On niin kiire, ettei ehdi tehdä mitään. Kiire levätä, nimittäin. Meidän pikkumuija on sellaista vauvansorttia, että nukkuakseen vaatii a...

On niin kiire, ettei ehdi tehdä mitään. Kiire levätä, nimittäin.

Meidän pikkumuija on sellaista vauvansorttia, että nukkuakseen vaatii allensa joko alati liikkuvat vaunut tai minun tissini. Kyllä vain. Vauva ei pysty nukkumaan, ellei ole koko ajan tuudittavassa liikkeessä tai ellen minä ole vieressä, tissi poskella. Siis vauvan poskella, ei omallani. Vaikka kyllä ne ehkä sinnekin yltäisi. 

Aina, kun yritän liikahtaa pois vauvan viereltä, hän herää. Avaa silmänsä ja on aivan skarppina. Joskus onnistun hivuttautumaan pois, mutta silloinkin vauva tajuaa petoksen viimeistään vartin päästä. Onneksi liikuvat vaunut ovat kelvanneet vauvalle nukkumapaikaksi, sillä niihin hän pääsee pari kertaa päivässä, esikoisen ja minun ulkoillessa joka tapauksessa.


Vauva on myös aika herkkä ärsykkeille, jolloin kaikki taaperon riemunkiljahdukset ja kiukkuhuudot häiritsevät hänen ruokailuaan ja nukkumistaan. Ne saavat hänet irrottamaan otteensa, jolloin syöminen keskeytyy. Jos vauva on torkkunut, äänet havahduttavat hänet hereille. Lisäksi vauvan ruokailuun tulee välillä pakkokeskeytyksiä, koska minun on juostava estämään taaperon mahdolliset katastrofit. Kaikki nämä tekevät vauva kiukkuiseksi ja väsyneeksi.

Päiväsaikaan meillä ei vauvan kanssa ole mahdollisuutta levätä rauhassa kahdestaan, koska myös esikoinen tarvitsee minua, mutta kun isi on kotona, minä ja vauva joudumme usein vetäytymään iltasella omaan rauhaamme. Koko päivän torkuistansa havahtunut vauva kaipaa selkeästi rauhaa, jolloin minun on yksinkertaisesti vain suotava se hänelle. Jätämme pojat leikkimään keskenään ja poistumme eri huoneeseen peiton alle lepäilemään.



Vetäydyttyämme vauva rauhoittuu heti, syö hyvin ja saa nukkuttua. Minun tehtäväni on pötköttää vieressä ruoan lähteenä ja uniturvana.

Vauva nukahtaa yöunilleen vaihtelevasti kymmenen ja kahdentoista välillä. Silloin minulla saattaisi olla mahdollisuus olla pidempi kuin vartin aika pois vauvan vierestä, mutta silloin on jo vähän myöhäistä askareille, saati perheen kanssa hengailulle. Vielä muutama viikko sitten vaikkapa perjantai-illat olivat kivoja koko perheen sohvallamöllöttelyiltoja poppareiden ja kainaloon kääriytyvän taaperon kanssa, mutta nyt puolet perheestä viettää iltansa muista erillään.

Iltojen köllöttelyt vauvan kanssa ovat toki ihania, mutta välillä pitäisi saada tehtyäkin jotain. Ihmisunileluna olo turhauttaa välillä.

En silti valita. Mikäs sen parempi syy lukea kirjaa rauhassa tai katsoa lempisarjaa koneelta, kuin pieni tuhisija, joka vaatii äidin vierelleen lepäämään. Maailman söpöin pakkolepuuttaja on hän.

9 kommenttia

Voi mun pientä taaperoani. Hän lähti serkkujensa kanssa virpomaan. Puki lentäjäpuvun päällensä ja otti pienen salkkunsa mukaan. Jännit...


Voi mun pientä taaperoani. Hän lähti serkkujensa kanssa virpomaan. Puki lentäjäpuvun päällensä ja otti pienen salkkunsa mukaan. Jännitti hurjasti ja halusi äidin vierellensä, voidakseen pitää kädestä koko ajan kiinni. Parin oven jälkeen sai serkkujensa esimerkistä kiinni, ja kohta jo uskalsi itse mennä ovia koputtelemaan. Oli aivan niin mielissään kuin pieni lentäjätrulli vain voi olla. 

Mutta kas. Taapero ei varsinaisista palkkioista välittänytkään. Vaikka perjantaina sai ensimmäisen suklaamunansa maistaa ja siitä niin kovasti piti, että laittoi vallan tanssien, ei häntä enää tänään suklaamunat kiinnostaneet. Vain ne niiden sisälmykset, ja niistäkin vain ne keltaiset muovimunat, ei ne lelut. Yhdestä toki kelpasi pieni pingviinilelu. Sen kanssa piti päästä päiväunillekin.


Niin että tiedättekö mitä tämä meinaa? MINÄSAANSYÖDÄIHANSIMONASUKLAATAAHAHHAHAAA, WOOHOOO!!!!1

Noniin. Mukavaa palmusunnuntain jatkoa. 

10 kommenttia

Näin tänään 10-vuotiasta sukulaispoikaani. Jos silloin kun minä olin nuori, trendisanoja olivat siisti ja cool (tai siististi cool, ehhe), ...

Näin tänään 10-vuotiasta sukulaispoikaani. Jos silloin kun minä olin nuori, trendisanoja olivat siisti ja cool (tai siististi cool, ehhe), niin nyt ne ovat semi ja pro

Näitä sanoja voi käyttää tosi monella eri tapaa. Niitä voi tiputella yksinään johonkin lauseeseen tai ihan rohkeasti peräkanaa: "Kato, täst tuli ihan pro", "tää on ihan semi pro". Myös pelkät semi tai pro voivat ilmeisesti muodostaa lauseen. 

Minulle jäi vähän vielä auki kyseisten termien oikea käyttötapa, mutta pari asiaa kuitenkin ymmärsin: Ne ovat ehkä adjektiiveja ja että nuoriso on nykyään tosi ammattimaista, tai ainakin melkein, vähän, jonkin verran tai aika paljon ammattimaista. 


On hyvä, että tällainen entisajan nuorikin pääsee taas ineen skeneen (okei kukaan ei enää sano noin). Aion ottaa nämä sanat välittömästi käyttööni.

Nyt kuitenkin lähden tästä ihan prona semisti nukkumaan, että jaksan huomenna olla semipro äiti, kun lähdemme virpomaan semihienojen vitsojen kanssa, jotta saisimme prosuklaamunia seminaapureilta. Semi hyvää yötä kaikille!


3 kommenttia

Jokaisesta ihmisestä jää jälkeensä perintö. En puhu nyt maallisesta perinnöstä, vaan asioista, joita jätämme jälkeemme muihin ihmisiin. Tied...

Jokaisesta ihmisestä jää jälkeensä perintö. En puhu nyt maallisesta perinnöstä, vaan asioista, joita jätämme jälkeemme muihin ihmisiin. Tiedättehän. Muistot tietysti, mutta myös meidän tekomme, tapamme, ajatuksemme ja arvomaailmamme. Kaikesta jää läheisimmillemme jotain. Varsinkin lapsillemme. He jos ketkä ovat peilikuviamme. Ainakin osin. 

Tapahtuipa tässä, aivan pari päivää sitten, että minulla oli pieni hetki aikaa ennen uloslähtöä lasten kanssa. Molemmat lapset nukkuivat vielä päiväuniaan ja minä olin jo pakannut kaikki tarvittavat tavaramme kasaan. Pyörin tyhjän panttina, mikä on näinä päivinä hyvin harvinaista. Olin jo useita viikkoja miettinyt uloslähtiessäni, että himputti kun nilkkurini ovat tomuiset, pitäisi plankata. Aina kuitenkin unohdin asian ja putsaus jäi.

Isäni oli tarkka kengistään. "Aina on aikaa plankata kengät", hän tuppasi sanomaan. Hän oli alituiseen myöhässä kaikkialta, eikä vain kiireisen elämäntapansa vuoksi, vaan myös siksi, että likaisilla nahkajalkineilla ei lähdetty. Kengät oli oltava puhtaat, plankatut. 

Muistan vieläkin sen varta vasten kenkien kunnossapitoon tarkoitetun rasian lapsuudenkodissani. Se oli mustavalkoinen ja sen päällä oli vanhanaikaisen kengän kuva. Sen kiinnitysnappi ei koskaan pysynyt kiinni, vaan pompsahti aina auki. Kai liian täyden sisältönsä vuoksi. 


No siinä lasten heräämistä odotellessani päätin viimein putsata nuo likaiset nilkkurini. Plankatessa muistin tietysti isäni ja hänen kenkäteesinsä. En sen enempiä häntä muistellut, mutta mielessäni pyöri. Ihan abstraktisti vain. Plankkasin kenkäni, ja jo lapset heräsivätkin. Lähdimme ulos.

Vasta tänään tajusin, että tuo taannoinen kenkienplankkauspäivä oli isäni kuolinpäivää seuraava päivä. Isäni kuolemasta tuli seitsemän vuotta. Vaikken kovin hengellinen tyyppi olekaan, yhteensattuma oli jännä. En edes muistanut kyseistä vuosipäivää, mutta kengät, jotka olivat odottaneet yli puoli vuotta plankkausta, tuli plankattua juuri nyt. 

***

Kun yksi vieraista piti hautajaisissa puheen isästäni ja muisteli samassa myös isäni plankkausintoa, hoksasimme sisarusten kesken, että jokainen meistä oli huomaamattaan tarkastanut kenkänsä ennen kappeliin lähtöä. Että ihan sama mitä unohtuu, mutta kengät tulee olla kuosissa. Sitä mieltä isikin olisi ollut.

Vaikka isäni on siirtynyt ajasta ikuisuuteen, hänen perintönsä elää. Ihan tavallisissa jutuissa, pilkahduksina arjessa. Miksi siis muistelemaan kuolinpäivää, kun toinen voi elää meissä ikuisesti?

Isäni oli mies, joka oli aina myöhässä, mutta jolla oli siistit kengät. 

2 kommenttia

Sitä on ihminen vähän hassu. Näemmä silloin kun mulla on muutenkin hässäkkää, tuppaan tekemään itselleni lisää hässäkkää. Pakko vaan haalia ...

Sitä on ihminen vähän hassu. Näemmä silloin kun mulla on muutenkin hässäkkää, tuppaan tekemään itselleni lisää hässäkkää. Pakko vaan haalia tekemistä, ja jollei se riitä, keksitään vähän päälle.

Meillä oli isi-ihminen parin päivän työreissulla, jolloin mulle jäi ympärivuorokautisesti hoidettavaksi pari lasta ja pari koiraa. Eli hässäkkää. Ihan perus.

Ei siinä. 

Mutta sitten päätin lähteä Hulluille päiville yksin kahden lapsen kanssa. Lisää hässäkkää. Ja hiki. Ja tuplavaunut. Ja isin synttärilahjan metsästys. Lisää hikeä. Ja hässäkkää. Eikä me lopulta edes tohdittu tunkea varsinaisiin hullutteluihin. Käytiin vaan ostamassa haamutortut ja vetäydyttiin takavasemmalle. Ostettiin lahja muualta.


No sitten keksin, että oispa hauska kun yllätettäisiin synttärisankari-isi menemällä lentokentälle lasten kanssa vastaan. Tehtäisiin oikein kyltit ja kaikki ja koristeltaisiin koti synttärisankarille valmiiksi ja puhallettaisiin iltapalalla kynttilät ja annettaisiin lahja ja tehtäisiin kortti ja ja... No arvata saattaa, että kaksivuotiaasta ei ollut hulluna apuja kortin- ja kyltintekohommissa, joten mutsihan ne vahakynät käteen lopulta otti ja askarteli kaikki lapsen päikkäreiden aikana, vauva toisessa kädessä. Eli näääin paljon lisää hässäkkää.

Olin myös sopinut treffit taaperon päikkäreiden jälkeen kaverin luo, joten kun lapset heräsivät, vedettiin taas kengät jalkaan ja lähdettiin. Taaperoparalle vaan oli järkytys, että kotiin oli tullut päikkäreiden aikana juhlaviirejä, eikä hän saisi nykiä niitä alas. Ja että pöydällä ollut paketti ei ollutkaan hänen, vaan odotti siinä isiä. Voih. Eli heti kun niistä itkuista selviydyttiin, päästiin lähtemään. Hässäkkää sikana.


Kaverin luona sen sijaan oli rentoa, koska taaperolla oli leikkikavereita ja mulle tehtiin kahvin kanssa leipää naaman eteen. Hässäkkämittari laski punaiselta sinisen puolelle, ja se oli aika hyvä.

Mutta kun päästiin lentokentälle ja kellokin oli jo melkein kahdeksan, kumpikin lapsi oli aika valmista kauraa. Megapaljonhässäkkää. Ja karkailevia kaksivuotiaita. Tai siis vain yksi, mutta se tuntui tosi monelta. 

Taapero kyllä tsemppasi lopulta hienosti. Oli ihan skarppina kyltti kädessä isiä vastassa. Ehkä, koska sai kaverilta lainaan lentäjäpuvun, joka päällä sai olla vastaanottokomiteassa. Ihan muina hävittäjälentäjinä.


Loppujen lopuksi saatiin isi yllätettyä – mikä oli pääasia – ja päästiin kotiin syömään haamutorttuja. Että ihan jees. Hässäkkäpäivä, aivan hyvä päivä!

2 kommenttia

Kirkassilmäinen, huumorintajuinen kaksivuotiaamme. Hauska jätkä, joka saa vanhempansa hihittämään jutuilleen päivittäin. Söpö rutiinireijo, ...

Kirkassilmäinen, huumorintajuinen kaksivuotiaamme. Hauska jätkä, joka saa vanhempansa hihittämään jutuilleen päivittäin. Söpö rutiinireijo, joka haluaa tehdä tietyt asiat aina tietyllä tapaa.

Kun isi lähtee aamuisin töihin ja antaa suukot kaikille, taapero tekee isin lähdettyä koko ruljanssin perässä. Käy antamassa ensin vauvalle suukon, sitten äidille ja toisinaan myös leluautolle sekä talouspaperitelineelle. Lopuksi vinkkaa heipat, aivan kuten isikin. 

Jos taaperolta kysyy, haluaako hän lähteä katsomaan jääkiekkoa isin kanssa, hän vastaa yleensä ei. Mutta kun kysyy, haluaisiko hän lähteä katsomaan jäähallille tanssityttöjä, vastaus on aina varma joo. Usein taapero onkin matsissa kääntyneenä selkä jäälle päin ja naama tanssityttöihin päin. Meneehän se matsi niinkin.


Kun taapero bongaa pöydältä äidin puhelimen, hän joko ojentaa sen tärkeänä äidille tai alkaa puhua puhelimeen. Taaperon puhelut ovat usein aika samanlaisia: "Ei, joo, ei, joo, hahaha, heippa!". Myös useiden leikkien dialogit kuuluvat saman tyyliin: "Ei. Joo. Ei. Heippa". 

Heippa on yksi taaperon yleisimmistä sanoista. Joskus, kun taaperon on tarkoitus sanoa kiitos, hän sanoo vahingossa iloisesti "heippa". Tai kun äiti sanoo ole hyvä, taapero vastaa "ei". Ei onkin sitten se yleisin sana. Usein kaikki asiat ovatkin niin kauan ei, kunnes tulee jotain niin vastustamatonta, johon ei vaan voi enää sanoa ei. Kuten eilinen "mennäänkö ravintolaan syömään?" -kysymys.

Aamuisin taapero näyttää yksi ikkuna kerrallaan, mitkä sälekaihtimet haluaa avattavan. Tietävän oloisena kulkee isi perässään ja osoittaa verhon. Jos isi poikkeaa taaperon määräämästä rutiinista, taapero menee aivan ymmälleen. Taapero tykkää rutiineista.


Yksi suloisimmista rutiineista on taaperon tyyli tyhjentää astianpesukonetta isin kanssa. Hän ottaa astian käteensä ja demonstroi, mihin käyttöön mikäkin astia on. Lasin kohdalla taapero esittää juovansa, lautasen kohdalla hän kauhoo sormilla muka ruokaa suuhunsa. Lastalla hän sekoittelee ja lusikalla syö. Monesti lusikat saadaankin laittaa suoraan takaisin pesukoneeseen, koska taapero eläytyy joskus liiaksikin demonstrointiinsa, ja jokainen lusikka ja haarukka käy oikeasti suussa.

Ja aina kun äiti tai isi kutsuu taaperoa söpöksi, hänen kasvoilleen nousee ujo hymy ja hän sanoo "äeiii". Pää vienosti kenossa, nauruaan pidätellen. 

Mikä ilahduttava tyyppi. Ihana.

2 kommenttia

Miksei kellään muulla vanhemmalla mene koskaan hermot?  Kenenkään muun lapset eivät uhmaa, ei riehu, ei kiukuttele.  Taaperot eivät  heittel...

Miksei kellään muulla vanhemmalla mene koskaan hermot? Kenenkään muun lapset eivät uhmaa, ei riehu, ei kiukuttele. Taaperot eivät heittele makaroneja seinille, eikä varhaisteinit huuda vihaavansa sinua ja paisko ovia. Tai vaikka paiskoisivatkin, kaikki muut vanhemmat osaavat aina hoitaa tilanteen rauhallisesti ja järkevästi. 

Tai sitten ei.

On ihan kivaa, että haluamme usein tuoda lapsistamme ja arjestamme esiin hyvät asiat. Olla positiivisia. Mutta tiedättekö mikä olisi myös kivaa? Että uskallettaisiin joskus kertoa toisillemme, että voi jumankauta kun menee hermot välillä tuon penskan kanssa. Että tänään huusin lapselleni ja koin huonoa omatuntoa siitä myöhemmin. 

Tai että joskus menen vessaan pidemmäksi aikaa kuin tarpeellista, koska en jaksa kuunnella ja vastailla kysymyksiin. Laitan piirretyt pyörimään ja lykkään keksin kouraan, jotta saisin olla hetken rauhassa. Että mittani on joskus ihan täynnä, enkä jaksa.

Ne kun ovat asioita, joita tapahtuu, mutta niistä ei tahdota puhua leimautumisen pelossa. Eivät ne ehkä tavoiteltavia juttuja ole, mutta aika tavallisia. Silti on helpompi sievistellä kaiken olevan auvoista, kuin myöntää, että välillä ärsyttää, ketuttaa ja väsyttää. Kukaan ei halua näyttäytyä huonona vanhempana, ettei ketään vaan pääsisi ajattelemaan meistä mitään ikävää.

Vaikka oikeastihan jokainen meistä on paikoittain "huono vanhempi", olematta kuitenkaan oikeasti huono vanhempi. Sillä niitä oikeasti huonoja, lastaan laiminlyöviä ja huonosti kohtelevia vanhempiakin valitettavasti on, eikä tavalliset, hermonsa joskus menettävät ja ääntänsä korottavat vanhemmat ole niitä.


Ja mitä lapsiin tulee, niin ja ovathan ne sietämättömän ärsyttäviä. Vähintään joskus. Ne keksivät tehdä kaikki temput juuri silloin, kun olisi muutakin mietittävää. Kesken kiireen tekevät juuri päinvastoin kun sanotaan. Tökkivät, tuuppivat ja huutavat. Heiluvat, sotkevat ja tönivät. Ovat järjettömiä ja urpoja. Ihan sairaan rasittavia. 

Ja niin niiden kuuluukin olla. Ovathan ne hyvänen aika lapsia. Ihan keskeneräisiä pökäleitä, joiden kehitykseen kuuluu myös ärsyttäminen, oikuttelu ja riehuminen. Meidän tehtävämme on sitten vaan parhaamme mukaan opettaa niitä olemaan... noh, vähemmän ärsyttäviä. Välillä oppikirjamaisesti onnistuen, välillä vain sinne päin ja turhautuen.

Koska kuten nuo keskeneräiset pikkupökäleet, myös me olemme ihmisiä. Tuntevia olentoja, joiden ei voi aina olettaa toimivan kuten kasvatusoppaissa.

***

Mutta silti aina on joku, joka miettii, että jaa ei meillä vaan noin. Kokee olevansa pikkasen parempi. Arvostelee ja on ylemmyydentuntoinen. Ei edes yritä ymmärtää. On mustavalkoinen ja tuomitseva. Pönkittääkseen kai vaan itsetuntoaan.

Ja ne tyypit ovat juuri niitä, joiden vuoksi ei puhuta. Ja juuri siksi olisi tärkeää, että puhuisimme. Kaikista asioista avoimesti. Niin niistä kivoista kuin niistä ikävistäkin. Helpoista ja vaikeista. Ilman ylemmyydentunnetta ja arvostelua. Vanhempi vanhemmalle, ilman tuomituksi tulemisen pelkoa. Näytettäisiin niille arvostelijoille – myös sille omalle arvostelevalle minälle –, että kaikilla on joskus hankalaa. 

Vain siten me voimme olla toisillemme hyödyksi. Olla vertaistukena ja apuna. Kuulla ja tulla kuulluksi. Tulla ehkä taas vähän paremmiksi vanhemmiksi. Olla yhdenvertaisia ja samalla puolella. Mieluummin tukien kuin tuomiten. 

Koska aina vanhemmuus ei ole helppoa ja kivaa, ja se on ihan ok. 


22 kommenttia

Saimme viime kesänä kavereilta pikkuisen potkupyörän taaperolle. Vielä tuolloin taapero ei hoksannut potkupyörän ideaa, vaan käveli lähinnä ...

Saimme viime kesänä kavereilta pikkuisen potkupyörän taaperolle. Vielä tuolloin taapero ei hoksannut potkupyörän ideaa, vaan käveli lähinnä pyörän kanssa. Ei siis uskaltanut istua satulalle ja antaa jaloilla vauhtia, kuten tarkoitus olisi. 

Kun lapsi sai kaksivuotislahjaksi pyöräexperttienoltaan Plaston nelipyöräisen mopon, hän hoksasi, miten eteenpäin potkiskelu tapahtuu. Siitä olisi hyvä siirtyä kaksipyöräiseen potkupyörään ja siksi enomies mopon ostikin.


Potkupyörän ideahan on, että lapsi oppii tasapainon heti alusta alkaen, jolloin tavalliseen pyörään siirtyminen on sen puolesta helpompaa. Tosin silloinkin pitää oppia vielä polkemaan sitä pyörää, mutta se taito löytynee sitten helposti, kun tasapainoilu on jo selkärangassa.

Tällä viikolla otimme potkupyörän varastosta esille ja kuinkas ollakkaan, taapero tajusi potkupyörän idean heti. Lähti potkiskelemaan muina pyöräilijöinä, ja jo kolmantena päivänä löysi tasapainon ja uskasi nostaa jalat ilmaan pienissä alamäissä. 

Pikkukaveri jaksaa vedellä pyörällä tunnin, jopa parin tunnin lenkkejä, eikä siltikään meinaisi malttaa lopettaa, vaikka silmät ovat mennä väsymyksestä kiinni. Pitkille lenkeille olen ottanut aina varmuuden vuoksi taaperollekin istuimen vaunuihin mukaan, mutta sinnikäs sissi ei kertaakaan vielä ole suostunut lopettamaan pyöräilyään kesken. Uusi intohimoinen potkupyöräilijä on siis syntynyt! 

Taapero ei suinkaan tyydy pelkkään tiellä potkiskeluun, vaan janoaa jo nyt temppuilua rampeilla ja kynnyksillä. BMX-pyöräilijän vikaa, ehkä?

Tässä viime päivien potkiskelua:



Mites toi kypärä? Ihan cool?



4 kommenttia

Huomenna perjantaina on se auringonpimennysspektaakkeli . Niin, se, joka on saanut alakoululaiset ja niiden rehtorit kautta maan paniikkiin...

Huomenna perjantaina on se auringonpimennysspektaakkeli. Niin, se, joka on saanut alakoululaiset ja niiden rehtorit kautta maan paniikkiin, koska kaikki luulevat nyt sokeutuvansa, vain kävellessäänkin huomenna ulkona. 

Sinänsä huvittavaa, sillä eihän ne tenavat nyt muutenkaan sitä aurinkoa pihalla tuijottele, joten jos kukaan ei olisi kertonut niille mitään, ei ne mitään pimennyksiä olisi kai huomanneetkaan. Olisivat vaan jatkaneet sitä räkänsä kaivelua ja olleet autuaan tietämättömiä tästä silmänmurhaajatapahtumasta. 

Kuitenkin nyt, kun asiasta on tehty numero, auringonpimennys ei ole vain auringonpimennys, vaan auringonNÄYTÄMIKÄTAHDONKATSOApimennys. Myös minulle, 32-vuotiaalle Lauralle. 

Olenkin miettinyt iltani tässä, että millä minä sen maagisen pimennyksen sitten katson, ettei siitä tule auringonAARGHSILMIINSATTUUAISAATANApimennystä. Ja siis pakkohan se on katsoa, koska kuulemma sellaista ei voi nähdä kuin taas vuonaa 2126, jolloin olen ehkä vähän liian kuollut.



YleX:n sivuilta löytyi helppo vinkki auringonpimennyskatselulaatikon tekemiseen (yllä), mutta jotenkin tuollainen heijasteen katsominen pahvinseinämästä tuntuu tosi nössöltä. Tahtoisin ennemmin sellaiset auringonpimennyslasit, joita ei enää mistään saa. 

Jos kuitenkin päädyn laatikon huomenna askartelemaan, niin terveisiä vaan naapureille, olen ihan terve, vaikka laatikko päässä pihalla hengailenkin. 

Lopuksi sama setti emojiksi:

Varovasti siellä!

6 kommenttia

Olet vielä pieni, silti maailman tärkein. Sinun silmissäsi loistaa ilo, sinun hymysi sulattaa.  Sinä tuot valon,  sinussa asuu toivo.  Olet ...

Olet vielä pieni, silti maailman tärkein. Sinun silmissäsi loistaa ilo, sinun hymysi sulattaa. Sinä tuot valon, sinussa asuu toivo. Olet suloinen kuin kevään ensimmäinen leskenlehti.

Olet aivan uusi, mutta tuntuu, kuin olisit ollut täällä aina. Tähän maailmaan ja syliimme kuulut. Siinä on hyvä.

Kun katsot minuun, toivon, että koko maailma näkisi katseesi. Siinä on kaikki hyvyys, kaikki onni, kaikki rauha. Ihan kaikki. Jos vain maailma tuntisi sen lämmön, jonka minä tunnen katseessasi, kaikki olisi paremmin. Kukaan ei voisi vihata ja sotia, kun sydän läikkyisi sellaista rakkautta.


Kuinka voikaan rakkaus vain kasvaa. Se ei jakaannu, se ei lopu kesken – se kasvaa. Se ei ole keltään pois, sitä riittää kaikille. Rakkaus, jos jokin, on ehtymätön luonnonvara.

Sinä ja sinun veljesi. Maailman rakkaimmat. Meidän lapsemme. 

Olette aurinkomme.

14 kommenttia

Esikoisemme ei monesta lastenohjemasta tai piirretystä välitä, mutta yksi on tällä hetkellä ylitse muiden. Se on sellainen jääkarhupiirretty...

Esikoisemme ei monesta lastenohjemasta tai piirretystä välitä, mutta yksi on tällä hetkellä ylitse muiden. Se on sellainen jääkarhupiirretty, jossa päähahmo Bernardille sattuu ja tapahtuu. Yleensä se ohjelman kulku on, että Bernard keksii jotain, päättää tehdä ja epäonnistuu. Menee mukkelis makkelis, loukkaa itsensä tai muuten vain kämmää. Sellainen eläinmaailman Mr. Bean vähän.

No taaperohan rakastaa sitä. Ra-kas-taa. Heti ensisilmäyksellä ihastui ja nyt jääkarhuohjelma, kuten me sitä tupataan sanoa, on se ainoa oikea piirretty. Minähän en edes tajunnut ensinäkemästä, että se valkoinen otus on jääkarhu, mutta kun taapero haki innoissaan jääkarhupehmolelunsa ja osoitti yhdennäköisyyden, minäkin tajusin mitä lajia Bernard esittää. Nyt se sama jääkarhupehmolelu muuten haetaan joka kerta kainaloon, kun Bernard laitetaan pyörimään. Se kuuluu asiaan.


Taaperolla on jo hyvän tovin ollut taipumus matkia näkemäänsä. Varsinkin kaikkea vähän urpoa, kuten nyt juuri tuota Bernardia. 

Kun Bernard luistelee ja kaatuilee, taaperokin leikkii luistelevansa ja kaatuilee, kun Bernard miekkailee, taapero hakee kepin ja matkii miekkailua, eli sohii mihin sattuu ja tiputtaa kaikki pöydiltä. Ja kun Bernard liukuu työtuolilla mäkeä alas, koska näki juuri jonkun skeittaavan, taapero hakee työtuolin ja yrittää kotona samaa. Kaikki mitä Bernard tekee, apinoidaan.

Eli kaikkea semmosta fiksua ja turvallista.


Niin tulikin sitten mieleeni, että Bernard the jääkarhuohjelman tekijät, voisitteko tehdä seuraavaksi sellaisia jaksoja, joissa vaikka tehtäisiin tarpeet pottaan, siivottaisiin lelut koriin, pyyhittäisiin suu hihan sijasta paperiin, pestäisiin hampaita ja oltaisiin heittelemättä leluja. Sillai hauskaan jääkarhumaiseen tapaan, kyl te tiedätte.

Kiitos jo etukäteen! 

2 kommenttia

Mä pyydän nyt heti kättelyssä anteeksi tätä postausta. Mä olen tosi-tosi väsynyt. Mutta silti haluaisin sanoa, että kun tämä elämä nyt pyö...

Mä pyydän nyt heti kättelyssä anteeksi tätä postausta. Mä olen tosi-tosi väsynyt.

Mutta silti haluaisin sanoa, että kun tämä elämä nyt pyörii tässä vauvan imettämisen ja kakkavaippojen välissä, niin ajatuksetkin pyörivät aikalailla tissihommissa. Siksi mulla on nyt tullut muutama sanonta mieleen ja haluaisin jakaa ne teille. En tiedä miksi. Kukaan ei ehkä tiedä.

Sen verran vielä pohjustan äsköisen pohjustamisen lisäksi, että näitä siis tulee mulle mieleen aina öisin, kun on ihan semmosessa puoliunessa ja yrittää tähdätä sitä tissiä sinne vauvan suuhun. Välillä se osuu korvaan. 



Sitten mainitsin tämän tissisanonta-asian eräässä tammikuisessa postauksessani ja sekös kirvoitti tyypeiltä tuolla Instagraminkin puolella lisää sanontoja. Ihan älyhyviä. Nappasin nekin mukaan.

Noniin, oletteko valmiita? En minäkään. Tässä silti:

Parempi tissi poskella, kuin kymmenen oksalla.

Kel tissi on, se tissin kätkeköön.

Se joka tissiä toiselle kaivaa, se itse siihen lankeaa.

Tissi imijäänsä kiittää.

Sitä tissillä silmään joka vanhoja muistelee.

Ei tissi miestä pahenna.

Tissi se on pienikin tissi.

Sopii kuin tissi silmään.

Tissi on enne.

Okei. Siinäpä ne sitten. Thank you and good night!

Tissi.

25 kommenttia

Olen useasti todennut, että meidän lapsi käy kehuilla. Tarkoitan, että parhaiten lapsestamme saa irti toivottua käytöstä, kun häntä kannusta...

Olen useasti todennut, että meidän lapsi käy kehuilla. Tarkoitan, että parhaiten lapsestamme saa irti toivottua käytöstä, kun häntä kannustaa ja kehuu hänen toimiessaan oikein. Tietysti kieltojakin tarvitaan, mutta ymmärtänette pointtini.

Viime aikoina lisääntyneen kikkailun ja teen-juuri-toisin-kuin-äiti-käski -käytöksen vuoksi lueskelin taas muutamia tekstejä omien ajatusteni tueksi ja muistutukseksi. Olen lukenut tämän jutun aikaisemminkin, mutta nyt siinä oli taas paljon tilanteeseemme sopivia ajatuksia ja vinkkejä.  


Lueskelin tuota tekstiä tässä vauvaa imetellessäni ja laitoin kyseisen linkin miehellenikin, joka samaan aikaan hengaili taaperon kanssa eri huoneessa. Lisäsin vielä viestiini lainauksen, jossa oli lyhyesti ilmaistuna samaa ajatustusta, mitä minulla on ollut. 

"Lapsi haluaa vanhemman huomiota. Hän oppii, millä keinoilla huomion parhaiten saa. Jos huomiota saa myönteisellä käytöksellä, lapsi oppii käyttämään sitä. -- On siis hyvä huomata ne hetket, jolloin lapsi käyttäytyy ja toimii vanhemman toivomalla tavalla ja kiittää aiheesta: ”Minusta oli tosi mukavaa, kun sinä …”, ”Tulin iloiseksi, kun sinä …”, ”Olen ylpeä sinusta, kun …”"


Samalla hetkellä, kun lähetin viestin, taapero, tuo kupeitteni hedelmä, sattui juuri takaa-ajamaan ja härnäämään koiria, heittelemään leluja ja olemaan muutenkin ihan sekoboltsi. Iltavillit, niin sanotusti.

Pienen hetken päästä toisesta huoneesta kuului hyvin alleviivatusti lausuttuna: ”Minusta oli tosi mukavaa, kun sinä lopetit koirien kiusaamisen. Tulin iloiseksi, kun sinä et enää heittänyt niitä leluja. Olen ylpeä sinusta, kun rauhoituit, etkä enää sekoillut"

Haha! Viesti vissiin vastaanotettu!

9 kommenttia

Juuri kun pääsin sanomasta, että vauva ei oikein nuku, ellen ole koko ajan vieressä, niin tuo meidän pikkumuija otti yli tunnin päiväunet va...

Juuri kun pääsin sanomasta, että vauva ei oikein nuku, ellen ole koko ajan vieressä, niin tuo meidän pikkumuija otti yli tunnin päiväunet vaunuissa! Ja nyt toistamiseen vetelee hirsiä siellä – kohta tunti taas mennyt! Arvatkaapa onko äiti-ihminen ollut pikkasen hämillään tilanteesta, ja arvatkaapa kuinka monta kertaa se on käynyt tsekkaamassa, onko kaikki hyvin.

Sen lisäksi, että vauva on ollu kummallisen suopea nukkuja, myös taapero on yllättänyt. Meni nimittäin jo toistamiseen itse päikkäreille.  Eilen ekan kerran ja juuri äsken taas. Ei tarvinnut silittelyjä tai vieressä istumisia. Kiipesi vain sänkyyn ja alkoi nukkua. Uskomattomat tenavat! 

Nythän mä olen sitten jo tehnyt ruokaa ilman keskeytyksiä (paitsi niitä omia, kun oon juossut tsekkaamaan vauvaa), syönyt rauhassa ja jumankekula, pakkohan se oli äkkiä raportoida tämä upeusness tännekin! Jos nyt oikein maksimoisi tämän onnen, niin tekaisisi vielä jonkun kahvijuoman tähän kylkeen. Jes. Taidanpa tehdä sen.

Nii ja kevätkin on hei! Aurinko paistaa ja päässä surisee onni! 


Noni, nysse pienempi jo heräsi. Toi kahvihifistely oli liikaa. 

2 kommenttia

Meille muutti viikonloppuna pöytävanhus. Se on isoisäni vanha ja se on ollut vanhemmillani niin kauan kuin muistan. Olen jo aikoja ...


Meille muutti viikonloppuna pöytävanhus. Se on isoisäni vanha ja se on ollut vanhemmillani niin kauan kuin muistan. Olen jo aikoja sitten pyytänyt, että saisin pöydän heti kun äitini on valmis luopumaan siitä. Nyt se aika sitten koitti. Vanha työpöytämme sai uuden kodin ja tilalle tuli tuo kaunis vanhus.

Pöytä on nähnyt elämää, eikä sitä ole huollettu koskaan mitenkään. Innokkaampi entisöijä hioisi ja lakkaisi pöydän, mutta minulle käytön jäljet pöydässä tuovat lisäarvoa siihen. Yksi parhaista "käytön jäljistä" on nimikirjaimet, jotka veljeni on pienenä kaivertanut pöydän kanteen. Myös työpöydän kaapin sisäpuolella oli osoitelappu – ehkä jostain Aku Ankasta revitty –, jossa niin ikään on veljeni nimi. 

Vaan eipä auttaneet veljen merkinnät, meitsi vei pöydän silti. Pistin vielä veljeni tuomaankin sen meille.


Samalla kun pöytä kannettiin sisään, tajusin, kuinka paljon tavaraa onkin tullut hamstrattua lapsuudenkodista: Kulmahylly, seinäkaappikello, Palaset-laatikot, vanhat taulut ja isäni vanhat vinyylilevyt ainakin. Päälle vielä kaikki vanhat posliinit – Arabian voipytyt, astiastot ja teepannut –, joita olen saanut tipotellen äidiltäni. 

Pikkuhiljaa, aikojen saatossa, nuo kaikki tavarat ovat muuttaneet meille ja löytäneet hyvin paikkansa täällä. Sanoinkin miehelleni, että kotimme alkaa pian olla rekonstruktio jostain vanhempieni 70-luvun kodista. Kukkatapetit vain puuttuvat.


Muiden vanhusten seurana keikistelevä keinutuoli ja vihdoinkin paikkansa löytänyt sohvapöytä taas ovat rescue-kalusteita. Keinutuolin pelastin itse ja pöydän oli pelastanut ja kunnostanut kaveripariskunta, joilta sittemmin ostimme pöydän. Pinnatuolitkin ovat kaverilta, ja jossen aivan väärin muista, pelastettuja nekin. 

SOK Rovaniemi -laatikko on toisen isoisäni peruja. Perintökalleus siis sekin, ainakin minun ajatuksissani. Ukki ei varmaankaan olisi osannut arvata, että tyttärentyttären lempikalusteisiin tulee kuulumaan varastossa iät ajat pölyttynyt säilytyslaatikko.

Kulmahyllyllä näkyvän keltaisen säästöpossun sain viime kesänä kummitädiltäni. Se on Turun Työväen Säästöpankin possu.


Jos pariin ensimmäiseen omaan kotiin tavarat haettiin äkkiä vaan Ikeasta, näissä parissa viimeisimmässä on alkanut historia näkyä. Ei sillä, on meillä edelleenkin paljon Ikeaa, mutta jotenkin tuntuu, että mitä vanhemmaksi tulee, sitä enemmän alkaa arvostaa esineitä, joilla on historia ja tarina. Ja onhan se vanha kaluste useimmiten tehtykin suuremmalla vaivalla, taidolla ja rakkaudella, jolloin sen arvo, ainakin omissa silmissäni, on moninkertainen.

Tai sitten oon vaan tulossa vanhaksi ja haluan kotiini edes jotain itseäni vanhempaa nitkumaan ja natkumaan. Voi se olla sekin. 


(Peeäs. Sen Koko-arvonnan voitti nimimerkki Veera. Voittajaan otetaan henkilökohtaisesti yhteys palkinnon lunastamisesta.)

4 kommenttia

Lasten saamisen jälkeen elämä ei enää ehkä ole pelkkää glamouria ja samppanjaa (koska eikö se sitä ollut aikaisemmin?), mutta elämään tulee ...

Lasten saamisen jälkeen elämä ei enää ehkä ole pelkkää glamouria ja samppanjaa (koska eikö se sitä ollut aikaisemmin?), mutta elämään tulee niin paljon muuta ilon aihetta.

Tässä muutama asia, joista en osannut iloita ennen lapsia.

1. Roska-auto
Siitä tietää tulleensa äidiksi, kun yksin ollessaankin meinaa innostua roska-autosta. Sama asia traktoreiden, rekka-autojen ja kaivureiden kanssa.

2. Muumit 
"Oo, katso mitä tuolla on – muumeja! Mennäänkö halimaan niitä, joo, mennään!" Tähän kategoriaan kuuluu myös kaikki muutkin pehmeisiin asuihin sonnustautuneet hahmot ja maskotit, kuten Ti-Ti Nalle ja Paula-lehmä.

3. Peukalo
Se kun laittaa hanskoja lapselle ja se hiton peukalo löytyy viimein. Priceless. 

4. Ravintoiden leikkipaikat
Tarviiko sanoa enempää?


5. Pehmeät, aidatut tilat
Oh, onko mitään rentouttavampaa asiaa, kuin tila, johon saa lapsen ilman, että tarvitsee jatkuvasti pelätä tippumista, kaatumista tai karkaamista. 

6. Vessan tuoma oma rauha
Väitän, että mun mies ei oikeasti istu niin kauan tarpeillaan, vaan jää tahallaan hengaamaan vessaan kauemmaksi aikaa kuin tarpeellista. En tosin oo varma, johtuuko se musta vai lapsista.

7. Vastaantulevat koirat
Okei koirista ilahduin ennen lapsiakin.

8. Ulosteet
Onko mitään hienompaa tapahtumaa, kuin eka kakka potassa?

Sellasia! Ja joku vielä kehtaa väittää lapsiperheellisiä ihan no-lifeiksi!

6 kommenttia

Aina sitä sosiaalista mediaa haukutaan. Kakarat kasvavat iPadiensa kanssa ja vanhemmat vaan facebookkailevat. Kukaan ei enää rakenna puumajo...

Aina sitä sosiaalista mediaa haukutaan. Kakarat kasvavat iPadiensa kanssa ja vanhemmat vaan facebookkailevat. Kukaan ei enää rakenna puumajoja ja tee käpylehmiä. Mihin tämä maailma menee ja kuka ottaa vastuun. Sillon ku minä olin nuori.

Mutta arvatkaapas! On siitä somesta hyötyäkin! Ja nimenomaan lapsenkasvatuksessa! 

Katsokaas kun meidän taapero istuu sellaisessa Tripp Trappin tuolissa pöydän päässä. Siitä on otettu ne vauvaistuinosat pois ja hän kiipeää itse siihen. Ottaessamme vauvaosia pois, ajattelimme, että nyt taapero pääse itse tuoliin ja pois, eikä meidän tarvitse aina nostella lasta edestakaisin. 

Mutta. Taapero kyllä pääsee itse tuoliin, mutta ei saa koskaan vedettyä tuolia lähelle pöytää, kun on aina nykinyt tuolin niin kauas pöydästä. Lisäksi taapero välillä kesken ruokailun haluaa noutaa jotain (vaikka maitoa tai nallen), jolloin yhden pastalautasellisen aikana äiti- tai isi-ihminen saa lykkiä tuolia lähemmäs pöytää noin miljardi kertaa.

Ai miten se some tähän liittyy?

Nooh. Olemme yrittäneet opettaa taaperoa, että työntäisi itse tuolin lähemmäs pöytää ja kiipeäisi vasta sitten tuoliin. Tai vastaavasti tuolin avatessaan ei repisi sitä niin himputin kauas pöydästä. Tällöin hän pääsisi suoraan tarpeeksi lähelle pöytää ylettyäkseen syömään siinä sitten. But nou.


No tänään sitten minä istuin sohvalla puhelin tiukasti kädessä, silmät liimautuneena ruutuun ja taapero oli syömässä ruokaansa. Taapero lähti taas kesken ruokailun hakemaan jotain, ja palattuaan tuolille, huuteli tuttuun tapaansa äitiä, sitten babaa (isi), sitten taas äitiä, ja kun kukaan ei jeesannut (hemmetti sentään), raahasi itse tuolinsa lähemmäs pöytää ja kiipesi istumaan. Tarpeeksi lähelle, juuri kuten olemme yrittäneet opettaa! 

Tai ainakin luulen, että teki niin, koska heti kun silmäni irtosivat Instagramista, huomasin lapsen istuvan pöydän lähellä. Eikä sitä kukaan sinne ainakaan auttanut. Koska some.

Eli: Kiitos some, opetit lapseni pääsemään itse pöydän ääreen. 

Ai että ilmankin somea olisi voinut käydä näin? Hahaa, enpä usko! I  some.

4 kommenttia

En kestä, apua, mitenseaikameneenäinnopeaan ja niin edelleen. Taas on yksi kuukausi vierähtänyt ja vauvamme on jo kaksikuinen! En käsitä...


En kestä, apua, mitenseaikameneenäinnopeaan ja niin edelleen. Taas on yksi kuukausi vierähtänyt ja vauvamme on jo kaksikuinen! En käsitä. Kohta se jo muuttaa pois kotoa ja saa lapsia ja minusta tulee isoäiti ja yhyy oon niin vanha! 

Kaksikuinen kuopuksemme osaa jo jokellella. Gää, on yleisin äänne. Hän ottaa hyvän katsekontaktin ja iloisesti hymyillen seurustelee ihmisten kanssa. Hän tykkää jumpata ja on kova tyttö potkiskelemaan jaloillaan. Hän nostaa ja kannattelee jo hienosti päätään. Hän seuraa katseellaan ja pitää erityisesti värikkäiden esineiden ja kuvien katselemisesta. On siis oikein skarppi pikkumuija jo!

Se on hurjaa, miten tuo vauva, joka aivan vastikään oli sellainen omassa kuplassaan tuhiseva möllykkä, onkin nyt oikeasti kontaktia ottava tyyppi. Ilostuu sinut nähdessään ja seurailee jo maailman menoa.


Välillä tuntuu kuin vauva osaisi vaatia huomiota. Varsinkin imettäessä on erikoista huomata, kuinka pieni tyyppi tuijottaa suoraan silmiin, aivan kuin janoten keskittymistä häneen. Itse on siinä räplännyt puhelinta tai katsonut puolihuolimattomasti telkkaria, kun yhtäkkiä huomaa toisen tuijottavan. Siinä ei auta kuin pysähtyä ja tuijottaa takaisin. Keskittyä vain vauvaan.

Kävimme tänään vauvan kaksikuukautisneuvolassa. Kaksikuisemme painaa nyt 5710 grammaa ja on 59 senttiä pitkä. Pitkä todellakin: Tyttö oli ottanut melkoisen pituuskasvuspurtin ja vaihtoi käyrää samalla. Kolmessa viikossa pituutta oli tullut neljä senttiä ja painoakin 650 grammaa. Tosin suuremman pituuskasvun vuoksi painokäyrä heitti häränpyllyä, mutta mitäs me siitä. Ei se ihme ole, että yhtäkkiä 56-senttiset vaatteet tuntuivat kovin pieniltä.

Ja sitten se tärkein: Iltojen itkut ovat vähentyneet! (kop, kop) Toivotaan, että ne olivat nyt tässä.


Kaksikuinen isoveli taas alkaa olla jo aika tottunut vauvan läsnäoloon. Enää ei isoveikkaakaan vauvata kuin silloin tällöin. Välillä häntä toki harmittaa, kun äiti ei ehdi heti palvella. Mistään ei saa enää nykyään kunnon henkilökuntaa, ajattelee ehkä.

Isoveli roudaa jo vauvalle leluja, mutta koska vauva ei osaa vielä leikkiä niillä, hän tyytyy usein ajelemaan pikkuautoilla vauvan päällä. Suukkoja satelee pikkusiskolle edelleen alvariinsa ja vauvan itkiessä isoveli osaa jo entisen ymmärtäväisen joon lisäksi sanoa joo, vauva. Yritämme opetella käyttämään vauvan nimeä, mutta itsellänikin tulee usein vielä sanottua vauvaa vain vauvaksi.


Isoveljestä on arjessa (sen perus sekoiluhölmöilyn lisäksi) myös apua. Uloslähtiessä isoveljen voi nakittaa heiluttamaan vauvaa kaukalossa tai sisällä ollessamme sitterissä. Myös asioiden hakeminen ja tuominen ovat hyviä apuja isoveljeltä. Tänään esimerkiksi etsimme vauvan tuttia kaksin voimin. 

Vauvanukke on viime aikoina ollut taas kovassa huudossa. Ã„idin tekemisiä apinoidaan toden teolla ja isoveljenkin on pitänyt saada hoitaa vauvaa. Vauvanukkea on nukutettu, sen kanssa on kävelty kotia ympäri hyssytellen, sitä on puettu, ja niin – jopa imetetty.

***

Sellaiset ovat meidän kaksikuisemme! <3



8 kommenttia

Mä olen aina kokenut, että oon jotenkin erityinen. Joo-o, jotenkin spesiaali.  Äitini toi mulle kätköistään muutaman lapsena tekemäni piirus...

Mä olen aina kokenut, että oon jotenkin erityinen. Joo-o, jotenkin spesiaali. Ã„itini toi mulle kätköistään muutaman lapsena tekemäni piirustuksen. Oli säästänyt ne, koska ne olivat hänen mielestään niin hienoja ja niin hyvin piirrettyjä. Eritoten yksi kuvista on ollut aina äitini mieleen. Siinä on kertomani mukaan äiti itse. 

Laskeskelin kyseisestä kuvasta silloista ikääni, siihen merkityn päivämäärän mukaan, ja totta tosiaan, olen kyllä piirtänyt hyvin! Ikäisekseni! Alle kaksivuotiaana tehnyt upean, vähän jopa sielukkaan kasvokuvan äidistäni. Tosi hyvin silmät, suu, ilmeet ja kaikki hallussa. Ei kai moni alle kaksivuotias osaa piirtää noin selkeitä naamoja? – Hemmetti, meikähän on ollut lapsinero!  


Paitsi että en.

Olen ollut tuolloin vähän alle kolme. Tämä lapsinero laski väärin.

Että sillä lailla erityinen – vielä tänäkin päivänä. 

5 kommenttia

Noniin. Nimiäiset tuli pidettyä eilen. Meni ihan hyvin. Niinku tavallaan. Kivaa oli ainakin! Aamupäivä vilahti niin nopsaan, että kaikki ne ...

Noniin. Nimiäiset tuli pidettyä eilen. Meni ihan hyvin. Niinku tavallaan. Kivaa oli ainakin! Aamupäivä vilahti niin nopsaan, että kaikki ne samalle päivälle jätetyt asiat olivat liikaa jätetty. Meinasi tulla kiire. Ja tulikin. 

Esimerkiksi imurointi jäi yhden Helsingistä hyvissä ajoin tulleen kaverin hommaksi. Tai siis se oli vapaaehtoinen, mutta ei oltaisi ehditty imuroimaan ollenkaan, ellei se olisi hoitanut sitä. Pöytäliinan silitti toinen hyvissä ajoin Helsingistä tullut kaveri. Molemmat asiat olisi toki voinut tehdä edeltävänäkin päivänä.


Siinä samalla kun se yksi siivosi ja viihdytti vauvaa ja se toinen silitti pöytäliinaa ja auttoi kaikessa, meikä meikkasi ja teki mokkapalojen päällistä (joka meinasi epäonnistua) ja pavlovaa (joka epäonnistui). Mies kääri siinä ohessa rieskarullia, eikä ehtinyt suihkuun, eikä ajamaan partaa. Taaperolla oli juhlissa jotain ihan mitä sattuu päällä ja päivänsankarin puki nimiäismekkoonsa yksi ensimmäisistä vieraista.

Koska kuvittelin, ettei edeltävänä iltana tekemäni suolainen piirakka riitä, tein toisen vielä aamulla. No riittihän se, eikä siihen toiseen edes koskettu. Pistin sitten pakkaseen illalla. Lautaset loppuivat kesken ja unohdin tarjoilla piirakoiden oheen tarkoitetun salaatin. Myös gluteenittomat muffinssit unohtuivat kaappiin. Ei ollut sitten sille vehnättömälle vieraalle jälkkäriksi kuin hedelmiä tarjolla, kun se pavlovakin meni pieleen. Hurraa.


Mutta muuten meni ihan hyvin. Oli kuitenkin kaikenlaista torttua, piirakkaa, kakkua ja kaikkea tarjolla. En usko, että vieraat huomasivat epäkohtia. Paitsi se, joka ei saanut jälkkäriksi muuta kuin hedelmiä. Onneksi se kävi syömässä muffinssinsa sitten tänään. Että happy ending kuitenkin. Ja kuten sanoin, lystiä oli! Huippuvieraat – huippupaardit!

Mies sanoi, että ensi kerralla kyllä vuokrataan paikka ja otetaan catering. Joku saattaisi kuulla sen niin, ettei me oltais muka handlattu tätä, mutta mä kuulin sen lupauksena kolmannesta lapsesta.

10 kommenttia

Hae