Ihana kamala erossaolo

7.8.2013

Aiih, sattuu.  Tulin tovi sitten kotiin, oltuani koko päivän pois. Ajoin vauhdilla kotipihaan ja kiiruhdin sisälle olettaen, että minua od...

Aiih, sattuu. 

Tulin tovi sitten kotiin, oltuani koko päivän pois. Ajoin vauhdilla kotipihaan ja kiiruhdin sisälle olettaen, että minua odottaa yksi hymyilevä pikku-ukko, ehkä jo iltapuuroa syöden. Olin jo muutama tunti sitten miettinyt, kuinka saisin pikkuisen käppänäni syliini ja antaisin hänelle tuhat ja yksi suukkoa, hänen kikattaessaan suukkosateessa. 

Pettymys oli suuri, pikkujäbä oli jo mennyt nukkumaan ennen kuin ehdin kotiin! Melkein itku tuli.

Parin hektisen päivän jälkeen todella haaveilin, että tulisin kotiin ja aivan rauhassa pitelisin pientä sylissäni. Haaveilin, että istuttaisiin lattialla ja saisin vain katsella pienen puuhia, aina välillä halaten häntä. Vaihdettaisiin yökkärit päälle ja minä laittaisin pienen nukkumaan. Kuuntelisin vauvan hentoa tuhinaa ja silittäisin pientä poskea. 

Viimeiset pari päivää ovat olleet superaktiivisia saatuamme ihania vieraita yökyläilemään kahden pikkuisen ja yhden aikuisen voimin. Belle Baien Suvi, teki ekstemporereissun meille, minkä kunniaksi järjestettiin teekutsut meidän pihalla (mistä taas muina blogikliseinä; lisää myöhemmin). Hauskuudesta huolimatta, kahden noin yksveen, yhden kolmeveen ja parin orava-aivoisen pikkukoiran touhutessa, sekä teekutsuja järkätessä, hässäkkää ja siitä johtuvaa väsymystä on ollut riittämiin niin aikuisilla, kuin lapsillakin. Pikkuisten mentyä päikkäreille tai yöpuulle, on todellakin huokaistu helpotuksesta.

Jo automatkalla, siis ennen kuin edes tiesin etten näkisikään käppänää enää tänään hereillä, mietin, kuinka paljon pieni erossaolo vauvasta vaikuttaa. Kun on lapsen kanssa 24/7, oma aika on kortilla. Toivoo vain, että edes hetken saisi olla yksin, ilman että joku vaatii sinulta jotain koko ajan. Vaikka lapsi ei olisi aktiivisesti itkullaan tai ölinällään jotain vailla, vanhempi on silti koko ajan valmiudessa täyttämään lapsen tarpeet tai valmiina estämään onnettomuudet ja muut katastrofit. Ja tälläkin hetkellä, vaikka lapsi nukkuu, olen peppu jo melkein penkistä irti, heti valmiudessa äitihommiin, kuullessani pienenkin inahduksen. 

Kun sitten olen pois kotoa - vaikkakin vain kahdeksan tuntia - tuntuu, että kaikki ne pakkopullahommat ovatkin juuri niitä, joita olisin juuri tänään halunnut hoitaa. Olisin halunnut pestä sen kakkapepun, syöttää sen iltapuuron ja laittaa lapsen nukkumaan. Kun tilitin Facebookiin pettymykseni, ystäväni kommentoi, että ikävä on välillä ihana tunne, joka auttaa taas jaksamaan vauva-arkea. Aivan. Nytkin ihan inasen toivon, että vauva heräisi sen verran, että pääsisin ottamaan hänet syliini ja saisin rauhoitella hänet uudelleen uneen. -Eli tekemään juuri sitä, mitä manasin viime yönä puoliunessa. 

Eilen melkein itkin kun lapsi ei meinannut nukkua, tänään melkein itkin, kun lapsi oli jo ajoissa nukkumassa. 


You Might Also Like

8 comments

  1. Niin tuttuja tunteita!

    Töihin paluun jälkeen reilun kuukauden laskeskelin surullisena työvuoroja, jolloin en pääse laittamaan lasta nukkumaan. Ja töissä ollessa viimeinen kaksi tuntia meni kellon tarkkailuun siksi, että laskin minuutteja lapsen halaamiseen. Nyt työelämä on jo niin arkea, että olen jo tottunut, enkä laskeskele iltavuoroja. Tosin viikonloppuna, jos pääsen kotiin ennen nukkumaanmenoaikaa, ne perhoset palaavat taas mahan pohjaan, kun visioin iloisen lapsen juoksevan äidin syliin. Yleensä vaan kovin petyn, koska lapsi on vetänyt minulle herneen nenään poissaolostani :(

    Nykyään ne isoimmat perhoset tulevat yökyläilyn yhteydessä, mutta on se vaan jotenkin niin ihanaa ikävöidä pientä, se saa taas ne nukkumaanmenoitkut tuntumaan hiukan pienemmältä pahalta :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulla ei vielä ihan heti ole töihinpaluuta tiedossa, mutta hui että, voin vaan kuvitella niitä fiiliksiä! Kaikkeen kai tottuu kuitenkin, paitsi siihen lapsen suruun :/

      Se on kyllä totta, joskus tekee hyvää ikävöidä! :)

      Poista
  2. Kirjoitin tähän pitkän kommentin ja sitten Blogger sekosi ja hävitti sen. Nyt tässä touhun lomassa ehdin enää sanoa, että kauniisti kirjoitit ja samoja, tuttuja fiiliksiä täälläkin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No voi hiton Bloggeri! Kiva kun ehdit kommentoimaan kuitenkin vähän, ja kiitos, mukava kuulla etten oo ainoa fiiliksieni kanssa.

      Poista
    2. Kirjotin mun blogiin ja laitoin viittauksen tänne. Onnistuit herättämään paljon ajatuksia taas, good job ;)

      Poista
    3. Kiitti kehuista ja viittauksesta! :) Mä kävinkin lukasee taas, sullakin on kyllä hyviä juttuja!

      Poista
  3. Oivoi, kuulostaa niin tutulta :) Viime syksynä töihin palatessani oli aamuisin ihana lähteä ja yhtä ihana iltapäivällä kotiin palata. Ja niitä kakkavaippaisia kitinöitä ja isompien riitoja jaksoi kuunnella ja ymmärtää ihmeen paljon paremmin kun hetken (tai no, sen työpäivän ajan siis) sai tehdä omia juttuja.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hihhih, tuttua vissiin monelle!
      Kummasti tasapainottaa tunnelmia, kun ei ole 24/7 kotona lapsen kanssa! :)

      Poista

Hae