttaa kirjoittamaan lisää!

7. 3 parasta blogia just nyt?
Niitä on niiin monia, mutta kaksi mun ihan ehdottomasti eniten lukemiani ovat Puutalobaby ja Lähiömutsi. Hmmm, kolmas on paha... mä laitan jaetulle kolmannelle sijalle uusia ja tuoreita blogeja: Vähänpä tiesin, Life is a holiday, Uskola (no se ei oo maailman uusin, mutta uudessa osoitteessa tuore), ja sitten tietysti Eveliinan hyväntuulinen raikas blogi, Oi ihana heinäkuu!


8. Miksi näytät tai et näytä lapsiasi blogissasi?
Haluan että lapsi esiintyy anonyyminä blogissa. Myös itse olen tavallaan anonyyminä blogissani. Lapsesta pyrin pääosin laittamaan sellaisia kuvia, joista ei ainakaan isompana heti tunnista häntä. Usein arvostellaan vanhempia, jotka "uhraavat" lapsensa nettiin. Minä olen ajatellut asian niin, että isompana itseään, minua tai miestäni googletellessa, lapsi ei törmää blogiini. Näin koen, että en aiheuta harmia blogiharrastuksellani lapselle. Muutenkin koen, että blogi enimmäkseen kertoo minusta. Minä olen kirjoitusten aihe, enemmän kuin lapsi. Äitiysblogi, ei lapsiblogi.
Ja lapsi näkyy sen minkä näkyy, koska aika köyhää olisi kirjoittaa äitiyshommista, jos äidin tärkein muusa ei olisi ikinä mukana menossa..


9. Mihin haluaisit matkustaa?
Lontoo ja Italia! Molemmissa ollaan oltu enemmän tai vähemmän, mutta ne pysyvät kestosuosikkeina.

10. Mitä ilman et voisi elää?
No siis tähän tietysti pitää vastata perheeni, ja niin onkin, mutta vastaan materialistisesti; huulirasva.


10 ylimääräistä asiaa:
1. Meillä on ihan sairaan epäsiistiä nyt reissun jäljiltä ja mua vaan huvittais kirjoittaa ja lähteä pyöräretkelle
2. Lihoin loman aikana 3kg ja aloitin tänään taas Juttadietin
3. Olen "laihduttanut" vuodesta 2006, mutta painan enemmän kuin silloin.
4. Mun tekee mieli suklaata ja sitä on tuossa laivatuliaisina, mutta sinnittelen prkl.
5. Käytän itseruskettavaa, koska en ehdi ottamaan aurinkoa, mutta en halua esiintyä neonvalkoisten jalkojeni kanssa.
6. Kuuntelen YleX:ää vanhasta tottumuksesta, vaikka en pidä kuin aamun Ilestä ja Matista, sekä Etusivu-ohjelmasta. Pitäisi muistaa kuunnella enemmän Yle Puhetta, kuten kunnon keskarin kuuluu. (No en oo keskari, oon vasta 30! Nih.)
7. Nuorena haaveilin näyttelijäntyöstä, mutta vanhempana huomattuani sen raadollisuuden, olin tyytyväinen etten hakeutunut sille alalle.
8. Haaveilen toisinaan media-alan töistä.
9. Ostan aina tilaisuuden tullen kangaskasseja, mutta unohdan ne aina kotiin kauppareissulla ja kannan ostokset muovikassissa kotiin. Shame on me.
10. Toivon, että blogini kasvaisi jatkossakin ja että minulla riittäisi lukijoita. Se on loppujen lopuksi koko homman suola. 





Ja sitten ne kymmenen uutta kysymystä ja uudet haasteensaajat!
Haastan Päivin Uskolasta ja Anun Vähänpä tiesin -blogista.

1. Minkälaisista blogeista itse pidät? Kevyistä, avautuvista, hauskoista jne? Luetko muita äitiysblogeja vai ihan jotain muuta? 
Mistä et pidä blogimaailmassa (omassasi tai muiden)?

2. Jos saisit valita minkä tahansa maailman kaupungin, johon saisit mukaasi rakkaasi ja työsi, mihin muuttaisit?

3. Mistä ammatista haaveilit lapsena?

4. Millaisena näet elämäsi ja itsesi viiden vuoden kuluttua?


5. Mitä toivot blogisi suhteen jatkossa?

6. Mikä sinua surettaa?

7. Mitkä koti- ja/tai mutsihommat ulkoistaisit jos voisit?

8. M
inkä asian eteen olet valmis taistelemaan?

9. Miksi sinun pitäisi saada tämä työpaikk.... eiku hetkinen, ei tää ollutkaan työhaastattelu. Ööh, kuka teillä imuroi?

10. Mikä kodissasi on parasta?

Edit. Ja hei hei hei! Tulkaa linkkaamaan juttunne sitten tänne kommentteihin! JOO!


12 kommenttia

Hihhei! Nopeat terveiset Tukholman sykkeestä! Nautiskeltiin juuri sushi- ja wokkilounaat, jonka parasta antia vauvajäbän miel...

Hihhei!

Nopeat terveiset Tukholman sykkeestä!


Nautiskeltiin juuri sushi- ja wokkilounaat, jonka parasta antia vauvajäbän mielestä vaikutti olevan suussasulava riisileipä.

Jalat on kävelty kipeiksi, kuten aiemmin lupasin, ja kukkarokin on köyhtynyt.

Pari haastettakin on ehtinyt tulla blogimaailmassa, joihin pääsen käsiksi kun kirjoitusvälineenä on jokin iPhonea kätevämpi. Matkapostaustakin pääsee sitten tekemään!

Ei muuta kuin hilirimpsis ja takaisin ostoksille!

Tervetuloa seurailemaan  meidän matkahommia (ja muutakin) minun Instagramista ja Mamma rimpuilee -Facebooksivuilta!


Linkit tulee tässä köpösti, koska puhelimella on köpöä. Pahoittelut! Korjaan myöhemmin smuutimmaksi. 

Instagram

Facebook



Edit. Hah! Pääsinpäs koneelle! Muokkasin linkit coolimmaksi.


Rakas mekkoni. Kuin kohtalon saattelemana törmäsimme kaupungilla. Sinä hengailit naulakossa, kun minä huomasin sinut jo kaukaa. Kävelin va...

Rakas mekkoni.

Kuin kohtalon saattelemana törmäsimme kaupungilla. Sinä hengailit naulakossa, kun minä huomasin sinut jo kaukaa. Kävelin varovasti sinua kohti. Sinä pysyit liikkumattomana, ihan rauhallisena, aivan kuin olisit jo tiennyt, että sinä olet minun. 

Nostin sinut hellästi käsivarsilleni ja kannoin sinut sovituskoppiin. Irrottelin sinut hengarista ja puin varovasti päälleni. Katsoin peiliin hieman arkaillen. Sinä olit itsevarma, minä epävarma. 

Pyörähdin peilin edessä ja mittailin omaa kuvaani. Osasit peitelle juuri oikeat kohdat ja taas tuoda esille parhaat puoleni. Olit täydellinen.

Niin alkoi kaunis matkamme. Yhteinen taipaleemme.

Olemme nähneet yhdessä lempikonserttejamme, kulkeneet pää pystyssä läpi ankeuden, iloinneet lapsen lailla, tehneet vaikutuksen tuntemattomiin, nauraneet vatsamme kipeiksi, shoppailleet kukkaromme köyhiksi ja nauttineet ystäviemme ja rakkaimpiemme kanssa pienistä hetkistä.


Kohta lähdemme yhdessä matkalle. Siitä tulee unohtumatonta.



Olet täydellinen juuri tuollaisena kuin olet. Ethän koskaan muutu. Haluan pitää sinusta huolta, aivan kuin sinä olet minusta huolta pitänyt. 

Kylvetin sinut parhaimmalla Marseillella, jotta herkkä ja suloinen hipiäsi säilyttäisi kauniin olemuksensa. Hieroin hellästi sinua sametin pehmeän veden karkaillessa ympäriltäsi. Sinun huokosesi täyttyivät vedestä ja minä rutistelin veden nyrkkieni läpi pois. 

Nyt saat kuivua kesätuulen käyden lävitsesi, auringon lämmittäessä sinusta kosteuden pois.


Huomenna olet taas valmis uuteen matkaan kanssani.

Rakastan sinua mekkoni.


2 kommenttia

Moni (lapseton) ehkä kuvittelee, että lapsen myötä suunnittelemattomuus katoaa, eikä mitään ei voi enää tehdä fiiliksen mukaan. Totta sek...

Moni (lapseton) ehkä kuvittelee, että lapsen myötä suunnittelemattomuus katoaa, eikä mitään ei voi enää tehdä fiiliksen mukaan. Totta sekin, osaksi. Tietysti lapsi menee asioiden edelle ja lapsen ehdoilla on elettävä. Mutta ei pakosti niin, etteikö silti voisi mennä, syödä ravintoloissa, matkustella, kyläillä, hengata ja tehdä aika pitkälti samoja juttuja kuin ennenkin, tietysti lapselle sopivaksi muunneltuna. 

Lomassa onkin ollut parasta fiiliksen mukaan toimiminen. Välillä on hilluttu koko päivä yökkäreissä tai vain hengattu omassa pihapiirissä. Suurimmaksi osaksi on kuitenkin tehty retkiä mihin milloinkin. Suurempia suunnittelematta ollaan lähdetty Zoolandiaan, Kustaviin ja vaikkapa pyöräretkelle. Viimeisimpänä tehtiin ylläriretki Nauvoon. Rimpautettiin vielä veli ja tyttärensäkin mukaan matkaan. Sitten vain auto alle ja lautalla mestoille. 

Samana päivänä kävimme turisteilemassa Helsingin vieraiden kanssa Turun Kuralan kylämäessä (joka valitettavasti olikin eläimetön viime vuoden episodin jälkeen. Jousiampumaan sentään pääsi, mikä pelastikin koko reissun).

Kaverit käyvät omilla lomareissuillaan kyläilemässä täällä ja aina on innostavaa keksiä jokin pieni ohjelma päivään. Vaikka itse olisikin nähnyt kaikki lähiseudun nähtävyydet, ulkopaikkakuntalaisten tullessa voi käydä pyörimässä itsekin muina turisteina paikoissa. Kesällä kaikkialla riittää ohjelmaa ja nähtävää.


Ennen loman loppua piti kehitellä jokin helppo muutaman päivän pikkumatka. Tuntuu enemmän lomamatkalta, kun on yötkin pois kotoa. 
Sain ystävältäni Silja Linen Staff-lipukkeet, jolla saa laivamatkoista 50% pois hinnasta. Lisäksi siskoni lahjoitti meille ilmaiseen hotelliyöhön oikeuttavan lahjakortin Norjassa ja Ruotsissa vaikuttavaan Rica-hotelliketjuun. Ei paljon tarvinnut arvuutella mihin olisi mutkatonta lähteä pikkuiselle lomamatkalle. Melkein kuin laittaisi rahaa pankkiin, kun saa puoli-ilmaiseksi matkat ja ilmaisen hotelliyöpymisen. No okei, kun sai "puoli-ilmaiseksi" (eli muutaman halpislennon hinnalla), niin nostettiin hytin tasoa ja varasimme perheen tarpeisiin sopivan, vähän tilavamman hytin.

Näin siis vauvajäbän ensimmäinen ulkomaanmatka tulee sijoittumaan Ruotsiin. Minnekäs muuallekaan! Käydään heittämässä yläfemmat kuninkaallisille, kävellään jalat kipeiksi, syödään hyvin, shoppaillaan ja mikä tärkeintä, ollaan hotellissa yötä. Lisäksi olen aina tykännyt risteilyaluksista (niinpä, olen hullu), joten on huippukivaa päästä merellekin! 
Vielä eilen ei oltu varmoja mihin lähdemme ja kohta suuntaamme Ruotsiin. Tukholma baby jeah!

Parasta lomassa on hetkessä eläminen, ekstemporismi (joo joo, ei se ole oikea sana) ja tilaisuuteen tarttuminen.

Go with the flow, carpe diem ja sillee.

9 kommenttia

Mä vihaan mun mahaa.  Mulla on läskikädet, kaksoisleuka, tyhmät reidet, epätasainen rusketus, vinot hampaat ja raskausarpia.  Mun kaverin ...

Mä vihaan mun mahaa. Mulla on läskikädet, kaksoisleuka, tyhmät reidet, epätasainen rusketus, vinot hampaat ja raskausarpia. 

Mun kaverin mielestä olen kaunis.


Luin Anna Pajun kirjoittaman kolumnin Läskit ja rillipäät älkööt vaivautuko, jossa kirjoitettiin Marion Bartolin saamasta ulkonäköpaskaryöpystä, hänen voitettuaan Wimbledonin. Kolumnissa pohdittiin naisten ulkonäköpaineita ja ulkonäön nousemista kokoaan suurempaan asemaan.

Jäin miettimään naisten suhtautumista omaan ulkonäköönsä. Sen syitä voi hakea ulkomaailmasta, vaikka kauneusihanteista. Aiheesta on paljon hyviä kirjoituksia, toistaminen ei liene tarpeen.  


Viikonlopun aikana olen kuullut viideltä naiselta jonkin kriittisen kommentin itsestään – itseni mukaan lukien. Viideltä naiselta – jokaiselta, jonka olen tavannut. Miehiä olen nähnyt viikonlopun aikana enemmän kuin viisi, mutta yksikään heistä ei ole arvostellut itseään.

"Kaikil on joku paikka mitä vihaa, iha oikeesti", sanoi ystäväni sen päätteeksi kun olin kitissyt juoksulenkin jälkeen mahastani. 


Voit lenkkeillä, käydä salilla ja mennä crossfitiin. Valkaista hampaat, sheivata sääret, meikata, käydä kampaajalla ja huoltaa kynnet. Tehdä kaikki oikein, etkä siltikään ole tyytyväinen itseesi. Aina on joku kauniimpi.

Tähän voisi heittää jonkun kliseen siitä, että pääasia on että tuntee olonsa hyväksi, urheilee ja syö terveellisesti. Että muiden mielipiteillä ei ole väliä, kunhan on terve ja liikkuu. 

Totta, aivan totta. Paitsi että silti, vaikka kaikki nuo olisivat kohdillaan, joku kelaa kuitenkin, mitä muut kelaa. Yksi ikävä huomautus ulkonäöstä peittää alleen kymmenen hyvää. Vaikka kuinka itsellään olisi hyvä olla.

Koska omaa itsetuntoa ei voi muokata ulkoapäin, sen on tapahduttava sisältäpäin. Minun neuvoni olisi: fuck it. 

– Unohda toisten mielipiteet, unohda omat kompleksit, älä välitä, anna olla, aivan sama. Fuck it.




Helpommin sanottu kuin tehty?

2 kommenttia

Facebookissa kiertää milloin mitäkin. Yhdellä napinpainalluksella tieto leviää sadoille ja taas tuhansille ihmisille.  Pelkästään eilisess...

Facebookissa kiertää milloin mitäkin. Yhdellä napinpainalluksella tieto leviää sadoille ja taas tuhansille ihmisille. 

Pelkästään eilisessä otannassani, sain Facebookista tietoa kadonneesta lapsesta, huostaanotetusta lapsesta, Radio Helsingin lakkauttamisesta, niin, ja siitä Päivi Räsäsen hommasta. Puhumattakaan synttärijuhlista, ensiaskeleista, kesälomamatkailusta, koiran hankinnasta, ja muista keveämmistä ja ihanista jutuista. 

Facebook on mitä mainioin kanava yrittäjille ja muille puskaradiosta hyötyville. Lisäksi se toimii tehokkaasti juurikin eilisen kaltaisen etsintäkuulutuksen tekoon, missä kadonnutta pikkuista haettiin. Onneksi lapsi löytyi. 

Sitten on se toinen puoli. 

Facebookissa levisi taannoin kuva miehestä, jonka väitettiin varastaneen jonkun puhelin ja ottaneen sillä kuvia itsestään. Tosi tyhmä varas. Paitsi että oliko se oikeasti se varas? Oliko puhelin myyty kenties Huutonetissä ja nyt ostaja onkin varas

Eerikan tapaus nostatti valtavan arvostelumyrskyn Suomen lastensuojelua kohtaan. Miksei puututa ajoissa, miksei asioille tehdä mitään? Nyt netissä kiertää video, jossa isältä viedään kotoa lapsi. Videon viesti on selvä. Lapsen viemistä arvostellaan. Video on sopivasti tunteita herättävä, että yksi napinpainallus tuntuu pieneltä ponnistukselta siitä, että tämä vääryys saadaan kaikkien silmien eteen. 

Tietämättä mitään kyseisen tapahtuman faktoista, en voi jakaa videota. En tiedä onko isä uhri. En tiedä onko lapsi ollut vaarassa. En tiedä, onko sosiaalityöntekijät tehneet väärin. En tiedä, en voi jakaa.

Taannoin Facebookissa levisi myös lynkkausviesti, jossa arvosteltiin eläinlääkäriä, joka oli naureskellen laiminlyönyt eläimen hoidon. Tämän seurauksena eläin kuoli. Tai niin viestissä kerrottiin.
Kävin lukemassa levinneen jutun kommentteja ja löysin lynkatun eläinlääkärin puolusteluyritykset kommenttikentästä. Eläinlääkäri yritti selittää hoitoaan ja saada julkaisun levittäjää ottamaan henkilökohtaisesti yhteyttä itseensä, jotta asia voitaisiin selvittää. Soihtujen ja talikkojen kanssa valmiina ollutta porukkaa ei paljon eläinlääkärin selittelyt kiinnostaneet. Harva edes oli kiinnostuneita lukemaan kommentteja. Pääasia että vääryys tulee julki.
 

Tekstien, videoiden ja kuvien julkaisu on helppoa verkossa. Kuka tahansa voi julkaista mitä tahansa ja esittää asian totena. Seuraukset eivät ole yhteisölle dramaattisia, mutta yhdelle ihmiselle se voi olla helvetti. Tai sitten se voi pelastaa ihmisen. Terve kritiikki ennen jaa-nappia lienee tarpeen.

Poliisikin on antanut oman näkemyksensä erityisesti rikoksiin liittyvästä nettilevittämisestä. Muuhun kuin poliisin jakamaan tietoon kannattaa suhtautua kriittisesti. 

Kaikilla meillä on oma subjektiivinen totuutemme. Onko se oikein totuus, mikä tulee ensin julkisuuteen?

Lähdekritiikki, mediakritiikki, somekritiikki. Mitä näitä nyt on. 

***



Toivon sydämestäni, että eläimen menettänyt henkilö, eläinlääkäri, lapsen isä, lapsi, sosiaalityöntekijät ja poliisi, saavat kukin äänensä kuuluviin. En missään nimessä arvostele ketään heistä. En voi tietää mikä on koko totuus, en voi arvostella. Eniten toivon, että se osapuoli, joka on kokenut vääryyttä, saa oikeutensa. 



4 kommenttia

Hae