Metsä järkytti kaupunkilaislapset

28.5.2017

Mielestäni me käymme kaupungissa asuviksi ihmisiksi aika usein metsässä. Ikään kuin tullut tutuksi sellaiset ns. metsän peruselementit – ain...

Mielestäni me käymme kaupungissa asuviksi ihmisiksi aika usein metsässä. Ikään kuin tullut tutuksi sellaiset ns. metsän peruselementit – ainakin luulin. Täten tulikin vähän yllätyksenä, kun jouduimme kesken hyvän tarpomisen poistumaan, kun metsän Suuret Petoeläimet saivat seurueemme tolaltaan.


Vapaapäivän aamuna keksin pakata lapset autoon ja suunnata omille lapsuudenhuudeilleni Kaarinaan. En tiedä, onko Kaarinalla oma slogania, mutta mielestäni se voisi olla: Kaarina – paikka, josta suurimmat – ja tärkeimmät – suomalaiset tulevat. Tai jotain muuta yhtä vaatimatonta, mutta totta.

Viime aikoina puhututtanut, kemiallisesti kirkastettu Littoistenjärvi kiinnosteli myös meitä. Siellä olen koko lapsuuteni hengannut ja kai se nyt olisi kerran elämässä ainakin nähtävä, kun se vesi on kirkasta. Maailman seitsemän ihmettä? Hah, unohtakaatte ne: Littoistenjärvi on kirkas! 

Nappasimme eksoottisesti ABC:lta eväät matkaan ja kurvasimme Littoisiin, kavereiden kesken Litsaan. Lapset halusivat pakata kotona omat reppunsa ja vaativat saada huoltiseväänsä omiin reppuihinsa. Matkalla näytin minun vanhan kotitaloni, joka sijaitsee aivan parinsadan metrin päässä hiekkarannasta. 

Vaikka kello oli vasta vähän päälle yhdeksän aamulla, rannan parkkipaikalla oli jo kuhinaa. Yksi autopaikka oli enää vapaana, mutta sehän riitti meille. Suuruudestmme ja tärkeydestämme huolimatta.


Littoistenjärven hiekkaranta näytti turvallisen tutulta. Ainostaan ihmiset, niinku noin yleensäkin, siellä teki rannasta vieraan. Yleensä rannalla käydessäni se on ollut tyhjä. Joskus 80-90-luvulla muistan sen olleen kovinkin suosittu, mutta silloinkin vain hellepäivinä ja lavatanssien aikaan. 

Suuntasimme heti kallioille, joissa minä ja ystäväni olemme henganneet noin kaikki teinivuosiemme kesäillat ja alakoulun kesäpäivät. Hauskaa, miten voi muistaa jokaisen kannon ja juurakon, vaikkei ole toviin käynyt koko paikassa. Lihasmuistissa piilee vieläkin se fillarille sopivin reittivalinta: Mistä saa otettua suurimmat vauhdit pienen mäen päälle ja mitä juurakkoa kannattaa vältellä, ettei tanko pyörähdä ympäri. 

Söimme eväät pienellä kalliolla, aivan rannassa. Aamun aurinko ja kirkkaasta järven pinnasta heijastuvat säteet lämmittivät poskia. Huoltoaseman kahvikin maistui paremmalta kuin koskaan.

Sitten tulivat muurahaiset. Nuo katalat, mutta ahkerat ihmiskunnan vitsaukset.


Olimme melkein saaneet syötyä leipämme, kun esikoinen bongasi kuusijalkaiset seuralaisemme. Tiedättekö sen, kun ensin näkee yhden, sitten toisen ja kohta sata. Siitä ei ole enää paluuta. 

Yritin ehdottaa esikoiselle, että mikäli muurahaiset häiritsevät, hän voisi nousta seisomaan tai istua pienelle kivelle. Mutta kuten sanottu: paluuta ei enää ollut. 

Ei siinä auta lauleskella sitä kivaa muura-muurahaislaulua ja kertoilla murkkujen olevan ihan kivoja, kun kuppi on jo mennyt nurin. Se on vähän sama, jos minulle yrittää sanoa, ettei hämähäkkejä tarvitse pelätä, että ei ne tee mitään, kun olen saattanut itseni jo täyden paniikin valtaan pyydystäessäni lakkapullon kanssa jättiläismurhaajahämähäkkiä vanhan asuntomme kellarikerroksessa, samalla huutaen taisteluhuutoja peittääkseni inhon aiheuttamat kiljahdukseni. 

No, ei siitä sen enempää. Mutta hyödytöntä on. 

Sain kuin sainkin houkuteltua lapset kävelemään kanssani metsäpolulle, mutta tiedättekö mitä? Siellä ne muurahaiset vasta olivatkin. Onneksi paikka oli täynnä järvituristeja, ettei kaikunut tyhjälle metsälle se riipiviä kiljuminen, jonka esikoinen ja esikoisesta vaikutteita saanut kuopus keuhkosistaan päästivät. "Juu, ei täällä mitään, muurahaisia vähän... heh heh, kaikki ihan kunnossa..." 

Eikä muuten auttanut asiaa tämä näky:

"Ei lapset mitään hätää, ei muurahaiset mitään tee!" 

PAITSI HAKEE UHREIKSEEN KALATKIN JÄRVESTÄ.

Matkamme jatkuikin aika vilkkaasti takaisin hiekkarannalle, jossa murhanhimoisia tappajamuurahaisia ei niin usein tavata. Siellä eväshetkeä jatkettiin vielä tovi ja tilanne saatiin rauhoittumaan. 

Ennen kotimatkaa esittelin vielä lapsilleni kaikki kotiseutuni tärkeimmät nähtävyydet, kuten bussipysäkin, jossa olen yläasteeni ja lukioni bussit joka aamu odotellut. Kyllä, elämä kanssani on silkkaa seikkailua. Syötiin vielä siinäkin vähän eväitä, ihan varmuuden vuoksi, että jaksamme sitten kaikki  seitsemän kilometria takaisin kotiin.

Kun viimeisetkin muruset ABC-eväistämme oli nautittu, lähdimme kansanvaelluksen kouriin joutuneelta, mutta sitäkin kirkkaammalta järveltä. Tiedättekö muuten kun on niitä bändidiggareita, jotka ovat aina löytäneet sen the bändin jo ennen kuin siitä tuli suosittu, ja sitten ne tyypit pätee sillä?  

Littoistenjärvi on niin mun ug-bändi.


Poislähtiessämme paikalle oli tullut Kaarinan kaupungin huomioliivinen liikenteenohjaaja oheistamaan poukkoilevat autot siististi parkkipaikalle ja sieltä pois.

Kaikenlaista, sano lahna, kun muurahaiskeosta heräsi. 

You Might Also Like

6 comments

  1. Vaikken kaupunkilaislapsi alkujaan olekaan, niin muakin vähän 'järkytti' nuo kuolleet kalat rannoilla, kun tuolla edellisviikolla käytiin. Tai lähinnä inhotti, tuli semmonen olo, että piti vaan katsoa mihin astuu tai kävelee kohta kuolleiden kalojen päällä :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, noita ei onneksi enää ollut kuin tuo yksi, kun me käytiin. Oli siivottu onneksi pois! Mutta MUURAHAISET – kuka ne siivoo pois lasteni jalkojen juuresta?? :D

      Poista
  2. Kiitos memory lanesta. Pakko vetää Littoistenjärven ja hiekkarannan hypetys 50-luvulle asti - niin kauan kuin muistan.Juhannusjuhlat siellä oli Iso Tapaus, kaikenikäistä kansaa pilvin pimein pällistelemässä ilmielävää, hieman liikuttunutta Tapsa Rautavaaraa. Lopuksi Valtaisa Ilotulitus, ainakin 10 rakettia, joiden kipinät tekivät reikiä naisväen juhlakretonkeihin.Lavatanssien elävän musiikin jumputus kantautui haikeana kesäyössä meidänkin rintamamiestölliin parin kilometrin päähän.Meiltä uuteen Auranlaakson kouluun vei asumattomia metsiä halkova mutkainen ja mäkinen hiekkatie ja koulumatkalla päähän työntyivät muurahaisiakin isommat pedot, sudet, karhut ja murhamiehet. Selvisin.Kaikesta selviää, mutta aikaa siihen tarvitaan.

    VastaaPoista
  3. Tämän varmasti halusit tietää, mutta kerron silti. Pyydystin nimittäin itsekin ennen hämähäkkejä hiuslakalla,kunnes kerran yksi mykkyrälle sumutettu kahdeksan jalkainen ruumis heräsikin henkiin ja oikoi koipensa painajaismaisen hidastetusti takaisin paikalleen ja lähti uhkaavasti kohti!!!

    VastaaPoista
  4. Mäkin luulen, että meidän lapset oleilee keskimääräistä enemmän metsässä. Silti meidän 4v on tänä kesänä päättänyt, että muurahaiset on tosi pelottavia. Eikä niitä tarvita edes montaa, parhaimmillaan yksi riittää estämään kävelyn tai pyöräilyn kokonaan.

    VastaaPoista
  5. Hei, muurahaiset ON tosi pelottavia. Heti ampiaisten jälkeen ehkä pelottavinta Suomen luonnossa. Saatan venyttää vaelluksen päivämatkaa usealla kilometrillä ihan vain päästäkseni pystyttämään teltan jonnekin, missä ei käy kauhea muurahaisvilinä. Terkuin: luontoharrastaja-biologi, joka ihan oikeasti pelkää muurahaisia vielä aikuisiälläkin.

    On tosiaan hassua, miten Litsa(ri) on nyt noussut kemiallisen puhdistuksen myötä koko kansan tietoon ja houkutellut ihmismassat liikkeelle. Itsekin aikanaan lähiseudulla asustaneena ja järvellä usein käyneenä koin suurta hämmennystä siellä pari viikkoa sitten vieraillessani, kun parkkipaikalle ei meinannut ollenkaan mahtua. :D

    VastaaPoista

Hae