Minä: Tuli yhtäkkiä sellainen olo, et JOS vois, niin oispa ihana lähteä ulos ja humaltua vähän skumpasta.  Mies: Hei mä voin mennä! – Su...

Minä: Tuli yhtäkkiä sellainen olo, et JOS vois, niin oispa ihana lähteä ulos ja humaltua vähän skumpasta. 

Mies: Hei mä voin mennä! – Sun puolesta.

...öö, kiitti?

Ihanan avulias tuo mieheni. Aina valmiina.

6 kommenttia

Varoittava esimerkki siitä, kun ei harjaa hiuksia. Kuvat eivät sovi herkimmille. Apua saatana, mitä mun hiuksille tapahtuu? Mitä ne t...

Varoittava esimerkki siitä, kun ei harjaa hiuksia. Kuvat eivät sovi herkimmille.


Apua saatana, mitä mun hiuksille tapahtuu? Mitä ne tekee keskenään öisin? Onko ne salaliitossa mua vastaan? Mä pesin eilen hiukset, ja käytän aina hoitoainetta ja ja... Okei, kesällä on jäänyt paha tapa olla harjaamatta niitä pesun jälkeen, ja heitänkin ne yleensä pään päälle vain suttuiselle nutturalle, eli slutturalle, mutta tää on jotain ihan käsittämätöntä. Siellä on rasta! RASTA! Jättimäinen locksi! 

Että ya man Chicago vaan ja hyvää viikonloppua. Varokaa luonnonkiharoita.


10 kommenttia

Metsänkaipuu valtasi kaupunkilaismamman. Samalla iski valtava omakotitalokaipuu. Molempia on tavattu aikaisemminkin, mutta nyt omakotitaloka...

Metsänkaipuu valtasi kaupunkilaismamman. Samalla iski valtava omakotitalokaipuu. Molempia on tavattu aikaisemminkin, mutta nyt omakotitalokaipuu kasvoi niin suureksi, että sovin jo ensi viikolle asunnon arvioinnin. Jospa sitten unelma suuremmasta kodista olisi askeleen lähempänä.

Vaikka vielä viime viikolla vannoin, että tässä asunnossa voimme pysyä pitkään, ja vaikka todella rakastan tätä kotia, oman rauhan tarve on tullut siihen pisteeseen, että haluan omakotitaloon. Pidätän silti oikeuden muuttaa mieltäni heti, kun siltä alkaa tuntua.


Luonnon ja metsän välitön läheisyys vetää puoleensa. Nyt kun lapsi on jo niin iso, hän tykkää kävellä itse metsäpoluilla puolukoita maistellen ja oksan pätkiä poimien. Olisi ihana päästä omalta kotiovelta helposti metsään, päästää koirat vapaaksi ja antaa taaperon tutkia omiaan.

Metsänkaipuun ensihätään pakkasimme autoon koko perheen ja painelimme kunnon metsään. Ei ole metsäretkeä ilman termarikahvia ja eväsleipiä, joten nekin oli tietysti mukana. Kaupunkilaisperhe kävelikin kokonaiset 800 metriä ja söi eväät. Sitten jaksoi taas tarpoa toiset 800 metriä takaisin autolle. Haha! No olihan se taaperolle aikamoinen kävelymatka jyrkässä ja muhkuraisessa maastossa. 

O-ou sanoi taapero, kun isoa mäkeä piti alkaa kiivetä. Ja huh-huh, kun istuimme alas eväitä syömään.


Tuliaisiksi ei saatu toivomiamme sieniä, mutta yksi pirun punkki löytyi koirasta. Toinen koira oli salakuljettanut muurahaisen anturoidensa välissä. Ihme wannabe. Koirien eväät jäivät kotiin, mutta onneksi metsä oli pullollaan luonnon omia nameja, puolukoita. Toinen koirista vetelikin niitä sitten tohkeissaan. Urpo.

Kiva aurinkoinen metsäretki! Melkoisia patikoijia eväinensä.

Isi-ihminen palasi juuri työmatkalta Köpiksestä. Mahan pikkumuija intoutui kai niin, että antoi kunnon monotusshown kotiinpaluulahjaksi. Nii...

Isi-ihminen palasi juuri työmatkalta Köpiksestä. Mahan pikkumuija intoutui kai niin, että antoi kunnon monotusshown kotiinpaluulahjaksi. Niin voimakkaan, että isi-ihminenkin sai viimein tuta liikkeet. Tai sitten se oli tuo juomani limu, mikä villitsi vauvan... No kuitenkin: nyt isikin tunsi vauvan liikkeet! JEE!

Parissa viikossa tapahtuu paljon. Siellä se kasvaa ja voimistuu päivä päivältä. Pikkutyyppi.


2 kommenttia

Sadekeli, kenties, toi mieleeni erään ikuisesti aivojeni häpeäkeskukseen syöpyneen muiston, mutta palataan siihen kohta. Samalla mieleeni mu...

Sadekeli, kenties, toi mieleeni erään ikuisesti aivojeni häpeäkeskukseen syöpyneen muiston, mutta palataan siihen kohta. Samalla mieleeni muistui myös muutama muu vuosien varrella sattunut nolo tilanne. Aina kun muistan yhden, muistan ne kaikki. Ne ryöpsähtävät rikkoutuvan puutarhaletkun lailla tajuntaani ja kirvelevät siellä kivasti.

Kaikki alkoi siitä, kun varhaisteininä astuin yleiseen saunaan. Olin kai kuvitellut, että kaikki saunovat saunassa nakuina – sehän on sellainen suomalainen tapa –, mutta ilmeisesti koko muu saunojajoukko näki asian toisin. Siinä sitten, sellaisen reilun kymmenen hengen sekasaunojajoukon edessä astuin päättävisesti lauteille, tajuten samalla, että voi vittu (pardon my french), olen ainoa alaston – kaikilla muilla on uikkarit tai pyyhkeet. Tuollaiselle varhaisteinille ihan hiton kova paikka. 

Se on ensimmäinen kerta, kun muistan tunteneeni syvää häpeää. Sellaista, että voi jumalautasaatana (pardon my french, again), kun voisi vaan kadota än-yy-tee-nyt maan alle. No elämä jatkui, ja noloja tilanteita tietysti sattuu kaikille. 

Toisille vaan vähän useammin.

Yksi vähän tuoreimmista lemppareistani on, kun naapurin nuoren naisen pikkuhousut löytyivät meidän pyykkikorista. Olivat joutuneet vahingossa muun pyykin seassa meille. Moni olisi varmasti vain nakannut nimettömänä kalsarit takaisin narulle tai heittänyt housut vaikka roskiin, mutta koska meidän vintillä ei kuivattanut tuolloin pyykkejään muut kuin me ja hän, ajattelin, että pakkohan minun on ne pöksyt sille viedä. Että jos se vaikka on huomannut niiden kadonneen narulta ja jos ne ilmestyisivät sinne takaisin, tai vaihtoehtoisesti hävisivät sille tielleen, kuinka pervona se meitä sitten pitäisi? 

No eipä huolta, pervon maineen sain silti. 

Hermostuspäissäni nakkasin pikkuhousut pussiin ja marssin naapuriin. Koputin oveen ja oven auettua nopeasti ilmoitin, että: "ei me mitään pervoja olla, mutta täs ois sun pikkuhousut". Lykkäsin äkkiä pussin naapurille ja poistuin takavasempaan. Nailed it. 

Se naapuri muutti aika pian pois.

Pari kertaa olen törmännyt idoleihini. Kerran ihan jopa kirjaimellisesti. 

Turussa esitettiin kulttuurivuotena oopperaa, The Giacomo Variationsia, jota tähditti pitkäaikainen idolini, John Malkovich. Olimme viihteellä eräänä kesäiltana, kun Ravintola Koulun terassilla satuimme näkemään Malkovichin ylhäisessä yksinäisyydessään. 

Pikku tuiterissa lähestyimme Malkovichia viileinä kuin jääkarhut, tarkoituksenamme vain coolisti morottaa ja sanoa jotain korkeakulttuurista. Se, mitä kännykän kameran räpeltämiseltä, yhteiskuvapyynnöltä ja hihkumiseltani suustani tuli ulos, oli innostunut "I love you man!". I love you man?! Malkovich kiitti ystävällisesti ja jatkoi matkaansa. Ei meistä tullut korkeakulttuurista keskustelevia bestiksiä.

Tavatessani muuten Jari Tervon kirjamessuilla, pyysin yhteiskuvaa sanoilla "saanks mä yhteiskuvan, ku oon sun suurin fani... tai en ehkä suurin, mut toisiks suurin.. tai niinku..". Hyvin sekin meni. Pitäisi kai alkaa miettiä etukäteen mitä noille sanoo.

Kun taas törmäsin, tällä kertaa kirjaimellisesti, Hamburger Börsin edessä yhteen lempparibändeistäni, törmäsin heidän hotellin eteen pysäköityyn bussiinsa lastenvaunuilla.

Tuuli tarttui vaunuihin sillä aikaa kun laitoin hanskoja käteen ja vaunut lähtivät itsekseen rullaamaan osuen bussiin. Yksi bändin jäsenistä tuli kysymään, onko minulla kaikki ihan kunnossa, mutta äänensävystä päätellen se tarkoitti "onko sulla kaikki ihan kotona?"Säikähdin vaunutapaturmaa (missä ei siis onneksi käynyt kuinkaan) kuin pieni orava, enkä koskaan enää ole irrottanut kahvasta ilman, että laitan jarrun päälle. Voisi sitä tietysti muutoinkin saada sen lempibändinsä huomion.

Mutta se, mistä tämä ajatusryöppy lähti liikkeelle, oli se sadepäivä! 

Olin 17-vuotias, kohta 18, ja matkalla kesätyöpaikalleni. Nappasin kotoa hupullisen, pitkän sadetakin niskaani ja lähdin kiireellä bussiin. 

Bussissa huomasin, kuinka nuoret sällit hihittelivät takanani, mutta kuvittelin sen tietysti liittyvän uskomattomaan charmiini. Myös muutama vanhempi rouva tuijotti minua, mutta ei mitenkään hyvällä tavalla. Kohautin moisille olkapäitäni, kunnes työpaikalle päästyäni ymmärsin, mistä saamani ylimääräinen huomio johtui. 

Meillä oli vietetty edeltävänä viikonloppuna kaverin 18-vuotissynttäreitä ja hän oli saanut lahjaksi, mitäs muutakaan kuin ison, paksun tekojötikän mallisen juomapullon. Juhlien jatkuttua baariin, kaveri jätti lahjansa meille. 

Jötikkä oli jäänyt tuijottelemaan minua hyllylle ja ennen kuin vanhempani saapuivat kotiin, nakkasin se hädissäni, mihinkäs muuallekaan kuin sadetakkini huppuun. Sinne se oli unohtunut – ja nyt se oli tippuneena työpaikan lattialle, minun jalkojeni eteen. 

Onneksi ratkaisin tilanteen nopeasti ei toi oo mun -puolustuksella. Meni varmasti läpi.

Aika nolo muija.
Tässä vielä se kuva Johnista. On niin huono kuva, että toi vois olla vaikka naapurin Pekka.

18 kommenttia

Olin tekemässä ruokaa, kun taapero käveli taakseni repimään talouspaperirullasta paperia. Ohimennen pyysin, ettei taapero ottaisi koko rulla...

Olin tekemässä ruokaa, kun taapero käveli taakseni repimään talouspaperirullasta paperia. Ohimennen pyysin, ettei taapero ottaisi koko rullaa, vaan vain yhden palasen. Taapero kiskoo talouspaperia tosi usein huvikseen, joten oletin sen tekevän taas niin. Autoin repimään paperia lapselle, mutta rullasta repesi vain puolikas palanen. Lapsi jatkoi kuitenkin määrätietoisesti matkaansa, pieni paperiarkin palanen kädessään. 

Katsoin taakseni taaperon perään, ja samaan aikaan mieheni huomasi lapsen yrittävän pyyhkiä jotain lattialta. Lapsella oli tullut pissa lattialle kesken pottatreenien. Omissa ajatuksissaan olleet vanhemmat eivät heti huomanneet vahinkoa, joten taapero tarttui toimeen itsenäisesti. 

Voi pientä taaperoa. Sen takia se sitä paperia halusi – itse meinasi pissansa siivota. Puolikkaalla paperinpalalla. Nyyh. 

Kuva Mamma rimpuileen Instagramista


10 kommenttia

Mun oli vaan tultava tänne kertomaan, että kävimme juuri mieheni kanssa OUCH!-esityksen  ensi-illassa. Mulla ei ollut mitään odotuksia esity...

Mun oli vaan tultava tänne kertomaan, että kävimme juuri mieheni kanssa OUCH!-esityksen ensi-illassa. Mulla ei ollut mitään odotuksia esityksen suhteen, eikä sinänsä ihme, sillä sellaista esitystä ei ole koskaan nähty ennen Suomessa – tai ehkä missään. 

Ystävämme, Ouchin isä ja äiti, Oula ja Jenni Kitti ovat puhuneet produktiosta jo kolme-neljä vuotta sitten, jolloin se on aloitettu – ja siitä lähtien. Vaikka tässä sivussa on myötäeletty Ouchia (ja mieheni on ottanut myös proggiksen kuvat), ei mulla siltikään ollut aavistusta, että se iskee noin lujaa. Kirjaimellisesti, ehheh.


Esitys on siis pääosin näyttämötaistelusta koostuva esitys, mutta siihen yhdistyy tanssia, musiikkia, videotaidetta, huumoria ja ja ja... Esityksen kohtaukset koostuvat tavallisista arjen tilanteista, mutta ne jatkuvat usein pisteeseen, mihin tavallisesti ei arjessamme mennä. Tämähän ei vielä kerro siitä oikeasti mitä se on. Mutta minä kerron. Siis oman kokemukseni mukaan.

Se oli sellainen esitys, että mulla tuli ensimmäisen viiden minuutin aikana naurua, itkua, kylmiä väreitä ja vähän pissaa housuun. Enkä nyt sano tätä vain siksi, että siinä oli kavereita, vaan koska se vain oli niin. Olen lähtökohtaisesti väkivaltaa vieroksuva ihminen, mutta kun tämä ei ollut sama asia. Siis ei sellaista, mitä ekana tulee mieleen jos joku puhuu väkivaltaviihteestä. Vaikka siinä saatiin ja vedettiin turpaan, se ei ollut väkivaltaa ihannoiva, muttei myöskään siitä saarnaava.


Ajattele joku ihan hiton ärsyttävä tilanne. Sellainen, missä tunnet itsesi täysin voimattomaksi, väärinkohdelluksi ja henkisesti lyödyksi. Se tunne, kun et osaa sanoa enää mitään. Turhautuminen ja epätoivo. Se impulssi, sellainen vihan pulpahdus, mikä vyöryy läpi kropan. Oikeassa elämässä tarina ei yleensä jatku siitä. Onneksi. Paitsi siten, että se olo menee kohta ohi ja se siitä. Mutta Ouchissa se jatkuu. Ihan mielettömällä tavalla. Upealla, visuaalisella ja taidokkaalla tavalla.

Yksi monista lempikohtauksistani oli, kun hikisten, vapaapainivien miesten tuskainen vääntö muuttuu tanssiksi. Siis koskettavaksi tanssiksi. Kohtaus ei silti muutu kliseisen tai puitahalailevan lällyksi, vaan sen kontrasti lumoaa kyyneliin. Koko esityksen läpi kulkee sopivan leikkaava rytmien vaihtelu, mikä saa sekunnissa katsojien mielialat muuttumaan. 

Monessa kohtauksessa on läsnä painostava vaaran tuntu. Sellainen, että tiedät kohta tapahtuvan jotain kamalaa. Kohta taas tunnelma kevenee ja huokaiset helpotuksesta. Yhteen kohtaukseen mahtuu räkäistä naurua, innostusta, hämmenystä, inhoa ja puhdasta surua. Siltikään esitys ei ole raskas, vaan sen jälkeen on hyvä tunne.


Olen aina sanonut, että esitys on hyvä, jos minulle tulee kyynel silmään, kylmät väreet tai tahattomia naurunpurskahduksia. Nyt mulla tuli niitä kaikkia, monta kertaa. Ihan hullua. Ihanan hullua. 

Olen vaikuttunut. 

OUCH!:ia esitetään vielä tämän viikon lauantaina ja sunnuntaina Turun Linnateatterissa. Sitten toivotaan, että se saa siivet ja lähtee muuallekin Suomeen tekemään vaikutusta ihmisiin!

Ouchin Facebook-sivut löydät täältä.

Tänään aamupäivällä oli rakenneultra. Kaikki mitä tässä ultrassa oli nähtävissä, oli kunnossa. Vauvalla kaikki ok, huh. Sitten k...


Tänään aamupäivällä oli rakenneultra. Kaikki mitä tässä ultrassa oli nähtävissä, oli kunnossa. Vauvalla kaikki ok, huh.

Sitten kätilö kysyi, haluammeko kurkata jalkoväliin. Heti kun tajusin, ettei hän tarkoittanut omaansa, vastasin kyllä – kyllä, me haluaisimme sinne kurkata! Esikoista odottaessa bongasin itse ruudulta, että poikavauva mahassa taitaa olla. Olin nähnyt edeltävänä päivänä kaverin vauvasta ultrakuvan, missä se näkyy ja tajusin kätilön mitatessa reisiluita, että näky on tuttu.


Mutta tiedättekö mitä siellä tällä kertaa näkyi? Ei ainakaan samaa kuin reilu pari vuotta sitten! Kätilönkin silmään näytti, että aika suurella todennäköisyydellä odotamme perheeseen tyttöä. – Tyttöä, joka tulee olemaan mieheni lähisuvussa ensimmäinen tyttö yli neljäänkymmeneen vuoteen! Oooh! 

Yllättyneinä, mutta tietysti onnellisina lähdimme hömelösti hymyillen ultraääniyksiköstä kotiin. Aika epätodennäköiseltä se vaihtoehto tilaston valossa tuntui. Koko päivä on tullut makusteltua yllättävää uutista. 

Siis tyttö, ohhoh! 

– Päästäänköhän me johonkin suvun ennätyskirjaan? Tsih! 

19 kommenttia

Tiiättekö sen tunteen, kun tekee jotain ruokaa ja siitä tulee niin hyvää, että ei voi lopettaa syömistä ja syö mahan ähkyyn, koska se ruoka ...

Tiiättekö sen tunteen, kun tekee jotain ruokaa ja siitä tulee niin hyvää, että ei voi lopettaa syömistä ja syö mahan ähkyyn, koska se ruoka vaan on nii-iin hyvää. No mulle ei käynyt niin tänään.

Entä tiiättekö sen tunteen, kun on saanut lapsen päikkäreille ja sit saanut omat hommat tehtyä ja jää vielä aikaa lepoon? En mäkään.

Ja arvatkaa mitä? Meidän naapuriasuntoon muuttaa joku! Se kämppä on ollut kolme vuotta tyhjillään, ellei nyt yhtä harvakseltaan käynyttä oolantialaista lasketa. Tarkoittaako tää, etten voi pitää enää vaipparoskista käytävässä? 


Vitsi et mun elämä on rankkaa.

Myöhempi lisäys: Meidän pakkasen vetolaatikosta irtosi kahva, kun revin niin raivokkaasti jätskiä sieltä ulos. Rankkaa.

4 kommenttia

Kuulun niihin ihmisiin, jotka kesken jutustelun googlettavat vastauksen, mikäli keskustelussa ilmennyt asia on epäselvä. Siis että jos joku ...

Kuulun niihin ihmisiin, jotka kesken jutustelun googlettavat vastauksen, mikäli keskustelussa ilmennyt asia on epäselvä. Siis että jos joku väittää kielen olevan ihmisen vahvin lihas (ei ole) tai jos joku ei muista kuka oli tasavaltamme viides presidentti (Ryti). Olen sillä lailla ärsyttävä, ettei minulle voi heittää mitään urbaanilegendoja tai mututietoja, sillä minun on pakko saada oikea vastaus aiheeseen heti, jos sellainen on saatavilla – ja nykyäänhän kaikki on.

Sama pätee tähän tyttö vai poika -asiaan. Meille on ihan sama, mitä sukupuolta tuleva lapsemme on, mutta jos sellaista tietoa ylihuomisessa rakenneultrassa on saatavilla, miksemme sitä tietoa ottaisi vastaan. Sanottakoon nyt vielä, että pääasiahan rakenneultrassa käymisessä on, että katsotaan onko vauvalla kaikki hyvin ja kaikki tarvittava sikiöltä löytyy. Sitä asiaa tulikin taas murehdittua viime yönä niin, että unettomuus iski. Sukupuolen selvittäminen on listalla sitten vasta viimeisenä.

Mitä sillä tiedolla sitten teen? Ensimmäisenä saan uteliaisuuteni kuriin: ahaa, se on tyttö, tai ahaa, se on poika – selvä, tällä mennään. Sitten voin alkaa luoda entistäkin syvempää sidettä sisälläni kasvavaan lapseen. Kun kuulin esikoisemme olevan poika, näin jo mielessäni vaalean, kiharatukkaisen, tomeran viikarin. Sellainen siitä tulikin – tosin hiukset on kovin harvat vielä. Vaikka sukupuoli ei määrittele mustavalkoisesti ihmisen persoonaa, eikä siitä edeltävän esimerkkini lailla voi päätellä lapsen olemusta tai ulkonäköä, se kuitenkin auttaa minua muodostamaan yhteyttä lapseen jo odotusaikana. 

Uutinen tytöstä tai pojasta ei saa meitä ostamaan tietyn värisiä vaatteita, saati maalaamaan huonetta tiettyyn väriin, kuten monilla on tapana olettaa. Joidenkin mielestä vauvan sukupuolen selvittäminen on pinnallista, mutta eikö se ole pinnallista vain jos sen motiivi on pinnallinen?
Toiset taas ovat olleet vahvasti sitä mieltä, että sukupuoli pitäisi selvitä vasta synnytyksessä, koska se olisi hauska yllätys. Heille olen kertonut jo synnytyksen itsessään olevan niin yllätyksellistä, että siihen ei välttämättä tarvita mitään yllätysmomentteja enempää. Arvatenkin nämä yllätysten kaipaajat ovat olleet tavallisesti miehiä.

Instagram @mammarimpuilee
Sukupuolen selvittäminen, jos vain mahdollista, on meille siis selvä asia, mutta entä se sukupuolen kertominen muille? Kerrommeko lähipiirille ja jopa blogiin, vai jätämmekö perheemme omaksi salaisuudeksi? Ja jos kerromme sukulaisille ja ystäville, minkälaisia odotuksia heiltä kohdistuu vauvaan? Ehkä ei mitään – läheisemme kyllä tietävät, ettei tyyliimme kuulu kasvattaa väkisin tytöistä vaaleanpunaisia ballerinoja tai pojista rekkamiehiä. 

Mutta jos vetoa pitäisi lyödä, veikkaan vahvasti poikaa. En mitenkään mahan muotojen tai muiden vanhan kansan hömpötyksien vuoksi, vaan puhtaasti tilastollisessa valossa: Mieheni suvun miehille on syntynyt viimeksi tyttö yli neljäkymmentä vuotta sitten. Eli seitsemän kahdeksasta reilun neljänkymmenen vuoden aikana syntyneestä lapsesta on ollut poika. Repikää siitä. Haha! 

– Olisihan se tyttö toki hauska yllätys noiden ukkeleiden sukuun. 

11 kommenttia

Aikaisemmin oli juttua lapsen valokuvausinnosta , mutta tuolloin kamerana oli toimimaton retrofilmikamera. Nyt lapselle annettiin joku arpaj...

Aikaisemmin oli juttua lapsen valokuvausinnosta, mutta tuolloin kamerana oli toimimaton retrofilmikamera. Nyt lapselle annettiin joku arpajaisista saatu markan taskupokkari käteen, ja tässä on tulos:


Tää on varmaan sitä mun lapsen kaikki mahdolliset tekeleet piirustuksista kakkapökäleisiin on upeita ja ihania, mutta näissähän on selkeesti joku taiteellinen näkemys... Ai ei? No toi sormi tossa linssin edessä saattoi haitata vähän.

Viimeiset kuvat ovat taiteilijan omakuvia. Tai selfieitä. Viimeiseen räpsähti ikävästi tuo automaattisalama silmille.


Ainiin, ja tässä on teosten making-of:


4 kommenttia

Vuoden äiti ei suinkaan ollut tunnettu loistavista insinööritaidoistaan. Yleisesti ottaen kaikenlainen rakentaminen tehtiin enemmän innolla ...

Vuoden äiti ei suinkaan ollut tunnettu loistavista insinööritaidoistaan. Yleisesti ottaen kaikenlainen rakentaminen tehtiin enemmän innolla kuin taidolla. Puuttelliset taidot Vuoden äiti usein korvasi innovatiivisella, joskin hieman rajoja rikkovalla tyylillä. 

Junaradan lisäpalikoista innostunut Vuoden äiti päätti rakentaa uljaan junaradan Brio-kylän asukkaille. Yhtäkkiä, aivan ennalta arvaamattomasti iloisen rakennusprojektin tielle tuli este. Synkän tumma pilvi, aivan rakennushankkeen loppumetreillä.


Kyvyistään itsevarma Vuoden äiti tuli projektinsa lopulla tilanteeseen, jossa kaksi junaradan palasta kohtasi toisiinsa sopimattomasti. Se osa, mikä olisi pitänyt mennä toisen osan koloon oli itsekin vain suuri ammottava kolo. Kaksi koloa vastakkain. Tilanne, josta Vuoden äiti ei osannut edes pahimmissa painajaisissaan unelmoida. – Kuinka tämä on mahdollista?! parkaisi Vuoden äiti tuskissaan.

Koko Brio-kylän väki oli jo kerääntynyt junaraiteiden varsille, valmiina aploodeeraamaan Vuoden äidin kunnialla loppuun saattamalle rakennusurakalle. Rakennusurakalle, mikä tulisi mullistamaan koko Brio-kylän infrastruktuurin. Vuoden äidin oli keksittävä jotain nopeasti. Muutoin häpeän ikiroutainen sadepilvi asuisi uraauurtavan rakentajan päällä iäti.


Vuoden äiti mietti ja mietti. Luovuttaminen ei tullut kyseeseen, vaikka epätoivo oli jo vallata Vuoden äidin epäonnistumisesta apean mielen. Silmiä kirveltävät hikikarpalot valuivat jo kulmakarvoilla ja ripsissä, kun yllättäen äidillä välähti. Loputon nälkä, kuka ties, toi äidin mieleen pöydällä auringonpaisteessa paahtuneet cashewpähkinät. 

Ennen kuin Brio-kylän pormestari ehti kissaa sanomaan, Vuoden äiti oli ninjamaisella ketteryydellä syöksynyt epäaidon lahja-Mariskoolin kimppuun ja napannut hiestä nihkeytyneisiin kätösiinsä yhden suolatun pähkinän. Silmänräpäyksessä Vuoden äiti oli asentanut cashewpähkinän pidikkeeksi kahden junaratapalan väliin, eikä odottavalla Brio-kansalla ollut pienintäkään arvausta, mitä juuri oli tapahtunut. Brio-kylän väki räjähti korvia huumaaviin hurraahuutoihin, kun pattereilla toimiva veturi voitiin viimein päästää neitsytmatkalle tallistaan.


Vuoden äiti käveli partaansa myhäillen kohti uusia seikkailuja, taustamusiikkinaan onnellisten Brio-kyläläisten ilon kiljahdukset.

Aika velikulta se Vuoden äiti, tavataan vieläkin sanoa Brio-kylän toreilla.

9 kommenttia

Turussa vietetään parasta aikaa Taiteiden yötä. Entisen synnytyssairaalan tiloissa, Perhetalo Heidenekissä järjestettiin t...


Turussa vietetään parasta aikaa Taiteiden yötä. Entisen synnytyssairaalan tiloissa, Perhetalo Heidenekissä järjestettiin tänään alkuillasta Perheiden taiteiden yö. Ohjelmassa oli ainakin Turun Suzukikoulun (joo, ei liity mopoihin) musisointia, aarteen etsintää, jumppaesitystä, temppurataa, askartelua ja perheet pääsivät tietysti taiteilemaan liiduilla pihan asfalttiin. Pihalla oli niin lettu- kuin makkaratarjoiluakin.

Porukkaa oli kokoontunut reilusti, eikä sisällä mahtunut edes paikoittain kävelemään. Meidän vierailumme jäi odotettua lyhyemmäksi taaperon ollessa pitkän ja aktiivisen päivän väsyttämä. 

Vaikka tarjolla olisi ollut monenlaista aktiviteettia ja ihmeteltävää, taaperon mieluisimmaksi taiteenlajiksi valikoitui – yllätys yllätys – liukumäki. Äiti-ihmisen silmät kostuivat – yllätys yllätys – musiikkikoulun sympaattisen kakofonisesta esityksestä. 


4 kommenttia

Mies oli ihastelemassa viime yönä iltalenkillä perseidejä... ...ja meidän molemmilla koirilla on juoksuaika.

Mies oli ihastelemassa viime yönä iltalenkillä perseidejä...


...ja meidän molemmilla koirilla on juoksuaika.

Mun piti kirjoittaa vaan joku fiilistely siitä, kuinka raskauden puoliväli on jo tavoitettu ja että ensi viikolla on rakenneultra ja niin ed...

Mun piti kirjoittaa vaan joku fiilistely siitä, kuinka raskauden puoliväli on jo tavoitettu ja että ensi viikolla on rakenneultra ja niin edelleen. Pyysin miestä räpsäisemään ennen jäkistreenejään nopeasti musta pari kuvaa, jotta saadaan dokumenoitoitua puolivälin maha arkistoihimme ja blogiin. Sitten, näitä kuvia käsitellessäni, mulle iski paha mieli.

Kuvat ovat ihan ok. Kehtaan laittaa blogiin. Mutta jos joku arvaisi mun raskausviikot, arvaisiko se kymmenen viikkoa enemmän? Sain kuulla jo ensiraskaudessani, kuinka mun maha on valtava ja että huhhuh. Kun laskettuun aikaan oli vielä kaksi kuukautta ja mahani oli jo älytön, sain osakseni silmien pyörittelyä. Päälle vielä niitä hassuja kuinka monta siellä oikein on? -läppiä.


Ensimmäisen raskauden aikana olin sinut itseni kanssa vuosiin. Entäs sitten, vaikka kiloja tuli loppujen lopuksi 17. Tykkäsin mahastani, enkä kokenut olevani iso. Se tunne tuli sitten synnytyksen jälkeen, ja ne kilot tiputettiinkin nopeasti. Meni jopa alle lähtöpainon muutamassa kuukaudessa. Tässä raskaudessa, nyt puolessa välissä raskautta, painoa ei ole tullut lisää kuin kilo, mutta miksi musta tuntuu niin eriltä?

Olen tosi tyytyväinen, ettei paino ole noussut edellisen raskauden vauhdilla, sillä mulla nyt on muutenkin, jo entuudestaan, mistä voi vähän nipsaista vauvallekin. Tavoite onkin, ettei paino nousisi ekan raskauden lailla, kun vähempikin riittää. Silti kun katselen muiden, sellaisten timmimpien naisten raskauskuvia samoilla viikoilla, mun vauvamaha ei olekaan pelkkä vauvamaha, vaan vähän... pläski? Hitto, joistakin ei edes näillä viikoilla huomaa, että ovat raskaana. Vähän löysähkö paita päälle, eikä kukaan hoksaa. Mun mahan näkee jo Tallinnaan saakka, vaikka pukisin päälleni lainapeitteen.


Se kun on niin, vaikka kuinka sanotaan, että kaikki kropat ovat erilaisia, että toisille kasvaa se maha suoraan tuohon eteen ja toisille taas häviää jonnekin pitkän selän ja en tiedä minkä väliin, niin kyllä ne omatkin vatsamatskut siihen vaikuttavat. Että jos on entuudestaankin ollut vähän tai vähän enemmän mahamakkaraa, niin kyllä nekin tuohon vatsan kokoon vaikuttavat. 

Noh, totta se on, että mun ensiraskaudessa lapsivettä oli reilusti, mikä suurentaa myös mahaa ja meidän suvun naisille on kertakaikkiaan mahat olleet isoja, vaikka nainen olisikin ollut pieni. Tässä raskaudessa taas mulla vaikuttaa myös ultrassa todettu tyrä, mikä jo ennen raskautta pönötti tuossa navan päällä, kuin pahainenkin kolmannellakuulla-maha. Seliseli. Mutta silti, jotenkin on vaan sellainen olo, että oispa kiva kun olisi siro.


Tiedän, etteivät ihmiset – ainakaan pääosin – tarkoita mitään ikävää vatsakommenteillaan ja että ihmiset vaan ihastelevat vauvamahaa. Eikä musta vatsan saama huomio, saatika ihastelut ole yhtään ikäviä. Päinvastoin. Mun puolesta saa vaikka taputella, mutta varoitan, se saattaa olla tässä vaiheessa vielä tyrä mitä taputtelet. 

Silti vähän hienovaraisuutta voisi harkita ennen hurjimpia kauhisteluita vatsan suuruudesta, sillä tällaiset hormoniherkät raskausmuijat, joiden itsetunto ei aina muutenkaan ole massiivisin (toisin kuin se maha, ehehhe) saattavat tuntea, että heitä ja heidän kokoaan kauhistellaan. 

Koska eihän kukaan (toivottavasti!) huomauttele muutenkaan toisen ihmisen koosta. 


En tiedä saiko tästä mun ajatuksesta kukaan kiinni, ja kelaako tyypit nyt, että hittoako valittaa, koska tottahan se on – hittoako valitan, kaikki on ihan hyvin, mutta jokaisessa meissä asuu pieni peikko, jonka itsetunto on heikko toisinaan.

Jep, lopetin postauksen 90-luvun Tele-mainoksesta tuttuihin laulun sanoihin. Anteeksi.


38 kommenttia

Tänään jätimme (toistaiseksi) hyvästit pinnasängylle. Kävimme päivällä lapsen kanssa ostamassa turvalaidan normaalisänkyyn, ja pinnasänky...


Tänään jätimme (toistaiseksi) hyvästit pinnasängylle. Kävimme päivällä lapsen kanssa ostamassa turvalaidan normaalisänkyyn, ja pinnasänky kannettiin koko perheen voimin vintille. Samalla ahtaaksi tungettu huone tuli huomattavasti väljemmäksi, kun vierassänkynä toiminut sohva muuttui lapsen sängyksi, eikä iso pinnasänky vie enää tilaa huoneessa. Yhdessä huoneessa onkin ollut tähän asti kolmen huoneen tavarat, nyt siellä on enää vain kahden...

En ole halunnut luopua puisesta vuodesohvastamme, sillä se on ollut mitä oivin sekä säilytystilana sen alaosan laatikoiden vuoksi että vieraiden petinä sen jatkettavuuden ansiosta. Koska kodissamme on huoneita rajoitetusti, emme voineet tehdä omaa lastenhuonetta lastensänkyineen kaikkineen.


Ikeasta aikoinaan ostettuun vierassänky-sohvahommaan olisi pitänyt ostaa neljä turvakaidetta, jotta ne olisivat peittäneet koko reunan. Luulin kahden riittävän, koska en tajunnut niiden jäävän yksistään niin matalalle ettei siitä suurta apua tippumisen estoon olisi ollut. Kaiteita oli laitettava siis kaksi päällekkäin, mutta tajusin sen vasta kotona. 

Olin viittä vailla lähdössä ostamaan lisää kaiteita, mutta päätin kokeilla josko vanhat kunnon tyynyt toimisivat tilan rajaajina. Lapsi kun ei kuitenkaan tarvitse kahta metriä pitkää sänkyä itselleen, siitä voi osan ottaa kokonaan pois käytöstä. Massiivinen kasa tyynyjä rajasi sopivasti lapsen nukkumaan turvakaiteen suojaamalle alueelle, ja nyt toivotaan ettei se unissaan keksi nakata niitä alas sängystä. Tuskin.


Taapero seurasi tarkkaan äidin ja isin sisustuspuuhailuja ja valvoi uusien kaiteiden asianmukaista kiinnitystä vierestä. Kun uusi viritelmä oli saatu valmiiksi, taapero kiipesi tohkeissaan uuteen sänkyynsä. Sinne piti päästä jo pari tuntia ennen nukkumaanmenoaikaa,  ja siellä treenattiin nukkuvaa useaan otteeseen ennen varsinaista h-hetkeä.

Samaan syssyyn innostuimme siivoamaan toisenkin makkarimme, josta niin ikään heivattiin ylimääräistä tavaraa vintille. Yhtäkkiä molemmissa huoneissa oli parempi hengittää, kun ahdistavaa tavarapaljoutta saatiin vähennettyä.


Kun oikea nukkumaanmenoaika tuli, lapsi nukahti uuteen sänkyynsä siinä missä vanhaankin. Siellä sen nyt nukkuu. Muina isoina.

7 kommenttia

Hae