Uudenvuodenaatto stop Kaikki kipeitä stop Mies töissä stop Olemme jumissa kotona stop Lapset jaksavat nahistella keskenään stop Eivät tarpe...

Uudenvuodenaatto stop Kaikki kipeitä stop Mies töissä stop Olemme jumissa kotona stop Lapset jaksavat nahistella keskenään stop Eivät tarpeeksi kipeitä stop Lähettäkää perunasalaattia stop Ja nakkeja stop Pari lurea läheiselle pokestopille stop Ja toinen älylaite stop Mulle viiniä stop



Hyvää vaihtuvaa vuotta! 

Terveisin: Räkäjengi.

1 kommentti

– Minulle ankka!  – Mitä? – Ankka. Minulle ankka. (Näyttää telkkarista mainosta, jossa juuri poika kantaa ankkaa sylissä.) – Ah,...



– Minulle ankka! 

– Mitä?

– Ankka. Minulle ankka. (Näyttää telkkarista mainosta, jossa juuri poika kantaa ankkaa sylissä.)

– Ah, voi kulta, ei me voida hommata ankkaa.

– Joo-o, minulle ankka.

– Ei rakas, ei ankkoja voi pitää noin kotieläimenä. Ei niitä oikeasti voi tuoda tällaiseen asuntoon asumaan.

– No. Minä laitan kengät, takin, pipon, otan sen syliin ja menen ulos.

– Mutta ei me silti voida ottaa ankkaa, meillä on Uma ja Milda lemmikkeinä!

– Sillä ankka, minulle ankka. 

– Äiti ymmärtää, että se näyttää tuossa kivalta lemm...

– Otan syliin ankan.

– 
 ...ikiltä, mutta ei me voida ottaa ankkaa. 

– Minulle ankka.

– Voit leikkiä Uman kanssa vaikka!

– Ei. Ankka.

– ...

– Sitten ku minä oon näääääääin iso, minulle ankka.



Hän näki Aku Ankan mainoksen. Hänelle ankka.

Tähän ei taida auttaa pelkän lehden tilaaminen, vai?

3 kommenttia

Hahahahahahahahahhahahahaahahahahahahahhhahaha! Muistatteko eilisen postauksen? Ku oli niin ihanaa ? Joo, ni nyt jengi alkaa sekoilla tä...

Hahahahahahahahahhahahahaahahahahahahahhhahaha!

Muistatteko eilisen postauksen? Ku oli niin ihanaa?

Joo, ni nyt jengi alkaa sekoilla täällä. Lapset tönivät toisiaan, painivat, välillä halailevat, sitten taas painivat. Repivät hiuksista, juoksevat ympäri kämppää ja tekevät jotain ninjakikatchu-kolmoisvolttitemppuja sohvalla. Tai niinku tavallisia kuperkeikkoja, mutta ne tuntuvat vaarallisuustasoltaan ninjakikatchu-kolmoisvolttitempuilta.

Sotkevat ja sekoilevat. Menevät ihan tolaltaan, jos tänne tulee joku kylään. Ovat kai niin innoissaan muiden naamoista, että kreiseilevät kahta kauheammin. Jännästi ei ole kyläilijät kovin montaa tuntia viihtyneet.


Käytiin aamupäivällä koko jengi kävelyllä. Raitista ilmaa ja sellaista. Tuntui kivalta ajatukselta. Ja olikin, kunnes esikoinen sai koiranpaskaa toppahousuihin ja talvikenkiin. Meni vähän fiilis sitten. Loppumatkan sai suostutella pientä kakkalahkeista kävelemään. Olisi halunnut isin harteille, mutta isi ei jostain syystä halunnut ottaa kyytiin.

Äskön hommat eskaloituvat lapsilla niin sekopäiseksi, että oli pakko ottaa aikalisä. Toinen vanhempi toisen kanssa ja toinen toisen. Jotakin rauhoittavaa tekemistä. Kirjoja ja muita.

Nyt tarvittiin isin kanssa aikalisä. Lapsille piirrettyjä, mulle läppäri, isille... öö en tiiä. Tossa se tuijottelee tyhjyyteen. Katuu kai tulevalle viikolle ottamaansa lomaa. HAHA, VIITSI VITSI. Ei voi katua, me ollaan niin ihania.

Mutta niinku semmosta vaan, että huomenna kyllä tehdään jotain. Poistumme jonnekin ja kulutamme energiaamme muihinkin, kuin toisiimme. Vaikka me ihania ollaankin.


1 kommentti

Tahdoin vain tulla ilmoittamaan, että jouluvaltakunnassamme on kaikki aivan hyvin. Olemme olleet neljän seinän sisällä kaksi vuorokautta. Vi...

Tahdoin vain tulla ilmoittamaan, että jouluvaltakunnassamme on kaikki aivan hyvin. Olemme olleet neljän seinän sisällä kaksi vuorokautta. Villasukat jalassa. Eikä ole edes käynyt mielessä poistua mihinkään täältä. Pelkkää toistemme tuijottelua ja lötköä möllöttelyä. Suklaata on kulunut jonkin verran.

Mitään syytä kotona pysytelyyn ei varsinaisesti ole, paitsi että tuli vissiin tarpeeseen. Kuten sanoin, ei ole käynyt edes mielessä lähteä mihinkään. Seuraavia päikkäreitä tai ruokailua suurempia suunnitelmia ei ole. Eeeeemmekä usko, että teemmekään.

Eilen lapset valvoivat ties minne puoli yhteentoista ja yhteentoista, tänään toinen tipahti kasilta ja toinen ihan kohta. Aamulla nukuttiin jopa yhdeksään asti, kunnes toinen laittoi laulavan Elsan laulamaan ja toinen tuli iloisesti tervehtimään joulukuusta: "Moi kuusi!"


Nyt mää istun täällä pimeessä kuusenvalossa ja oon valtavan levollinen. Kaadan ehkä lasin punkkua tai kokista ja syön viimeiset suklaakakun jämät. Mies tuli just viemästä esikoista nukkumaan – se nukahti jo tässä välissä – ja nyt me jatkamme lasten päikkäreiden aikana aloittamaamme Twin Peaks -maratonia.

Ai että. Kyllä joulu on.

Leppoisia hetkiä jokaiselle!

Tammikuussa alkaa Vegaanihaaste . Tarkoituksena on kokeilla tammikuun ajan elää ilman eläinkunnan tuotteita. Olen tässä haastellut jo...


Tammikuussa alkaa Vegaanihaaste. Tarkoituksena on kokeilla tammikuun ajan elää ilman eläinkunnan tuotteita.

Olen tässä haastellut jo hyvän tovin itseäni vegaaniuteen, joustavasti. En ole ottanut asiasta stressiä, mutta pyrkinyt valitsemaan mahdollisuuksien mukaan aina vegaanisen tai ainakin vegen vaihtoehdon.

Kotona tämä on jo aika helppoa: Ruokakermat ovat vaihtuneet kasvikermoihin, levite vegaaniseen ja maito kauramaitoon. Arkiruoat meillä ovat olleet jo kauan vegejä, mutta nyt kerma-ahaan myötä aika paljon myös vegaanisia.

Vieraalla maaperällä olen joustanut ja syönyt, mitä tarjolla on ollut. Eli melko joustavan mutkatonta, sanoisin.

Koska tämä on ollut helpompaa, kuin olisi voinut joskus ehkä kuvitella, ajattelin, että voisin tehdä sellaisen kootut kysymykset ja vastaukset niihin -postauksen!

Eli: Mikä kasvis- ja vegaaniruoassa tuntuu vaikealta? Mille tuotteelle kaipailisit korviketta, tai mille reseptillesi vege- tai vegaaniversiota?  


Omasta kokemuksestani voin sanoa, että pientä ajattelutyötä asia joskus vaatii, varsinkin alussa, mutta ei todellakaan ole mahdoton homma. Nykyään onneksi kaupatkin tursuilevat kaikkia mainioita tuotteita nyhtiksistä kaurakermoihin, joten vaikka olisi aina tottunut nappaamaan sen jauhelihapaketin poikineen, homma ei juuri monimutkaisemmaksi mene.

Ja sitten minust tärkein: Ruoka voi olla ihan yhtä herkkua, vaikka se olisikin vegeä tai vegaanista. Trust me, kuten meillä ameriikassa sanotaan.

Ns. tosivegaanit ei ehkä tarvitse mitään "korviketuotteita" tavallisten kotiruokien tilalle, tiätkö niinku "kuinka tehdä jauheliharuokaa ilman jauhelihaa", mutta kokeilijat, sekaanista vegaaniksi -siirtymävaiheessa olevat ja tyypit jotka haluaisivat vähän vähentää lihansyöntiään, ehkä tarvitsevat. Kaikille asioille ei tietystikään löydy suoria korvikkeita, eikä tarvikaan, mutta aika monesta ruoasta voi tehdä silti versiointeja.

Mä olen mielestäni aika hyvin onnistunut vaihtamaan koko perheemme ruokavaliota niin, että kaikki ovat olleet onnellisia. Siksi ajattelin, että voisin laittaa vinkkini jakoon teille.

Kerään kaikista kysymyksistä vastaukset omaan yhteen postaukseen! Kysy täällä, Facebookissa tai vaikka Instassa!

Itsekin teen tätä matkaa tässä – opetellaan yhdessä!

Let's do this.

Ps. Kandee tutustua myös huippujen Minnin ja Pajun Ps. Olen vegaani -vlogiin!


9 kommenttia

Ha-haa! Löysinpäs! Olen vuosia yrittänyt tehdä täsmäiskuja Taideakatemian joulumyyjäisiin jokin isohko taidekappale mielessäni. Ihan valm...

Ha-haa! Löysinpäs!

Olen vuosia yrittänyt tehdä täsmäiskuja Taideakatemian joulumyyjäisiin jokin isohko taidekappale mielessäni. Ihan valmiina ostamaan jonkin teoksen, kunhan se osuu kohdalle.

Haaveena on ollut löytää meille juuri sopiva taulu olohuoneeseen. Mitään tiettyä ajatusta teoksesta ei ole ollut. Vain se, että se on se oikea.

Viikko sitten kiersimme perheen kanssa kaikki mahdolliset designmyyjäiset Turussa. Kierroksen päätteeksi piipahdin perinteisesti Taideakatemialle. Vaikka aina ihan ostomielellä sinne astelen, olin jo hieman valmistautunut siihen, että tänäkin vuonna poistun tyhjin käsin.

Ja sitten, kuin kohtalon saattelemana katseemme kohtasivat. Tai no siis minun katseeni kohtasi.

TADAA!


Katselin taulua noin 30 sekuntia ja juoksin tiskille. Koin niin valtavan ahaa-elämyksen, että pelkäsin kai, että siinä tyhjässä huoneessa joku muu ehtii ostaa sen minua ennen. Varasin äkkiä työn ja riensin pankkiautomaatille.

Tämä se on.

Työllä ei ole nimeä, ellei hintalapussa ollutta "sekatekniikkaa" lasketa. Se on Elina Hämäläisen työ, enkä tiedä siitä mitään.

Vaan tiedättekö, se ei haittaa yhtään. Rakastan sitä.

Rakastan sen hahmoja, sen ohuella tussilla piirrettyjä yksityiskohtia ja sen kaikkea.

Työssä on myös palanen paperia teipattuna, jossa on kirjoitettuna päiväkirjamainen ote tekstiä. Olen lukenut sen monta kertaa ja miettinyt sen tunnelmaa.

Työssä on paljon katseltavaa. Aina kun silmäni osuvat siihen, jään katsomaan sitä. En osaa selittää, jotenkin se vain on... se oikea.


Olin jo järjestämässä suurta julkistustilaisuutta ihan muina Asikaisina, mutta en malttanut. Heti kun kehystyksestä tuli viesti, että työ on nyt valmis, kiirehdin hakemaan taulun ja nakuttelin heti seinälle. En tiedä tuleeko se jäämään juuri tuohon, tuon toisen taulun kaveriksi, mutta ehdottomasti tuolle seinälle se jää. Siitä se näkyy melkein kaikkialle.

Tämä oli minun joululahjani itselleni! Muita ei tarvita!

Paitsi tietysti muilta. Löl.


13 kommenttia

Tiedättekö, mihin olen ihan sairaan kyllästynyt? Siihen, kun aikuiset vi**uilevat pienille lapsilleen. Kerron esimerkin – tarinan jonka ku...

Tiedättekö, mihin olen ihan sairaan kyllästynyt? Siihen, kun aikuiset vi**uilevat pienille lapsilleen.

Kerron esimerkin – tarinan jonka kuulin vastikään. Samankaltaisen, jollaisiin törmää jatkuvasti.

Lapsi oli loukannut itsensä. Ei pahasti, mutta sillä lailla, että itku oli tullut. Vanhempi tuli hakemaan lasta vähän tapahtumien jälkeen, ja lapselle oli jäänyt taannoisesta loukkaantumisesta paha mieli. Tiedättehän, kun se nyyhkytys jää päälle.

Juuri ennen kuin vanhempi haki lastaan, lapsi voivotteli, kuinka on jo kova ikävä vanhempaansa. Hoitajan lohdutus ei enää riittänyt, vaan nyt kaivattiin omaa vanhempaa.

Kun vanhempi tuli hakemaan, lapsi riensi tämän syliin ja nyyhkytti tälle. Se ei ollut enää itkua, eikä mitään akuuttia, mutta sellaista huomaathan, kuinka paha mieli minulle on jäänyt tapahtuneesta -niiskutusta. Ehkä vähän väsytti pitkän päivän jälkeen. Harmittikin. 

Aikuisen silmiin tapahtunut – varsinkaan jollei ollut kuullut, mistä nyyhky oli jäänyt päälle – saattoi näyttäytyä vähäpätöisenä murheena. Että eihän tässä nyt mitään hätää ole ja sillä lailla.

Näinpä tämä lapsen kaipaama vanhempi siinä sitten, kaikkien aikuisten ja muiden lasten edessä, päätti matkia lasta. Ilkkua.

Aina kun lapsi nyyhkäisi, aikuinen nyyhkytti karrikoidusti lapsen perässä. Nyyhk, ja aikuisen korostettu nyyhkäisy perään.

Eli toisin sanoen, anteeksi ranskani: vittuili. Pienelle leikki-ikäiselle. Sille samalle, joka niin odotti, että hänet tultaisiin hakemaan ja hän pääsisi jakamaan murheensa vanhemmalleen.

Karvani nousevat pystyyn.

Tässä kun ei ole kyse siitä, että lapsen harmi olisi jotenkin turha ja käytös hölmöä, vaan siitä, ettei vanhempi osaa ottaa lapsen tunteita vastaan. Vanhempi torjuu lapsen surun ja pelleilee, koska ei itse ole kykenevä kohtaamaan pienen lapsen harmia.

Vanhempi pelkää niin paljon lapsen heikkoutta, että kääntää asian lapsen hölmöydeksi. Ja samalla itse asiassa vahvistaa sitä pelkäämäänsä heikkoutta omalla käytöksellään. Lapsi, jota ei lohduteta, saattaa olla takertuvaisempi, kuin lapsi, jota on lohdutettu.

Suru menee usein nopeammin ohi, jos se huomioidaan ja sille annetaan se aika, minkä se tarvii. Jos se sivuutetaan tai sitä vähätellään, se saattaa vain kestää kauemmin. Tai sitten lapsi väsyy ja luovuttaa.

Kuvituskuva.

Ihmiset kai jännittävät myös siinä määrin muiden aikuisten mielipiteitä ja reaktioita, että itseään suojatakseen, he heittävät lekkeriksi asian. Niin kuin ne muut aikuiset nyt olisivat pitäneet tätä vanhempaa jotenkin nössönä, jos hän olisi ottanut lapsensa surun tosissaan?

Vanhemmatkin ovat ihmisiä. Välillä kiukuttaa, surettaa, turhauttaa ja hermostuttaa – ja se on ihan ok. Lapselle on ihan hyvä näyttää tunteita, aitoja sellaisia, ilman suojamuureja. Lapsi oppii, että kaikenlaiset tunteet ovat sallittuja, niistä voidaan puhua ja niistä selvitään kyllä.

Mutta mitä lapsi oppii vähättelystä ja ilkeilystä?

Niinpä.

Jos asetamme itsemme lapsen osaan ja kertoisimme murheestamme jollekin luotetullemme, vaikka parhaalle ystävällemme ja tämän reaktio olisi vastaava, miltähän meistä tuntuisi? Kun surumme tulisi irvailluksi ja naureskelluksi?

Vähän häväistyltä, eikö?

Olipa murhe kuinka turha tai naurettava aikuisen mielestä, se ei lapselle sitä ole. Vaikka lapsi "näyttelisikin" itkua tai harmitustaan, jokin syy hänellä siihen on. Vaikka sitten huomion puute, mutta syy pienellä on.

Joten pliis: Lopetettaisiin se lapsille vittuilu. Ihan kaikissa tilanteissa.

Oltaisiin niitä luotettavia aikuisia, vanhempia, joille voi koska tahansa kertoa minkä tahansa murheen. Ihan sama, mitä kukaan ajattelee ympärillä.

Nämä hetket menee nopeaan. Emmehän halua omalla käytöksellämme edesauttaa, etteivät ne kohta enää tule kertomaan meille?

Lue myös:
Kun aikuiset unohtivat käytöstavat
Päätätkö olla mulkku vai kiva?
Lapsen harmia ei saa vähätellä


15 kommenttia

Okei. Joulu. Kymmenen päivää. Kuinka moni arvasi, ettei me mihinkään lähetä kuitenkaan jouluksi ? HAHAHAHAHA, joo ei tod. Sinnikkäästi vie...

Okei. Joulu. Kymmenen päivää.

Kuinka moni arvasi, ettei me mihinkään lähetä kuitenkaan jouluksi? HAHAHAHAHA, joo ei tod. Sinnikkäästi vielä viime viikolla soittelin paikkoihin. Tallinnaan viimisimpänä. Sitten tuli ähky. Ihan sama, unohdetaan koko juttu.

Eli joulu kotona! Puolet joulun vakioporukasta lähtee toiselle puolelle maailmaa, joten vähän vähemmällä sakilla mennään. Ensin hieman suretti, koska tuntui, että mitä minäkin sitten mitään jouluaterioita vääntämään, kun minähän teen joka päivä tuolle perheelleni ruokaa. Niinku että mitä juhlavaa siinäkin sitten on, että ihan arjen lailla kökötetään täällä keskenämme.

Noh, harmituksesta ylipäästyäni, kuten aina, aloin tottua ajatukseen ja näkemään sen ihan positiivisena juttuna. Ja tulee meille kyllä muitankin, mutta kumpikaan sisarukseni ei tule joulupöytään, joten sitä harmistelin hetken.

Mutta kun annoin joulun tulla minuun (kuulostipa pervolta), joulumieli alkoi löytyä. Tänään leivoin jo vähän pipareita.

Stressiä ei revitä, vaan tehdään asioita siten kuin huvittaa ja jaksaa. En yleensäkään ole kova joulustressaaja, ensinnäkin siksi, että minusta joulun tuhtaamiset ovat ihan kivoja ja toiseksi, että ajattelen, että sitä mitä ei ole, ei tarvita.

Paitsi seuraavaksi luettelen silti asioita, joita kyllä pakosti tarvitaan: Laatikot, piparit, perinteiset saaristolaisalkupalat, kuusi, joulupukki, joku joulujälkkäri, saaristolaisleipä... Noh, noin kaikki, mutta ei ole paha!


Laatikot tilasin jo REKOn kautta. Vältän senkin jännäkakan laatikoiden onnistumisesta. En nimittäin ole koskaan tehnyt eläissäni. Ei se mitään ydinfysiikkaa tietystikään ole, mutta silti. Ne on aivan varmasti hyviä, yhtä lailla kotona tehtyjä – vaikkeikaan mun – ja itse säästyy kuorimis-imellytys-hässäkältä.

Ostin muuten eilen Quorn-juhlarullan! Testasin tänään, vähän etukäteen, että tohtiiko sitä tarjoilla joulupöydässä. Sinappihunnutin ja kaikkea. Eihän sillä kinkun kanssa mitään tekemistä ollut, vaikka hyvää olikin, mutta jos johonkin liharuokaan pitäisi verrata, niin todella paljon saman kaltainen kuin uunimakkara. Eli niinku uuniquakkara. HAHAHA, vuoden hauskin.

Viime vuonna ostimme tekokuusen luettuani aidon kuusen mahdollisista haittavaikutuksista. Koristeltuani tekokuusen harmistuin, sillä... noh, eihän se sama ole. Nyt en enää tiedä, mitä tekisin. Jätetään vaikka se asia taas hautumaan niihin vikoihin päiviin ennen aattoa...

Jaa... mitäs muuta. Kummilasten ja muiden lahjat on jo puoliksi ostettu! Nyt olisi tarkoitus vielä jokin ilta mennä miehen kanssa ihan kahdestaan jouluostoksille hoitamaan kaikki kerralla pois. Tehokkaasti ja nopeasti. Samalla haaveilen, että päästäisiin samalla reissulla testaamaan uusi Turkuun avattu Kuori-ravintola.

Sellasia! Se on 10 päivää jouluun! Kyl tää tästä!

Ainiin ja hei! Jollette vielä katsoneet tätä, niin tehkää se nyt! Olen katsonut nyt viisi kertaa. Niin hyvä.

Joulun tarina, lasten mukaan:



Ai että, priceless.


Näin kahden lapsen äitinä sitä viimeistään ymmärtää, kuinka yksilöitä lapset ovat. Ne ihan omatkin, vaikka täysin samassa perheessä ovat kas...

Näin kahden lapsen äitinä sitä viimeistään ymmärtää, kuinka yksilöitä lapset ovat. Ne ihan omatkin, vaikka täysin samassa perheessä ovat kasvaneet.

Siinä missä toinen oli vauvana leppoisa möllöttäjä, toinen oli enemmän huomiota ja viihdytystä kaipaava tirppana. Toinen hitaasti lämpeävä sivustaseuraaja, toinen joka paikkaan säntäävä tättähäärä.

Kun toinen kaipaa hetken omaa aikaa ja rauhallista yksinleikkiä, toinen rymyää syliin ja kääntää tiukasti poskista kiinni pitäen katseesi itseensä. Toinen halaa nätisti ja kömpii huomaamatta viereen, toinen moiskauttaa ison märän pusun päin pläsiä ja puskee voimalla kainaloon.

Toinen tykkää, että autetaan ja vaikka ihan passattaisiin, toinen vaatii vaikka raivareiden voimalla tehdä kaikki itse.

Erilaisilla temperamenteilla varustettuja, molemmat täydellisiä. Aivan omanlaisiaan, just hyviä.

Mutta yhdessä asiassa ne ovat täysin samanlaisia...

Nimittäin:

Esikoinen marraskuussa 2014:


Kuopus joulukuussa 2016:


Toinen vähän päälle kaksi vuotta, toinen inasen alle.

Jep. Same same but different.

2 kommenttia

Aamulehti uutisoi tänään Linnan juhlissa nähtävästä ikävästä ilmiöstä , jossa naiset ovat panostaneet juhlapukeutumiseen, mutta unohtaneet s...

Aamulehti uutisoi tänään Linnan juhlissa nähtävästä ikävästä ilmiöstä, jossa naiset ovat panostaneet juhlapukeutumiseen, mutta unohtaneet sen, mitä ei näy päälle päin, elikkäs alusvaatteet. Tarkemmin muotoiltuna (if you pardon the pun) ainakin rintaliivit.

Aamulehden mukaan esimerkiksi kuvankaunis Jonna Järnefelt – joka muuten on aikuiseksi naiseksi aivan uskomattomassa kunnossa – oli unohtanut laittaa upean iltapukunsa alle rintaliivit.

Tämä ikävä trendi ei kuitenkaan ole jäänyt vain Linnan juhliin, sillä juuri tulleen ovensuugallupin mukaan yhä useampi nainen on tavattu myös kotoaan ilman rintaliivejä.


Tarkkaavaisten havaintojen mukaan naiset ovat panostaneet kyllä kotipaitoihin ja pieruleggareihin, muodostaen näin hallitun ja hillityn kokonaisuuden, mutta unohtaneet sen tärkeimmän, eli kunnon alusvaatteet.

– Alusvaatteet ovat todella tärkeät. Nyt on muodissa flanelliyöpaidat, sekä velouriset oloasut, joten pitää tarkkaan miettiä, miten saa ryhdikkään ja tukevan pohjan asun alle, suunnittelija Kirsti Korsettikangas toteaa.

Eikö kotioloissa rintaliivien ja muotoilevien alusasujen käyttö ole kuitenkin hieman liioiteltua, jopa inasen epämukavaa?

– Ei. Flanelli- ja velourikangas kertaa kuule kaikki laaksot ja kukkulat, eikä sellaisia kukaan kestä katsella. Joskus voisi ajatella myös perhettä ja puolisoita ja varsinkin satunnaisia ovikellon pimpottajia, senkin munkkia mussuttavat löysät kotiäidit, Korsettikangas kiihtyy.

Okei, okei, ei tarvitse hermostua Kirsti, mutta entäs öisin, saako edes silloin riisua puristavat rintaliivit ja muotoilevat alusvaatteet pois?

– Selfien ottaminen auttaa. Kurkkaappa yöllä peiton alle ja otapa itsestäsi selfie. Nii-in. Sinuna pitäisin öisinkin.

Entä sitten miehet? Eikö tasa-arvon nimissä miestenkin tulisi käyttää muotoilevia alusvaatteita öisin?

– Hahhahhaha, äläpäs nyt höpsi tyttökulta ja meneppäs vaikka tekemään minulle voileipä!

Korsettikangas ei pidä naisten jatkuvia alusvaatevaatimuksia lainkaan kohtuuttomina tai syrjivinä.

– Ihmettelen moista pullamössöilyä. Itse en ole hengittänyt syvään lainkaan sitten 1800-luvun, jolloin minulle asetettiin ensimmäinen korsettini, ettekä näe minua valittamassa! Kirsti Korsettikangas huudahtaa ja pyörtyy sitten.


11 kommenttia

Ruisleipä ja kahvi maistuvat erityisen hyvältä. Auringon säteet puskevat huurteisen ikkunan läpi lämmittäen kylmää talviaamua. Istumme 50...

Ruisleipä ja kahvi maistuvat erityisen hyvältä. Auringon säteet puskevat huurteisen ikkunan läpi lämmittäen kylmää talviaamua.
Istumme 50-luvun puukorisessa matkustajavaunussa. Raiteet kolisevat ja matka on mukavan rytmikästä. Lapsia naurattaa. Rautajousiset samettipenkit voimistavat liikettä entisestään. 

Tietää matkustavansa.


On 3.12.2016 ja Turun rautatieasemalle ajaa 50-luvun museojuna. Kaiuttimista kuuluu tutun naisäänen kuulutus suomeksi, ruotsiksi ja englanniksi. Juna Turusta Uuteenkaupunkiin lähtee raiteilta seitsemän. 

Pakkasessa malttamattomina vartin odottaneet ihmiset alkavat liikehtiä innoissaan. Lapset hihkuvat, kun juna jarruttaa laiturille. Pian kaikille sisäänkäynneille muodostuu pitkät jonot. Nousemme rautaisia portaita korkealle junaan. 

Sisällä on lämmin. Ihmiset ovat ystävällisiä, eikä vieraan ihmisen viereen istuminen haittaa. Perheemme jakautuu käytävän molemmille puolille. Ei ole penkkirivejä, vaan neljän hengen looseja. Keskellä on pieni pöytä ja ikkunoissa sievät verhot.

Kohta nuori rahastajan laukulla sonnustautunut konduktööri tulee vaunuun ja kertoo juhlavasti määränpäämme. "Hyvät matkustajat, tervetuloa museojuna Dr13 2343:een Turusta Uuteenkaupunkiin. Pysäkkimme ovat Raisio, Nousiainen, Mynämäki ja Vinkkilä. Bästa passagerare..."

Ja sama seuraavassa vaunussa. 


Tällä linjalla ei ole kulkenut matkustajajunia vuosikymmeniin. Ikkunoista näkee vanhoja puisia juna-asemia, jotka on muutettu asuintaloiksi.

Matka kestää puolitoista tuntia. Siinä ajassa viereisten matkustajien kanssa on jo juteltu hyvät tovit. Lasten mielestä on kivaa kävellä käytäviä pitkin heiluvakyytisessä junassa ja tervehtiä kaikenikäisiä tuntemattomia ihmisiä. 

Kaikkia hymyilyttää.

Juna saapuu Uuteenkaupunkiin. Otamme kuvia vanhasta junasta ja samalla ystävä kiiruhtaa meitä vastaan.

Aurinko paistaa ja pieni pakkanen kipristelee varpaita. Torilla myydään villasukkia, kuumaa glögiä ja makkaraa. Paikalliset koripalloilijatytöt pelaavat vanhan ajan henkeen pitkissä villakangastakeissa ja puuvillahameissa harjapalloa. 

Lasten laulamat joululaulut raikaavat kylänraitilla kaiuttimista. 


Käymme ostamassa muutamat villasukat, joista yhdet on puettava heti jalkaan. Lapset pääsevät poniajelulle, minkä jälkeen suuntaamme vanhaan lautalattiaiseen puutaloon, jossa on tänään pop up -kahvila Kukonmäki

Jossain kohtaa päivää luemme, että museojuna on törmännyt Maskussa henkilöautoon. Juna seisoo tasoristeyksessä ja kuljettajaa yritetään saada irti autosta. Tajuissaan oleva kuljettava viedään sairaalaan ja juna jatkaa viivästyksen jälkeen matkaa. 

Vietämme leppoisan päivän ihanan Päivin ja hänen perheensä luona. Lapset nukkuvat pitkät päiväunet ja me syömme joulutorttuja kynttilänvalossa. Illalla Päivi saattaa meidät keskustaan. Paluujuna lähtee aikaisemmin tapahtuneen onnettomuuden vuoksi tunnin alkuperäistä suunnitelmaa myöhemmin. 

Junan henkilökunta on ystävällistä ja avuliasta. Nuoret miehet auttavat auliisti vaunut kyytiin ja ohjaavat oikeaan paikkaan. 

Hämärät puuvaunut ja liikkeestä syntyvä tasainen heijaus houkuttelisivat jo uneen, mutta lapsissa riittää vielä virtaa. 


Paluumatkalta ostamme karvalakkipäiseltä nuorelta mieheltä muistoksi postikortteja, joissa on kuvia vanhoista junista. Esikoinen osaa näyttää, mikä junista on meidän junamme. 

Kotona lapset simahtavat heti sänkyihinsä. 

Niin myös aikuiset. 

Kiitos Haapamäen museoveturiyhdistys elämyksestä. Luulen, että yksi jos toinenkin perheessämme muistaa tämän vielä pitkään!

Kuvat: Jere Satamo.
4 kommenttia

Silloin 18-tuntinen päivä oli ihan perussettiä. Aloitimme aamuvuorolla, joka alkoi yhdentoista maissa. Aamuvuorosta suoraan iltavuoroon ja i...

Silloin 18-tuntinen päivä oli ihan perussettiä. Aloitimme aamuvuorolla, joka alkoi yhdentoista maissa. Aamuvuorosta suoraan iltavuoroon ja iltavuoron päätteeksi yövuoroon. Seuraavana aamuna taas aamuvuoroon, aamuvuoron jälkeen ehkä pienelle välilevolle kotiin. Hetkeksi iltasaliin ja suoraan yökerhon puolelle jatkamaan.

Viiden aikaan sunnuntaina aamuyöllä viikonlopun työrupeama oli tehty – ellei sitten ollut ottanut vielä yhtä aamuvuoroa sunnuntaille, siitä kun maksetaan niin hyvin. Palkan kannalta parasta aikaa olla töissä on lauantain yöt ja sunnuntait. Tuplapalkka.
YHTEISTYÖSSÄ Suomen Blogimedia ja Lindauer.

On 2000-luvun puoliväli. Olemme ison hotellin ravintolahenkilökuntaa. Vakiduuneja ei ole kellään, mutta tunteja kyllä, jos vaan haluaa tehdä – ja mehän haluamme. Viikonloppuna tehdään puolet viikon tunneista, maanantaina ja tiistaina sitten levätään. Olemme kakskymppisiä, elämiemme voimissa.

Väsymys ei tunnu missään, eikä työnteko aina edes tunnu työltä. Työkaverit ovat kuin perhettä, joiden kanssa hengataan niin töissä kuin vapaallakin. Eikä ihme, eihän kukaan normaali ihminen valvo öisin, nuku päivisin ja bailaa sunnuntaisin. Elämme omassa maailmassamme, jota kukaan muu, joka ei ole siinä elänyt, ei voi ymmärtää.

Tunnemme kaikki ravintolatyöntekijät kaupungista. Ulkopuolisen silmin saatamme vaikuttaa suurelta sisäpiiriltä, jossa niin portsarit kuin baarimikotkin moikkaavat tuttavallisesti, päästävät jonon ohi ja antavat hyvät henksualet juomista.

Ja sitähän me olemmekin. Maailma, jossa tavikset käyvät juhlimassa pikkujouluissa, eivät jätä tippiä, vaikka olisimme kuinka parhaita asiakaspalvelijoita ja napsuttelevat tiskillä ärsyttävästi sormiaan. Saavat viettää joulut, juhannukset, vaput ja uudetvuodet vapaalla. Viettävät kesälomaa heinäkuussa ja saavat aina saman kuukausiliksan tililleen.

Oli me ja oli ne.


Vielä tänäkin päivänä, vaikka noista ajoista on jo kymmenen vuotta ja vaikka olen itse siirtynyt sinne tavisten puolelle – en tosin napsuttelemaan sormia (paitsi ironisesti tutuille) –, pääsen koska tahansa sujahtamaan ajatuksissani siihen maailmaan ja niihin fiiliksiin.

Parasta, mitä noista ajoista on jäänyt käteen – valtavan opettavaisen työkokemuksen lisäksi – on ystävät.

Elämäntilanteet ovat muuttuneet, opiskelut saatu päätökseen, on menty naimisiin, kaupungit ovat vaihtuneet, on saatu lapsia, vaihdettu aloja ja saatu uusia ystäviä, mutta vanhat ajat ja ystävät eivät ole unohtuneet.

Harva meistä kaipaa enää niitä 18 tunnin työrupeamia, läpi yön valvomisia tai sunnuntaibailuja ja maanantaiaamun jatkoja, mutta jotain nostalgiaa niissä on. Vaikka kaikilla on jo erilaiset elämät, kaukanakin toisistamme, on olemassa vielä yksi porukka, joka tapaa säännöllisesti.


Aina kerran vuodessa kokoonnumme samaan paikkaan. Syömme hyvin, nostamme maljat ja päivitämme kuulumiset. Muistelemme vanhoja ja nauramme katketaksemme. Aika usein joku jengistä puuttuu, koska elämä, mutta seuraavalla kerralla se on taas mukana menossa.

Muutama vuosi sitten otimme yhteyden Skypellä yhdelle Uuteen-Seelantiin karanneelle, jotta saimme ainoan jengistä puuttuneen myös mukaan.

Tänä vuonna, kuten niin monena aiemminkin, aloitimme kokoontumisen pääkallopaikalta, eli vanhasta työpaikastamme. Yksi seurueemme ulkopaikkakuntalaisista oli ottanut hotellihuoneen, johon järkkäsimme oman etkopiknikimme.

Tein kotona valmiiksi käteviä sormisyötäviä alkupaloiksi, jotka pakkasin mukaan ja kiikutin paikalle. Yksikään tapaamisemme ei ole alkanut ilman hyvän skumpan kilistelyjä, joten niin nytkin. "Nää saattaa olla illan parhaat antimet", sanottiin alkupaloistani, jotka syötiin ennen varsinaista syömistä ravintolassa. "– Eikä tää juomakaan hassumpaa ole!" toinen jatkoi.

Samalla, kun laittauduimme, söimme alkupaloja ja vaihdoimme kaikki kuulumiset iloineen ja suruineen, tuli avattua toinenkin skumppapullo. Muistelimme yksinkertaisempia aikoja, vietettyjä juhlia, tapahtuneita mokia ja mieleenpainuvimpia kantiksia.

Kuinka se ja se kävi aina siinä tiskillä ja kuinka se toi joskus tuoreita mansikoita torilta, jotta saisi aina mansikkamargaritaansa kunnon mansikat. Kuinka omistautuneita kanta-asiakkaita meillä oli ja kuinka hyvin heihin voikin tutustua vuosien varrella.

Kuinka jokavuotiset amerikkalaiset laivanrakennuttajat tulivat niin tutuiksi meille kaikille talon työntekijöille, että vieläkin olemme Facebookissa heidän kavereitaan ja tiedämme, mitä heille kuuluu.

Muistelimme oppiäitejämme ja -isiämme ja mietimme heidän kuulumisiaan. Jollain seurueessamme on aina jotain tietoa kenestäkin ja jollei ole, niin kysellään niiltä keillä on. Nostalgia on vahvasti läsnä tapaamisissamme, ja siksi ne on ihania. Aika iso osa elämistämme on kuitenkin vietetty niiden seinien sisällä.

Pian kello oli jo niin paljon, että piti lähteä pöytävarauksen takia liikkeelle.


Hilpeä seurue hipsi sateisessa Turussa ensin syömään ja siitä perinteiselle moikkauskierrokselle vanhoihin kuppiloihin. Vaikka monet kasvot ovat jo ravintoloiden ovilla ja tiskeillä vaihtuneet, joitakin samoja vielä löytyy. Se antaa jotain uskoa pysyvyydestä, eikä vanhat ajat tunnu enää niin nykyisestä irrallaan olevilta.

Lämmin vastaanotto tutuissa paikoissa nostatti tunnelmaa ja nauru yltyi entisestään. Entiset blokkarit olivat päätyneet ravintolapäälliköiksi, mikä ilahdutti tätä mummoseuruettamme paljon. Varsinkin, kun se nykyinen ravintolapäällikkö, "jonka kaikki opit on muuten sitten meiltä!", tarjosi meille kierroksen.

Kaikkia haluamiamme paikkoja emme tänäkään vuonna ehtineet koluta, mutta onneksi on taas ensi vuosi ja perinteinen kokoontumisemme. Kenties aloitamme jo hyvissä ajoin, ettei yksikään vanha tuttu jäisi moikkaamatta.

Katsotaan, kuka silloin on töissä/raskaana/ulkomailla, eikä pääse mukaan, mutta perinteestä emme luovu. Tai ehkä yllätämme itse itsemme ja olemmekin kaikki paikalla!

Kiitos mahtavat muijat! Ensi vuoteen!

Juhliemme herkullisten sormisyötävien reseptit löydät Jotain maukasta -blogista. Oikein mainiot molempien (Cuvée ja Rosé) kuohuvien kanssa illanviettoon! Kiitos Mari erinomaisista resepteistä! Vaativa yleisö hyväksyi!

Katso myös suorittamani kuohuviinin sapeliavaus täältä! (don't try this at home)

Aiheeseen liittyvää:
Millainen olin, osa 4 – Viimeisiä aikoja ravintolatyöntekijänä.

En sano, enkä väitä, mutta ainakin tämä täällä Turussa satava lumi saattaa olla minun, tuttavallisemmin Turun Kuningattaren , ansiota. A...

En sano, enkä väitä, mutta ainakin tämä täällä Turussa satava lumi saattaa olla minun, tuttavallisemmin Turun Kuningattaren, ansiota.

Antakaas kun kerron.

Kaikkihan alkoi siitä, kun noin kuusi tuntia sitten laitoin Instagramiin kuvan talvesta. Sen alle manasin jokseenkin että "semmosta vaan, että ei ihan kamalasti haittais, jos tota lunta vois pikkuhiljaa alkaa vaikka sadella myös tänne Suomen Turkuun. Ei mul muuta."

Kuin taicaiskusta pian, eli noin kaksi tuntia sen jälkeen, täällä meidän Turussa alkoi kuin alkoikin sataa lunta!


Itse olin tuolloin sisätiloissa ja autuaan tietämätön tästä uskomattomasta luonnonilmiöstä, mutta Ig-toverini alkoivat sankoin joukoin raportoimaan tekemästäni ihmeestä minulle.

Juoksin ikkunaan, eli kävelin, ja huomasin Joulun Ihmeen tapahtuneen: Minun vaatimaton toiveeni kuultiin ja lumi peitti kalsean tumman maan.

Kaikkialla oli lunta ja rauha maassa. Että eipä kestä.

TÄTEN ILMOITAN, että minä Laura Satamo olen tuleva tuomitsemaan eläviä ja kuolleita ja älä lausu turhaan Rouva sinun Kuningattaresi nimeä.

Myös Joulupukin voitte unohtaa. Lahjatoiveet ja muut fanipostit voitte jatkossa toimittaa osoitteeseen:

Hänen kuninkaallinen korkeutensa
Laura Satamo
Turun Linna as 1
Turku
Suomi Finland perkele

ALL HAIL THE QUEEN!

Joo, ni ei mul muuta.

2 kommenttia

Hae