Sillai! Leikkasin muuten sukasta tuon naamion. Ihan armottoman rumahan se on, mutta mitäpä tuosta... Niin, ja lapsi jopa suostui pitämään sitä! Yllätyin! Oikeastaan halusi ehdottomasti pitää – ei antanut ottaa ollenkaan pois. Asuun kuulunut sininen lippis sen sijaan nakattiin lattialle jo lähtiessä. Se ei kelvannut hänelle.

Hei ja teippiäkin käytin hei! Laminoin, eli teippasin tuon lapun, ettei se kastu ja repeydy heti pihalla ollessa. Melkosta. Joko nyt saa sen vuoden Supermutsi-palkinnon? 

Mä olen aivan loppu, ihan slut (ruotsiksi, ei englanniksi). Tämä päivä on ollut jotenkin naurettavan väsyttävä. Edeltävät päivät ovat olleet vähän raskaita ja nyt kaikki eskaloitui tähän päivään sellaisena junnaavana, hampaita kiristävänä väsymyksenä.

Aamu alkoi hyvin. Olin yllättävän pirteä. Ihan niin pirtsakka, että imuroin heti aamukahdeksalta täällä. Ennennäkemätöntä. Skipattiin sitten lapsen kanssa puistoilut. Se oli virhe. Kaverin kyläily lapsineen peruuntui, eikä tarvittavaa energianpurkua näin ollen tapahtunut. Siksi pikkumies ei tänään vain pjönttöillyt, vaan hyppi seinille. Tai siis äidin päälle. Tarkemmin sanottuna otti vauhtia ja törmäsi aina täysillä äitiin. Vähän väliä, koko päivän. Se oli tosi kivaa. Not.

Tässä mulla tippu pastat lattialle, mutta avulias taapero auttoi ja söi joka toisen keräämänsä kourallisen itse ja joka toisen antoi koirille. Kätevää! Onneksi olin imuroinut juuri. Kivempi syödä.

No pidemmittä puheitta, hyvinkin tiivistettynä, väsymys on ollut sitä luokkaa, että se tuntuu lihaksissa, kropassa, aivoissa, silmissä, varpaissa ja ja ja naamassa. Aivan sellaista normiväsymystä halveksuvaa megaväsymystä. Kuten tuolla Facebookissa jo kirjoitin, sanat ovat menneet sekaisin, ja muutenkin on jumittanut. Ja se seinille hyppiminen on kiristänyt pinnaa normaalia enemmän, mikä taas luultavasti on vain lisännyt sitä seinille hyppimistä. 

Nukahdin muuten kesken kirjoitushomman divaanille lapsen päikkäreiden aikana ja heräsin kuola poskelta, niskat kenossa taittuneena. Muistui taas esikoisen vauva-aika mieleen, mikä muistuttikin, että jippii, kohta siinä nuokutaan taas vauva sylissä. Niin, että ne pikkuiset tirsat puoli istuvassa asennossa saattavat olla päivän ja yön ainoita. Jee!

Emmä nyt muista enää, mikä mun pointti tässä postauksessa piti olla, paitsi että... *kroooh*

Meillä asuu sellainen pieni poika. Sen nimi on Pjönttö. Sitä aina pjöntötyttää välillä – siitä se on nimensäkin saanut.

Pjönttö kikkailee. Se rössyilee kuin mikäkin ja on ihan sikahauska. Se saa sen vanhemmat aina nauramaan sen jutuille, vaikka toisinaan kyllä sen vanhemmat ovat vähän huolissaan, ettei Pjöntölle vaan käy mitään. Vähän Pjönttö kun on.

Tänään Pjönttö keksi uuden läpän. Hauska jätkä, tiedättehän. Se tyhjensi kaikki sen lelut lattialle ja laittoi sen lelukorin päähän. Silloin se vasta Pjöntöltä näyttikin.

Sitten se lähti taas kikkailemaan.

Kas näin:


Sitten se törmäsi mopoon, mutta ei sekään haittaa, koska mopoilu oli just se mitä sillä oli mielessäkin.


Noin.

Ja kun Pjöntön kikkailut olivat ohi, oli ihan hyvä hetki chillata vähän sohvalla.


Noin.

Semmonen se meidän Pjönttö on. Aika hauska jätkä, vai?

– Oho! hän totesi vain, kun kaikki vaatteet kastuivat. Höpsö.

Ja sitten joka vuosi, kun minä ne jotkut valot jonnekin asennan ja mieheltä kysyn, että eikö olekin kivat, niin aina se vastaa, että onhan ne. Tosin tänään, kun se huomasi, ettei valoja ilmestynyt vielä kuin yhdet, se sanoi jess! – Siis jess? Ihme tyyppi. 

Mutta vähänpä se tietää. Ootappa vaan, hubby, ootappa vaan.

Äiti-ihminen on tässä juuri tekemässä lähtöä Helsinkiin, kaverin seuraksi Blog Awardsiin, ja on nyt muutaman kerran kerrannut lapselle tulevan vuorokauden kuvion, ettei sitten tule yllätyksenä.

"Äiti lähtee kohta Helsinkiin ja sinä syöt ruokaa ja menet kohta päiväunille. Sitten kun sinä heräät, niin serkut ja täti on täällä sinun kanssa. Sitten sinä menet serkuille leikkimään ja isi tulee hakemaan sinut sieltä ja tulette kotiin ja olette isin kanssa illan ja sitten menette nukkumaan. Sitten aamulla kun heräät niin äiti tulee kohta kotiin."

Kysyin mieheltäni, että kuinkahan paljon tuo taapero tästä selostuksestani ymmärtää, kun se vaan nyökkäilee koko ajan iloisesti mulle takaisin. 

Mies veikkasi, että: "Äiti blaa blaa blaa, ruokaa blaa blaa blaa, serkut blaa blaa, leikkimään blaa blaa, isi blaa blaa blaa, nukkumaan blaa blaa blaa."

– Haha! Niin se varmaan on. 

Noniin, tässähän alkaa kuukauden päästä äitiysloma ja kaikki on valmiina vauvaa vart... eiku heeeeetkinen! Enhän mä oo tehnyt mitään! 

Saatuamme tietää tästä raskaudesta, ajattelimme, että tämähän on helppo homma – ainakin varustelun kannalta. Että meillähän on jo kaikki, mitä vauva tarvii. Nooh, tavallaan onkin, paitsi että ei ihan. Toki vaatteet, vaipanvaihtoalustat, kaukalo ja muut jo löytyvät, mutta silloin alussa kun ei esimerkiksi tullut miettineeksi, että tuo esikoinen on kuitenkin aika pieni vielä, joten ainakin tuplarattaat pitänee hommata. Ellei muuten, niin ainakin oman mielenrauhani ja liikkumismukavuuteni vuoksi.

Toinen, sellainen niin ikään mukavuushankinta, on vauvan ensisänky, minkä saa kiinnitettyä oman sängyn viereen kiinni, ikään kuin sivuvaunuksi. Sellaisen meinasin hommata jo esikoisen vauva-aikana, mutta silloin se jäi. Nyt kun taapero rössyää lähes joka aamu (tai aamuyö) vauhdilla väliimme jatkamaan uniaan, tai vaihtoehtoisesti herättämään meidät, sellainen vauvan oma sivusänky kuulostaa enemmän kuin hyvältä ajatukselta. Siinä vauva olisi aivan käteni ulottuvilla, mutta omassa, turvallisessa tilassaan.

30+1

Sitten on vielä kaiken muun varustelun laittelu. Minulla ei ole hajuakaan, missä kaikki esikoisen vauvanvaatteet ovat. Osan olen pakannut vintille, osan olen antanut pois ja osan olen lainannut jollekin. Olen saanut niitä takaisin, mutta mihinköhän olen vienyt ne sitten? Meidän vintti on eräänkinlainen kaaoshelvetti, että siinä menee hermo tovi jos toinenkin, kun alan kaivella vaatteita esille. Äitiyspakkaus on toki pönöttänyt makuuhuoneessa siitä asti kun se kotiin tuli, joten on meillä jotain aivan hollilla. Sitten olisi vain se kaikkien niiden vaatteiden ja varusteiden pesu ja viikkaus kaappiin. Kaappiin, jota ei muuten ole, koska kaikki paikat ovat jo täynnä. 

Että ei meillä nyt kaikki sitten ihan ollutkaan valmiina. Mutta eihän nuo nyt pahoja rasteja ole. Nyt vaan odotellaan sitä pesänrakennusviettiä ja kaikki hoituu kuin itsestään... eikö vain?

Äidin ja lapsen keskustelu kotimatkalla:

Äiti: Oliko kivaa puistossa?
Lapsi: *läähättää kieli ulkona*
Äiti: Oliko kivaa?
Lapsi: *pudistaa päätään*
Äiti: Eikö ollut kivaa?
Lapsi: *läähättää*
Äiti: Mitä te teitte tänään puistossa?
Lapsi: *läähättää*
Äiti: Leikittekö?
Lapsi: *läähättää*
Äiti: No oliko siellä kivaa?
Lapsi: *nyökkää*
Äiti: Ok.

– Ainakin taaperon mielestä.

Olen joissain asioissa hyvin järjestelmällinen. Kodissa on tietyt asiat, mitkä ovat aina omilla paikoillaan. Lapsen lelut kerään leikkien jälkeen lelusäkkeihin, -laatikoihin ja -koreihin, sohvatyynyt nostelen uudelleen ja uudelleen sohvalle lapsen heiteltyä ne maahan sen sadannen kerran ja keittiössä tavarat löytyvät aina omilta paikoiltaan. Noin niin kuin esimerkiksi. Olohuone-keittiö -akselin yleisilme on siis pääosin aina aika siisti.


Sitten on niitä muita juttuja. Vaatekaappini on sotkuinen, niin myös lapsen. Viikkaan toki aina vaatteet sinne, mutta ahtauden ja laiskuuden vuoksi jokaisen erillisen vaatekappaleen kaivaminen kaapista myllertää kaapin aina uudelleen päälaelleen. Saunamme on täynnä tavaraa. Se toimii tavallaan varastona. Kengät ovat aivan hyrskyn myrskyn kenkäkaapissa – aivan kuten hanskat, pipot ja kaulahuivitkin eteisen koreissa. Lipastojen laatikoissa olevat tavarat, olivatpa ne sitten Tupperwareja tai askarteluvälineitä, ovat kaikki vähän sinne päin. 

Mieheni on muuten minun tyylistäni poiketen enemmän sellainen laatikoiden hinkuttaja. Jos teemme siivousta, minä maalailen suuria linjoja ja piilotan törkyt laatikoihin ja kaappeihin, kun taas mieheni alkaa analysoimaan yksityiskohtaisesti jokaisen tavaran tarkoitusperän, tarpeen ja optimaalisen säilytyspaikan. Siinä ajassa kun minä "siivoan" kolme huonetta, mies siivoaa yhden huoneen. Vaikka juuri nämä meidän eroavaisuudet täydentävät kivasti toisiaan ja tykkään mieheni tyylistä, annamme erilaisista tavoistamme usein palautetta toisillemme. Viimeksi sain reklamaation laatikosta, joka ei mahtunut enää kiinni...


Noin yleisesti ottaen siis kaikki mikä näkyy on siististi ja kaikki mikä ei näy on... ei niin siististi. Mutta hei, eikö Martatkin sanoneet, ettei joulusiivoustakaan kannata aloittaa komerosta, ellei sitten aio viettää siellä jouluaan?

No mutta. Tämä pitkän alustuksen jälkeen yritän jollain kehnolla aasinsillalla tulla siihen, että taapero on joissain asioissa erityisen järjestelmällinen. En tiedä, onko tämä jokin kaikille taaperoille tuleva vaihe (vaikka joku riviin, järjesty! -vaihe) tai voisiko tämä olla jollain tasolla peritty ominaisuus, mutta meidän taaperolla on tarve laittaa kaikki asiat riviin. Autot, tyynyt – kunhan ne on ensin tiputeltu sohvalta lattialle –, palikat, lusikat... kaikki. Taapero siis ikään kuin leikkii siten, että siirtelee tavaroita paikasta toiseen – riveihin.


No aivan aina ja kaikkeen riviinjärjestely ei päde. Usein lapsi tykkää ihan vaan kaataa Duplot ja palikat lattialle tai nakella ne muutoin ympäriinsä. Ja tietysti palikkatornin kaataminen on edelleen aika siistiä kaiken muun läiskyttämisen, tutkimisen ja rössyämisen rinnalla.

Luulen, että jos me päästäisiin kuuntelemaan tuonne mun mahan sisälle just nyt, sieltä kuulostaisi tältä:



Siis oo-äm-gee, katsokaa tuota mahaa! Huikeet bileet! Tuleekohan se läpi kohta?

Siinä omissa ajatuksissaan aamukahvia hörppiessä ja päivän lehteä lukiessa, kun aviomies tulee keittiöön ja sanoo: "toi on nyt vähän vaarallisen näköinen viritelmä"...

Tykkään tosi paljon käydä kunnon kahviloissa, joista saa kunnon kahveja, ja joissa on kunnon baristat. On upeaa katsoa, kun joku joka todella tietää mitä se tekee, tekee sulle kahvia. 

Ja sitten ne ihanat, maitovaahdosta tehdyt koristukset siinä pinnalla. Ei voi olla hymyilemättä, kun saa eteensä hyvää kahvia, joka on vielä kaunista. Erityisen onnelliseksi tulen silloin, kun se kaunis teos säilyy siinä vaahdon pinnalla, vaikka kahvi olisikin ihan lopuillaan.


No meille tuli tällä viikolla kahvikone kotiin. Ei mikään oikea kahvikone, vaan sellainen kaikkien baristojen ja varmaan muidenkin halveksuma kone. Mutta ei se haittaa – siitä tulee ihan hyvää kahvia, vaikkei se sama asia olekaan. 

Ajattelin, että teen miehen cappuccinoon muina kotibaristoina myös jonkun hienon koristeen. Ei mulla tietystikään ollut hajuakaan miten niitä tehdään, mutta ajattelin, että ei se nyt niin helvetin vaikeaa voi olla.

Eikä se ollutkaan:

Ta-vitun-daa! Se on kuollut sammakko!

Nailed it.

Sain kivan kommentin blogini Facebook-sivuille eräältä isoisältä. Kommentti sai minut iloiseksi, ja jotenkin tuntui tosi mukavalta, että joku isoisäkin viihtyy täällä juttujeni parissa. Mietiskelin niitä näitä samalla, kun tein kotiaskareita. Ajattelin, että onpa hienoa kun jollain on noin kivan oloinen isoisä. 

Sitten muistin sen taas. Sen, mitä ei tule päivittäin ajatelleeksi, mutta mikä aina joskus iskeytyy tajuntaan: Meidän lapsella ei ole isoisää. Ei ensimmäistäkään.

Minun ja mieheni isät ovat kuolleet muutamia vuosia sitten. Molemmat aika nuorina, vain päälle kuusikymppisinä. Tiedä sitten syyttäisikö tämänpäiväisestä reaktiostani raskaushormoneja vai oman isän kaipuuta, mutta purskahdin yhtäkkiä, kesken kaiken vuolaaseen itkuun. Tajusin kai karvaasti taas, ettei omat lapseni tule koskaan pääsemään osaksi niin hienoa suhdetta, mikä parhaimmillaan isoisällä ja lapsenlapsella voi olla.

Minun ajatuksissani ihanat isoisät ovat sellaisia turvallisia, hauskoja ja lämpimiä. Rauhallisia, viisaita miehiä. Heistä huokuu vanhemman miehen arvokkuus. He tietävät kaiken tästä maailmasta – tai ainakin siltä se lapsen silmin vaikuttaa. He osaavat auttaa kaikissa murheissa ja suruissa. He tietävät miten kalastetaan virvelillä ja miten politiikka toimii. 

Joskus ne ovat ihan hassuja. Sellaisia höpsöjä huumoripappoja.

Olen niin surullinen – toisinaan jopa katkera ja vihainen, ettei oma isäni ole täällä. Ettei hän ole täällä olemassa minulle isä ja lapselleni isoisä. Että miksi kaikki meni niin kuin meni ja miksi menetimme hänet. Kaipaan jopa mieheni isää, vaikken koskaan häntä tavannutkaan. 

Kun minuun iskee tämä kaipuu, tunnen olevani ihan pikkuinen tyttö. Pieni, hentoinen mutrusuu, jonka suuret kyyneleet pitäisi napata kiinni ja kuivata. Sellainen, kenet isän pitäisi ottaa syliin ja lohduttaa. Sanoa, että tässä minä olen, kaikki järjestyy, lupaan. 

Silloin olen sellainen, joka ei osaa nytkään lopettaa itkua, koska kaipaa niin kovasti itselleen isää ja lapselleen isoisää. Kun minusta me oltaisiin ansaittu edes yksi kiva ukki, vaari tai pappa. 

Kaikki ovat.

Sain melkein kaksi vuotta sitten, kun esikoinen oli juuri syntynyt, kaverilta synttärilahjaksi maailman osuvimman kirjan. Se näyttää lastenkirjalta, sen teksti on kirjoitettu lapsekkaaseen lorumuotoon, sen kuvitukset ovat kuin lastenkirjasta, mutta se ei ole lastenkirja. Ei sitten ollenkaan.

Luin kirjaa heti sen saatuani. Se oli hauska – törkeän hauska –, mutta nyt, kun nämä jokailtaiset ja jokapäiväiset kikkailut nukkumaanmenon yhteydessä ovat oikeasti alkaneet, kirjasta on tullut vielä hauskempi. Sillä lailla surkuhupaisa.

Meillä nämä kikkailut ovat vasta alkusoittoa, mutta kyllähän varmaan jokainen vanhempi tietää, varsinkin vähän vanhempien lasten kanssa, ne peruskikkailut ennen nukkumaanmenoa. Että kun on vielä jano. On kakkahätä. Onko mörköjä olemassa? Sittenkin pissahätä. Pelottaa. Olisi niitä kysymyksiä joku sata. Pelottaa. Vielä yksi satu. Onko sängyn alla sittenkin mörköjä? 

Ja kun sinä vain jumalauta haluaisit, että se lapsi simahtaisi, jotta itsekin pääsisi vihdoin nukkumaan.


Anna kun annan muutaman esimerkin kirjan loruista:

"Ikkunat kaupungin pimenee,
syvänteissä muhii valaskalat.
Luen vielä yhden sadun, jos lupaat että
vittu nukkua sä alat."

"Kotkatkin, jotka pilviä hipoo, lepäävät.
Ja otukset kaikenkarvaiset.
Paskat sulla jano on. Päätä tyynyyn, mussukka,
sitä vitun unta tirvaiset."

Ja sitten lempparini:

"Mullan lovessa jyvä kelluu hiljaa,
maa satoansa kiireettä kasvatti.
Lakkaa tenttaamasta, lapsi. Lopeta kysely.
Yksi sana vain: nukkuvitunmatti."

Ja näitä on yksi kirjallinen! Aivan paras lahja vanhemmalle! Ihanaa, kun joku kirjoittanut kauniiseen runomuotoon ne kaikki lapsen nukuttamisen kanssa painivan vanhemman karvaat ajatukset. 

"Uusi raamattu nääntyneille vanhemmille", kuten New York Times kiteytti. 

Mamma suosittelee tummahkon huumorin ystäville. Eli ehkä kaikille mun blogin lukijoille. 

Voi kuulkaatte. Kun joka kerta, kun minä siellä isolla kirkolla käväisen, niin minä siihen aina niin rakastun. Uudelleen ja uudelleen, ja aina vähän enemmän. Kun siellä on niin nättiä ja kaunista. Ja kun siellä on kaikki ja kaikkea. 



Kaveri kysyi eilen Kauppatorin lauantaivilinässä haahuillessamme, että haluaisinko muuttaa Helsinkiin. Vastasin, että kyllä, todellakin haluaisin, mutta kun minä en sitten mihinkään muualle haluaisikaan, kuin Helsinkiin. Siihen keskustaan, kantakaupunkiin.

Koska emme toistaiseksi vielä ole miljonäärejä, emme pystyisi asumaan Helsingin keskustassa sitten millään. Tai ehkä jossain yksiössä tai kaksiossa, mutta ei näin kivasti kuin nyt. Eikä ainakaan isommassa, mistä kuitenkin olemme täällä haaveilleet. 

Mutta jos voisimme samoilla puitteilla asua siellä kuin täällä, asuisimme jo siellä.

Näissä pienemmissä kaupungeissa kaikki on niin vaivatonta. Autolla pääsee tarvittaessa parkkeeraamaan melkein minkä tahansa paikan eteen, kävellen pääsee nopeasti keskustan alueella mihin vain, eikä mikään matka ikinä kestä yli puolta tuntia kauempaa. – Ei, vaikka menisi viereiseen kaupunkiin. Täällä me voimme asua keskustassa ihanassa, vanhassa yhtiössä sellaisella rahalla, mikä ei Helsigissä riittäisi vastaavaan edes kolminkertaisena. 

Tietysti luopumalla jostain saa usein jotain paljon parempaa, ja kaikkeen tietysti tottuu (jopa tunnin junamatkoihin), mutta toistaiseksi olemisen helppous, ja tietysti oma turvaverkko lähellä, pitävät meidät Turussa.
Mutta silti minä siitä Helsingistä haaveilen. Sinne aina lattelle haluan. Ihanaan ravintolaan syömään istahdan. Ihmisvilinää ihaillen kummastelen. Kruununhaan ja Töölön vanhoja taloja ihastelen. Esplanadin puistossa käpyttelen ja ratikoiden kilkatusta kuuntelen.  

Kun minä niin siitä Helsingistä tykkään.

Erittäin hyvä, ellei täydellinen piirakka, hei! Ja maistuu myös niille, joiden ei ole pakko gluteenitonta ruokaa syödä. Kaikki, joille olen tätä tarjoillut, eivät edes ole osanneet aavistaa tämän olevan erikoisruokavalioruokaa. Pohjan reseptin löysin täältä, jota sitten muokkailin omaan makuuni sopivaksi.

Pohja on maailman helpoin – tavallista suolaisen piirakan pohjaa helpompi! Pohjasta tulee juuri sopivan rapsakka, mutta ei useiden gluteenittomien leivosten tapaan murene hallitsemattomasti, vaan pysyy kasassa hyvin. Mikäli gluteeni ei ole este, gluteenittomat jauhot voi varmasti korvata tavallisilla jauhoilla, mutta gluteenittomien jauhojen erittäin hieno rakenne on kai tämän pohjan toimivuuden juttu.

Pohja: 
110 g voita
2 dl hienoa gluteenitonta jauhoa
2 rkl vettä
1/2 dl maukasta juustoraastetta
Muutama rouhaisu suolaa

Nypi voi jauhoihin. 
Lisää vesi, suola ja juustoraaste.
Sekoita tasaiseksi ja painele rasvatun ja jauhotetun, pyöreän, halkaisijaltaan n. 25 cm vuoan pohjalle ja reunoille. 

Täyte:
1 prk kermaviiliä
3 kananmunaa
100 g fetaa
1 prk tonnikalaa (huom. MSC-merkintä!)
2 tomaattia
1/2-1 dl maukasta juustoraastetta
Suolaa ja pippuria

Sekoita kermaviili ja kanamunat yhteen ja lisää hieman suolaa ja pippuria. 
Poista tomaateista siemenosa, jotta tomaatit ei vetistä piirakkaa. Pilko tomaatit.
Laita pohjan päälle tonnikalat, tomaatit ja feta. Lisää kermaviili-munaseos. Ripottele päälle juustoraaste. 

Paista alatasolla 200-asteisessa uunissa 35-40 minuuttia, kunnes pinta on saanut kauniin värin.

Tarjoile raikkaan salaatin kanssa. Piirakan päälle kannattaa ripotella vaikka basilikaa tai muita yrttejä ulkonäön kaunistamiseksi. Meitsin yrtit oli tällä kertaa nuupahtaneet.

Tähän aikaan vuodesta täytteiksi kävisi ihanasti myös sienet! Tonnikala-tomaatin sijaan myös sieni-paprikapiiras maistuisi! Näm!

Mulla on ollut hiuksissani teininä kaikki maailman värit violetista mustaan, kunnes vanhempana (ja viisaampana?) jättäydyin pitkäksi aikaa vaaleaksi. Eri sävyisiä blondeja – kylmempiä ja lämpimämpiä, surffiraidoilla ja ilman – on ollut jo lähes kymmenen vuotta.

Sitten tänään, ehkä syksyn ja jonkin tilapäisen mielenhäiriön sanelemana, kampaajalta lähdettiin – titti-di-dii – oranssilla tukalla! Tai mikä lie kupari. En tiedä, mutta vitsi että oli kivaa! Ja mieskin huomasi kerrankin, että olen käynyt tuhlaamassa satasen päähäni. 

Meillä on suvussa punapigmenttiä – ukkini oli aivan porkkanapää, ja mullakin taittuu ihonväri ja tukka helposti siihen suuntaan – joten ihan kaukaa haettu ei tämä väri ole.

Kuvassa väri näyttää pikkasen karkkisemmalta ja oranssimmalta kuin luonnossa.

Oranssi on siis uusi musta – tai mun tapauksessa uusi blondi. Koska Game of Thrones ja pohjoisen punakat naiset. Ja koska kaikkea pitää kokeilla (paitsi omaa sisarusta, kuten Game of Thronesissa). Joo, olen katsonut juuri kaikki neljä kautta putkeen ja oon ihan siinä maailmassa, sori. Luulenkin, että se on saattanut vaikuttaa mun punahaluun alitajuntaisesti.

Itseni tuntien saatan haluta ensi kerralla taas sen tutun ja turvallisen vaalean, mutta onneksi se ei ole iso homma. Rakas luottokampaajanikin tuntee mut jo niin hyvin, että tämä väri on tosi miedolla sävytteellä laitettu, jotta takaisin muuttaminen ei ole vaikeaa. Kokeillaan nyt muutama viikko eloa syksyyn sopivalla punakalla, ja katsotaan sitten, että mitäs sitten.

Tässä mä oon tosi semmonen hehkeä ja hauskanen lifestyle-ihanuus:

Not.

Jokainen vanhempi joutuu varmasti väistämättäkin muutaman (sadan) kerran tilanteeseen, jossa lapselle meinaa käydä hassusti. Tai siis ei ollenkaan hassusti, vaan ihan kamalasti. Meillä oli tänään sellainen tilanne.

Ensin se auttoi äitiä korvapuustien teossa, sitten se auttoi isiä remonttihommissa. Isi haki kaapista poran, joten taaperokin haki pienen, synttärilahjaksi saamansa leikkiporan. Sitten ne tekivät vähän hommia. 

Taapero katsoi tarkkaavaisesti mallia, ja hyvin määrätietoisesti teki sitten perässä. Sellainen pieni apin.. apuri se nykyään on.

Mä en kestä... Kattokaa nyt niitä. Miten ne nuo paidatkin olivat onnistuneet mätsäämään. 

Mun tyypit ♥

Soittelin viime viikolla neuvolaan ja sain sokerirasituskokeen tulokset. Ne oli ok – ei siis raskausajan diabetesta, jee! Mutta hemoglobiini oli alhainen, joten käskettiin syödä rautaa. No minähän tein kilttinä tyttönä työtä käskettyä. Laatikosta löytyi viime raskauden aikaisia rautatabletteja (päiväyskin oli kunnossa), joista nappasi yhden suihini ruokailun yhteydessä. Niin kai on suositeltu tehtävän.

Noooh, arvatkaapa. Meni pari tuntia ja mulle tuli aivan sairaan paha olo. Närästi ja oksetti. En pystynyt kuin maata sohvalla, koska tuntui, että muuten yrjöän. Ja niin sitten lopulta yrjösinkin. Koko illan. 

Mullahan on siis refluksi, joten närästys potenssiin kymmenen, mikä sitten eskaloituu pahimmillaan oksenteluksi ei ole mikään yllätys. Hanurista kyllä.

Se rautalisän ottaminen jäi sitten siihen ja päätin etten kyseisiin Obsidan-rautatabletteihin koskaan enää kajoa.

Yök.

Alhainen hemoglobiini on kuitenkin ikävä – se kun panee väsyttämään. Kuulin pariltakin kaverilta joistain nestemäisistä ja muista rautalisistä, joiden pitäisi olla vatsaystävällisiä. Soitin miehelleni hänen ollessa apteekissa, ja täynnä toivoa tilasin jotain sellaista oikeasti vatsaystävällistä rautaa. "Sano niille, että ihan oikeasti on herkkä maha. Että sellaista tarvitaan, mikä on aidosti hellä mahalle", painotin.

No mieshän oli niille painottanut, ja katsokaa, mitä sain:

– TADAA! Tällaista vatsaystävällistä Obsidania! 

Voi juma.

Tämä kuulemma on sellaista vatsaystävällistä. Ainoa, oli farmaseutti sanonut.

Ei kait tässä sitten. Pitäkää rautanne.


Aion vielä kyllä jatkaa etsintää. Vaikka sitten luontaistuotteiden puolelta. 

Kiristää. Kiristää niin hitosti. Supistaa ja tuntuu, ettei vatsanahka enää riitä. En tiedä mitä tuolla tapahtuu, mutta minusta tuntuu, ettei tarvisi tapahtua vielä mitään vähään aikaan. 

Ja vaikka tässä toisella kierroksella mennäänkin, olen taas samojen kysymysten äärellä. Että mikä nyt sitten on normaalia ja mikä ei? Millaiset harjoitussupistukset on ok? Millaisista pitää osata huolestua? Voisi kuvitella, että nyt olisi jo joku käsitys asiasta, mutta ei. 

Olen googlettanut vähän väliä "harjoitussupistukset", "jatkuva supistus", "braxton hicks -supistukset", "supistukset" ja "oikeat supistukset". Kyllähän minä tiedän, koska ne supistukset ovat niitä synnytyssupistuksia – niitä kun ei voi unohtaa –, mutta niin vain esikoistakin odottaessa tällaiset kivuttomat, harmittomat, supistukset olivat tehneet työtään, ja viikoilla 34 jouduin makoilemaan seurannassa pari yötä sairaalassa. Sain lääkettä supistusten estämiseksi ja kortisonia vauvan keuhkojen kehittymisen avuksi.

Tuolloin hakeuduin alun perin sairaalaan, koska tekemäni liikelaskenta ei tuottanut toivottua tulosta. Kun minut laitettiin sairaalassa käyrille, liikkeet kyllä olivat ihan normaalit, mutta supistukset olivat niin jatkuvia, että päätettiin tutkia lisää. Todettiin, että kohdunkaula oli lyhentynyt ja sitten jotain-jotain, mitä en nyt muista, mutta mikä viittasi siihen, että vauva saattaa jo tulla. Enkä minä edes ollut tajunnut, että minua supistaa, koska eivät ne sattuneet.

Noh, eihän sieltä vauvaa vielä silloin tullut. Ihan täysille viikoille meni. Kun synnytys sitten täysillä viikoilla alkoi, kaikki tapahtui hyvin nopeaan. Minä pääsin suoraan kotoa synnytyssaliin, ja vauva oli reilussa parissa tunnissa maailmassa. Kiitos hyvän pohjatyön, jota keho oli pitkään ja hartaasti tehnyt.

Ensi viikolla minulla on neuvolalääkäri. Pitänee muistaa mainita näistä supistuksista, jotta asia tutkittaisiin. Ihan varmuuden vuoksi. Eikai se sieltä nyt oikeasti vielä tule, mutta saisinpahan mielenrauhan, kun joku ammattilainen minulle sen päin pläsiä sanoisi.

Pikkukoira se siellä vain nukkuu. So far so good.

Sitten kun kotiin haetut perjantai-Heset, alkuillan sauna, hämärä olohuone kynttilöineen ja televisiosta tuleva Vain elämää riittävät perjantai-illan huumaan, tietää että keski-ikä on täällä. Ainakin aivan ovella.

Tiedättekö muuten mitä Elastinen sanoi Iso H:lle kiinalaisessa ravintolassa? 

– Anna se soija.

Jep, keski-ikä on täällä, kun puujalkavitsit toimii.

Tsihi, lapsen ihka eka hampurilainen.

Tiedättekö, mistä viimeistään tietää, että ainakin miehesi on kohdannut keski-iän? Siitä, että sen mielestä on ihan ok kävellä taloyhtiön pihan läpi pelkissä boksereissa ja kengissä saunaan. Se on niin pappa.

Tiekste sen, kun menee nukkumaan koo ottassa ja herää koo ottassa. Sitten nousee aamulla ylös, eikä osaa muuta kuin olla koo ottassa. Yölläkin on tullut herättyä suden hetkellä tunniksi, mistä koo vain kasvoi kasvamistaan.

Sitten, siinä aamupalaa syödessä, yksi kaksivuotias käy vääntämässä radiota isommalle, koska sieltä tulee sen mielestä joku hyvä rokki. Alkaa tanssia siinä jalkojesi juuressa. Tanssia on vähän laiha sana, koska se lapsi jammaili. Isolla jiillä. Pää heilui puolelta toiselle, yläkroppa oli vähän kumarassa eteen ja sen jalat nytkyi. 

Sitten on itse siinä, tyhmä, turha koo ottassaan, eikä voi muuta todeta kuin: hitto taapero, sä oot hyvä jätkä. 

Se siitä koosta.

Kun vauvauutinen tuli, asia tuntui aika abstraktilta vielä. Pystyin kuvittelemaan raskauden ja ajatuksen vauvasta, mutta siinäpä se. Kun pahoinvointi alkoi, raskaudesta tuli hyvinkin todellista. Ja kun maha alkoi kasvaa, raskaus tuntui erittäin konkreettiselta. Silti se vauva, sikiö, siellä mahassa oli aika pitkään tuntematon tyyppi.

Nyt kun raskaus on edennyt viimeiselle kolmannekselle, vauvasta on tullut hiljalleen todellisempi. Vauvan sukupuolen selvittäminen teki asiaan paljon. Vaikka vauvan sukupuolella ei ole väliä, sen tietäminen auttoi hahmottamaan jotain konkreettista vauvasta. Nyt tiedämme, että meille tulee tyttövauva, taaperon pikkusisko. Lisäksi sukupuolen selvittäminen on helpottanut nimivaihtoehtojen miettimistä, mikä myös osaltaan personoi tulevaa lasta – ainakin ajatuksissamme.


Vahvistuneet liikkeet ovat tehneet vauvasta enemmän tyypin. Sen liikkeet saavat hymyilemään ja joskus tuskailemaan. Se potkii, kun minä lepään ja nukkuu, kun minä liikun. Se tykkää makeasta, aivan kuten minäkin. Sen liikkeet ovat auttaneet minua hahmottamaan sisälleni oikean vauvan, oikean persoonan. Kun pieni kantapää töytäisee oikein kunnolla minua kylkiluihin tai kun vauva jumppaa ja möyrii kohdussa, osaan kuvitella pienen möyrivän vauvan myös kohtuni ulkopuolelle, kainalooni ja syliini.

Samaan aikaan, kun lapsi personoituu mielessäni, alkaa valtava kaipuu. Haluan nähdä jo pian tämän lapsen. Haluan hänet syliini ja haluan nähdä hänen kasvonsa. Haluan nuuskia pientä päätä ja suukotella pieniä poskia. Haluan esitellä taaperolle hänen pikkusisarensa, ja ihmetellä häntä isänsä kanssa.  

Haluan tutustua tähän lapseen, vaikka luulen, että tunnemme jo. Haluan toivottaa hänet tervetulleeksi tähän maailmaan.  

Rakkaus on jo syntynyt, vaikken lasta ole vielä nähnytkään.