Mulla on luonnoksissa tuossa teksti, jossa kehun, kuinka ihanaa ja helppoa on matkustella ja tehdä mitä vaan hauskoja juttuja viisivuotiaan ...

Mulla on luonnoksissa tuossa teksti, jossa kehun, kuinka ihanaa ja helppoa on matkustella ja tehdä mitä vaan hauskoja juttuja viisivuotiaan kanssa. Ollaan matkustettu junalla, käyty taidemuseossa, leffassa, teatterissa ja ulkona syömässä. Tehty kaikenlaista sellaista, mikä ei just ole varsinaisesti lasten aktiviteettia – jotain HopLoppia tai tivolia. Ja voin ihan rehellisesti sanoa, että mukavaa on ollut.

Myös kolmevuotiaan kanssa voi tehdä jo joitain vastaavia juttuja ja se on kivaa. Suurilta osin ainakin.

Taika vaan on siinä, että ne asiat pitää tehdä kahdestaan. Siis aikuinen ja yksi lapsi kerrallaan, mikäli mielii nauttia siitä ajasta. Välittömästi nimittäin kun kuvaan astuu sisarus, homma menee niin sanotusti reisilleen.

Olin juuri lasten kanssa brunssilla. Se oli perseestä.

Tiesin sen toki jo lähtiessäni – aivan kuten joka jumalan kerta –, mutta niin vaan sitä ihminen lähtee. Aina yhtä optimistisena, "jos vaikka tällä kerralla ei menisi niin villiksi". Kerta toisensa jälkeen uskoo mahdollisuuksiinsa, vaikka vituiksi se aina menee.

Homman nimihän on se, että ei ne lapset varsinaisesti mitään tuhmia ole. Ei ne riko paikkoja tai työnnä toisiaan portaita alas. Ei räi seinille tai potki mummoja.

Vaikka se tuhmalta käytökseltä niiden kaikkien muiden silmään saattaakin näyttäytyä, ei ne ole tuhmia. Ne vaan on vilkkaita, uteliaita, äänekkäitä, innostuvia, malttamattomia ja... no vittu lapsia.

Se, miksi niiden kanssa menee hyvin ilman toista sisarusta on, että silloin ne tyytyvät aikuisen seuraan. Malttavat istua aloillaan, kun ei parempaakaan ohjelmaa ole. Juttelevat niin kuin mitkäkin sivistyneet ja siemailevat pillimehujaan.

Mutta kun yhtälöön laitetaan sisarus, alkaa välitön ärsykkeiden tulva. Koko ympäristöstä tulee suuri leikkiareena. Kaikki mitä toinen tekee, yllyttää toista seuraavaan sekoiluun.

Koska se vaan on niin paljon hauskempaa, kuin jonkun hillityn aikuisen leikkiminen.

Kuva ei liity tapaukseen.

Päiväkodista kerrottiin, että olivat laittaneet lapsemme nukkumaan samaan nukkariin. Ennen kuin varovasti kertomustaan aloittanut ope oli edes ehtinyt kertoa jutun varsinaista pihviä, arvasin sen jo: reisille vissiin meni.

Sisaruksilla on aivan sietämätön kyky liittoutua koko muuta maailmaa vastaan. Tavallaan se on jollain tasolla ihailtavaakin, se sellainen sisaruus, mutta näin kasvattajana – vanhempana tai ammattikasvattajana – se on yhtä helvettiä.

Minun ei liene tarpeellista selittää mitä se pööpöily on, mitä sisarukset toisissaan saavat aikaan, mutta toistan: se ei varsinaisesti ole mitään ilkeilyä tai tuhmailua. Se on vain... pööpöilyä. Vaikka siis osaa ne toki triggeröityä toisen jutuista ja alkaa toistensa kurkkuihin, mutta se on taas tarina erikseen.

Sekoiluhetkellä ei mene mikään sana perille. Ei saatana selitykset, eikä edes uhkailut. Rakentavuudesta on turha haaveilla, kun kaksi käyttäytyy kuin humalaiset teinit nuokkarin vessajonossa. Mikään ei ole pyhää, kunnioitus on tiessään, eikä ne edes tarkoita sitä niin. Niillä vaan on pikkuisen liian hauskaa. Ei ehdi ajatella muuta.

Ja joka kerta ajattelen siellä kahvilassa, ravintolassa tai brunssilla, että miksi helvetissä vain minun lapseni ovat näin sekopäitä. Että olenko tosiaan tehnyt kaikki nämä vuodet kaiken aivan päin helvettiä, vai miksi nämä minun ei toimi kunnolla.

Eräs mielipiteitä vahvasti jakanut naistentautien lääkäri sanoi joskus, että lapsilla tulee olla minimissään kolme vuotta ikäeroa. Ajattelin tuolloin, että tyyppi puhuu omiaan, mutta alan sittenkin kääntyä ajatukseen. Tosin itse sanoisin vähintään viisi vuotta olisi hyvä olla.

Koska kun nuorempi on vilkaskulkuinen kolmevuotias, olisi vanhemman lapsen oltava jotain muuta kuin neljä tai viisi, koska senkin ikäinen on vielä sellainen kolmevuotiaan kanssa samaan sekoiluun ryhtyvä tapaus.

Mutta jos taas vanhempi lapsi olisikin kahdeksan tai päälle, se ehkä jollain tasolla jo osaisi hillitä impulssejaan ja kuunnella järkipuhetta. Kai.

Saatte ihan vapaasti tuomita minut huonoksi kasvattajaksi ja täysin auktoriteettia omaamattomaksi, mutta minä en jumalauta saa noita aina ruotuun. Hyvin luovasti eri tyylejä kokeillen olen yrittänyt.

Joskus lapsettomana omien sukulaislasteni samanlaista sekoilua seuratessani, ajattelin että määrätietoinen rajojen asettaminen, asioiden järkiselittely, johdonmukaisuus ja kaikilla Nanny-tekniikoilla uhittelu tai vaikka pikkuisen enemmän suuttuminen ja vähän painokkaammin äänensä korottaminen osoittaisi auktoriteettia ja lapset alkaisivat toimia mieleni mukaan, mutta voin sanoa että ei auta.

HAHAHHAHA, ei saatana auta.

53 kommenttia

Olen tosi kauan halunnut tehdä sellaisen söpön haastattelun lapselleni. Muistatteko niitä kun pyöri yhteen aikaan kaikilla somessa ja blogei...

Olen tosi kauan halunnut tehdä sellaisen söpön haastattelun lapselleni. Muistatteko niitä kun pyöri yhteen aikaan kaikilla somessa ja blogeissa? Missä kysyttiin vanhemmasta asioita ja lapsi vastasi. Niitä lukiessa aina mietin, että jonakin päivänä kyllä teen samanlaisen.

No nyt tänään, ihan muuta blogijuttua kirjoittaessani, kolmevuotias ässähti viereeni ja höpötteli taas maat ja taivaat noin kaikesta. Synttäreistään piparkakkutaloon, josta hän oli muka syönyt puolet ja päiväkodin ruokailusta seikkaperäiseen selostukseen varpaankynsistään, jotka muuten pitää leikata.

Samassa muistin kauan unelmissani olleen haastattelun ja päätin lähteä toteuttamaan sitä. Olihan hän siinä vieressä ja näemmä melkoisella juttutuulella.

Mielessäni jo kihertelin hauskoille ja osuville vastauksille, joita sanavalmis kolmevuotias varmasti suoltaisi – aivan kuten aina muutenkin suoltaa.


Noh, haastattelu meni näin:

"Mikä äidin nimi on?"
"Mä en muista."

"Minkä ikäinen äiti on?"
"En muista. Kolme."

"Mitä äiti tekee työkseen?"
"Mä en muista." 

"Mikä äidin lempiruoka on?"
"Mä en muista."

"Koittaisitko muistaa jotain?"
"No käälmeluoka (käärmeruoka, eli nuudelit). Ja liisiluoka. Mä meen nyt syömään. Moikka."

Joo, ni hänelle tuli nälkä. Ruoka katsokaas mainittu.

Että se siitä haastattelusta.

Ja nyt kun katson, niin ne vähäisetkin vastaukset kertoivat hänestä itsestään.


3 kommenttia

Luin viime syksynä Tuomas Enbusken kolumnin , jossa kirjoitettiin vanhempisuhteista ja siitä, että on muodikasta valittaa vanhusten yksinäis...

Luin viime syksynä Tuomas Enbusken kolumnin, jossa kirjoitettiin vanhempisuhteista ja siitä, että on muodikasta valittaa vanhusten yksinäisyydestä, vaikka joskus yksinäisyys voi olla vanhuksen omaa vikaa:

"Lapset ja lapsenlapset eivät ehkä halua käydä katsomassa tyyppiä, joka on terrorisoinut heidän elämäänsä vuosikaudet. Hyvä mielenterveys on paras perintö, mitä jättää lapsilleen. Jos psyyke rikotaan jo lapsena, sama jatkuu aikuisena."

Vaikka se oli kovasti sanottu, se oli myös osuvasti sanottu. Se sai minut miettimään kaikenlaisia perhesuhteita, mutta erityisesti omaa vanhemmuuttani ja mitä itse haluan olla lapsilleni.


Perheenjäseniltä sietää helposti enemmän kuin muilta ihmisiltä. Se on tavallaan perhesuhteiden etu, että side on niin voimakas, että ihminen uskaltaa olla perheensä edessä heikoimmillaan. Perheelleen saattaa myös näyttää sellaisia puolia itsestään, mitkä muuten suodattaisi pois.

Se on hyvä silloin, kun siitä on jotain hyötyä. Perhe on nimittäin siitä mainio, että parhaimmillaan se peilaa käytöstäsi hyvällä tavalla ja saa sinut huomaamaan itsestäsi asioita, joissa saatat haluta kehittyä.

En esimerkiksi osaa edes ajatella, millainen olisin ilman omaa isosiskoani, joka kaikessa viisaudessaan ja armollisuudessaan on ymmärtäen ja kuunnellen keskustellut, antanut minulle uusia ajatuksia ja näkökulmia, ja näin kasvattanut minua ihmisenä. Ja kai minustakin jotain iloa on hänelle ollut.

Parhaimmillaan perhesuhteet ovat valtava voimavara. Pahimmillaan taas ne vain syövät voimia.

Aina joulun alla ilmestyy kirjoituksia, joissa yritetään armahtaa minun ikäpolveani joulun vieton pakosta oman sukunsa, yleensä omien vanhempiensa kanssa. Että on täysin hyväksyttyä tehdä joulusta oman näköinen, eikä viettää sitä oman sukunsa kanssa, jollei se omalta tunnu. Ei tarvitse tehdä asioita tiettyyn tapaan vain vastuuntunnosta ja syyllisyyden tunteen pelossa.

Aikuisten lasten ja heidän vanhempiensa suhteita on monenlaisia. Joillekin yhdessäolo on luontevaa ja mukavaa, ja kaikki osapuolet saavat iloa toisistaan.

Sitten on toisenlaisia. Oi, niin paljon toisenlaisia.

Kuinka monet tarinat olemme kuulleet niistä toisista? Sellaisista, joissa suhde on taakoittava. Tulehtunut ja vaikea. Kohtaaminen saa usein pahan mielen aikaan tai repii vanhat haavat auki. Nostattaa lapsuuden traumat pinnalle tai toistaa aina samaa, epäterveellistä kaavaa.

Olisi tietysti hyvä, jos kukin pystyisi katsomaan peiliin ja asioita voitaisiin yhdessä selvittää, mutta valitettavan usein tilanne on se, että useat tai jokin osapuolista ei siihen kykene. Keskustelut toistavat samaa, mihinkään johtamatonta kaavaa, eikä niitä pystytä käymään rakentavasti – tai ollenkaan.

Tuntuu ihan kamalalta tietysti sanoa, mutta perhesuhteetkin ovat ihmissuhteita, siinä missä muutkin: Vaikka veriside onkin vahva, ei sen nimissä tarvitse, eikä kannata, sietää sellaista, mitä ei keneltäkään muulta ikinä maailmassa sietäisi. Ei tarvitse ottaa ylimääräistä kuormaa niskaan.

Jokaisella meillä aikuisella on oma elämämme, omat murheemme ja omat ristimme kannettavanamme. Aikamme täällä on rajattua. Jos asioita ei voida selvittää ja kaikki kanssakäyminen on jatkuvasti silkkaa pään hakkaamista seinään, voisiko olla, että olisi aika antaa periksi?

Eräs ystäväni sanoi omasta tulehtuneesta äitisuhteestaan näin:

"Kun on jo lapsena kannatellut vanhempiaan, kuunnellut solvauksia ja kärsinyt vääristyneestä vanhemmuussuhteesta, ja nyt itse yrittää tehdä asiat toisin omien lastensa kanssa ja olla niille sellainen vanhempi, jollaista itse olisi toivonut lapsena, ei kerta kaikkiaan enää jaksa ottaa sitä paskaa vastaan omalta äidiltään. Mieluummin annan kaikkeni niille, joille tehtäväni on kaikkeni antaa: omille lapsilleni."

Tämä ei tietenkään tarkoita, että on ok jättää tuosta vain joku ihminen yksin, mutta jos se ihminen – olipa se kuka tahansa – kuluttaa sinusta kaiken ja vielä oman mielenterveytesi uhalla, eikä ole valmis yhtään tarkastelemaan omaa käytöstään, lienee reilua todeta, että tämä on kaksisuuntainen tie.

Ei kukaan halua olla huonoissa väleissä oman vanhempansa tai sukulaisensa kanssa, tietystikään. Päinvastoin. Moni tekisi ja on jo tehnyt kaikkensa, ettei niin olisi.

Mutta sukulaissuhde ei oikeuta mihin vain. Sitä pitää hoitaa aivan kuin mitä tahansa ihmissuhdetta.


Minä haluan olla vanhempi, jonka luo on hyvä tulla. Minä haluan, että lapseni voivat puhua minulle halutessaan mistä vain. Minä haluan olla aina turva ja tuki. Minun pitää pystyä vanhempana menemään itseeni. Haluan olla äiti, johon voi luottaa kuin kiveen. Joka ei arvostele, tuomitse tai solvaa. Joka auttaa, koska haluaa auttaa.

Haluan olla lempeä ja rakastava, kuten vanhemman tulee olla. Se on minun tehtäväni.

Aivan, kuten kaikissa muissakin tärkeissä ihmissuhteissani.

Olemme erehtyväisiä, mutta voimme itse vaikuttaa asioihin. Sen eteen on tehtävä töitä ja siihen voi pyrkiä tietoisesti ja harkiten, joka päivä. Koska lopulta se on vain kunnioitusta toisia kohtaan ja kykyä arvioida omaa käytöstä.

Koska vanhemmuuskin on ihmissuhde.

Ja koska mitä kylvää, sitä niittää.

7 kommenttia

Kukaan ryhmäliikuntatunnilla milloinkaan käynyt ei ole voinut välttyä siltä innostuneesta, tsemppaavan iloisesta tyylistä, jolla jumppia tyy...

Kukaan ryhmäliikuntatunnilla milloinkaan käynyt ei ole voinut välttyä siltä innostuneesta, tsemppaavan iloisesta tyylistä, jolla jumppia tyypillisesti vedetään.

"Jaksaa, jaksaa!", "hyvin menee!", "sheikkaa, sheikkaa!", "HALLUSSA!" ja sitten kaikki iloiset kiljahdukset sinne väleihin. Puhumattakaan yläfemmoista ja yhteishuudoista.

Se on varmasti ihan toimiva ja hyväksi havaittu keino saada liikkujat mukaan. Ei sitä muuten tehtäisi noin kaikilla tunneilla.

Mielenkiintoista vaihtelua totuttuun tyyliin voisi tuoda sellainen ryhmäliikuntatunti, missä tsemppauksen ja pirtsakan yhteishengen nostatuksen sijaan oltaisiinkin... ei niin innostuneita.

Tultaisiin vaan sinne tunnille, vedettäisiin ne liikkeet, jotka ohjaaja käskee, hörpättäisiin ne vedet välillä, jatkettaisiin ja sitten lähdettäisiin sieltä pois. Unohdettaisiin kaiken maailman yhteishenget ja Ameriikan mallit ja vaan suoritettaisiin.

Pikkuisen hampaat irvessä, paskan maku suussa. Sillä lailla kuin me suomalaiset tykätään.

Lähdin ehdottelemaan tällaista konseptia henkilökohtaisessa Facebookissani ja innostuneita epäinnostavaan jumppaan löytyi heti suuri joukko.

Syntyi ajatus pessimistijumpasta.



Pessimistijumpassa unohdettaisiin ns. posin kautta liikkuminen ja kohdattaisiin ihan rohkeasti ne oikeasti mielessä olevat aatokset. Ei tsemppihuutoja, ei "jaksaa, jaksaata", kun ei jumalauta jaksa:

"Joo, tiedän että tämä on ihan perseestä ja itekki vetäisin mieluummin pitsaa sohvalla ja katsoisin Salkkareita."

"Älkää nyt repikö liikoja, että tuutte toistekin tänä vuonna."

"Tää on ihan paskaa, mutta enää 44 minuuttia jäljellä!"

"Vituttaa kai, mutta yritetään edes."

Pessimistijumpassa puhuttaisiin normaaliäänellä, välteltäisiin katsekontakteja, eikä missään nimessä ikinä milloinkaan taputtettaisi itsellemme treenin jälkeen.

Kuka on messissä? Voin alkaa vetäjäksi!


Lue myös:
Katsaus juoksuharrastukseen
Tahditon lilluja – reportaasi vesijumpasta

Lenkkeily on perseestä

11 kommenttia

"Ajattele, ei tämäkään ole kauaa enää tällainen, kannettava." Muutaman kerran autosta kotiin päiväkodin uuvuttamaa kuopustamme k...

"Ajattele, ei tämäkään ole kauaa enää tällainen, kannettava."

Muutaman kerran autosta kotiin päiväkodin uuvuttamaa kuopustamme kantaessani olen havahtunut tuohon ajatukseen. Ei nämä ole ikuisesti sylissä kannettavia.

"Tämä on meidän viimeinen tällainen", olen surkutellut miehelleni.

Esikoisemme on jo niin iso, ettei useinkaan halua edes tulla kannetuksi, vaikka ehkä juuri ja juuri jaksaisinkin vielä.

"Syliin!" huutaa tyttäremme aina kun tulen kotiin. Esikoinen ei enää koskaan. Muuten kyllä hakeutuu viereen ja halittavaksi, muttei ole enää käsivarsille sujahtava.


Minun lapseni eivät ole enää ihan pieniä. Se iski viimeistään siinä kohtaa, kun olin ilmoittamassa esikoistamme eskariin.

Ensi keväänä viskarilaisille sanotaan päiväkodissa hyvästit ja niille annetaan ruusut. Olen katsonut seremoniaa muutaman kerran jo sivusta ja aina ajatellut, että siihen on vielä pitkä aika.

No, ei ole enää.

Haikeus ei rajoitu vain sylissä kannettavuuteen. Sen myötä alan kaivata myös vauva-aikaa. Vastasyntynyttä, hurmaavaa vauvakuplaa.

Se on tavallaan aika yksinkertaista aikaa. Kun kaiken keskiössä on vauva ja siitä huolehtiminen. Kun millään ulkopuolisilla asioilla ei ole väliä.

Päivien kulku määräytyy aamupalasta lounaaseen, päiväunista päivälliseen ja iltapalasta yöunille. Kalenteriin ei tarvita merkintöjä, kun ei vauvan tarpeet ei katso kellonaikoja tai päivämääriä. Asiat tapahtuvat omalla painollaan, tapahtumien kulku on pois omista käsistä.

Silloin se elämä tietysti välillä tylsistytti. Kaipasi jotain virikkeellisempää.


Tänään halasin aamulla viisivuotiastani. Haistelin kiharoita ja koitin tunnistaa vielä sen vauvatuoksun hiuksistaan.

Kolmevuotiaan synttäriaamuna muistelin kolmea vuotta taaksepäin ja koitin kaikilla aisteillani muistaa, miltä tuntui se pikkuisen päälle 50-senttinen vauva tässä samassa kohtaa, minun syleilyssäni. Kun pienet kädet hapuilivat kasvojani ja tahattomasti potkivat jalat myötäilivät kaikkia vastasyntyneen liikkeitä.

Muistaisinpa aina sen, miltä tuntuu nostaa sängystä lämpöinen, raajojaan venyttelevä käärö. Laskea sitten sen ihan vähän hikinen takaraivo käsivarsilleni ja kävellä keittiöön napsauttamaan kahvinkeitin päälle. Katsella ulos ikkunasta ja miettiä, että kaikki on tässä ja nyt.


Ja jos siitä tähän on jo mennyt yhtäkkiä viisi vuotta, ihan noin vain, ei siinä kauaa mene, kun on mennyt toiset – ja kolmannet. Sitten ne jo ovatkin melkein aikuisia, eivätkä ollenkaan enää mun.

Muistaakohan sillon enää tämänkään vertaa siitä vauvatuoksusta? Hapuilevista käsistä ja venyttelevistä raajoista? Tai näistä viisivuotiaan kiharoista, joita juuri nuuhkuttelin?


Lue myös:
Kunpa muistaisin tästä kaiken
Tahdon takaisin vauvakuplaan

6 kommenttia

Hae