Muistatteko, kun vuonna 2015 sain ehdokkuuden The Blog Awardsiin ja heti perään 2016 en saanut kutsua ollenkaan  gaalaan ja ajattelin blogi...

Muistatteko, kun vuonna 2015 sain ehdokkuuden The Blog Awardsiin ja heti perään 2016 en saanut kutsua ollenkaan gaalaan ja ajattelin blogini kulta-ajan olevan turmiollisesti ohi ja koko maailman hyljänneen minut?

Tiettävästi näillä kahden eri vuoden tapahtumilla ei ollut yhteyttä toisiinsa – en esimerkiksi kompastellut pahasti punaisella matolla (enpä) tai suurieleisesti osoittanut pettymystäni häviöstäni – ja tuo inhimillinen virhe kutsun lähettämättä jäämisestä korjattiin heti kun olin sattumoisin soittanut poliisin, palokunnan, Tukesin, Valviran, Eviran ja Puolustusvoimat läpi ja kertonut kokemastani Suuresta Vääryydestä.

Noh, jotta tällä Mammalla pysyisi jalat maassa ja samalla pikkuisen sopivasti varpaillaan, niin tänä vuonna sain kuin sainkin, en vain kutsua, VAAN EHDOKKUUDEN VUODEN PERHEBLOGIKSI!



Huh! Olen tuttuun tapaani valmistellut jo Oscar-puheeni ja täysin valmis juomaan taas konkurssiin eräänkin viskifirman promopisteen seljankukkadrinkkeineen. Hahha, vitsi vitsi, hätätilassa voin juoda myös muiden sponsorien pisteet ns. pöydän alle, mikäli tilanne vaatii.

Kiitos tuhannesti taas tuomaristo ja kaikki, jotka olivat ehdottaneet blogiani shortlistille! Yli 3000 blogista on nyt valikoitunut 14 kategoriaan yhteensä 42 kilpailijaa. Eli kolme blogia/vlogia/sometyyppiä kilpailee samasta pystistä. Minulla on kunnia olla upean esikuvani ja ystäväni Lähiömutsi-Hannen sekä tubettaja Iina-Katariinan kanssa samassa kategoriassa!

Jokaisesta kategoriasta tuomarit valitsevat voittajan ja sen lisäksi kaikki 42 kilpailijaa on asetettu äänestettäväksi Yleisön suosikki -kategoriaan. Käy äänestämässä suosikkiasi täällä. Tai voit äänestää myös mua.

Harmaa syksy sai juuri ihanan uuden piristeen! Olen valtavan otettu ehdokkuudestani!

Lue myös:
Ehdolla
Kun blogin kulta-aika on ohi: "Tunsi itseni niin loukatuksi"

2 kommenttia

Kaupallinen yhteistyö: Plan International Suomi ja Suomen Blogimedia . Minusta, Valeäiti -Hannesta ja Salamatkustaja -Satusta tuli Pl...

Kaupallinen yhteistyö: Plan International Suomi ja Suomen Blogimedia.

Minusta, Valeäiti-Hannesta ja Salamatkustaja-Satusta tuli Planin tyttöjen oikeuksien tukijoita. Pitkäkestoisessa yhteistyössämme tuemme Planin työtä ja kerromme omissa kanavissamme yhteisistä kuvioistamme.

Ensitöikseni olen ottamassa kummilasta Planin kautta. Kummina en tue vain kummilapseni elämää, vaan samalla koko lapsen yhteisön. Olipa se sitten koulujen rakentamista, lastensuojelutyötä tai kaivojen rakentamista, kummien tuki vaikuttaa suoraan kummilapseen ja tämän koko yhteisöön.

Kummius maksaa minimissään 30 euroa kuukaudessa. Kummilapsen kanssa voi olla henkilökohtaisesti yhteydessä ja kummilapsesta saa vuosittaisen raportin. Monille perheille kummilapsen ja omien lasten ja perheen yhteydenpito tulee tärkeäksi osaksi koko perheen elämää.

Ajatuksissani on jatkossa kertoa teille kummiprosessista sen ihan yleistiedon lisäksi myös meidän omakohtaisista kokemuksista. Pyrkimyksenämme on myös päästä näkemään paikan päälle Planin työtä ja jos oikein hyvin käy, myös tapaamaan meidän kummilastamme.


Planin viimeisin kampanja pyrkii estämään lapsiäitiyttä kehitysmaissa, sekä auttamaan lapsiäitejä monin eri tavoin. Lapsiäitiys koskettaa vuosittain yli seitsemää miljoonaa alaikäistä tyttöä. Tullessaan äideiksi lapset usein tippuvat pois esimerkiksi koulumaailmasta ja voivat jäädä täysin omilleen.

Lapsiäitiyden ehkäisemisen lisäksi Plan siis pyrkii saamaan tytöt takaisin kouluun ja tukevat tyttöjen terveyspalveluja.

Tytöt tulevat raskaaksi väkivallan seurauksena, lapsiavioliittojen myötä, tai ihan siksi, ettei heillä ole riittävää informaatiota tai palveluita. Jos lapsi ei ole ollut jo naitettu, hänet usein raskaaksi tultuaan pakotetaan naimisiin.

Raskaus tuottaa usein tytöille häpeää, mutta myös vakavia terveysriskejä raskauden ja synnytyksen aiheuttamista komplikaatioista.

Ennaltaehkäisytyöhön kuuluvat valistus sekä lapsille, että heidän vanhemmilleen, asennemuutoksen edistäminen, sekä lapsiavioliittojen lailliseen puoleen vaikuttaminen. Viimeisimpänä tärkeänä läpimurtona Guatemalassa kiellettiin lapsiavioliitot lailla.

Katso uusin kampanjavideo alta! Lapsiäitystyöhön voit tutustua lisää täällä.



Olen aiemminkin kirjoittanut Planin toiminnasta, mutta tällä kertaa hyppään vähän syvemmälle ja pidempikestoisemmin mukaan!

Yhteistyömme on vasta alkamassa, enkä malta odottaa, miten tämä tästä etenee. Mahtavaa olla mukana tyttöjen oikeuksien tukijana!

Pysykää siis mukana ja esittäkää toki kysymyksiä, mikäli toiminta kiinnostaa!


Ja mikäli siellä heräsi jo heti valtava lahjoitushalu, se käy näin:
- Kuukausilahjoitus
- Kertalahjoitus
- Tekstiviestilahjoitus: Tekstaa PLAN15 numeroon 16499 (viestin hinta 15€).


Lue myös:
Tyttöjen oikeus turvalliseen koulunkäyntiin

Olen lanseerannut uuden termin: Sopivasti laiska vanhemmuus. Kohta viisivuotiaamme on muutaman kerran yllättänyt omatoimisuudellaan minut ...

Olen lanseerannut uuden termin: Sopivasti laiska vanhemmuus.

Kohta viisivuotiaamme on muutaman kerran yllättänyt omatoimisuudellaan minut täysin. Asioita, joita emme ole treenanneet tai joita emme ole edes teoriassa käyneet läpi, ovatkin hoituneet esikoiselta ihan noin vain. Samoin tammikuussa kolme täyttävä kuopus on ällistyttänyt omatoimisuudellaan.

Yksi aamu olimme tekemässä lähtöä ulos, mutta esikoinen oli jo ennen kaikkia muita lähtövalmiuksissa. Muiden vielä pukiessa, malttamaton esikoinen oli hakenut jo, ei vain omaa pyöräänsä, vaan myös siskonsa pyörän ulos pihan pyörävarastosta.

Kyseiseen pyörävarastoon pääseminen edellyttää esikoiselta avaimien etsimistä minun laukustani korkealta naulakosta, oikean avaimen löytämistä isosta avainnipusta, tuolia, jotta vähän päälle metrinen ylettyy varaston raskaaseen munalukkoon ja tietysti sorminäppäryyttä, jotta osaa renkuttaa hankalan lukon auki. Ja se totta vie on hankala, joskus minullekin.

Tämän duunin päälle pyörien smuglaaminen kapeakarmisesta oviaukosta ison kynnyksen yli ja toki polkupyörän lukon avaaminen. Kaiken teknisen suorittamisen lisäksi tarvitaan päättäväisyyttä, malttia ja luottoa omaan tekemiseen.

Mikäli aamulla me vanhemmat emme samalla nanosekunnilla jaksa nousta sängystä ylös esikoisen ja kuopuksen kanssa, he yhteistuumin hakevat jääkaapista aamupalatarpeet ja tekevät itselleen leivät.

On hauska kuunnella sängystä, kun kuopus yrittää omien taitojen puitteissa pärjätä mahdollisimman pitkälle ja sitten tilanteen vaatiessa pyytää kohta viisivuotiaan esikoisen apua. "Antaisikko sssinä kiltti isoveli minule juussstoa?" – ja isoveli antaa.

Vielä parempaa on nähdä, kuinka huomaavaisesti ja tehtävästään tärkeänä isoveli auttaa pikkusiskoaan. Aikuisten maneerein nostaa empaattisesti kulmiaan ja auttamisensa päätteeksi taputtaa pienempää olalle: "Noin, ole hyvä", ja jatkaa sitten nohevana omaa tekemistään.

Kauppaan kuuluu usein myös täysin räävitty margariinipurkki ja toispuoleisesti siivuteltu juusto – puhumattakaan rasvasta ja juustomuruista ympäri pöytää ja lattiaa.


Sopivasti laiska vanhemmuus ei ole vain laiskuutta laiskuuden vuoksi, vaan luottoa. Joskus sopivasti laiska vanhemmuus saattaa myös vaatia jälkityönä hieman enemmän työtä, kuin jo ensimmäisellä kierroksella tehtynä, mutta pääosin sopivasti laiska vanhempi pääsee vähemmällä – ennen pitkää, viimeistään.

Sopivasti laiskassa vanhemmuudessa ei tehdä kaikkea lapselle valmiiksi. Ei palvella jokaista pyyntöä, ei helikoptereilla joka puolella ja poisteta jokaista estettä lapsen tieltä tai pelätä kontrollin menetystä kaikesta mahdollisesta.

Se ei ole välinpitämätöntä vanhemmutta lapsen tekemisiä kohtaan, vaan lapsen omiin kykyihin luottavaa ja kannustavaa kasvatusta. Siinä ensin rohkaistaan kokeilemaan itse ja sitten toki autetaan, jollei onnistu.

Koska miksei kolmevuotias voisi itse hakea vettä, kun muki on edessä ja tuoli lavuaarin eteen siirtämistä vaille valmis? Voidella itse leipäänsä ja pyyhkiä itse nenäänsä? Joskus tyhjennettävän potan tarpeet saattavat huiskua ohi pöntön ja jääkaappi jäädä hetkeksi auki aamupalakokkailun jäljiltä, mutta entäs sitten?

Sillä se lapsen silmissä kasvava itsevarmuus ja ylpeys, kun oikeasti, ihan aidosti hämmästellen vanhempi ilahtuu ja yllättyy uusista taidoista, vaikkapa siitä yllättävästä pyöränhakureissusta, on kaiken sen arvoista. Jopa sen pissan siivoamisen vessan lattialta.

Kohta saattaakin huomata erään aiemmin vähän temperamentiltaan varovaisemman ja paikoin aremman lapsenkin tulleen tyypiksi, joka määrätietoisesti tavoittelee itse sitä mitä haluaa ja tarvitsee.

En osaa vielä sanoa, kuinka kasvatusmetodini lopulta toimii, mutta haluaisin uskoa, että rohkaisulla ja oma-aloitteellisuuden pönkittämisellä olisi ainakin ihan kohtalaiset mahdollisuudet kääntyä hyväksi, kun kasvatetaan kuitenkin lopulta omilleen joutuvia tulevia aikuisia.

Tehdään siis palvelus lapsillemme: Ollaan sopivasti laiskoja vanhempia!

15 kommenttia

Rakastun herkästi uusiin kaupunkeihin ja kaupunkien katuihin, mutta etenkin niiden ihmisiin. Kööpenhamina tarjosi joka nurkan takana jotain...

Rakastun herkästi uusiin kaupunkeihin ja kaupunkien katuihin, mutta etenkin niiden ihmisiin. Kööpenhamina tarjosi joka nurkan takana jotain pakahtumisen arvoista. 

Värikkäät, vanhat talot, vahvat graffitit rosoisessa vapaakaupungissa, vapaana juoksevat koirat mukulakivikaduilla, tyttö yksin ikkunassa savukkeella, vanhat papat chillailemassa aurinkoisena kesäpäivänä. 

Ah, rakastan vanhoja pappoja.

























Lue myös:
Muijien polttarit Köpiksessä

Muistatteko silloin, kun kirjoitin siitä muijien ns.  huumeita ja huoria -matkasta Köpikseen ? Ja sanoin siinä postauksessa, että ensi kesän...

Muistatteko silloin, kun kirjoitin siitä muijien ns. huumeita ja huoria -matkasta Köpikseen? Ja sanoin siinä postauksessa, että ensi kesänä? No se oli oikeasti tänä kesänä, mutta jouduin hämäämään, ettei polttarisankari aavista mitään. Se perkele kun lukee minun blogiani.

Eräänä (viime) perjantaisena aamuyönä poliisiauto kurvasi pihaani. Otti minut kyytiin ja kurvasi toiseen pihaan. Siellä morsian käveli autuaan tietämättömänä keskellä aamuyön sadetta. Raahasi matkalaukkuaan ihmetellen aikaista herätystään.

Häkeltynyt ja naurusta sekava morsian kaapattiin maijan kyytiin ja kuljetettiin linkkariasemalle. Bussissa, siinä Vantaan Kauppakeskus Jumbon kohdilla se tajusi, että lentokenttä häämöttää. Vasta lähtöportilla sille selvisi, että matka vie Köpikseen.

Polttarimuijan hymy ei meinannut hyytyä koko reissussa. Aina vähän väliä se kertoi, kuinka onnellinen se on. Eikä se ollut ainoa. Sen lisäksi, että itse kukin nauroi välillä kuset housuissa, jokaisella meistä matkalaisista tuntui olevan yksi parhaista viikonlopuista. Näin ollen polttarit eivät olleet vain morsiamen elämys, vaan koko jengin. Se tuntui myös ilahduttavan sankaria kovasti.

Oma fiilistelyni sai kertoimia myös siitä, kun tajusin että tämä oli ensimmäinen ns. yksin tekemäni matka sitten 17 vuoteen. Olen ollut viimeksi ulkomailla vain kavereiden kanssa juuri täysi-iän kynnyksellä. Silloin Lontoossa ja nyt heti perään Kööpenhaminassa. Että oli kai sitten jo aikakin!

Viikonloppureissulla otettiin kuitenkin kaikki irti vuosien menetyksistä. Unta torstain ja sunnuntain väliselle ajalle mahtui ihan vallan kokonaiset 12 tuntia. Ei näet niin ehdi nukkua, kun pitää havaita koko kaupunki kahdessa päivässä!

Onni oli, että mukanamme oli yksi Köpiksessä aikoinaan asunut supermuija, joka näytti meille ekakertalaisille helmimmät kohteet. Sellaisetkin, joita ei ehkä paikkaan tutustumatta osaisi löytää. Tiedättekö, kun on vaan koko ajan niin fiiliksissä kaikesta näkemästään? En muista, koska olisin esimerkiksi ollut noin innokas kuvaaja. 

Köpis todella vei sydämeni. Enkä usko, että niin olisi käynyt, ellei olisi tullut nähtyä paikkoja, joita en itse ikinä olisi löytänyt omin neuvoineni!

Täten tästäkin aiheesta on tulossa vielä kaksi postausta: Köpiksen pro-vinkit turisteille ja kuvapostaus, jossa leikin Vuoden Streetkuvaajaa.

Arvatkaa muuten, kuinka monta kertaa seurueeltamme kysyttiin, mistä päin maailmaa olemme? Ja arvatakaa, kuinka moni arvasi, että Suomesta? Meitä luultiin italialaisiksi, brasilialaisiksi, romanialaisiksi, islantilaisiksi, jenkeiksi, briteiksi, tsetsenialaisiksi, saksalaisiksi, espanjalaisiksi, itävaltalaisiksi ja alankomaalaisiksi, joitakin useasti, mutta suomalaisiksi taisi arvata yksi.

Sovimme muijien kanssa tekevämme joka vuosi saman reissun. Polttareita tai ei.


Lue myös:
Muijien reissu huumeineen ja huorineen
Kööpenhaminan kadut

Kaksi ja puoli -vuotiaan lapsen kanssa saa olla helisemässä kaikenlaisesta helvetinmoisesta tahtomisesta alvariinsa. Vaikka arjessa on paika...

Kaksi ja puoli -vuotiaan lapsen kanssa saa olla helisemässä kaikenlaisesta helvetinmoisesta tahtomisesta alvariinsa. Vaikka arjessa on paikallisesti haasteellisia hetkiä, vastapainoksi saa onneksi samalla täyslaidallisen iloa jutuista, joita lapsi suoltaa. Ei ole päivää, etteikö joku kaksivuotiaan oivaltava läppä saisi meitä nauramaan.

Tässä kaikessa tahtomisessahan "parasta" on, että lapsihan ei itsekään tiedä mitä haluaa. Tahtoa löytyy niin, että yötkin menee joskus unissaan tahtomiseksi. Jumalaton kiukku ja meteli meneillään, siellä niin, ihan keskenään.

Tavallisissa tahtokohtauksissa  (kutsutaan myös tuttavallisesti itkupotkuraivareiksi) ei oikein voi edes auttaa kuin olemalla läsnä, vaikka kuinka haluaisi selvittää, mikä pienen tahtojan mieltä myllertää. Supliikkina muijana hän kuitenkin osaa kertoa, joskus ihan vallan kesken raivareidensa, että hän tahtoo... tahtoo JOTAIN.

Minusta se on valtavan hyvin sanoitettu tila. Tiedättekö, kun tahtoo hemmetisti, vaan ei tiedä mitä. KUNHAN JOTAIN.

Samoin kilpaillessaan isoveljensä kanssa noin kaikesta mahdollisesta, hän muistaa välillä sanoa, että isoveli ei sitten saa jotain. Ei sen niin väliä ollaanko saamassa jotain tai yleensäkään yhtään mitään, mutta kunhan hän saa jotain ja isoveli ei.

Joskus ajattelin myös, että tietynlaiset sanat ja hokemat tulevat vasta teini-iän kynnyksellä, mutta tyttäreni toistelee jo luonnikkaasti esimerkiksi sanaa "oikeesti". "Oikeesti äiti, mennää ulos." "Mulla on nälkä äiti, oikeesti."

Ja tietysti "oikeesti, mä haluta jotain".

Sillä lailla vähän pitkäkestoiselta tahtoiältä tämä välillä tuntuu, koska sen lisäksi, että hän on kuulemma aloittamassa sanojensa mukaan pian koulun, hän kertoi myös juuri ystävälleni olevansa seitsemänvuotias. Ihan pokkana vaan. Vakuuttaakseen meidät iästään, hän näytti vielä viittä sormea ja nyökkäsi itsevarmana päälle.

Tahtoiän vallitessa pahin virhe taitaa olla se, että antaa pienelle tahtojalle kaiken, mitä tämä keksii tahtoa. Se kun ei lopu sitten ikinä se sen hetken tahtoboogie, kun uusi tahdottava kuitenkin ilmenee heti uuden perään.

Ei ole nimittäin sellaista resurssia, joka kattaisi kaiken tahtomisen. Ei tule hetkeä, jolloin lapsi olisi lopulta täysin tyytyväinen ja rauha maassa. Kokeiltu on. Heikona hetkenä. Ne itkupotkuraivarit on vaan otettava vastaan ennen pitkää.

Silloin aikanaan piti esikoisen tahtoilua jotenkin haastavana elämänvaiheena, mutta HAHAHAHAH, salli mun nauraa. Tiedä sitten, onko aika kullannut muistot, mutta olen aika varma, että esikoisellamme ei ollut ihan näin määrätietoista tahtoikää.

Kuitenkin ekasta oppineena sen tietää, että lapsen raivarit ei ole maailmanloppu, kaikki on vaihetta vaan ja että tahtoilu on tietysti hyvin terveellinen kehitysvaihe. Ei tosin vanhemmalle aina.

Mutta niin kai se on, että nuha lähtee niistämällä, yskä yskimällä ja tahtoikä tahtomalla?

Lue myös:
Vaihevuodet
Ihan sellainen hypoteettinen tilanne
Melko uhmakasta

4 kommenttia

Hae