Kaikkihan tuntevat tämän meidän Turun! Niin, tämän sympaattisen rannikkokaupunkimme täällä lounaisessa Suomessa. Tunnettu misseistään, lahja...

Kaikkihan tuntevat tämän meidän Turun! Niin, tämän sympaattisen rannikkokaupunkimme täällä lounaisessa Suomessa. Tunnettu misseistään, lahjakkaista muusikoistaan ja menestyksekkäästä jääkiekkojoukkueestaan. 90-luvulla.

Ei vain läpikulkukaupunki sisäsuomalaisille Tukholman matkailijoille, vaan mitä parhain matkailu- ja kesäkaupunki kaikkine merkittävine kulttuurinähtävyyksineen keskiajalta. Sittemmin on ollut vähän hiljaista.

Turkulaisista puhutaan paljon kaikenlaista, mutta totuushan on, että turkulaiset ovat mitä ystävällisimpiä, lempeimpiä ja tunnollisimpia ihmisiä. Todellisia ystäviä, ei mitään pelkkiä hyvän päivän tuttuja.

Vaikka aloitammekin kysymykset negaatiolla ja tervehdimme vastaantulevia tuttuja vain jos on pakko, eli jollemme ehdi enää huomaamattomasti kääntämään katsettamme pois tai leikkiä kuollutta, olemme oikein uskollisia ystäviä. Vanha sanonta kuuluukin: kerran turkulaisen ystävä, aina turkulaisen ystävä.

Eiku ihan oikeesti, sairaan raskasta. Ei meistä pääse eroon koskaan. Vähän kuin joku koditon koira, jolle olet kerran mennyt antamaan vähän namipaloja ja rapsutuksia. Seuraa siitä eteenpäin joka paikkaan ja lopulta uikuttaa ovesi takana huomiotasi: "Et sä mittä ove aukasisis?".


Siitä huolimatta, että turkulaiset kärsivät kroonisesta alemmuudentunteesta ja ovat vieläkin syvästi järkyttyneitä pääkaupunkiutemme menettämisestä tyhmälle Hesalle, me turkulaiset olemme väsymättömän innostuneita omista hupaisista keksinnöistämme, joista suurin osa näyttäisi lilluvan Aurajoessa.

Miettikää nyt vaikka Föriä, tuota pikkuista lossia, jota ei koskaan, milloinkaan tule kutsua lossiksi!

Föri – koska risteily tält pualt jokke tois pual jokke vaan on ihan sairaan hauskaa! Tai ravintolalaivat – koska miksi laivan pitäisi seilata, kun siellä voi tehdä sitä, mitä laivoilla nyt tehdään: juoda! Tai Jakke Jokilautta – koska onko mitään siistimpää kuin yhdistää kaksi edellä mainittua yhdeksi, joessa seilaavaksi baariksi?

NO EI OLE.


Vaikka ne tampereleiset teekkarit aina yrittävätkin polkea Turkua irti mantereesta, jotta tämä ajautuisi Itämeren toiselle puolelle ja liitettäisiin Ruotsiin, on Turku ja sen asukkaat innovatiivisempia kuin osaatte kuvitellakaan.

Tälläkin hetkellä suunnitteilla on rakentaa (sen maanalaisen toriparkin lisäksi – kyllä, se meni nyt kaikkien näiden vuosien jälkeen läpi) Kakolanmäelle vievä rinnehissi, funikulaari, tai siis mäkiföri, kuten me turkulaiset sen jo hauskasti nimesimme. Sen lisäksi rinteen päälle, sinne 1800-luvulla rakennetun entisen vankilan kylkeen on suunnitteilla 25-kerroksinen fallossymbolinen torni, jonka yläosaan tulisi näköalatasanne ja ravintoloita. "Fallosymbolinen" on tosin vain allekirjoittaneen sivistynyttä arvailua.

Kaksi Kakolaan suunniteltua rakennushanketta kuvastaa hienosti nykyaikaa ja näyttää, että Turku todella on tiukasti ajassa kiinni. Aikana, jolloin nuoriso liikkuu vain jalkojensa alle asetetuilla sähkölaudoilla – koska ilmeisesti käveleminen on liian raskasta – ja jolloin ainoa tavoiteltava asia on olla jotain suurta. Myydä Hartwall-areena täyteen kaksi kertaa, perustaa start-up-yritys. Tehdä asiat niinku pikkasen isommin, jos ymmärrätte mitä tarkoitan.

Sitä, miksi torni tulisi rakentaa juuri korkealle Kakolanmäelle emme tiedä. Vahva veikkaus on, että vain siten Tampereen Näsinneula jäisi korkeudessa kakkoseksi. In your face vaan, tamperelaiset!

Turku on kaikin puolin hyvin elinvoimainen, vetovoimainen ja suorastaan ylivoimainen kaupunki. Kaikki, jotka ovat eri mieltä, ovat kateellisia, väärässä ja muutenkin vähän kakkapyllyjä.

Kesä on täällä, niin on Turkukin, ole sinäkin. Täällä on kaikkea.


Yllätykseksenne tämä ei ollut maksettu Turku-mainos, vaikka syytä olisi ollut. #kissmyturku

11 kommenttia

Tuntuuko ruoanlaittoon tuhriutuvan liian kauan aikaa? Eikö huvittaisi edes aloittaa? – Ei hätää! Tässä pikaruokien pikaruoka!  Aikaa ...


Tuntuuko ruoanlaittoon tuhriutuvan liian kauan aikaa? Eikö huvittaisi edes aloittaa? – Ei hätää! Tässä pikaruokien pikaruoka! Aikaa menee pastan keittämisen verran!

Riittoisuus noin kahdelle ja kahdelle puolikkaalle:

Oliiviöljyä
2-3 valkosipulinkynttä
1 sipuli
suolaa
Mustapippuria
Chilijauhetta (tuorettakin chiliä saa toki käyttää)
1 prk hyvää tomaattimurskaa (esim. Mutti)
Hunajaa
Pastaa (n. 400 g.)
Parmesania

Sekaan tuoretta basilikaa silputtuna, jos on!

1. Laita hyvin suolattu (meriveden makuisen verran suolainen) pastavesi kiehumaan ja aloita pilkkomishommat.
2. Paista kevyesti (älä ruskista) pilkotut valkosipulit ja sipuli pannun pohjan peittävässä oliiviöljyssä suolan, pippurin ja hyppysellisen chilijauhetta kanssa. Laita pasta keittymään.
3. Kaada tomaattipyre joukkooon ja tirauta pikkuisen hunajaa (tai sokeria) joukkoon. Anna pöhistä, kunnes pasta on valmista.
4. Lisää kastikkeeseen kunnon raastaukset (on se sana) parmesania – ja sitä basilikaa, jos on – ja sekoita pastat sekaan. Päälle vielä reilusti parmesania.

JA OMMUUTE HYVÄÄ! 

Kastikkeessa maistuu ihanasti tomaatin makeus ja oliiviöljyn pehmeys. Kastikkeeseen sekoitettu parmesaani antaa rakennetta ja kevyt chili ryhdittää kivasti soosia – ei niinkään tuo tulisuutta. Suola ja pippuri ovat kaiken perusta. Ja valkosipuli.

VINKKI nro. 1:
Maista kastikkeen maku ennen pastan sekoittamista joukkoon ja vielä pastan jälkeen. Pasta hävittää mausta osan. Lisää suolaa tarvittaessa.

VINKKI nro. 2:
Oliviiöljyä saa käyttää reilusti. Muista suola. 

Ystävät, minun on tunnustettava jotain. Kaikkihan lähti siitä, kun eräänä tiistaina lähdin bloggaajille järjestelylle kaupunkikiertu...


Ystävät, minun on tunnustettava jotain.

Kaikkihan lähti siitä, kun eräänä tiistaina lähdin bloggaajille järjestelylle kaupunkikiertueelle. Tarkoituksenamme vain vähän maistella niitä eri ravintoloissa.

Tiedän, tiedän, riskaabelia, varsinkin noin ryhmäpaineen alla, mutta en olisi uskonut, että jo ihan viattomasta maistamisesta voisi jäädä koukkuun. Ajattelin, ettei se nyt niin paha juttu voi olla, ja kun kaikki kaveritkin maistoi ja kun me haluttiin vaan vähän pitää hauskaa. 

Saatiin ihan ilmaiseksikin. Vaikka sehän se on just se juttu... eka annos ilmaiseksi...

Olen tiistaista asti tähän päivään asti vetänyt päivittäin. En vaan voi sille mitään. Kaikenlaisia, ihan mitä vain, mitä vastaan on tullut. 

Tiistaina pari siellä kierroksella, keskiviikkona leffan jälkeen, torstaina mies toi jo kotiinkin jotain (mahdollistaja) ja tänään vielä yhet satsit tuolla Naantalissa, jossa oltiin hillumassa. Niin vaan ajauduttiin sielläkin siihen, vaikka ois siinä muitakin vaihtoehtoja ollut tarjolla.

Ei se auta kuin tunnustaa: Koukussa ollaan. 

Tiedän. Sitähän sanotaan, että nopeat hiilarit, rasva ja sokeri ovat koukuttavia, mutta en olisi ikipäivänä uskonut, että juuri minulle käy näin. 


Tiistai-perjantai: Kymmenen sämpyläleipää, viisi purilaispihviä, seitsemän juustoa. Ketsuppia, ranskalaisia, majoneesia. Ja vain nimellisesti kasviksia

Hei, olen Laura, olen addikti. Burgeraddikti. 

– Hei, Laura!

1 kommentti

Olen ollut elämäni aikana aika monipuolisesti erilaisissa asiakaspalvelutehtävissä. En sano, että olisin aina ollut erinomainen tai edes hyv...

Olen ollut elämäni aikana aika monipuolisesti erilaisissa asiakaspalvelutehtävissä. En sano, että olisin aina ollut erinomainen tai edes hyvä tehtävissäni, mutta olen saanut aika hyvän kuvan asiakaspalvelussa toimivan ihmisen maailmasta.

Kävin eilen liikkeessä, josta tiesin tarkalleen, mitä haen. Kävelin hyllylle ja hain tarvitsemani tavaran. Kassalla mieleeni juolahti yksi tuote, jonka olisin halunnut lisäksi ostaa, joten kysyin tuotetta myyjältä. Myyjä ei osannut vastata kysymykseeni – ja se on ihan ok –, mutta sen sijaan, että olisi käyttänyt ihan klassisen "en tiedä, pieni hetki, otan selvää" -kortin, hän ilmoitti ettei tiedä, "kysy tolta toiselta".

Aika pieni juttu, mutta arvaatteko lähdinkö kysymään kaupan toiselle puolelle toiselta myyjältä asiaa jo kassalla ollessani ja ostinko tuotetta, jota oli tai ehkä ei ollut liikkeessä?

Tilanne on valitettavan arkipäiväistä asiakaskohtaamisissa ja jätti minut miettimään asiakaspalvelua yleensäkin.

Hyvä asiakaspalvelu koostuu terävästä havannoinnista ja herkkyydestä asiakkaan tarpeille. Sitä enemmän se koostuu aidosta halusta kuunnella ja auttaa asiakasta. Asettaa itsensä asiakkaan paikalle ja miettiä, miten itse toivoisi tulleen kohdatuksi siinä tilanteessa. Aika yksinkertaista, kliseistäkin, mutta miksei moiset asiat onnistu jokaisessa asiakaspalvelutilanteessa?

Olen aika helppo asiakas siinä mielessä, että menen kauppaan tai ravintolaan ihan ostomielellä. Käyttämään rahaa, lisäämään yrityksen myyntiä. Minulle saa myytyä asioita, jos myyjää sellainen lähtökohtaisesti kiinnostaa. Enkä tarkoita nyt aggressiivista myymällä myymistä, se vain ärsyttää, mutta jos myyjä vähänkään on aistit auki tarpeilleni, on minulla kukkaro auki ostoksille.

Mutta en minä väkisin osta. En jaksa nähdä vaivaa, jollei ostamista tehdä minulle helpoksi. Jos se on liian hankalaa ja työlästä, väsyn ja vaihdan paikkaa. Sillä lailla siis vähän ärsyttävän oman arvonsa tunteva kuluttaja olen.


Jos peilaan omia kokemuksiani asiakaspalvelijana, joita on kertynyt – uskokaa tai älkää – jo 20 vuoden ajalta ja mietin onnistumisiani ja epäonnistumisiani, huomaan aika monen asian tiivistyvän omiin fiiliksiini työstäni.

Meillä oli erään ravintolan avauskoulutuksissa kaksi asiakaspalveluvalmentajan luentoa. Ensimmäinen paukutti meille, silloin kakskymppisille jonneille, että jollei kiinnostele hoitaa hommia kuten käsketään, voitte poistua. Että teille maksetaan siitä, että te olette hyviä asiakaspalvelijoita, joten teidän pitää olla kivoja, koska se on teidän duuni. Ja kaikkea muuta sellaista, melko epätoimivaa 70-lukulaista ylhäältä ärjymistä.

Toinen puhuja taas lähestyi hyviä asiakaspalvelutaitojamme meidän itsemme kautta. Ei, mitä työnantaja meiltä haluaa ja vaatii, vaan mitä me haluamme työltämme. Kaikkihan haluaa viihtyä työssään, arvostaa työtään ja ennen kaikkea tuntea olonsa tärkeäksi ja tarvituksi työssään. Kokea olevansa arvokas ja hyvä siinä mitä tekee.

Ja siinä uskon, että piilee koko homman ydin.

Aina voi olla väkisin kiva tai repiä selkänahasta mukavuutta, mutta eikö aito halu olla hyvä ja ystävällinen asiakaspalvelija kanna pidemmälle? Siinä mielessä olen samaa mieltä ensimmäisen puhujan kanssa, että jos ei hommat kiinnostele, niin kannattaa ehkä miettiä joitain muita tehtäviä – ihan jo itsensäkin takia –, mutta ei ihminen toimi niin, että sille sanotaan mitä sen pitää olla ja sitten se on sitä. Kaikki lähtee itsestä ja sitten sitä kannattaa niin ulkoa- kuin sisältäpäinkin pönkittää. Työnantajan ja työntekijän, kummankin.

Esimiehet pystyvät tekemään oman tärkeän osansa työntekijöiden hyvän asiakaspalvelutyön tukemisessa, antamalla esimerkiksi kokemattomille työntekijöille eväitä asiakapalvelutilanteisiin ("en tiedä, mutta pieni hetki otan selvää") ja motivoimalla jengiä arvostamaan duuniaan niin ylös, että he haluavat olla hyviä siinä.

Jos esimies, saati johtajat eivät anna tarvittavaa arvostusta, tsemppausta ja huomiota työntekijän työlle, on työntekijänkin hankala arvostaa omaa panostaan. Silti ihan kaikkea ei voi laittaa esimiesten piikkiin.


Hyvä itseluottamus kantaa asiakaspalvelutilanteissa, aivan kuin ihan kaikissa muissakin sosiaalisissa tilanteissa. Enkä puhu ylemmyydentuntoisesta "hyvästä itsetunnosta", siis ylimielisyydestä, vaan nimenomaan perustavanlaatuisesta itsensä hyväksymisestä, jolloin muita alentamalla ei tarvitse nostaa itseään. Epävarmuus vie eniten pois hyvästä kanssakäymisestä.

Aina, kun osasin arvostaa taitojani, sekä olla ylpeä  työstäni ja antamastani panoksesta työpaikalle ja asiakkaille, olen ollut hyvä, ellen erinomainen työssäni. Kun olen ymmärtänyt oman toimintani merkityksen työhöni ja asiakkaisiin ja kun olen halunnut olla hyvä, olen ollut hyvä.

Mulkkuja asiakkaita on aina, muttei siinä määrin, mitä ehkä joskus annetaan ymmärtää. Urpojakin on aika paljon, mutta sillä lailla tahattomasti. Niitä pitää vaan lempeästi sietää.

En sano, että asiakaspalvelijankaan pitäisi kestää mitä tahansa, tietystikään, mutta voittaja on kuitenkin lopulta on se, joka ei lähtenyt pyllyilyn tielle mukaan, vaan rauhallisesti ja lempeästi pystyy hoitamaan tilanteen. Koska kuka voi väittää, että minkäänlaisen kahnaustilanteen jälkeen olisi jäänyt hyvä fiilis ikinä?

Suurin osa asiakkaista on kuitenkin ihan tavallisia ja kivoja ihmisiä, jolloin asiakaspalvelijan epäammattimaisuutta ei voi laittaa asiakkaan hankaluuden piikkiin. Ja parastahan on, kun saa sen seurueen mulkuimmankin tyytyväiseksi ja lopulta se poistuu hymy huulillaan ulos ovesta. Se, jos mikä pönkittää omaa tunnetta siitä, että handlaa työnsä.

Tiedättekö muuten, mitä se jälkimmäinen puhuja sanoi meille puheensa päätteeksi? Hän kysyi, miksi meidän tulisi olla ystävällisiä asiakkaille, jolloin tietysti edellisestä puhujasta oppineena ehdotimme, että koska se on meidän työ ja asiakkaat maksavat palkkamme. Puhuja pudisteli päätään kaikille vastauksillemme.

Hänen vastauksensa oli: Koska teillä itsellänne on silloin hitosti paljon kivempaa töissä.

4 kommenttia

Istun meidän pihalla ja katselen ympärilleni. Piha on vehreäja suojaisa, ja siinä kasvaa isoja, vanhoja puita. En osaa nimetä kuin ...


Istun meidän pihalla ja katselen ympärilleni. Piha on vehreäja suojaisa, ja siinä kasvaa isoja, vanhoja puita. En osaa nimetä kuin kolme, mutta isoja ovat. Kaikki tursahti vehreiksi kahdessa päivässä. Ensin oli pienet hiirenkorvat ja sitten, parin päivän satamisen jälkeen kaikki vain räjähti vehreäksi.

Rakastan kesää. En vain sen helppoutta, jolloin kellekään ei tarvitse pukea järkyttäviä määriä kerroksia ja kurahousuja, tai sitä, kun aamulenkille koirien kanssa ei tarvitse heittää ylleen kuin mekko ja sandaalit, vaan koko kesän ajatusta.

Osaan nähdä aika paljon positiivista kaikissa vuodenajoissa, mutta kesä, se on se, mihin sieluni kuuluu. Kaikki parhaat muistot lapsuudestani sijoittuvat kesiin. Villeimmät teini- ja nuoruusmuistot ovat kesiltä. Perheen hauskimmat reissut ja seikkailut asettuvat kesiin.

Aurinkorasvan tuoksuisia poskia, hiekassa kylpeneitä varpaita, nurmikon kastelemia takamuksia, voikukan värittämiä sormia. En kaipaa hellettä, en hikoilua, mutta linnunlaulua, pilvenhattaroita sinisellä taivaalla, auringonsäteitä hiuksissa, ulkona kuivuvia pyykkejä ja aamukahveja pihalla.

Jo pienenä olen kokenut kuuluvani menneisiin aikoihin. Joskus koen, että minun olisi kai pitänyt syntyä 50-luvulle ja viettää nuoruuttani 60-70-luvulla jossain Woodstockissa, mutta eniten romantisoin suomalaisia latotansseja, koivunoksia ja kellomekkoja. Koivumetsikköä, mustikanvarpuja ja valkovuokkoja. Laitureita ja kukkaseppeleitä.

Rakastan Italiaa, rakastan Englantia, rakastan kaupunkeja, rakastan matkustelua. Mutta eniten rakastan kesää Suomessa.

Niin epävakaista, niin odotettua, niin lyhyttä. Mutta rakastan.

2 kommenttia

Tiedättekö, mistä saan vähän kiksejä? Siitä, kun joku vieras syö minun tekemääni kasvisruokaa, eikä edes hoksaa sen olleen sitä. Tein perh...

Tiedättekö, mistä saan vähän kiksejä? Siitä, kun joku vieras syö minun tekemääni kasvisruokaa, eikä edes hoksaa sen olleen sitä.

Tein perheelle kermaista suikalesoijakastiketta ja yhtäkkiä tuli kaveri lapsineen kylään. Siinä kun ruoka oli sopivasti pöydässä, kaverikin innostui lapsensa kanssa syömähommiin. Kehuivat kastiketta oikein maukkaaksi. Ruuan jälkeen selvisi, että molemmat olivat luulleet syövänsä suikalelihakastiketta. Tarkoitus ei ollut hämätä tai mitenkäään matkia lihakastiketta, mutta ei myöskään erityisesti mainostettu sen olleen soijaruokaa.

Kasvisruokaa parjataan jostain syystä usein mauttomaksi tai tylsäksi. Ehkä se johtuu siitä, että joissain paikoissa, kuten huonoissa ravintoloissa ja ruokaloissa, siitä edelleen tehdään täysin toissijaista apetta, eikä siihen viitsitä panostaa ollenkaan. Jos joskus on sellaista mennyt maistamaan, eikä itse ole perehtynyt kasvisruokien saloihin, voi olla, että kielteinen asenne kasviruokia kohtaan on tiukassa.

Olenpa myös törmännyt tilanteisiin, joissa kasvisruokaan taas on kunnolla panostettu, mutta ennakkoasenne vie hyvästäkin mausta puolet pois. Koska jos ei lihaa = ei ruokaa. Ugh.

Ja takaisin niihin kikseihin. En sano, että meidän vieraista kukaan olisi ennakkoluuloinen (kröhöm), mutta minusta on niin siistiä, ettei tarvitse etukäteen leimata mitään ruokaa. Että TÄMÄ tässä on nyt kasvisruokaa, vaan että se on ruokaa ja se on hitto soikoon hyvää, syö ja ole tyytyväinen.

Sitten, kun ennakkoasenteista huolimatta saa syötettyä jollekin jotain hyvää tekelettään ja se tykkää siitä, ei sillä ollut lopulta mitään väliä mitä se oli. Se oli ruokaa, maukasta sellaista – ja siinä se.

Mä en ehkä pääse ikinä siihen reseptiin, kun jauhan tätä täällä nyt vaan. Mutta saatteko kiinni ajatuksesta?

Noniin. Se kastike.

Tämä on tällainen oikein lapsuuteni kastike (paitsi lihan tilalla soijaa), jota pyysin äitiäni aina tekemään. Itse kutsuin sitä harmaaksi kastikkeeksi, koska... noh, se oli minusta harmaata. Jos oikein heittäytyisi 80-luvulle, niin hillospulit kruunaisivat koko soosin. Mutta pärjään ehkä ilmankin niitä...


Kermainen suikalesoijakastike (meinaan koko ajan kirjoittaa soikalesuija) aka harmaakastike:

2-3 salottisipulia tai 1 iso tavissipuli
4 valkosipulia
Suolaa, pippuria, chili- tai Cajun-jauhetta
6-7 dl vettä
2 liemikuutiota (lihaliemi sopii sekasyöjille, kasvista muille)
90g (3-4 dl) soijasuikaleita
3-4 dl kermaa
1 tl Dijon-sinappia

1. Pilko sipulit ja paista öljyssä. Lisää pippuria, suolaa ja tiraus chilijauhetta!
2. Lisää vesi ja liemikuutiot.
3. Anna soijasuikaleiden hautua sipuli-liemikuutionesteessä niin kauan, että ne ovat pehmenneet ja vettä enää vain pohjallinen jäljellä
4. Lisää kermat ja Dijon. Anna hautua hetken.

VINKKI nro.1:
Jos kastike jostain syystä vaikuttaa löysältä, lisää pari tee lusikallista Maizenaa tilkkaan kylmää vettä ja sekoita soosiin ja anna hautua hetki! Vaihtoehtoisesti ruskean kastikkeen Maizenaa olen nakannut vähän mukaan, jos kastike kaipaa paksuunnusta.

VINKKI nro.2:
Kastike toimii loistavasti sekä perunan että riisin kanssa!

Ja muistakaa suola! Suola suolinpi suolin!

Kaikki arkiruokapostaussarjan reseptit täällä. Muita pääruokareseptejä täällä.

2 kommenttia

"Oon liian selvä ollakseni puhumaton". Sellaisen viestin kirjoitin mun puhelimeen ja näytin ruudulta kaverille, kun oltiin perjant...

"Oon liian selvä ollakseni puhumaton". Sellaisen viestin kirjoitin mun puhelimeen ja näytin ruudulta kaverille, kun oltiin perjantaina verkostoitumassa (HAHAH) – niin just siellä PINGissä. Siinä niin, juuri baaritiskille saavuttuamme ja drinkkitilausta funtsiessamme. Tarkoittaen, että humalassa voiskin vaan sinkoilla paikasta toiseen, mutta nyt tekisi mieli keskustella.

Minustahan lähti äänet kesken kiivaan verkostoitumisen (HAHAH). Neljän aikaan iltapäivällä ääni madaltui ja kohta ei irronut kuin pihauksia. Kun oikein kovasti käytti kaikkia vatsalihaksia ja muita äänilihaksia, sain sellaista köhinää ulos, että taustamusiikin katveesta aivan vierimmäinen kuuli minua. Just ja just.

Voinette arvata, että oli vähän hankala pöytäseurueessa keskustella, kun kukaan ei kuullut minua. Ja koska kun en ole yleensä mikään hiljaisin tyyppi seurueessa, oli aikamoinen pinnistely, että osasin edes olla. Yhtäkkiä multa vietiin tapa olla messissä, sillai tiätkö interaktiivisesti, ja se oikeasti oli hankalaa, turhauttavaa.

Ei ollut kaukana, että olisin masentunut ja vetäytynyt huoneeseeni. Nyökyttely alkoi väsyttää ja pelkillä ilmeillä eleily sai miettimään, ymmärtääkö kukaan mua ja sitä, että oikeesti oon kiinnostunut kaikista niistä ihmisistä ja niiden jutuista. Että oon ihan messissä, vaikken vastaakaan muilla kuin eleillä.

Sitten, kuin taikaiskusta järjestäjät ilmoittivat, että nyt aukeaa alakerran diskoteekki ja kaikki sinne. Se pelasti iltani.

Kuva: Katarina Kirvesniemi/Rosemary's.

Pamautimme itsemme mestoille ja heti joku älyttömän hyvä biisi tempaisi meidät mukaansa. Siitä seuraavat kaksi tuntia tanssimme, bailasimme, jorasimme ja siis... tanssimme. Ihan sairaasti. Emmekä olleet disen ainoat, kuten ylläolevasta kuvasta voisi päätellä, mutta disen ensimmäiset kylläkin! Ja viimeiset.

Yhdessä kohtaa kesken bailujen siirryimme hiestä märkinä "rauhoittuaksemme toviksi" pois tanssilattialta, vain huomataksemme, että jatkoimmekin tanssimista heti kolmen metrin päässä, siinä baaritiskin edessä. Näytettiin kuulkaa illan aikana kaikille vuosikymmenten hiteille – aina Abbasta, Robiniin ja Nirvanasta Captain Jackiin – mistä kana pissii!

Ja edellä mainitulla tarkoitan ihan kirjaimellisesti. Hyppiminen... noh, tiedättehän. Tena-lady, nevöfoget.

Vaikka puhumattomuus oli hanurista, ei se välttämättä silti huono ollut. Sain esimerkiksi useita (ehkä jotain satoja tai tuhansia) palautteita, että vaikutan oikeesti hyvältä tyypiltä! Se oli niin siistiä, että jälkikäteen meinaa itkettää. Mutta sehän voi olla, että mielipiteensä olisi ollut ihan toinen, jos olisivat kuulleet mun puhuvan. Että sillä lailla ihan onnenkauppa tuo äänenlähtö – ihan kaikille osapuolille.

Mutta että kuka tarvii puhetta, kun voi tanssia! MY HIPS DON´T LIE, MATAFAKAAAAAAS!

Tai jotain.

2 kommenttia

Haluaisin tehdä reklamaation. Kun että sitä omaa aikaa aina perustellaan sillä, että jaksaa sitten taas paremmin olla äiti, kun on saanut vä...

Haluaisin tehdä reklamaation. Kun että sitä omaa aikaa aina perustellaan sillä, että jaksaa sitten taas paremmin olla äiti, kun on saanut vähän hengähtää, ni ei. Ei jaksa.

Omaa aikaa tarvitaan, koska jokainen kaipaa omaa aikaa, mutta tilaamaamme jaksaminen jäi nyt kyllä toimittamatta. Ehkä jaksukeskus on ruuhkautunut, sillä niitä äitejä oli niin monta siellä. Ei riittänyt kaikille, oletan.

Oli ihana nähdä lapset reissun jälkeen ja ikäväkin jo oli, ihan meillä kaikilla toisiamme, mutta... ei. Kotiin ei palannut lempeyttä tursuileva, levännyt ja positiivisella äitiysenergialla latautunut äiti-ihminen, vaan joku perseeseen ammuttu karhu.

Eikä pelkästään mielentilaltaan, vaan myös habitukseltaan.


Se flunssa, niin juuri se naisflunssa, vei äänen jo ennen (huom!) PING-festareiden iltajuhlia, eli jo silloin päivällä, kun mä verkostoiduin ihan siis todella paljon (en). Kuulostan – näytänkin, ehkä? – nyt taas siltä, että Paula Koivuniemi olisi viettänyt villin yön karhun kanssa ja saanut minut lemmentyöstänsä lahjaksi. Sellainen käheän örisevä muija, jolla häviää ääni kesken lauseen ja jonka nauru kuulostaa Jabba The Hutilta. Ei siis sillä, että Paulalla kuulostaisi...

Sanottakoon nyt vielä tässä, että kyllä, esitin festareilla Paulaa – mielestäni aika autenttisen kuuloisesti imitoiden – ja kyllä, kääntelin myös tuolia ja halusin kenet milloinkin mun tiimiini. Luojan kiitos, että ne Snapchatit ovat jo Snapchat-taivaassa. No, se siitä.


Reissussa jotenkin ehti tottua sellaiseen itsekkyytteen, omaan rauhaan ja siihen, ettei kukaan vaadi mitään, että nyt siihen tuttuun moodiin, eli sisäköksi, rauhanneuvottelijaksi ja ohjelmakoordinaattoriksi pääseminen on jotenkin työläämpää. Vika on minussa, tiedän, mutta koska se "jaksaa sitten paremmin" -osuus saattaisi alkaa?

Juuri nyt jaksaisin huomattavasti paljon paremmin, jos vaikka voitaisiin kaikki olla ihan vaan hiljaa, pötköttää toistemme kainalossa ja katsella ihan hiljaa vaikka sadetta ulkona. Ihan hiljaa. Sanoinko sen jo? Olisin tosi, tosi hyvä äitin nyt siihen.

Mutta ei ilmeisesti tule onnistumaan?

Ok, no yritetään sitten huomenna sitä hyvä äiti -juttua. Kyl tää täst. Kun tää flunssakin ehkä joskus helpottaa.

3 kommenttia

Ystävät! Olen löytänyt vihdoin harrastuksen minulle! Tässä on kaikenlaisia liikunnallisia kokeiltu vesijuoksusta ihan vaan juoksuun ...


Ystävät! Olen löytänyt vihdoin harrastuksen minulle! Tässä on kaikenlaisia liikunnallisia kokeiltu vesijuoksusta ihan vaan juoksuun, mutta se ei oikein ole lähtenyt. Jotain ompeluhommiakin on tullut kokeiltua, mutta ei ole ollut oikein mun juttu nuo käsityöt. Ennen kuin nyt.

Anna kun kerron lisää.

Kaikkihan alkoi tuolta viikonloppuna järjestetyistä sisällöntuottajien festareista, jossa Muita ihania -Tiina ystävällisesti esitteli meille tämän lajin hienouden. Savitöiden, nimittäin.

Kun Valeäiti-Hanne, Liemessä-Jenni, Lähiömutsi-Hanne, Riikan blogin Riikka ja minä ensimmäisen kerran loimme katsauksen lajiin, ymmärsimme heti sen viehätyksen. Alkoi niin sanotusti savihommat kiinnostelemaan.

Aamiaisella näytettiin vielä muutamalle muulle äiti-ihmiselle otteita ja hekin kiinnostuivat heti. Krapulasavitöitä, tiedättehän. Uskonkin, että olemme saaneet kasaan aivan hyvän joukon uusia harrastajia savityön pariin.

Mutta pidemmittä puheitta, saanen esitellä vähän savenvalausta! Saatte ehkä kiinni siten paremmin.

Arvon toverit: Tortus Copenhagen, Copenhagenin Tortus (haha, tortus), savenvalaja ja hänen Instagram-tilinsä:

(Jos video ei näy oikein, katso täältä)

Joo?

Sit myös tämä:

(Jos video ei näy oikein, katso täältä.)

Jaaa sitten ihan vaan vielä tämä kuva:

(Jos kuva ei näy, katso täältä.)


Ajattelin, ettei tämän pidä jäämän vain meidän tietoomme ja siksi haluan jakaa tämän täälläkin! Jottei yhdenkään äidin tarvitsisi enää olla savitöittä! Mmm, savityöt... Siinä on vaan sitä jotain.

Ja otsikon muuten keksi Valeäiti. Itsehän en ole lainkaan noin terävä.

10 kommenttia

Juuri tulleen tiedon mukaan paljon kohuttu miesflunssa voi tarttua myös naisiin. Ennen miesten taudiksi luokitellun miesflunssan on luultu ...

Juuri tulleen tiedon mukaan paljon kohuttu miesflunssa voi tarttua myös naisiin. Ennen miesten taudiksi luokitellun miesflunssan on luultu tarttuvan vain miehiltä miehille tai toisinaan myös naisilta miehille, jolloin sen on oletettu muuntautuvan tavallisesta pikkunuhasta vakavaksi miesflunssaksi.

Uudet tutkimustulokset kuitenkin paljastavat, että miehet pystyvät tartuttamaan myös naisiin miesflunssan. Tällöin tauti kehittyy influenta feminaksi, eli kansanomaisemmin naisflunssaksi.

Aikaisemmin tutkijat ovat luulleet miesflunssan esiintyvän naisissa huomattavsti lievempioireisena. Naisten ei olla raportoitu valittavan, nyyhkyttävän tai muutoin olleen toimintakyvyttömiä, kuten miesflunssaan sairastuneiden miesten kohdalla on tavattu.

Osaksi myös vallitseva kulttuuri on antanut ymmärtää, etteivät naiset juuri kärsisi ikinä lamauttavasta flunssasta, vaan hoitaisivat reippaasti niin kotityöt, lastenhoidot kuin päivätyötkin pikkunuhastaan huolimatta. Myöskään passauttaminen ei ole aiemmin kuulunut naisten oireisiin.

Muualla Euroopassa muuntautunutta miesflunssaa on tavattu keväällä jo muutamilla naisilla. Tänään raportoitiin ensimmäinen tapaus myös Suomessa.

Nimettömänä pysyttelevä varsinaissuomalaisäiti on järkyttynyt saamastaan tartunnasta, mutta kiittelee apuun rientänyttä äitiään. Toimintakyvytön ja voivottelva varsinaissuomalaisäiti sai apuun oman äitinsä, joka hoiti lapset, teki ruokaa ja kantoi Jaffaa ja mehujäitä yöpöydälle.

"Olisin saattanut menehtyä ilman saamaani apua. Tuli kuumetta ja kurkku oli tosi, tosi kipeä. Ja se kuume nousi, sanoinko jo sen? Mieheni oli viime viikolla muka kipeä ja sanoin hänelle, että se on vaan jotain allergiaa. Leppä tai joku koivu, tiedättehän. Mutta se taisi ollakin ihka oikeaa miesflunssaa ja nyt se tarttui minuun."


Nimettömänä pysyttelevä varsinaissuomalaisäiti toivoo, että parantuisi huomiseen iltaan mennessä, sillä hänen vakaana aikomuksenaan on edelleen osallistua perjantaiaamuna sisältömarkkinoiden festariin PING Helsinkiin, johon hän on ilmoittautunut jo kuukausia sitten.

Pitäkäämme peukkuja varsinaissuomalaisäidille. Voimia ja jaksuhaleja hänelle.

2 kommenttia

Minusta on tullut teini. Mikä lie normaalin hormonitoiminnan paluu raskauden, synnytyksen, imetyksen ja nyt imetyksen lopettamisen jälkeen, ...

Minusta on tullut teini. Mikä lie normaalin hormonitoiminnan paluu raskauden, synnytyksen, imetyksen ja nyt imetyksen lopettamisen jälkeen, mutta olen ihan sekaisin. Hukassa ja jotenkin jumissa, itsessäni. Haluaisin vain lojua omissa oloissani ja kuunnella korvalapuista musiikkia. Musaa, niinku.

Osaksi luulen sen liittyvän tähän vauvavuoden jälkeiseen vapauden hurmaan. Vähän toki myös kevääseen ja kesään. Tiedättekö, kun voi taas vapaammin mennä. Ei ole raskaana, ei ole yhtään imetettävää. Lapset ovat jo sellaisia, että ne voi huoletta jättää hoitoon, eikä mitään skandaaleja tapahdu, vaikka minä olen pois. Isänsä kanssa tietysti ovat jo hyvinkin pärjänneet ilman minua, mutta nyt myös oman perheen ulkopuolisten kanssa.

Sitten tulee tämä tällainen vapaus. Voi mennä, voisi mennä.


Raskaana ollessa oli vaan raskaana. Ajatukset olivat visusti raskaudessa, tulevassa vauvassa ja tulevassa nelihenkisessä perheessä. Tuli vauva. Sitten imetettiin ja oltiin ihan symbioosissa sen vauvan kanssa. Ei jäänyt luppoaikaa juuri muulle, muille ajatuksille. Oli aika selkeä meno: pidä vauva hengissä, koita nukkua, ruoki kaikki. Yksinkertaista eloa, tavallaan. Hyvin primitiivistä.

Vanhempainvapaa meni ja kohta nuorempi lapsi oli jo yhden.

Mitä enemmän viikkoja päälle yhden kuluu, sitä läheisimmäksi kaveruksiksi isoveli ja pikkusisko tulevat. Leikkivät yhdessä ja ovat päivä päivältä enemmän yhtä. Tänään olisivat halunneet yhdessä päikkäreillekin, mutta lyhyen kokeilun jälkeen palasimme vanhaan. Meni vähän sähläämiseksi se yritys – yllätys!

Puistoissa leikkivät keskenään, autossa viihdyttävät toisiaan, hoitoon jäävät mielellään yhdessä. Ovat sellainen topakka kaksikko, ja hyvä niin.

Ja sitten olen minä. Jotenkin ihan vapaa. Menemään, tekemään. Vähän hukassa, koska ehdin taas ajatella itseäni. Mitä minä haluan, mikä musta tulee, kuka olen ja miksi.

Älkää käsittäkö väärin! En ole kuitenkaan hukannut itseäni äitiyteen, kuten sanotaan. Olen paljolti löytänyt itseäni sieltä. Oppinut hyväksymään itseäni paremmin, luottanut olemaan oma itseni ja tullut lempeämmäksi. Enkä vain itselleni, vaan myös muille. Kasvanut ihmisenä, kuten myös ylevästi sanotaan. Onnellisimmat vuoteni ovat olleet äitinä.

Olen silti tosi onnellinen, että voin olla jo vapaammin. Voin äitiyden ohessa nauttia myös omista jutuistani. Sulassa sovussa olla sekä äiti, että ihan vaan minä, omine itsekkäine tarpeideni.


Ja takaisin teiniyteen.

Onko se sitten sitä, että kun lapsena on vanhempien turvallisessa ohjenuorassa ja kun sitten kasvaakin melkein aikuiseksi saaden päätäntävaltaa ja -vastuuta omasta elämästään, sitä jotenkin käpertyy itseensä. Tahtoo kuunnella jotain Nirvanaa ja mököttää muista eristäytyneenä. On ihan hukassa ja sekasin kaikesta siitä vapaudesta, eikä oikein saa kiinni itsestään. Etsii sillä lailla oikein syvältä sisimmästään omaa maailmaansa, eikä oikein ehtisi muuta. Kuin itseään.

Niin diippiä teiniyttä ei ole nyt, luojan kiitos, mutta tunnistan! Samat vibat, hei. Ei niin syncät kuin silloin vuonna '96, mutta löydän yhtäläisyyksiä – ja niin ymmärrän nyt mua tuolloin, vaikka silloin en tietystikään tajunnut. Ehkä mitään.

Vauvantahtisuuden saneleman elämän annettua vähän löysää narua, huomaan yhtäkkiä etsiväni seuraavaa tietä kuljettvaksi. Mitä nyt, kun nämä ovat jo näin isoja ("isoja") ja elämään pitää löytää uusia suuntia.

Enää jatkuva imetys ja yöheräilyt eivät olekaan koko elämä, vaikka se siltä sen ajan tuntui, kun ei muutakaan ehtinyt. Vauvakupla on nyt todella jo puhjennut ja minut on potkaistu tähän näin, ihan omilleni, päättämään taas itse seuraavasta askeleesta. Aivan kuten se teini, joka ei olekaan enää vain lapsi, jota vanhemmat ohjailevat. Vain osat ovat erit.

Nirvanan kuuntelun, revittyjen farkkujen ja mustan tukan sijaan nyt haluaisin haahuilla kukkaisessa kesämekossa ja kuunnella jotain huokailevaa musiikkia. Unohtua kesäyönä rannalle, nukkua 15 tuntia putkeen, juoda punkkua terassilla ja lattea kahvilassa. Olla viikko yksin jossain mökillä metsässä. Kuunnella omia tuntemuksiani ja ottaa selvää tästä kaikesta.

Ja kun mulle se viikko yksin metsässä annettaisiin, haluaisin varmaan takaisin kotiin kahden päivän päästä. Aivan kuin se teinikin, jos sen antaisi muuttaa 15-vuotiaana omilleen.

Nii että ota näistä nyt sitten selvää. Teineistä.

3 kommenttia

Näin kun lapset ovat aivan pieniä vielä, jää yleensä puolison tehtäväksi keittää äitienpäivän aamukahvit, valmistella aamupalaleivät, poimia...

Näin kun lapset ovat aivan pieniä vielä, jää yleensä puolison tehtäväksi keittää äitienpäivän aamukahvit, valmistella aamupalaleivät, poimia valkovuokot, askarrella äitienpäiväkortit ja kerätä sakki kasaan äidin yllättämistä varten.

Mieheni on työmatkalla, joten tällä kertaa ei aamukahveja sänkyyn tarvinnut odotella. Ei se mitään, sillä tässä mitään eilisen teeren tyttöjä olla!

Katsokaas kun kuitekin rakastan hemmottelua ja etenkin yllätyksiä, järjestin niitä muutaman itse! Ho-hoo, etpä nähnyt tätä tulevan!

Illalla, kun lapset olivat menneet nukkumaan, latasin itselleni kahvit keittimeen valmiiksi. Asettelin pöydälle puistotätien lasteni puistossa tekemät kortit ja misasin (kuten meillä huippukokkipiireissä sanotaan) aamupalatarvikkeet mahdollisimman valmiiksi jääkaappiin. Keitin munat ja... no siinä se, en muuta.


Kun sitten aamulla heräsin ja sängystä ylös kömmin, oli aamuni yllätyksiä täynnä! Asiaa saattaa helpottaa se, että kärsin kroonisesta väsymyksestä ja menetän muistini aina yön aikana, mutta ei mennä siihen. Naps vaan kahvinkeitintä – ja kuin joku olisi minulle kahvit keittänyt! Ja oi, oi, mitäs jännittävää siellä pöydällä komeileekaan: no ohhoh, kortteja! Kortit olivat kaiken lisäksi suljetuissa kirjekuorissa, joten yllätystä riitti niitä availlessa!

Aika kätevää, eikö? Pisteet mulle tästä.

Lisäksi haluaisin antaa erikoismaininnan koirillemme, noille ensimmäisille lapsillemme, jotka niin ikään olivat kantaneet kortensa kekoon äitienpäivän kunniaksi.

Kun olin ehtinyt jo ilahtua kaikista järjestelemistäni yllätyksistä, löysin koirien itse tekemän panostuksensa! Oikean käsityön helmen, lahjojen aatelin. En aivan istahtanut päälle, valitettavasti, mutta lähellä oli.

Aa, niin mitä he olivat tehneet? No kasan lämmintä oksennusta! Sohvalle! Ai että. Kyllä siinä kyynisempikin äiti-ihminen ilahtuu. Ei se haju, vaan se ajatus. ♥



Oikein aurinkoista ja letkeää äitienpäivän iltaa kaikille! Äideille, äidinmielisille ja äitien lapsille!

4 kommenttia

Mik' onkaan tuo häikäisevä ilmestys?  Se ovenraosta kurkistaa, kai ulos jo halajaa.  Kas lämpö sen virittää, noin nyt kun heräjää...

Mik' onkaan tuo häikäisevä ilmestys? 

Se ovenraosta kurkistaa, kai ulos jo halajaa. 
Kas lämpö sen virittää, noin nyt kun heräjää.
On pitkän talven piilotellut, alla peitteiden vain palellut.

Vaan nurmi vehreä sitä houkuttaa, paiste auringon koukuttaa.
Ryömii pimeästä kolostaan, kevätkukkia lähtee morottaa.
Kurkkaa ruusupuskan taa, tahtoo hengaa nurmikon kaa.



Sit villiks noin rohkenee, ulos ovest astelee.
Talvikarvansa karistaa, nyt varoen ulos uskaltaa. 
Lämmin tuuli hipiäänsä hivelee, se tyytyväisyyttään hyristelee.
"Oi on lämmin", kikattaa, lisää vauhtia ja ohi vilahtaa.

Tietää kesän tulleen näin, kun sen kohdates häikäistyy näköä päin.

On taas tullut aika sen, säärten neonvalkoisten. ♥




Tanssi. Aloitin tanssiharrastuksen kahdeksanvuotiaana. En ehkä ymmärtänyt tuolloin, kuinka paljon se tulee antamaan minulle. Treeneihin ment...

Tanssi. Aloitin tanssiharrastuksen kahdeksanvuotiaana. En ehkä ymmärtänyt tuolloin, kuinka paljon se tulee antamaan minulle. Treeneihin mentiin kaksi kertaa viikossa, aina tiistaisin ja torstaisin. Useimmiten ihan mielellään, mutta usein myös hampaita kiristellen ja vastentahtoisesti. Ei olisi aina jaksanut.

Kotikuntaani oli avattu uusi tanssikoulu. Siihen aikaan ei ilmeisesti lapsille ollut ollut tarjolla kuin balettia tai jotain discoa. Kovin sellaista yksioikoista, tuntui.

Sitten tuli jazztanssi. Tuo mieletön, kahleista irrottautuva, tyylejä sekoitteleva ja vapauttava tanssi. Sellainen, jossa kahdeksanvuotias eläytyy Madonnaan täysillä, oppii Thrillerin askeleet ensimmäisenä vuotena ja niin tajuu Princeä jo 13-vuotiaana. Jossa jokainen oman elämänsä musikaalitähti tulkitsee Chicagoa, Catsia ja My Fair Ladya niin uskottavan intensiivisesti, että vanhempia meinaa alkaa naurattaa katsomossa. Siis mitä nyt kyyneliltään ehtivät.

Kaikenlaisia tunteita herättää moinen. Tanssi. Ihan jokaisessa – tulkitsijassa ja katsojassa.

Kymmenen vuotta tanssin sitä. Jazzia. Tanssin kevätnäytöksissä ja joulujuhlissa, isompana näytelmissä ja musikaaleissa. Aikuisenakin olen harrastanut lyhyitä pätkiä erilaisia tansseja. Reggaetonista dancehalliin ja takaisin jazziin.

Ei minusta ammattilaista tullut, lähellekään, enkä olisi halunnutkaan. Mutta jotain se tanssi on antanut. Jotain paljon enemmän ja suurempaa, kuin olisin osannut lapsena, silloin vastentahtoisesti tunnille mennessäni kuvitella.

Se antoi kyvyn ilmaista itseäni. Tuntea ja tehdä ne tunteet näkyviksi. Antoi kanavan itseilmaisulle ja luovuudelle.

Kun on tosi onnellinen, tanssittaa. Kun on tosi vihainen, tanssittaa. Kun on tosi turhautunut, tanssittaa. Kun ei ole mitään sanottavaa, mutta tuntuu niin perkeleesti kaikki, tanssittaa.

Tiedättehän sen tunteen, kun tuntuu, että räjähtää. Joku tunne sisällä pyrkii ulos, mutta sille ei tahdo löytyä kanavaa. Se koittaa purskua kyynelinä ja kompastelee sanoihin. Ei meinaa osata tulla ulos. On jotain niin abstraktia, sanoinkuvaamatonta. Kaihoa, riemua, kipuilua, surua, anarkiaa.

Silloin tanssittaa.

Musiikit täysille ja tanssia. Tukka auki ja kädet ilmaan. Sukat pois ja huojumaan. Juoksuaskelia ja piruetteja. Ojennuksia ja koukistuksia. Hyppyjä ja kierimisiä. Hiukset takulle ja kuolat poskelle. Ei siinä peilejä tarvita. Eikä haluta. Minä tunnen tässä nyt. Pirskotan sitä kaikkialle. Kukaan ei näe, mutta minä tanssin sen tunteen haltuun. Teen sille mitä haluan. Voimistan sitä tai tunnen läpi ja panen sitten pois. Kumpaa vain, kunhan helpottaa.

Kökkötanssia unohtamatta. Tuota tanssin aatelia. Siinä ei olla nii justiisa. Annetaan palaa ja ollaan ihania ja upeita. Sitä tanssitaan pikkutunneilla baarissa. (Vaikka näin)

Tänään tuli taas tunne. Jokin möykky mieleen. Tiedä mikä, mutta tuli. Ärsytti, turhautti ja vitutti. Kiukutti ja ahdisti.

Ja minä tanssin sen pois. Yksin. Täysillä.


Voi kuinka toivon, että voisin saada omat lapseni innostumaan tanssista. Tai mistä tahansa lajista, joka olisi heille luontainen. Koska kaikilla tulisi olla oma purkukanavansa.

Tulisi olla.


Ja loppuun tanssikohtaus elokuvasta, jonka katsoin teininä kesäisin päivittäin. Kyllä vain, päivittäin. Mietin pitkään, minkä tanssipätkän laittaisin, koska niitä on niin paljon mitä rakastan. Mutta tämä sen on oltava.

Valinta ei ollut helppo – elokuvassa on niin monta lempitanssikohtaustani. Vaan tämä panee aina ihon kananlihalle, aiheuttaa välittömän tarpeen tanssia ja nostaa väkisin kyyneleet silmiin. Aina.

Se on Dirty Dancingin loppukohtaus. Tietysti. Ihanan noloa. Sen melkein pakotin tarkkoine koreografioineen meille häätanssiksi. Sitten ymmärsin, että siitä olisi tullut väistämättäkin tahatonta komiikkaa. Valitsimme toisen tanssin.



Eläköön tanssi!

8 kommenttia

Tuote saatu Verkkokauppa.com ilta. Oletteko kuulleet lastenistuimesta, joka menisi vastasyntyneestä aina neljävuotiaaseen saakka? No mi...

Tuote saatu Verkkokauppa.comilta.

Oletteko kuulleet lastenistuimesta, joka menisi vastasyntyneestä aina neljävuotiaaseen saakka? No minä en ollut – vasta kuin nyt!

Meille tuli testiin turvaistuin, joka me oltaisiin voitu hankkia jo yli vuosi sitten vastasyntyneelle ja jatkaa käyttöä aina 23 kiloon ja 105 senttiin asti. Ei oltaisi tarvittu kaukaloa ja sitten heti noin yksivuotiaana seuraavaa kapistusta. Onko tämä joku salaliitto, josta ei kerrota? Nollasta neljään vuotta, yksi ja sama istuin, yskömätöntä!

Meidän esikoisen kohdalla turvaistuin olisi mennyt nyt pieneksi, hänen ollessa kolme ja puoli ja hätyytellessään nyt noita raja-arvoja, mutta veikkaan, että kautta linjan pienempi siskonsa pystyy istumaan tuossa ainakin siihen neljävuotiaaksi.

Mielestäni turvaistuinten ostaminen on maailman kamalin tehtävä. Mistä hitosta sen nyt sitten osaa valita? On testivoittajia, suosituksia ja mielipiteitä. Syvimmän turvaistuintrauman sain, kun ostin aikoinaan esikoiselle testivoittajan, joka ei sitten ollutkaan suositusten mukaan hyvä. Mikä se semmonenkin testivoittaja sitten on, puhisin. Soittelin Autoliittoon ja panikoin. Täyttä hepreaa koko laji.

Samaan aikaan turvaistuinbisnes on maailman paras markkinarako valmistajille, koska kukapa vanhempi ei haluaisi sitä maailman parasta ja turvallisinta istuinta lapselleen.


Sillä lailla olenkin nyt kovin helpottunut että tämä meille tuupattiin, koska joku muu oli ajatellut asian puolestani. Että tämä on hyvä, kokeile vaikka. Tokkiinsa minä googlemuijana tuotteen googletin ja siitä arvostelut, testit ja kaikki tongin. Kun tonkimiseni tuottivat vain vakuuttavia tuloksia, otin tuotteen testiin.

Saamamme istuin on Concord Reverso Plus. Se on vuonna 2013 käyttöön otetun eurooppalaisen i-Size-standardin mukainen. (Lue lisää i-Size-standarista täältä).

Meillä käytettiin kuopuksen kanssa esikoisen kaukaloa aina tähän asti, joten en ole aivan selvillä onko muillakin valmistajilla vastaavia istuimia, mutta minusta on upeaa, että yksi ja sama istuin toimii vauvasta aina neljävuotiaaksi asti.

Toki suurena erona kaukaloon tässä istuimessa on se, että tätä ei saa irti ja liitettyä vaikka adaptereilla rattaisiin, mikä on perinteisen kaukalon hyvä puoli. Esikoisen onnistuimme usein siirtämään nukkuvana autosta suoraan kaukalossa kärryn kyytiin, mutta kuopus ei ole koskaan ollut niin hyväuninen.

Istuimen saa pikkuvauvalle kehdon lailla makuuasentoon ja taas isommalle kyytiläiselle täyteen pystyasentoon. Kaltevuuskulman säätäminen on mutkatonta ja onnistuu jopa ajon aikana. Mielellään silti jonkun muun toimesta, kuin sen itse ajajan... toim. huom. vaan tässänäin.


Tällä istuimella matkustellaan aina selkä menosuuntaan ja se kiinnitetään auton Isofix-kiinnikkeisiin. Itse asiassa, se voidaan kiinnittää vain Isofixeihin, eikä esimerkiksi auton omalla kolmepistevyöllä. Sillä lailla siis tämä istuin ei ole sellaista kahden auton välillä lennosta vaihto -ralliin nopein, mutta ei se vaikeakaan ole. Irrottaa Isofixeistä ja asentaa uudelleen.

Autoliiton sivuilla oli turvallisuustestin ja muun käytettävyyden tuloksia. Autoliiton arviossa turvallisuusasiat olivat saaneet vain plussaa (törmäys edestä ja sivusta, vöiden reititys* ja istuimen tukeva kiinnitettävyys autoon), ja käytön helppoudessakin vain istuimen painavuus on saanut miinusta.

Istuinmukavuusasioissa kiitosta on saanut hyvät pehmusteet, miellyttävä istuma-asento ja istuimen tilavuus. Miinusta taas epätyydyttävä jalkatuki (?), istuimen viemä tilavuus, sekä se, että lapsi näkee testin mukaan huonosti ulos autosta. Viimeinen seikka (sen jalkatukiasian lisäksi, mitä en sisäistänyt) on ainoa, josta en ole täysin samaa mieltä. Minusta lapsi näkee hyvin autosta ulos, mutta ehkä se on autosta kiinni?

Pitäisi ehkä myös yrittää tunkea tuo kohta neljävee istuimeen, jotta näkisi, mahtuuko siinä todella matkustamaan jalat koukussa mukavasti tuollainen isompikin heppu. Aika moni ilmeisesti viimeistään kolmen kynnyksellä siirtää lapsen istumaan kasvot menosuuntaan, vaikkei jalat koukussa matkustaminen ollenkaan huonoksi olekaan – lähinnä vain mukavuusasia.


Merkkasin tuonne aikaisemmin tähdellä tuon vöiden reitityshomman*, koska se on juttu, josta haluan antaa erityismaininnan! Olen tottunut kaikissa vyöllisisssä istuimissa, että vyöt pitää aina lapsen kasvaessa reitittää hankalasti uudelleen milloin mistäkin reiästä ja sitä hommaa ei tässä kuulkaa enää tarvitse tehdä: Lapsen pituuden mukaan säädetään sellaista vipua, joka mittaa vyöt automaattisesti sopiviksi. Ah, niin helppoa.

Toinen vöihin liittyvä hyvyys on se, että se löysytys- ja kiristyssysteemi, joka meidän kaukalossa ainakin on ollut ne kaksi vyötä, jotka tulevat olkapäiden yli, onkin tässä se, joka tulee haarojen välistä. Siis, että se on se löystyvä osa, mikä taas on käytössä jotenkin huomattavasti helpompaa, kuin kaksi erillistä löystyvää vyötä. Saitteko kiinni? Noh, on hyvä.

Meidän tarpeisiimme ihan 5/5 istuin, sanoisin.

Autoliiton tekemiä arvioita ja törmäystestejä Concord Reverso Plus -turvaistuimesta näkee täältä!


1 kommentti

Teen tosi usein pikaiseksi lounaaksi jotain thaihenkistä riisiruokaa. Tämäkin ruoka on sovellettavissa eri tavoin, vaikkei juuri jotain t...


Teen tosi usein pikaiseksi lounaaksi jotain thaihenkistä riisiruokaa. Tämäkin ruoka on sovellettavissa eri tavoin, vaikkei juuri jotain tiettyä raaka-ainetta olisikaan. Kuha on (tähän kuhameemi) liemikuutioita, valkosipulia, suolaa, jotain kasviksia, jotain soijaa ja jotain kermaa.

Niin, ja jotta siitä ruoasta saa sitä thaimakua irti, niin punainen currytahna jääkaapissa on aika must. Mutta on sitä ilmankin tehty.

Tässä on mun thaihenkinen riisiruoka meidän posselle (kaksi aikuista, kaksi minihenkilöä).



Tajusinpa tätä kirjoittaessa, että tämä sopii myös vegaaneille! Hurraa! Joten:

Vegaaninen kasvis-thai riisillä

2 salottisipulia
3-4 valkosipulinkynttä
1/2 chili ilman siemeniä
Suolaa, pippuria
5 dl vettä
2 liemikuutiota
3 dl soijasuikaleita
1/2 pakastepussillinen thaikasviksia, tai mitä tahansa kasviksia mistä tykkää
4 reilua teelusikallista Red Curry -maustetahnaa
1 prk (165ml) kookoskermaa
+ tujaukset soijakastiketta (tai kalakastiketta, not so vegaaninen though)
+ tujaukset Srirachaa tai muuta chilimöhnää oman tulisuusmaun mukaan
Tuoretta korianteria

1. Paista hienonnetut sipulit ja chilit kookos- tai oliiviöljyssä. Laita jo tässä vaiheessa suolaa ja pippuria.
2. Lisää vesi. Odota, että vesi kiehuu ja lisää sitten liemikuutiot.
3. Lisää soijasuikaleet ja anna hautua, kunnes soija on pehmennyt ja vettä on vain reilu pohjallinen jäljellä.
4. Lisää punainen curry, pakastekasvikset ja kookoskerma. Anna hautua ja maustua tovi.

Tarjoile jasminriisin kanssa! Päälle sopii ihanasti tuore korianteri, mutta ilmankin pärjää just ja just. Samainen soosi sopii myös nuudelin kanssa pyöriteltynä.

VINKKI nro.1:
Kookoskerman voi hyvin korvata myös kuohukermalla, jos sellaista kaapista ennemin löytyy!

VINKKI nro.2:
Muista suola. Valkosipuli ja suola, siitä se kaikki lähtee!

Noni. Buenos tardesta sitten vaa!


Hae