Kiusallinen hiljaisuus – ja kuinka tehdä siitä vieläkin kiusallisempi
21.39On kahdenlaisia ihmisiä: sellaisia, jotka osaavat käyttäytyä korrektisti tilanteessa kuin tilanteessa ja sitten niitä toisia. Arvannette, ku...
Mulla on jokin sellainen geneettinen erikoisuus tai ehkä jokin pakonomainen viihdytyssyndrooma, sillä mun on pakko täyttää hiljaiset kohdat. Ei jatkuvasti, mutta tiedättekö, kun toisilleen vieraat ihmiset ovat samassa tilassa, kaikki yhtä tuntemattomia toisilleen, eikä kukaan tiedä mitä sanoisi.
Olenkin ottanut sellaisen näkymättömän hiljaisuuden rikkojan viitan harteilleni – ihan pyytämättä ja yllättäen –, jonka vuoksi vaistonvaraisesti pyrin täyttämään hiljaisia hetkiä.
Jonkun mielestä se voi olla mukavasti jäätä rikkovaa, jonkun mielestä taas... ei. Vaistonvaraisesti toimivat hiljaisuudenrikkomisimpulssit ovat katsokaas vähän riskejä, kun ei ihan ehdi aina ajatella mitä sanoo.
Veljeni onkin antanut minulle jo vuosia sitten neuvoksi miettiä ensin hetki hiljaa mielessäni mitä aion sanoa. Ihan vaikka edes muutaman sekunnin ajan, ennen kuin tuotan ajatukseni puheen muodossa ulos.
Mutta ei viihdytysimpulssit sellaisia toimia ehdi jäädä odottelemaan. Ne toimivat vaistonvaraisesti. Kuin petoeläin kaurista jahdatessaan, tai sammakko hyönteisen napatessaan. Noin, ja se meni jo. Niin nopea se on.
Jostain syystä onkin niin, että mitä enemmän painetta tilanteessa on tai mitä enemmän kiusaantuneisuutta koen, sitä enemmän alan sekoilla. Siis en nyt mitään kukkude-sekoilla, mutta tarve läpän heitolle kasvaa äärimmäisyyksiin ja sitten sitä alkaa tulla. Huumoria.
Tätä on siis tosi vaikea selittää, varsinkaan normaaleille ihmisille. Mutta kai joku tietää sen tilanteen, että kun pitäisi olla tosi khuulisti, mutta jotain kökköä vain pulpahtaa ulos suusta. Saati sen, kun sitten sanot sen jonkun tyhmän jutun ja sen sijaan, että lopettaisit siihen ja poistuisit vaikka takavasemmalle, lisäätkin vettä myllyyn. Jatkat, jatkat ja vähän vielä jatkat.
Lopulta tilanne päättyy syvään hiljaisuuteen ja siihen kuuluisaan aavikkopallohetkeen.
Ah, mainitsiko joku aavikkopallohetken? Niitä muuten on kertynyt. Niinku vaikka sillon siellä Hintikan takahuoneessa, kun repesin kesken toisen ihmisen rankan väsymystarinan, mutta pelastin nopeasti tilanteen ehdottelemalla Arttu Wiskarille tilkkaa rintamaidostani. Tai sillon kun näin sen yhden vanhan tutun ja aloin jutella raudan takomisesta, kun se on kuumaa... lasten hankinnan yhteydessä. Tai, kun tapasin Jari Tervon ja John Malkovichin ja... no vituikshan nekin hetket meni.
Ni, no sillai mulle aika usein käy.
"Tiedä, milloin lopettaa" siitä ameriikan sanonnasta käännettynä voisi olla ohjenuorani elämässä.
Joten lopetan tämän nyt tähän. Vielä kun pystyn.
Vai lopetanko?
No voin lopettaa.
Vai voinko?
En ehkä voi.
Nyt lopetan!
Enpä taida.
Eiku oikeesti, nyt.
(En koskaan.)
Mää oon pervo-Laura, kuka sää oot?
21.11Huhhuh. Niinku hei. Tässähän tämä viikonloppu meni. Niin, ettei huomannutkaan. Esikoisen neljävuotisjuhlia vietettiin tänään ja just sain...
Huhhuh. Niinku hei. Tässähän tämä viikonloppu meni. Niin, ettei huomannutkaan. Esikoisen neljävuotisjuhlia vietettiin tänään ja just sain viimeiset tiskit tiskattua. Istahdin alas koneelle, otin lasin lämmintä punkkua ja palan kylmää pitsaa.
Hei mää aattelin... tai siis niinku tavallaan matkijana aattelin, koska Nakit ja Mutsi teki sen eka ja Valeäiti toka, mut siis MÄÄ AATTELIN, että kun mä höpötän aina jotain
Törmäsin perjantaina yhteen lukijaan, joka spontaanisti huikkasi "moi, ooksä joku tuttu vai... eiku... ooksä bloggaaja?". Määhän olin ja se tunnisti mut tuosta blogin kuvasta! Sitten höpöteltiin niitä näitä ja vitsi että oli kivaa. Tiedättekö, saada tarina ainakin yhdelle lukijalle.
Meillä esimerkiksi on lapset syntyneet ihan peräjälkeen, ja hän oli myös jännittänyt – kuten minäkin –, kummalle vuodelle lapsi syntyy. Meillähän ehti just mennä kuopuksen syntymä 2015 puolelle – heillä taas 2014. Terkkuja vaan sinne, oli kiva tutustua, törmätään taas!
Mutta siis. Ei tarvii mitään pervoja kertoo, vaikka mää kerronkin... ellei sitten halua. Mut niinku jotain, että kuka oot ja miten sulla nyt menee? Oliko kesä kiva, väsyttääkö uhmat vielä pahasti, joko ne lapset nukkuu öitä?
Viimeksi oli tosi hauskaa lukea teidän juttuja, joten sana on taas teidän! Saa myös esittää ihan rehellistä palautetta, toiveita ja sellaisia! Uusiakin lukijoita on tullut, joten miten teilläkin hei siellä menee?
Kaadan tästä vielä toisen lasin punkkua ja otan hyvän asennon! Hit me!
Sit jos sua huvittaa, niin tuolla sivupalkissa on myös Suomen Blogimedian lukijatutkimus! Käy tsekkaa sekin!
Maria Monde – tahallista vai tahatonta kuraa?
11.07Seuraan suurella mielenkiinnolla tätä Maria Monden (Maaria Lehtisen) ympärille kehkeytynyttä kohua . Anteeksi, tarkoitan siis kehkeytett...
Seuraan suurella mielenkiinnolla tätä Maria Monden (Maaria Lehtisen) ympärille kehkeytynyttä kohua. Anteeksi, tarkoitan siis kehkeytettyä kohua. Ihmiset jakavat somessa musiikkivideota, jossa vähäpukeinen nainen laulaa "inskramdamista" (Instagram) falskilla lauluäänellään. Keikkuu köpösti kuin Sabrina konsanaan ja huuliaan mutrustellen räppää – helvetin huonosti.
Se mikä ihmisillä saattaa mennä vahingoniloissaan ja lynkkaamishurmiossaan ohi, on että Maaria Lehtinen on pitkään viihdealalla tuhtaillut tyyppi. Tuntematon suurimmalle osalle, vaan ei ole enää.
Nopea googlailu paljastaa Maaria Lehtisen tehneen erilaisia töitä viihteen, kirjoittamisen ja musiikin parissa.
Olkaamme Maaria Lehtisen tähänastisesta urasta tai sen laadusta mitä mieltä tahansa, nyt nainen on kaikkien huulilla. Huulille ei päästy novelleja kirjoittamalla, keskinkertaista poppia tekemällä (Dana Glow) tai herkkiä tulkintoja Youtubeen laulamalla. Sinne mentiin riman alittavalla, itseään objektisoivalla, alleviivatun nololla kuralla. Kuralla, jota ihmiset jakavat nyt suurella innolla (ja inholla), eikä sanoja säästellä.
Kävin kurkkaamassa Maaria Lehtisen Facebook-profiilia. Viimeisimpänä julkisena päivityksenä on jako, jossa hän ilakoi päässeensä myös Maikkarin nettiuutiseen. Heti ensimmäisenä on kommentti, jossa joku kysyy, kannattaisiko vitsi jo paljastaa, ettei lopu laulukeikat, "koska jengi ei näemmä tajuu". Tähän Maaria vastaa hymiöiden siivittämänä, että sori, tää ei oo mikään "vitsi".
Kommenteissa on myös Maarian itsensä lisäämä skoolaava Leonardo DiCaprio -meemi, jossa sanotaan "Cheers to all my haters! Be patient. So much more is coming."
Apua, siis onko tämä nyt vitsi, kieli poskessa tehty juttu, täysin läppä. Kohta Maaria Lehtinen paljastuu älyköksi, joka teki yhteiskunnallisen kokeen ja paljasti tempullaan enemmän meistä, kuin itsestään?
Muistatteko vielä Stig Doggin uran alun? Tai sen, miten Stig tuli julkisuuteen?
Julkaistiin Rakkauden bermudan kolmio, joka kaikessa ennennäkemättömyydessään, röyhkeydessään ja kökköydessään sai jengin sekaisin. Onko tämä vitsi? Eihän se ole tosissaan? Kyllä tämän on oltava vitsi. Ei kukaan voi tehdä tuollaista tosissaan. Huumoriartisti se on.
Silti Stigiltä itseltään kysyttäessä hommassa ei ollut kyse vitsistä. Ja nyt se vitsi, tai ei vitsi, on kantanut jo kymmenen vuotta.
Mustavalkoisessa maailmassa Maria Monden jutussa on kyse joko a) tahattomasta, Tuksumaisesta, itsensä ymmärtämättömästi naurunalaisesti saattamisesta, tai b) taidokkaasti, yhteiskuntakriittisesti ja aikamme ilmiöitä hyväksikäyttävästä itseironisesta mediatempusta, jossa meitä katsojia vedetetään, koska keskimääräisesti ihmiset eivät ymmärrä pitkälle vietyä sarkasmia.
Suurin osa äänestää a-vaihtoehtoa – ja siksi juttu toimii.
Tai sitten se on jotain siltä väliltä.
Ehkä Maaria Lehtinen on keskinkertainen laulaja, joka ei tavallisilla keinoilla ole saanut näkyvyyttä, ja nyt keksi keinon päästä kerralla nettihitiksi. Ehkä se, että ihmiset pitävät häntä nyt idioottina, blondina ja bimbona on ihan sama, koska potti on vielä räjäyttämättä?
Tai vitustako minä tiedän. Ehkä tämäkin on mainos.
Mutta sen tiedän, että isot tissit, paljastavat kuvat, yliblondattu tukka ja turseat huulet eivät tarkoita automaattisesti syyntaaketonta, itseensä kritiikittömästi suhtautuvaa pyrkyri-idioottia, joka ei tietäisi, mitä kyseinen video tulee aiheuttamaan tai että Maailma-kappale toteutuksineen on yksinkertaisesti huono ja jengi tulee dissaamaan sitä – ja häntä – ihan koko rahalla.
Senkin se yliblondattu, alipuettu pinkkihuuli varmana tietää, että ne piirteet naisessa sokaisevat katsojan, eikä ensivaikutelman jälkeen kukaan jää miettimään, mikä se juju hommassa oli. Ja siksi se toimii kuin häkä – tahattomasti tai tahallaan.
Väittämättä, että Maria Monde olisi seuraava Stig Dogg – luultavasti ei –, samankaltaisuuksia on kuitenkin löydettävissä. Unohtamatta Kikkaa tai Samantha Foxia.
Ehkä näämme Euroviisuissa ja teemme taas mahdottoman?
Lapsiperheglamouria (ja Nosh-arvonnan voittajat)
19.52Näinä päivinä sitä jotenkin on taas niin lapsiperheyden ytimessä. Silkkaa glamouria aamusta iltaan. Räkää, pissavaippoja, lattiaan liimau...
Näinä päivinä sitä jotenkin on taas niin lapsiperheyden ytimessä. Silkkaa glamouria aamusta iltaan. Räkää, pissavaippoja, lattiaan liimautuneita riisejä, hiuksista löytyviä kuolavanoja.
Sitä jotenkin luulee, että kaikki on jo nähty ja sanottu, mutta niin vaan taas pääsin yllättämään itseni. Lausumassa sanoja, joita en nelivuotisella äitiysurallani ole kai vielä koskaan joutunut lausumaan.
"Rakas, hyvä kun tulit kotiin! Minä menen nyt vaihtamaan meidän lakanat, kun ne ovat ihan ympäriinsä kakassa!"
Ai että. Glamouria, sanoinhan. Toivottavasti naapurit kuulivat. Voivat sitten tahoillansa pohtia tämänkin tapahtuman taustoja.
No niin ja näistä mielikuvista sujuvasti Nosh-arvonnan tuloksiin! Hitto, miten hyvä siirtymä.
Viime viikolla kerroin järjestämistäni Nosh-vaatekutsuista ja samassa postauksessa luvattiin arpoa kolme kappaletta 30 euron lahjakortteja, jotka käyvät sekä nettikaupassa, kutsuilla kuin edustajan kautta tehdyissä tilauksissa. Änd thö winners (wieners, haha) are...
Anonyymi 12.9. klo 11:56
Miia Keto
ja
Milja Koski
Kahden ekan sähköpostit mulla on, mutta Milja voisi laittaa mulle sähköpostia: mammarimpuilee@gmail.com!
Onnea voittajille ja kiitos kaikille osallistuneille! Ihania kommentteja!
Lue muuten myös aikaisemmin kokoamani Asioita, joita kuulet vain lapsiperheissä -postaus!
Asioita, joita mää en jaksa
22.07Mää en jaksa mussutusta . Semmosta mutku mutku, eiku eiku, sillon ku minä olin nuori, mitähän siitäkin tulis jos kaikki, käyttäkää energi...
Enkä jaksa myöskään nillittäjiä. Jokapaikan nillittäjiä. Esimerkiksi, kun yhdessä lehdessä esiteltiin jonkun kotia, niin jengi oli tullut varta vasten kommentoimaan, että huh huh, onpa kyllä siivoomista noin isossa talossa, en jaksais. Tai että kylläpä mahtaapi olla pätäkkää paljon takataskussa ku tommosta pystyy lämmittää. Hyi mitkä kaakelit, ruma matto. Niinku että siitäkin, jonkun talosta keksivät sata huonoa asiaa.
Tai sitten se vähän vielä suoraa haukkumista vittumaisempi tyyli kommentoimisessa: ihan kiva jos sää tykkäät, kukin tavallaan, mutta itse en kyllä voisi tuollaista.
Niinku mitä hittoa? Miksi pitää olla niin mulukku. Ollaa vähemmän mulukkuja.
Mää en jaksa kaikenmaailman kieltoja. Tapakieltoja. Kaiken etukäteen kieltämistä, vaikkei haittaa ole edes syntynyt. Älä tee sitä, teethän näin, olethan, jätäthän, huomaathan, viethän, ethän. Äitisi ei ole täällä töissä-han.
Mää en myöskään jaksa jeesustelijoita. Tiättekö, niitä parempia ihmisiä. Jotka eivät ymmärrä miten joku voi noin. Ja meillä kyllä näin.
En ymmärrä tuota, enkä tuota, enkä tuota, mutta tämän yhden jutun kuitenkin ymmärrän, koska se sopii minulle tässä kohtaa paremmin, mutta tuota en kyllä taas ymmärrä.
Enkä mää muuten jaksa besserwissereitä. Ne on jeesustelijoista seuraavia. Voi hyvä luoja että en muuten jaksa. Että kun tietää vähän kaiken paremmin kuin muut. Auliisti sen kertoo kaikille ja ihan vain hyvää hyvyttään tulee kertomaan asian oikean laidan. Suuressa armossaan lahjoittaa kallisarvoista viisauttaan kaikille.
Eikä sitten ymmärrä, miksi jää kahvipöytään yksin. Kateellisia ehkä kaikki.
Sit mää en jaksa WC-maksuja. Paras oli kun jouduin Salon Ärrällä maksamaan WC-maksun ostoksistani huolimatta, koska maksu on kaikille sama 50 senttiä – osti tai ei. Jaa kui? No koska "sitte ihmiset tulis vaan ostamaan jotain piäntä tänne vaa sen takia, että pääsisivät sinne vessaan".
VOI SAATANA, SE OLISKIN MUUTEN KAMALAA BISNEKSELLE! Maksavia asiakkaita, hyi.
Valeäiti-Hanne muuten kirjoitti asiasta hyvin. Käy lukasee.
Sitten mää en myöskään jaksa huonoa internetyhteyttä, huonoa asiakaspalvelua, huonon makuista ravintolaruokaa, huonoja käytöstapoja, huonoa suojatiekulttuuria, enkä huonoa cappuccinoa, josta joutuu maksaa neljäviiskyt, vaikka mun yksivuotiaskin osais tehdä sen paremmin.
Mutta emmää jaksa mennä nyt niihin enää mennä, koska kuka nyt jaksais kuunnella jonku yhden muijan valitusta jossain ihme blogissa?
Emmää ainakaa jaksa.
Hei, olen Laura ja olen laihduttaja
13.54Se on jännä, miten ihminen on voinut laihduttaa kohta kymmenen vuotta, mutta painaa silti melkein kymmenen kiloa enemmän kuin aikoinaan aloi...
Viimeksi eilen vitsailin miehelleni laihduttavani (viikossa) "joku kymmenen kiloa". Olen menossa pian yksiin kuvauksiin ja minusta olisi kamalan paljon mukavampaa, jos minua olisi sen kymmenen kiloa vähemmän niissä kuvissa.
Ollessani vähän päälle parikymppinen huomasin yhtäkkiä saaneeni painoa kuin tyhjästä. Ei se tyhjästä ollut tietenkään tullut, mutta aikaisemmin en ollut koskaan joutunut edes millisekuntia pohtimaan painoani, saati syömisiäni.
Hitaasti muutaman vuoden aikana tulleen painon tiputin parissa kuussa pois. Oikeasti. Kahdessa kuukaudessa 14 kiloa. Ihan pimee määrä siinä ajassa. Tavoitteena oli "alkaa oikealla kymmenellä", joka siis silloin oli muka 50.
Sitten lopetin parin vuoden päästä tupakoinnin ja lihoin taas. Vähäsen. Tiedä sitten liittyikö tupakoinnin lopettaminen siihen ja pian lisänä fyysisen työn vaihtuminen istumatyöhön, mutta kohta lihoin taas lisää. Vähäsen.
Tuosta asti paino on pysynyt samana. Kahden kilon heitoilla -samana. Ellei tietysti raskauksia oteta huomioon. Molemmista raskauksista on tullut painoa ja olen tiputtanut pian lähtöpainooni. Tähän samaan – joka siis on se "kymmenen kiloa liikaa".
Mutta että laihduttaa kyllä osaan. Esimerkiksi 18 kiloa, mikä on mun enkka.
Eikä se nykyinen tavoitepaino ala enää sillä kakskymppisen Lauran "oikealla kymmenellä". Eri kymmenen olen suuressa armollisuudessani itselleni suonut.
Mitä tässä siis on tapahtunut kymmenen vuoden aikana?
Minä olen laihduttanut. Ihan helvetisti.
Kiloissakin, mutta henkisesti. Uskokaa tai älkää, mutta minä käytän tahattomasti ja tahallisesti todella paljon henkistä pääomaani, aikaani, resurssejani laihduttamiseen. Sen ajatteluun, suunnitteluun, itseni inhoamiseen, häpeilyyn ja sit kun -ajatteluun.
Minä en käytä hihattomia paitoja, kavahdan ajatusta rantalomasta, en mene kuin todella lähimmäisten kanssa saunaan, käytän mekkoja, jotka peittävät pallomahani ja häpeilen kaksoisleukaani.
Ja mihin ollaan päästy? Kymmenen kiloa ei ole karissut, ja se maaginen ihannepainoni on edelleen saavuttamatta.
Olen kenties jo tottunut tämän olevan niin normaalia eloa, että usko toisenlaiseen tilanteeseen, ja siten myös motivaatio sen toteuttamiseksi, puuttuu kokonaan. Olen "laihduttanut" laihtumatta jo niin kauan.
Itsensä hyväksymisen tiellä en ole edennyt myöskään. Minä kestän jotenkin elää itseni kanssa, mutta pelkään muita. Se on tyhmää, mutta häpeän. Ja pelkään. Itseäni muiden silmissä, muiden arvostelua, huonommuuden tunnetta.
Vaikka paria vanhaa koulukaveria lukuun ottamatta kukaan ei ole koskaan sanonut minun rehevöityneistä muodoistani mitään, uskon kaikkien silti ajattelevan niin minusta. Että kato ku tuakin on noin paksuuntunut sitten lukion.
Toisaalta ne parikin kommenttia elää edelleen sitkeästi minussa ja satuttavat paljon (terveisiä vaan), mutta ei tämä siitäkään johdu.
Yleinen ilmapiiri ehkä? Että ylipainoiset ovat luusereita? Kansantalouden saastuttajia? Kaikinpuolin huonoja, eivätkä "saa otettua itseään niskasta kiinni". Sairaitakin ihan varmasti, koska läskiä mahassa.
En tiedä.
Häpeä painaa. Ja se on pidemmän päälle kai raskasta.
Olen silti paikoin myös ihan tyytyväinen ulkonäkööni. Mieheni osaa ottaa minusta kuvia, jotka saavat minut tuntemaan itseni ihan nätiksi. Joskus epäröin, että ne ovat liian hyviä kuvia – tiedättekö, juuri oikeasta kulmasta otettuja, oikeat kohdat peittäviä – ja ihmiset pettyvätkin nähdessään minut livenä. Että aa, kappas tommonen läskileuka se oikeasti olikin.
Mua pelottaa myös ihan kamalasti, että tästä mun ulostulosta lynkataan. Suunnasta tai toisesta.
Olen itse juuri sellainen, että mutisen itsekseni, jos joku mallinvartaloinen valittaa selluliitista tai "body issueista", KOSKA SE EI OO PAKSUA NÄHNYKKÄÄ. Olen, oikeasti. Kiukustun ja pidän sellaisia alentuvina puheenvuoroina, koska peilaan heitä itseeni. Vaikka oikeus se on niilläkin itseään vihata, jos sikseen tulee.
Tosin määhän en oo mallinvartaloinen (LOL), mutta tiättekö.
Mistään itsensä hyväksymisestä en aio edes aloittaa kirjoittamaan, koska miten hitossa sekin sitten tapahtuu? Noin vain, pim, hyväksyin itseni. Kaikkien näiden vuosien jälkeen hyväksyn. Vaikka se niin onkin, että ympäröivän maailman hyväksymiseen en voi vaikuttaa, mutta omaani voin. Tai sitten voisin myös laihtua.
Emmää tiiä, mikä mun pointti oli. Että tämmöttii mää ajattelen ja tota niinku siis en saa laihdutettua, vaikka kyllä tiedän miten se kai teknisesti onnistuisi.
Ehkä jokin ajatusmallin muutos toimisi? Ehkä tapaan personal trainerin sijaan tsykologin?
Ehkä vaan tykkään laihduttaa? Niinku "laihduttaa". Ehkä tämä on mun puuttuva harrastus?
Hei, olen Laura ja olen ikuinen laihduttaja.
Kakkua ja viinaa
13.01Hullun, ihanan ja hauskan Muita ihania -blogin Tiinan luona vietettiin jo legendaariseksi muodostuneita Kakkua ja viinaa -juhlia. ...
Hullun, ihanan ja hauskan Muita ihania -blogin Tiinan luona vietettiin jo legendaariseksi muodostuneita Kakkua ja viinaa -juhlia. Itselleni kerta oli ensimmäinen, muille toinen.
Idea on se, että jokainen tuo paikalle joko... nyt saatatte yllättyä: KAKKUA TAI VIINAA.
Koska mitäpä muuta juhliin tarvisikaan. Mahtava konsepti.
Olisin mielelläni tehnyt kakkua viemisiksi, mutta näin kaukomatkalaisena (Turku-Helsinki) päätin viedä viinaa. Tai no, skumppaa. Ja oli mulla myös yksi yrttijuoma, suomalainen Valhalla viemisiksi. Tiedättekö, ettei sitten närästäisi kaiken sen kakunjuomi... eiku syömisen jälkeen.
No, koska Tiina on uskomaton taituri ja äärettömän visuaalinen muija, hänen kotinsa – perussisustuksen lisäksi – oli koristeltu kauniiksi ja tunnelmalliseksi. Kynttilöitä, viirejä, pom pomeja. Itse posliinimaalatut lautaset, kukkia, asetelmia, bingoa, en kestä.
Sanoisin, ettei häissänikään oltu panostettu noin hyvin somistukseen.
Ja koska Tiina on Tiina, se laittoi myös meidät muut askartelemaan. Onnekseni suhteellisen helppoja: kirjaimia.
Kakkua ja viinaa -hengessä Tiina oli valinnut lauseeksi Paula Vesalan Tytöt ei soita kitaraa -biisin "tuu kuorimaan kermat mun kakun päältä" -lausahduksen.
Näin:
On muuten sairaan hyvä biisi. Yksi Vesalan lemppareistani!
Mutta kuten arvata saattaa, tarpeeksi kakkua juonut porukka pian muutti parilla kirjaimella lauseen... noh, mitäpä luulette:
Noin.
Se oli väistämätöntä, sanon. Väistämätöntä.
Aamulla herätessäni sanoin Tiinalle, että jos jostain paikasta haluaisin herätä muutaman tunnin yöunien jälkeen se olisi tämä: Mihin tahansa katsoo, on nättiä. Sellaisen hattaraisen ihanaa, kuin pilvellä lepäisi.
Jopa juhlien jälkeinen näky oli nätti.
On se kyllä semmonen. Ihana, kuten bloginsakin.
Instagramista löytyy kuvasaastetta juhlista oikein olan takaa häshtägillä (jo toinen yllätys): kakkuajaviinaa!
Vuoden kokki 2016
21.04"Laura, you are talented in cooking, aren't you" , lausui Englannista tullut vieraamme juuri, kun olin päässyt loistamaan herk...
Myöhemmin vieraamme lähti mieheni kanssa kuvaushommiin ja minä jäin lasten kanssa kotiin.
Onni, että lähtivät. Niin vain olisi illuusio särkynyt pian.
Tässä näämme niin kutsutun fish and chips -annoksen le fish -osuuden. Kuten nokkelimmat saattoivatkin jo huomata, ne ovat hieman palaneet. Pakasteiden paistaminen toden totta vaatii erityisiä kykyjä keittiön saralla.
Mutta ei siinä vielä kaikki.
Katsotaanpa hieman lähempää.
Suoraan pakkauksesta, erinomaisen rapeaksi kalaan kiinni paistuneena.
Että ei muuta kuin KYLLÄ ON TALENTTIUS NYT VAHVASTI LÄSNÄ TÄSSÄ.
Ai että.