Ai että, nämä pitkät, huonot otsikot ovat kyllä mun lemppareita.  Noniin.  Minä olen sitä mieltä, että pakko on paras motivaattori. Kats...

Ai että, nämä pitkät, huonot otsikot ovat kyllä mun lemppareita. 

Noniin. 

Minä olen sitä mieltä, että pakko on paras motivaattori. Katsokaas kun on täysin turhaa tuhlata aikaa suunnitteluun, vertailuun ja ihmettelyyn, kun vaan menee ja tekee, eikä mieti sen enempiä. Mutulla ja intuitiolla vaan roiskii noin.

Meillä on nimiäiset huomenna. Pieni, ihana, suloinen, ihana, söpö ja... – sanoinko jo ihana? – tyttömme saa nimen huomenna. Tai siis sitten kun laitamme tuon maistraattipaperin postiin ja se tavoittaa virkailijan ja ja ja... eli siinä keskiviikkona(ish). Eli just viimetinkaan, sekin. 

Mutta siis juhlista.

Niin että huomenna juhlitaan ja mekon hain eilen. Joo, ajatuksissa oli ollut mekon etsintää oikein hartiavoimin. Olin varannut koko aamupäivän tähän megalomaanisen tärkeään tehtävään, mutta loppujen lopuksi kävelin ensimmäiseen kauppaan ja ostin ensimmäisen mikä miellytti. Sitten join kahvia esikoisen kummivanhempien kanssa seuraavan tunnin. Minusta ihan hyvä. Ja mekkokin on tosi hyvä. Aivan sellainen meidän vauvan näköinen. Eli ihana.


Kakku tilattiin tämän viikon tiistaina – ei ollenkaan kiire – ja kummitodistukset, sellaiset hyvin, hyvin viralliset itsetehdyt (onneksi oli esikoisen vastaavat vielä koneella, niin mies muutti vain mitat ja muut strategiset tiedot, kuten nimet) tilattiin torstaina yöllä ja haettiin perjantaina painosta. Kiitos vaan painotalon nopean toimituksen. 

Pakkomielteeksi muodostunut pöytäliinahalunikin palkittiin heti ensimmäisessä kaupassa: Päivää, onko teillä sitä Polkka Jamin pöytäliinaa, juu kyllä on tässänäin, kiitos hei. Loput ostokset onkin hoidettu Facetimeä ja miehen jalkavoimaa hyödyntäen. Juuri äskön valitsin lapsille kertismukeja puhelimesta käsin.

Edessä on vielä helvetinmoinen siivoaminen, jonka kyllä mies lupasi hoitaa, mutta pakkohan mun on siihenkin asiaan sörkkiä. Koskakun ei se tiedä missä kulmassa mikäkin koriste-esine kuuluu olla ja että miten ne viltit ja tyynyt taitellaan ja pöyhitään oikeaoppisesti.


Noin, alkaakin olla melkein... puoliksi... noh, ei ollenkaan valmista. Nyt menen vielä leipasemaan suolaisen piirakan, rieskarullia, pavlovan, mokkapaloja ja lihapiirakan. Voitaikinan tein juuri ekaa kertaa itse, koska minusta on myös aina järkevää tehdä asioita ensimmäistä kertaa johonkin juhlaan, eikä vaikka harjoitella ensin. Koska stressi on toisiks paras motivaattori.

Tätä huikeaa jännitysnäytelmää (ei kovin huikeaa, eikä kovin jännittävääkään) voit seurata myös Instagramista, juuri vahingossa aloittamallani häshtägillä #minijuicennimiäiset.


8 kommenttia

En ole aina aivan   varma, kuunteleeko taapero, mitä siltä edes kysytään, vai vastaileeko hän ihan lämpimikseen kaikkeen ei tai joo . Us...


En ole aina aivan varma, kuunteleeko taapero, mitä siltä edes kysytään, vai vastaileeko hän ihan lämpimikseen kaikkeen ei tai joo. Usein kaikki on ei, ja siksi hänen yhdeksi lempinimekseen onkin tullut Lähtökohtaisesti ei -mies. 

Joskus taas joo-levy jää päälle. Tuolloin me, erihauskoina vanhempina, jaksamme hauskuuttaa itseämme kyselemällä urpoja kysymyksiä. Ollaan ihan että kjäh kjäh, vähänkö se vastaa kaikkeen joo

Kunnes...

Isi: Olitko leikkimässä kavereiden kanssa?
Taapero: Joo.
Isi: Oliko kivaa?
Taapero: Joo.
Isi: Saitko herkkuja?
Taapero: Joo.
Isi: Söitkö paljon?
Taapero: Joo.
Isi: Mennäänkö kotiin?
Taapero: Joo.
Isi: Menetkö koirien kanssa iltalenkille?
Taapero: Joo.
Isi: Teetkö meille iltapalaa?
Taapero: Joo.

Sitten äitikin innostui:

Äiti: Laitatko vauvan nukkumaan?
Taapero: Joo.
Äiti: Vaihdatko vauvan vaipan?
Taapero: Joo.

Äiti: Onko äiti ihana?
Taapero: Ei.


-_-

In my face.

8 kommenttia

"Oletko sä taas raskaana, kun sun maha pömpöttää tuolla lailla? Tuleeko teille jo kolmas vauva?" kysyy l apsi vilpittömästi – mitä...

"Oletko sä taas raskaana, kun sun maha pömpöttää tuolla lailla? Tuleeko teille jo kolmas vauva?" kysyy lapsi vilpittömästi – mitä ajattelet? Noin niin kuin seitsemänviikkoisen vauvan äitinä, jolloin uusi raskaus, tai ainakin sen näkyminen on mahdotonta.

Aikuisen suusta moisen kysymyksen ottaisi kettuiluna, mutta kun sen esittää lapsi vilpittömästi, täysin kirkkain silmin, ei siitä voi pahastua, ei loukkaantua, ei mitään. Ei sitten millään. On vain vastattava kysymykseen. Ja tietysti hyväksyttävä, että totuus tuli lapsen suusta – mahani todella pömpöttää. Niin se vain nyt on. 

Eikä siinä mitään.

Mutta ajatelkaapa, jos aikuisenakin säilytettäisiin samanlainen suodattamattoman totuuden kertomisen ja kuulemisen aste. Kukaan ei tarkoittaisi pahaa, eikä kukaan ottaisi pahalla. Tuolla vaan mentäisiin kylillä, että moro, mitä Mauri, onpa sulla ruma naama ja paska auto ja että kato Pirjo, sun hanuri on levinnyt sitten viime näkemän. Sitten oltaisiin vaan, että no niinpä on ja jatkettaisiin matkaa. Haha, se olisi huikeeta! Tai outoa. Ja vähän epämiellyttävää. Eikä ollenkaan mahdollista. Mutta niinku ajatuksen tasolla hauskaa. Todellakin vaan ajatuksen tasolla. 

Noni, ei mulla muuta sitten. Tuli vaan mieleen. 
8 kommenttia

Yhteistyössä Arabia Koko . www.arabia.fi/Astiasarjat/Koko Hurraa! Kevät tulee! Lumet sulaa, tulppaanit kukkii ja kaikki alkaa näy...

Yhteistyössä Arabia Koko.
www.arabia.fi/Astiasarjat/Koko

Hurraa! Kevät tulee! Lumet sulaa, tulppaanit kukkii ja kaikki alkaa näyttää keväisemmältä. Aurinko paistaa ja valaisee koko mökin. Kyl te tiiätte.

Kevään tullen minussa herää pieni väreillä sisustaja. Ehkä yritän peittää sillä kevätauringon paljastamaa pölyä ja töhnää, ehkä en, so not. Meidän kotimme ei ole kovin värikäs, mutta valon ja auringon myötä innostun kokeilemaan kirjavampaakin somistetta. Sohvatyynyt, viltit ja joskus jopa taulut vaihtuvat värikkäämpiin. Myös kattaukseen eksyy sen tavallisen valkoisen lisäksi väriä.


Koko-astiasto täyttää tänä vuonna 10 vuotta ja on tuonut markkinoille kaksi uutta väriä: ihastuttavan, mausteisen Sahramin ja kesäisen Niityn. Niillä tehtiin meidänkin sunnuntaikattaus ja sekaan heitettiin kodin vanhempaa astiastoa, Teeman ruskeita lautasia. Niitä aika usein muuten luullaan Kokoksi, olen huomannut, nääs.

Arabian astiastot, varsinkin Koko ja miksei Teemakin, ovat siitä käteviä, että niitä voi yksinkertaisen muotoilunsa vuoksi sekoittaa luontevasti muiden sarjojen kanssa. Meillä on Teeman ja Kokon lisäksi käytössä ainakin Piilopaikkaa ja Inaria, sekä vanhemmista astiastoista Kekriä. Ja tietysti muumimukeja iso läjä. Yksiväriset Kokon mukit ja lautaset sujahtavat kätsysti kattaukseen, vaikka kaverina olisi muun sarjan astiaa, kuviollisenakin.


Mitäs tykkäätte? – Tuosta koirasta tuossa yläkuvassa? Ehheh, ei vaan näistä uusista väreistä? Itse ihastuin suunnattomasti tuohon Sahramiin, mutta ei tuo Niittykään hassumpi ole! Vanhemmista Kokoista vaaleanpunainen iiiso kahvimuki on lempparini.

Ja sitten se arvonta tietysti!

Minulle kotiutui 
kaappiin kampanjan myötä muutama Kokon uusi astia, joten eiköhän jollekin teistäkin pidä! Osallistu jättämällä kommentti tähän postaukseen, jossa kerrot, mitkä Kokon väreistä ovat juuri sinun mieleesi (tästä linkistä näet kaikki värit). Muistathan jättää myös sähköpostiosoitteesi, jotta sinuun saadaan yhteys mahdollisen voiton myötä!

Minä arvon teistä yhden, joka saa valita itselleen Koko-sarjaa 150 euron edestä! – Voi kyllä! Osallistumisaikaa on viikko, eli jätäthän kommenttisi 2.3.2015 loppuun mennessä!

edit. Koko-arvonnan voitti nimimerkki Veera. Voittajaan otetaan henkilökohtaisesti yhteys palkinnon lunastamisesta. Suuri kiitos kaikille osallistuneille!

Yhteistyössä Arabia Koko.
Ps. Mikäli käytät AdBlockia selaimessasi, 

se estää yllä olevan linkin ja sen tekstin näkymisen. Jos ihmettelit.
www.arabia.fi/Astiasarjat/Koko
258 kommenttia

Illan itkut. Vauva itkee lohdutonta itkua. Siihen ei auta mikään. Ei tissi, ei paijailu, ei hytkyttely, ei kävely. Paitsi ehkä hetkittäin.  ...

Illan itkut. Vauva itkee lohdutonta itkua. Siihen ei auta mikään. Ei tissi, ei paijailu, ei hytkyttely, ei kävely. Paitsi ehkä hetkittäin. 

Pieni, surullisen näköinen käärö katsoo puoliumpinaisilla silmillään suoraan silmiisi, aivan kuin pyytääkseen apua. Itkee. Pieni suu menee mutrulle, etkä sinä osaa tehdä mitään. Voit vain pitää sylissä ja odottaa. Odottaa, että tämän illan itku menisi ohi.

Itkuja ei tule joka ilta. Viikossa niitä saattaa olla viitenä iltana, joskus vain kahtena. Pahinta niissä on se, kun et tiedä kuinka kauan se tänään kestää. Puoli tuntia, tunnin, kolme tuntia? Ei auta kuin kävellä vauva sylissä ympäri kotia. Hyssytellä ja halia. 

Joskus pieni taputtelu peppuun auttaa, joskus pieni hytkyttely. Pääasia että pysyy liikkeessä. Tiedä sitten auttaako liikkeellä pysyminen aina lasta vai joskus vain vanhempaa, koska silloin tuntuu, että tekee edes jotain. Jotain helpottavaa. Auttavaa. 

Itku sattuu vanhempaan. Se menee ihon alle ja tunkeutuu luihin ja ytimiin. Nostaa niskavillat pystyyn ja puristaa sydämestä. Se turhauttaa, surettaa, ärsyttää, itkettää ja huolettaa. Mikä sillä on? Miksi se itkee? Sattuuko sen mahaan? Miksen voi auttaa sitä? 

Sitten sitä vain yrittää illan aikana kerta toisensa jälkeen, josko nyt olisi se hetki, kun vauva pystyisi syömään ja sitten nukahtamaan. Siihen rinnalle, äidin viereen. Ja kun se hetki viimein tulee, molemmat huokaisevat helpotuksesta. Sekä vauva että äiti. 

Huh, selvittiin tästäkin illasta. Me ollaan samalla puolella.



23 kommenttia

Luin eilisestä Hesarista jutun , jossa kerrottiin, miten lasten kanssa kannattaisi jutella, jotta jutustelu olisi mahdollisimman hedelmällis...

Luin eilisestä Hesarista jutun, jossa kerrottiin, miten lasten kanssa kannattaisi jutella, jotta jutustelu olisi mahdollisimman hedelmällistä. 

"Kun aikuinen yrittää avata keskustelua kaverin lapsen tai pienen sukulaisen kanssa, saattaa käydä näin: lapsi nyökkää, pudistaa päätään tai mutisee: joo, ei, en tiedä. -- Älä siis kysy lapselta, oliko päiväkodissa kivaa, vaan mitä hän siellä teki. -- Tavallisissa kohtaamisissakin kannattaa heittää pallo lapselle ja jäädä kuulolle: "Kerropa minulle siitä sarjakuvakerhostasi!""

Aa, totta! Kuulostaapa järkevältä. Ei siis kysytä tarkkoja joo/ei -vastattavia kysymyksiä, vaan heitetään avoimet kysymykset kehiin ja annetaan lapsen kertoa itse.


Olimme tänään Muumimaailmassa ja seitsemänvuotias kummityttömme oli mukana. Automatkalla aloitin huomaamattani sen tavallisen kysymyslitanian: "onko koulussa ollut kivaa, onko kavereita, mikä on sun lempiaine?". Kummityttö vastaili: "joo, joo, matikka". Keskusteluyhteys ei varsinaisesti ollut auennut.

Sitten muistin lukemani jutun Hesarista: Ainiin, niitä avoimia kysymyksiä! Mietin, mikä olisi nyt sitten sellainen pallon heittävä kysymys. Hmm... "Kerroppa siitä sun koulusta!"

Kummityttö mietti hetken: "Noo.. mä oon tosi hyvä matematiikassa ja kuviksessa." 

"Aijaa, kiva, kerro niistä lisää!", kannustin.

"No emmä jaksa kertoo enempää".

Jaahas.

"Entä mites se viulunsoitto, vieläkö sä sitä harrastat?"

"Joo."

"No kerro siitä!"

"Emmä jaksa."

Ok. Ei kait siinä sitten. 

Ihan hyvin toimi meillä noi Hesarin vinkit.

6 kommenttia

Määpä lähdin lenkille yksi ilta. Iiiihan vaan semmoselle raskaudenjälkeiselle reippaalle muistinvirkistyskävelylenkille, josta joskus voisi ...

Määpä lähdin lenkille yksi ilta. Iiiihan vaan semmoselle raskaudenjälkeiselle reippaalle muistinvirkistyskävelylenkille, josta joskus voisi sitten taas jalostua jotain juoksun tyylistä höllyvää löntystelyä. Kaivelin lenkkitossut ja -pöksyt naftaliinistä (joo, en edes tiedä mitä se on, mutta niin oon kuullut sanottavan) ja ihan reippain mielin siinä verryttelin sitten.

Otin puhelimen taskuun, että voin kuunnella menevää lenkkimusaa matkalla ja että voisin tietysti dokumentoida huikean lenkkini myös Sports Trackeriin. Koska jos sitä ei ole siellä, sitä ei tapahtunut. Otin jumalauta koiratkin mukaan, että olisin oikein tehokkaan oloinen. Joku ainakin neljä kärpästä yhdellä iskulla, katsokaas.

Pakkasin vauvan vielä vaunuihin ja olin ihan et let's go.

Nooh.

Musiikkia en saanut koskaan laitettua päälle, koska vauva itki heti kun yritin pysäyttää vaunut saadakseni edes kuulokkeet korviin. Pelkkä eteneminen tuotti ongelmia, ei vain hemmetin liukkaan tien vuoksi, vaan koska koirat halusivat koko ajan paskoa johonkin nurkkaan. Ja aina kun pysähdyin noukkimaan niitä tuotoksia, vauva alkoi tietysti taas itkeä. Vihdoin kun pääsin kunnolla vauhtiin ja vauvakin rauhoittui, alkoi kenkä hiertää kantapäätä. Ekaa kertaa ikinä, ja kuinkahan monet lenkit niilläkin on hiihdetty. 

Mutta kivusta ja vitutuksesta huolimatta päätin tarmokkaasti jatkaa lenkkiäni. Kerta sinne oli lähdetty.

Yrittäessäni suorittaa lenkkeilyn tärkeimmän osion, eli ottaa Instagramiin todisteen lenkkeilystäni, tapahtui jotain, mikä katkaisi kamelin selän. Akku loppui. Se oli liikaa, päätin luovuttaa. Ei Sports Trackeria mittaamassa urheilusuoritustani, eikä Instagram-kuvaa, jolla leijua. Millään ei ollut enää mitään väliä. Menin himaan.

Että mitä me tästä opimme? Lenkkeily on perseestä. Syökäämme lisää kakkua.


#nofilter

11 kommenttia

Ihan helvetin. Näemmä. Tässä on nyt arvottu. On väännetty ja käännetty. Päätetty ja muutettu mieltä. Palattu alkuperäiseen ajatukseen ja t...

Ihan helvetin. Näemmä.

Tässä on nyt arvottu. On väännetty ja käännetty. Päätetty ja muutettu mieltä. Palattu alkuperäiseen ajatukseen ja taas vaihdettu. 

Hohhoijjaa.

Ei tämä näin vaikeaa ollut esikoisen kanssa. Sen nimi tiedettiin jo ennen kuin se syntyi. Ja kun se syntyi, se näytti just siltä, kun oltiin ajateltu. Helppoa.

Sitten tuli tämä tyttö. Tämä maailman ihanin tyttö, jolle sillekin oli jo nimi ajateltuna. Tosi kiva nimi, jonka saamelaisista nimistä löysin, mutta joka on myös ruotsalainen nimi. Itse asiassa, yksi ruotsin suosituimmista. Se selvisi vastikään. Samoin kuin selvisi, että tämä Suomessa harvinaisempi nimi on myös taaperon puistobestiksen nimi. Ja minä kun luulin keksineeni tosi omaperäisen nimen, hah!


Noh, ei sillä niin väliä ole. Mutta sitten keksittiin – eli minä keksin – että jos kuitenkin annettaisiin sellainen yksi vanha suomalainen naisen nimi. Sellainen sievä ja kaunis, hento ja kukkainen. Ja siihen me päädyttiinkin perjantaina. Kunnes sunnuntaina aloin taas empiä. Että jos kuitenkin se eka nimi. Jos se kerta oli miehenikin mieleen enemmän. Ja kyllä tuo lapsi taitaa enemmän siltä ekalta nimeltä näyttääkin. 

Huoh.

No tänään sitten sanoin miehelleni, että koska minä olen näin toivoton päättämään, niin päätä sinä. Se päätti sen alkuperäisen ajatuksen mukaisen nimen. Sen, mistä se on tykännyt koko ajan. Jopa tämän minun hömpötykseni ajan. Että josko se nyt olisi päätetty. Oishan tässä vielä tietty vielä pari viikkoa aikaa, ennen kuin se nimi pitää ilmoittaa. Mutta jos huomenna laittais ne maistraatin paperit menemään. Että saataisiin homma valmiiksi. 

Vai olisko sittenkin se toinen nimi parempi... 

10 kommenttia

Terkut elokuvista! Olimme taaperon kanssa pienellä porukalla katsomassa Risto Räppääjää ja Sevillan saituria. Leffareissu oli meidän ant...

Terkut elokuvista! Olimme taaperon kanssa pienellä porukalla katsomassa Risto Räppääjää ja Sevillan saituria.

Leffareissu oli meidän antama synttärilahja kaverini kuusivuotiaalle pojalle, ja koska antamassamme lahjakortissa luki, että se oikeuttaa leffailtaan parhaassa seurassa, menimme itse heidän mukaansa. Tietty.


Taapero on käynyt muutaman kerran teatterissa, mutta elokuvateatterikokemus oli hänen ensimmäisensä. Lähdin aika luottavaisin mielin kokeilemaan, jaksaako kaksivuotias istua koko elokuvan ajan, sillä teatterireissut ovat aina menneet hyvin. 

Vaikka kotona lapsi ei jaksakaan istua reilua tuntia paikallaan ehkä missään tilanteessa, suuri valkokangas ja muutenkin vaikuttavammat puitteet äänineen kaikkieen tekivät tehtävänsä ja taapero istua tönötti hienosti koko puolitoistatuntisen mainoksineen päivineen.

Paikallaan istumista avitti ehkä myös taaperolle ostetut popcornit, joita hän varsin tottuneesti kauhoi suuhunsa, lopulta omien koko rasian. 


Elokuvan aikana taapero tanssia nytkytti kaikki leffan biisit ja osoitti hihkuen sormella kaikki mielestään hauskat kohdat. Yksi elokuvateatterikokemuksen jännimmistä kohdista kuitenkin oli valojen syttyminen elokuvan jälkeen. Niitä kuulkaa vasta osoiteltiinkin! Ja hihkuttiin! 

Reissu oli tietysti kiva, sillä minähän nyt otin joka tapauksessa suurta huumaa taaperon ekasta leffareissusta (noin 25 valokuvan verran ainakin), mutta itse elokuva ei valitettavasti ollut kummoinenkaan. Hyvästä näyttelijäkaartista huolimatta se oli tylsä. Hidastempoinen ja... noh, kökkö. 

Porukan viidestä lapsesta yksi ei tykännyt, yksi ei vastannut ja kolme tykkäsivät, mutta koska se yksi niistä kolmesta tykkääjästä oli taapero, jolla tuota vertailupohjaa ei kamalasti ole (hah!), annamme kaksi tähteä.


Olipa elokuva ollut kuinka köpö tahansa, parasta koko reissussa oli minun ja taaperon kahdenkeskinen aika. Olikin jo ollut vähän ikävä. 

4 kommenttia

Taapero  auttaa mielellään kotitöissä. Kauppakassien purkaminen ja lelujen siivoaminen menee kuin vettä vaan, kun taapero jeesaa. Hän osaa l...

Taapero auttaa mielellään kotitöissä. Kauppakassien purkaminen ja lelujen siivoaminen menee kuin vettä vaan, kun taapero jeesaa. Hän osaa laittaa lelut omiin laatikoihinsa ja purkaa kauppaostokset oikeille pöydille, lähelle niiden tavallisia säilytyspaikkoja.

Äsken, juuri ennen nukkumaanmenoaan, taapero halusi välttämättä auttaa isiä pesukoneen tyhjentämisessä. Siinäkin hommassa taapero on osoittanut useasti tietävänsä mihin kaikki kuuluvat. Ne astiat, kattilat ja ruokailuvälineet, mitä hän ei yletä laittamaan paikoilleen, hän ojentaa äidille tai isille ja loput vie itse.


Astianpesukonetta tyhjentäessä vastaan tuli sininen lasi. Sellainen minun matkassani iät ja ajat kulkenut vanha sininen grogi. Taapero nappasi lasin ja vei sen olohuoneeseen. Laski sen tarkoin sohvapöydän reunalle, sohvan puolelle, ja jätti siihen. Meidän mielestämme lasi olisi kuulunut pesukoneen päällä olevaan astiakaappiin, mutta taapero oli vankasti eri mieltä. Ei suostunut tuomaan lasia takaisin keittiöön pyynnöistämme huolimatta.

Tovin ihmeteltyäni taaperon päättäväisyyttä lasin paikasta, hoksasin: Kohta, johon taapero asetteli lasin, on minun vesilasini paikka. Siinä minä sohvalla möllötellessäni aina pidän sitä ja siinä taapero on sen sinisen lasin tottunut näkemään. Siihenhän se tietysti kuuluu!

Kyllä taapero tietää. Tarkka jätkä kun on.


4 kommenttia

Nimittäin hymy!  Sitä metsästettiin kamalasti paljon. Oltiin jo varmoja, että ehkä turhaan. Mutta nyt ollaan jo pari päivää saatu maailma...

Nimittäin hymy! 

Sitä metsästettiin kamalasti paljon. Oltiin jo varmoja, että ehkä turhaan. Mutta nyt ollaan jo pari päivää saatu maailman ihanimpia hymyjä. Veikeitä, kauniita, söpöjä hymyjä. Ooh, niin suloista, kun toinen katsoo suoraan silmiin ja väläyttää hymyn. Voih.


Ja arvatkaapa olenko ehtinyt kertaakaan vielä saamaan siitä kunnon kuvaa. Joko en ole malttanut hurmoksessani kaivella puhelinta esiin tai jos olen kaivanut, hymy on jo ehtinyt mennä tai vaikka olisinkin saanut kuvan, se on ollut ihan epätarkka ja suhmurainen. Eikä se sitten enää hymyile, vaikka kuinka yrittäisi vielä yllyttää kamera valmiudessa. 

Mutta ei sen niin väliä. Ehtiihän sen. Nyt on vaan ihana paistatella toisen aurinkoisessa hymyssä. Ihana, ihana tyttö. 

2 kommenttia

Oma tahto. Tuo taaperon oikutteleva ystävä, joka ei halua mitään ja välillä haluaa niin pirusti. Ei tiedä itsekään aina mitä, mutta jotain o...

Oma tahto. Tuo taaperon oikutteleva ystävä, joka ei halua mitään ja välillä haluaa niin pirusti. Ei tiedä itsekään aina mitä, mutta jotain olisi saatava tai ei saatava. 

Tänään se ei halunnut laittaa ulkovaatteita päälle, eikä sisälle tultuaan ottaa niitä pois. Sitten se ei halunnut syödä ruokaa, mutta hermostui, kun ruoan tulossa kesti liian kauan.

Ruoan jälkeen se olisi halunnut keksejä, sitten suklaata ja sitten taas kekseja, mutta kun ei saanut, se näytti äidille. Meni vessaan ja pesi hampaansa. Niinku kostoks. 

Uu, aika paha. Siitäs sain. 

Melko uhmakasta.


3 kommenttia

Välillä tahtoisin takaisin vauvakuplaamme . Kaipaan sitä aikaa, joka hetki sitten oli vielä täällä. Sitä, kun mies oli lomalla, kun minulla ...

Välillä tahtoisin takaisin vauvakuplaamme. Kaipaan sitä aikaa, joka hetki sitten oli vielä täällä. Sitä, kun mies oli lomalla, kun minulla oli aikaa olla vauvan kanssa ihan rauhassa, kun söimme lounasta päivittäin koko porukalla, kun nukuimme yhdessä päiväunet ja kun taapero sai tarpeeksi huomiota, koska ainakin toinen vanhemmista ehti aina auttaa.

Meidän vauva on jo yli kuukauden. Tiedän, tiedän, oikeasti se on vasta kuukauden, mutta pelkään, että vauva-aika menee taas aivan liian nopeasti. Aivan liian ohimennen ja aivan liian vasurilla, vaikka oikeasti haluaisin pysähtyä siihen. Pysähtyä tuoksuttelemaan vauvaa, katsoa pieniä haukotuksia, suukotella pehmeitä poskia, pysähtyä aistimaan kaikki. Painamaan mieleeni tunnelmat. Olla vähän kauemmin vielä siellä kuplassa.


Muistan, kuinka esikoisen yksivuotissynttäreiden kynnyksellä minulla oli haikea olo tajutessani, että vauva-aika on ohi. Ensimmäisen lapsen kanssa odotti innolla ja turhankin malttamattomana uusia kehitysaskelia, ja yhtäkkiä vauva olikin kasvanut jo taaperoksi. Ihan varkain.

Vaikka lapsen kasvaminen ja kehittyminen on tietysti ihanaa, nyt toisen kanssa tietää, että ne ehtii kyllä ja kaikki tulee aikanaan. Että ei niillä oikeastaan ole niin kiire. Ennemmin kannattaisi nauttia hetkestä. Nyt tietää jo, kuinka katoavaista kaikki on. Ohikiitäviä hetkiä. Hienoja hetkiä, jotka ovat arjen kourissa usein vain... arkea. 


Ja vaikka arjessa ei mitään vikaa olekaan, niin silti haluaisin sen ihanan, ihanan pysähtyneen vauvakuplamme takaisin. Kiireettömän kuplamme, missä meillä on vuorokauden jokainen tunti aikaa ihmetellä pientä vauvaamme, missä väsymys ei tunnu miltään, missä keitämme mieheni kanssa päiväkahvit ja istahdamme rauhassa sohvalle juomaan niitä, missä taapero pääsee joka päivä ulos isin kanssa leikkimään ja missä meillä on miehen kanssa joka ilta iltapalatreffit.

Arjessa onnen hetkiä on siellä täällä, vauvakuplassa onnellisuus tuntui surisevan päässä taukoamatta. Siihen jää koukkuun.

Huoh. No ehkä sitten taas kesälomalla.

7 kommenttia

Vauvan hymyn metsästys on jatkunut. On jatkunut, jatkunut ja jatkunut. Itse asiassa alan olee aika varma, että se mun muka-näkemäni veikeä h...

Vauvan hymyn metsästys on jatkunut. On jatkunut, jatkunut ja jatkunut. Itse asiassa alan olee aika varma, että se mun muka-näkemäni veikeä hymy sille neuvolasta saadulle hymynaamalle saattoi sittenkin olla jotain silmänlumetta. Jotain yöllistä väsymyshallusinaatiota tai jotain.

Koskakun vaikka mä olen kaikkeni tehnyt, niin ei se hymyile mulle. Olen ilmeillyt, nauranut, hihitellyt ja hymyillyt niin leveästi että poskiin sattuu. Olen kutitellut, kikatellut, veikeillyt ja kukkuillut. 

Mutta ei. 

Vauvani on reagoinut lirkutukseeni... noh, jokseenkin näin:

Se oli tonnin seteli.

Että ei kait siinä.

12 kommenttia

Oho, törkeen pitkä otsikko.  Mutta asiaan: - Pyysin mieheltäni toissapäivänä, että se kipaisisi hakemassa mulle äkkiä tissisuojat vessas...

Oho, törkeen pitkä otsikko. 

Mutta asiaan:

- Pyysin mieheltäni toissapäivänä, että se kipaisisi hakemassa mulle äkkiä tissisuojat vessasta. No se meni, mutta se toi vaan yhden. Yhden?! Kerroin, että mulla on kaksi tissiä. Se hölmistyi. Sanoi, että ajatteli, että toinen on vaan käytössä. En tiedä, miten se olisi mahdollista.

- Tapasin viime sunnuntaina Liikunnan ihmemaassa semmosen mini-Jethron. Se oli viisivuotias. Sen se kertoi mulle samalla, kun ihmetteli vauvaa. Kysyi, että kuinka monta vuotta toi vauva on ja miksi se on niin pieni. Sitten se pyysi sen kaverinkin kattomaan sitä älyttömän pientä vauvaa. Yhdessä ne sitten kummastelivat siinä selkäni takana. Ja oikein komian leveästi turuksi. Mahat pömpöllään, ihan muina mini-Jethroina. Sitten niiden isit tuli hakemaan ne pois. 

- Sain synnäriltä mukaan sellaisen Libero-kassin. Siellä oli mukana Legon tarrahommeli, missä oli kaikki eri kirjaimet ja siinä sanottiin, että kirjoita näillä nimesi haluamaasi paikkaan. Tai jotain sinne päin. No lapsi otti ja kirjoitti. Pisti ne ruokalappuunsa. Ilmeisesti hänen nimensä on tästä eteenpäin Dåq, eli [dogu].
Teini-ikäinen mutanttininja-Dåq.

Noin. Sainpas sanottua nämä ihan sikatärgeet asiat. Huh, helpotti.

11 kommenttia

Tadaa! Hyvää runebergintortunpäivää, ja ennen kaikkea hyvää meidän vauvan yksikuispäivää! Hurraa! Yksikuisemme on jo melko etevä. Kakkaami...

Tadaa! Hyvää runebergintortunpäivää, ja ennen kaikkea hyvää meidän vauvan yksikuispäivää! Hurraa!

Yksikuisemme on jo melko etevä. Kakkaamisen, syömisen ja nukkumisen lisäksi hän osaa jo seurustella. Silmät tarkkaavaisen suurina hän kuuntelee juttelukaveriaan, aivan kuin ymmärtäisi mistä puhutaan. Hän osaa kääntää katseensa äidin, isin tai isoveljen perässä ja etsii äänen lähteen katseellaan.

Toissa yönä vauva väläytti ensimmäisen hymynsä. Katsoi vaipanvaihdon yhteydessä päänsä yläpuolelle kiinnitettyä, neuvolasta saatua hymynaamakuvaa ja suu auki, silmät ilosta veikeinä hymyili. Siitä asti olemme yrittäneet kaikkemme, että moinen hymy tulisi myös tähän suuntaan. Hymynmetsästys jatkuu, sillä niin iloista ilmettä emme ole isin kanssa vielä saaneet. Hymynhäivähdyksiä vain.


No entäs se toinen yksikuinen? Yksikuinen isoveli?

Isoveli osaa jo lohduttaa vauvaa. Jos vauva alkaa itkeä, isoveli menee vauvan luo, silittää tämän päätä ja sanoo ymmärtäväisen, rauhoittelevan, pitkän  joon. Sellaisen, jonka äitikin aina vauvalle sanoo, kun vauva itkee. Lisäksi isoveli yrittää auttaa äitiä keinuttamalla sitteriä. Siinä hommassa äiti saa olla tarkkana, ettei vauva saa liian isoja vauhteja. 

Isoveljeä vauvattaa edelleen välillä. Kun isi tulee töistä kotiin ja ottaa vauvan syliin, alkaa isoveikan vauvavuoro äidin sylissä. Silloin hän haluaa tulla pidetyksi kuin vauva. Välillä pötköllään sylissä, toisinaan olalla roikkuen. Kun isi on pitänyt vauvaa ja antaa vauvan takaisin äidille, isoveli haluaa vuorostaan isin vauvaksi. Ladattuaan vauvahaleja aikansa, isoveikka jatkaa tavallisia taaperopuuhiaan.

Isoveli etsii edelleen aina herättyään vauvan. Tänään oli hetken kummissaan, miksei vauva nukkunutkaan enää samassa paikassa kuin viimeksi tämän nähdessään. Löysi kuitenkin pian vauvan sohvalta ja meni pötköttämään vauvan viereen. Isoveli muuten osaa antaa entistäkin kuolaisempia suukkoja vauvalle. Siksi vauvan pää on usein ihan tahmea.


2 kommenttia

Mitähän siinäkin hetkessä sanoisi sille nuorelle postimiehelle, joka katsoo kauhistuneena matkaasi kahden lapsen kanssa puistosta kotiin? Ni...

Mitähän siinäkin hetkessä sanoisi sille nuorelle postimiehelle, joka katsoo kauhistuneena matkaasi kahden lapsen kanssa puistosta kotiin? Niin, juuri siinä, kun taapero päättää ensin heittäytyä spagetiksi tielle, kun vauva kyllästyy pysähtyneisiin rattaisiin ja alkaa huutaa kuin syötävä, kun spagetiksi heittäytynyt taapero pitää ottaa kainalokantoon, ettei se jäisi auton alle ja kun se kainalokannettava muuttuu hetkessä löysästä spagetista hulluna rimpuilevaksi sätkynukeksi. 

Eli ihan semmonen tavallinen tilanne meille pienten lasten vanhemmille. Peruskauraa. 


Niin, että mitähän sille järkyttyneelle kakskymppiselle siloposkelle siinä sitten sanoisi? – Muista käyttää kondomia, esimerkiksi?

No sanoin. Ja hymyilin päälle.

Paras ehkäisymainos ikinä. Se tyyppi ei oo valmis vielä isäksi.

16 kommenttia

kaupallisessa yhteistyössä  Blogirinki Media  ja  112-päivä . Lapsiperheiden arjessa sattuu ja tapahtuu. Ensimmäiset jännityshetket tuo l...

kaupallisessa yhteistyössä Blogirinki Media ja 112-päivä.


Lapsiperheiden arjessa sattuu ja tapahtuu. Ensimmäiset jännityshetket tuo lapsen seisomaan opetteleminen, sitten haparoivien ensiaskeleiden harjoittelemiset ja kohta jo juostaan ja kiipeillään. Sitten ei enää koskaan sydämentykytyksiltä vältytäkään. Lasten on tärkeää antaa mennä ja touhuta, kiivetä ja kokeilla, eikä sitä tule lapsilta kieltää, vaikka kuinka hirvittäisi, mutta ympäristön voi tehdä mahdollisimman lapsiturvalliseksi.

Minussa on aina asunut pieni riskianalyytikko ja nyt lasten myötä se on kasvanut aika paljon suuremmaksi. Ajattelen usein jo ennalta, mitä kaikkea ikävää missäkin tilanteessa voisi tapahtua. Meillä ei auto liikahda ennen kuin kaikki ovat vöissä, iltakävelylle ei lähdetä ilman heijastimia, palovaroitinta ei seisoteta ilman paristoja ja veitset pitää laittaa aina pois pöydän reunalta, ettei lapsi pääse kajoamaan niihin. Turvallisuussyistä, mutta myös siksi, etten voisi antaa itselleni anteeksi, jos jotain sattuisi minun huolimattomuuteni vuoksi. 

Ennakoinnistani huolimatta meillä on sattunut ja tapahtunut. Voi luoja, todellakin on. On kaaduttu portaissa, on pudottu jakkaralta, on liukasteltu ja kompasteltu niin sisällä kuin ulkonakin ja on vedetty pähkinät väärään kurkkuun. On piipahdettu päivystyksessä kerran jos toisenkin. Koska kaikkea ei vaan voi valitettavasti äitikään ennakoida.


Siksi onkin tärkeää, että onnettomuuden sattuessa on apu lähellä. Se voi olla sammutuspeitto käden ulottuvilla tai ensiaputaidot päivitettynä mielessä. Vähintään se on hätänumero omassa muistissa. 

Myös lasten kanssa kannattaa käydä läpi muutamat turvallisuuteen liittyvät asiat: Mitä pitää tehdä jos kaveri loukkaantuu tai jos tulipalo syttyy? Saako niillä tulitikuilla leikkiä ja kannaattaako katolta hypätä alas? – Kyllä, minun kaverini hyppäsi meidän omakotitalon katolta alas, kun olimme ala-astelaisia. Meni hakemaan katolle lentänyttä sulkapalloa ja hyppäsi alas. Ei käynyt onneksi mitään, mutta ei se nyt ihan fiksuimmasta päästä se temppu ollut. Yleensäkään se kiipeäminen sinne katolle. 

Niin, ja hätänumero tietysti kannattaa opettaa myös lapsille, heti kun lapsi on tarpeeksi vanha sen sisäistämään. Kuitenkin ne tekevät jotain yhtä urpoa kuin me tehtiin kakarana.

Tulikin mieleeni vielä vuosien takainen tarina kummitytöstäni. Veljeni kysyi tuolloin kuusivuotiaalta tyttäreltään, tietääkö tämä, mitä pitää tehdä, jos kattilallinen kiehuvaa tippuu liedeltä päälle. Kummityttö mietti hetken ja vastasi, ettei tiedä, mutta jos karhu tulee metsässä vastaan, pitää leikkiä kuollutta. 

Sama temppu ei valitettavasti toimi kiehuvaan veteen.

***

Ensi viikolla 11.2 vietetään 112-päivää. Sen kunniaksi haastan myös teidät käymään läpi kodin turvallisuuden tarkistuslistan ja korjaamaan mahdolliset puutteet kotona. Meikäläinen ainakin voisi päivittää mieleeni nuo ensiavun elvytysasiat (kurssi käyty 2002) ja sammutuspeitteenkin voisi viimein ottaa laatikosta ja asentaa seinään. 

Turvallista arkea toivottaa rimpuiluperhe!




2 kommenttia

Hae