Epätoivoiset ajat vaativat epätoivoisia tekoja
21.55
27.6.2018
No niin. Ei hyvä luoja, epätoivo on saavutettu. Nimittäin nukkumaanmenohetkissä.
Sanokaatte, mitä sanotte, mutta kaikkea ei voi hallita kasvatuksella. Sillä voi vaikuttaa kyllä asioihin, mutta sanotaanko näin, että vaikka kuinka kasvattaisi samalla johdonmukaisuudella ja päättäväisyydellä, ja ihan millä vain tekniikalla lapsiaan, lapsen synnynnäinen persoonallisuus, ns. temperamentti, vaikuttaa kyllä aivan helvetisti myös.
Kuopuksemme, tuo sekopäinen luonnonlapsi, joka kulkee omia polkujaan ja iloisesti nauraen viittaa kintaalla kaiken maailman normeille, ei toimi kuten jotkut toiset lapset. Kuten esikoisemme. Siinä missä esikoiselle riittää kolme pyyntöä, kuopukselle riittää neljäsataa. Eikä kyllä sekään.
Hän on taitava neuvottelija ja aika usein sillä päästäänkin hyvin yhteisymmärrykseen. Siten siis ihan opettavainen minullekin ja jokaiselle kasvattajalleen, kun ei toimi millään käskyillä.
Jos tämä lapseni olisi koira, hänestä sanottaisiin häneltä puuttuvan sellainen miellyttämisenhalu. Ei siis mikään noutajatyyppi, jos tiedätte mistä puhun.
Ja älkää ymmärtäkö väärin, juuri sitä piirrettä hänessä arvostan. Kunnon punk-henkeä.
Mutta olipa tässä kuinka anarkistihenkinen vain, tämä tällainen toden totta välillä koettelee, noin niin kuin vanhemman näkökulmasta. Onneksi hän sentään on myös sellainenkin humoristi, että samalla kun itseä itkettää tilanteen toivottomuus, se myöskin naurattaa.
Tänään(kin) kuopus karkaili sängystään ja kikattaen juoksi karkuun. Uudelleen ja uudelleen ja uudelleen ja... no arvanette kuvion. Noin puolelle meistä kahdesta se oli hauskaa ja toiselle puolikkaalle melko uuvuttavaa.
Epätoivon hetkenä liu'uin tilannetta loppuun asti harkitsematta kiristämis... tarkoitan motivoinnin puolelle, eikä se nyt taas mennyt niin kuin lyhyellä tähtäimellä hölmönä oletin:
– Nyt pysyt sängyssä ja aletaan nukkumaan, tai äidin on otettava sinun lelu pois.
– Ai mikä lelu?
– Tämä tässä.
– Ai mikä lelu, en nää?
– No tämä tässä näin... *etsii ympäriltään jotain lelua*
– Mikä lelu, äiti?
– No, no... tämä lelu täss..
– En nää, äiti, näytä nyt mikä?
– No TÄMÄ lelu *näyttää jotain satunnaista lelua*
– Aa, no en halua sitä. Ota vain, äiti.
Tiedättekö sen, kun kolmevuotias on sinua nohevampi? Vie ihan 6-0. Joo, en minäkään...
No ei siinä. Panokset koveni.
Nimittäin: On kesäkuun 27. päivä ja ensimmäinen "tontut kurkkii ikkunoissa" -kortti on nyt käytetty.
Boom.
Ei nähnyt sen tulevan.
Nimim. Lapsi nukkuu, tontut vissiin ei.
Kuuntele myös:
Vinkkejä vanhemmuuteen
Lue myös:
Tahtoikä, nevöfoget
Kesä: Odotukset vs. todellisuus
Joskus tämä ns. vi**ttaa
Sanokaatte, mitä sanotte, mutta kaikkea ei voi hallita kasvatuksella. Sillä voi vaikuttaa kyllä asioihin, mutta sanotaanko näin, että vaikka kuinka kasvattaisi samalla johdonmukaisuudella ja päättäväisyydellä, ja ihan millä vain tekniikalla lapsiaan, lapsen synnynnäinen persoonallisuus, ns. temperamentti, vaikuttaa kyllä aivan helvetisti myös.
Kuopuksemme, tuo sekopäinen luonnonlapsi, joka kulkee omia polkujaan ja iloisesti nauraen viittaa kintaalla kaiken maailman normeille, ei toimi kuten jotkut toiset lapset. Kuten esikoisemme. Siinä missä esikoiselle riittää kolme pyyntöä, kuopukselle riittää neljäsataa. Eikä kyllä sekään.
Hän on taitava neuvottelija ja aika usein sillä päästäänkin hyvin yhteisymmärrykseen. Siten siis ihan opettavainen minullekin ja jokaiselle kasvattajalleen, kun ei toimi millään käskyillä.
Jos tämä lapseni olisi koira, hänestä sanottaisiin häneltä puuttuvan sellainen miellyttämisenhalu. Ei siis mikään noutajatyyppi, jos tiedätte mistä puhun.
Ja älkää ymmärtäkö väärin, juuri sitä piirrettä hänessä arvostan. Kunnon punk-henkeä.
Mutta olipa tässä kuinka anarkistihenkinen vain, tämä tällainen toden totta välillä koettelee, noin niin kuin vanhemman näkökulmasta. Onneksi hän sentään on myös sellainenkin humoristi, että samalla kun itseä itkettää tilanteen toivottomuus, se myöskin naurattaa.
Epätoivon hetkenä liu'uin tilannetta loppuun asti harkitsematta kiristämis... tarkoitan motivoinnin puolelle, eikä se nyt taas mennyt niin kuin lyhyellä tähtäimellä hölmönä oletin:
– Nyt pysyt sängyssä ja aletaan nukkumaan, tai äidin on otettava sinun lelu pois.
– Ai mikä lelu?
– Tämä tässä.
– Ai mikä lelu, en nää?
– No tämä tässä näin... *etsii ympäriltään jotain lelua*
– Mikä lelu, äiti?
– No, no... tämä lelu täss..
– En nää, äiti, näytä nyt mikä?
– No TÄMÄ lelu *näyttää jotain satunnaista lelua*
– Aa, no en halua sitä. Ota vain, äiti.
Tiedättekö sen, kun kolmevuotias on sinua nohevampi? Vie ihan 6-0. Joo, en minäkään...
No ei siinä. Panokset koveni.
Nimittäin: On kesäkuun 27. päivä ja ensimmäinen "tontut kurkkii ikkunoissa" -kortti on nyt käytetty.
Boom.
Ei nähnyt sen tulevan.
Nimim. Lapsi nukkuu, tontut vissiin ei.
Kuuntele myös:
Vinkkejä vanhemmuuteen
Lue myös:
Tahtoikä, nevöfoget
Kesä: Odotukset vs. todellisuus
Joskus tämä ns. vi**ttaa
10 kommenttia