Babler

Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Kiusaaminen herättää ymmärrettävästi paljon tunteita. Olisi aivan järkyttävää ja sydäntäsärkevää seurata voimattomana sivusta, kun omaa last...

Kiusaaminen herättää ymmärrettävästi paljon tunteita. Olisi aivan järkyttävää ja sydäntäsärkevää seurata voimattomana sivusta, kun omaa lasta kiusataan.

Jotta oikeasti voimme tehdä asioille jotain, meidän on ymmärrettävä kiusaamisesta kaikki. Valitettavasti kiusaamisen poistamisen lääke ei ole yksinkertainen. Ei ole yhtä tapaa, millä voitaisiin reagoida kaikkeen.

Ensiarvoisen tärkeää on aikuisten suhtautuminen kiusaamiskeisseihin. Sekä kiusatun, että kiusaajan vanhempien, mutta tietysti myös koulun aikuisten.

Aika usein tilanne on se, ettei kiusaajan vanhemmat pysty myöntämään itselleen, saati toisille, että heidän lapsensa olisi jollain tapaa ollut osallisena kiusaamiseen. Se on ymmärrettävä reaktio, varsinkin kun sekä media, että keskustelupalstat demonisoivat kiusaajat.

Silti on muistettava, että kiusaajan vanhemmat eivät ole automaattisesti yhtä kuin epäonnistuneita vanhemmuudessaan. Vasta siinä kohtaa epäonnistutaan, jos ei haluta puuttua kiusaamiseen.

Vaikka kiusaaminen on poikkeuksetta väärin, lasten demonisointi ei auta kiusattua. Teot voi tuomita, muttei lasta. Täytyy muistaa, että kyseessä on kuitenkin lapsi, keskenkasvuinen, vielä sosiaalisia taitoja opetteleva raakile.


Myös kiusaamiskokemus on otettava aina tosissaan. Sitä ei saa vähätellä, sillä jos lapsi on kertonut jonkun tuntuneen pahalta, kiusaamiselta, sen pitää herättää joitain hälytyskelloja. Silloin asioihin on puututtava ja ne on selvitettävä. Ei kukaan vitsillä kerro jonkun kiusanneen.

Jo se, että lapsi kertoo kiusaamisesta aikuiselle on rohkeutta vaativa teko – ajattele, jos sitä kokemusta vielä vähäteltäsiin.

Kolmannen kauden ensimmäisessä Mamma rimpuilee -podcastin jaksossa keskustelemme psykologian professori ja KiVa-koulun kehittäjän Christina Salmivallin kanssa hyvin kattavasti kiusaamisesta ja siitä, mitä voisimme kaikki asialle tehdä. Mukana myös vakiofiittaaja Jukka Lariola.

Jaksossa pohditaan kiusaamista niin uhrin kuin kiusaajankin kannalta ja etsitään vastauksia siihen, miten kiusaamisen saisi loppumaan ja mitä vanhemmat voivat asialle tehdä.

Jotta kiusaamiseen voidaan puuttua, siitä pitää päästä kunnolla jyvälle – jokaiselta kantilta. Onko ihmisellä synnynnäinen taipumus kiusaamiseen? Onko toiset ihmiset herkemmin kiusaajia kuin toiset? Miksi joku kiusaa, vaikka tietää sen olevan väärin? Miksi KiVa-kouluhanke on joutunut syntipukiksi joissakin kiusaamistapauksissa?

Ja mikä tärkeintä: miten vanhempien pitäisi toimia?

Kuuntele "Asuuko meissä kaikissa kiusaaja?" -jakso: https://www.supla.fi/supla/3358017

Jakson voi kuunnella Supla-sovelluksella tai ihan selaimella!

Rakastan ja janoan hyviä dokumentteja. Voisin katsoa niitä loputtomasti. Koska aikaa niiden katsomiseen ei valitettavasti kuitenkaan ole lop...

Rakastan ja janoan hyviä dokumentteja. Voisin katsoa niitä loputtomasti. Koska aikaa niiden katsomiseen ei valitettavasti kuitenkaan ole loputtomasti, tykkään että saan suosituksia hyvistä dokkareista – sellaisista, joihin kannattaa käyttää se aika.

Ajattelin kerätä tähän viimeaikaisimmat dokumenttitärppini teille!

Ja mielelläni otan vastaan tärpit myös teiltä.


Nämä kaikki minun vinkkini löytyvät Netflixistä.

1. The Push
The Push on mentalisti Derren Brownin tekemä äärimmäinen sosiaalinen koe. Se on mielenkiintoinen, vähän järkyttäväkin, katsaus ihmisen manipuloitavuuteen sosiaalisen paineen alla.

Ihminen on kautta aikain selvinnyt toimimalla kuten muut toimivat, mutta milloin alkukantaista tarvetta vastaan kannattaa taistella ja ajatella itsenäisesti? Voiko tavallisen ihmisen saada murhaamaan toisen, kun paineita kasataan tarpeeksi?

Voi. Ja se tekee tästä testistä tärkeän katsoa!


2. Fyre: Luksusfestivaali, joka lässähti
Tässä erinomaisesti onnistunut markkinointi sai aikaan sen, että festivaalin liput myyttin ennen kuin mitään, toistan mitään, oltiin tehty festarin mahdollistamiseksi. Tämä on jokaisen markkinoijan unelma, mutta vain siihen asti, kun festivaalin mahdottomuus alkoi paljastua.

Legendaarinen somehaipin kerännyt Fyre kuoli omaan mahdottomuuteensa ja jokainen epäkohdan nostanut ihminen hiljennettiin ja poistettiin tiimistä. Rikkaat milleniaalit ostivat jopa kymmenien tuhansien dollareiden arvoisia paketteja Bahaman autiosaaren festareille, vaikkei koko autiosaarta lopulta edes ollut. Eikä oikeastaan mitään etukäteen luvattuja fasiliteetteja.

Festivaalin järjestäjä Billy McFarland muina patologisina valehtelijoina huijasi niin festivaaliin sijoittajia, tavaratoimittajia, työntekijöitä, mainostajia ja lipun maksaneita rikkaita nuoria.

Jälkimmäiset ovat saaneet osakseen paaaaaljon pilkkaa ja ivaa netissä – rikkaille toopeille on aina hauska nauraa –, mutta jos onnistunut markkinointi tarkoittaisi aina, että sitä uskoneet ovat tyhmiä, me olemme kaikki tyhmiä.

Mielenkiintoista tästä tekee myös sellainen seikka, että festivaalipäivään asti koko jäljellä ollut tiimi todella teki kaikkensa, että festivaali syntyisi. Ja kuten tulet huomaamaan, todellakin kaikkensa.

Jos olet koskaan järjestänyt mitään tapahtumaa ja sinusta on tuntunut että sen langat ei pysy enää kunnolla käsissä, et ole nähnyt vielä mitään.


3. Amanda Knox 
Amanda Knox oli nuori vaihto-oppilas Italiassa, joka tuli syytetyksi ja tuomitksi raa'asta taposta, istui vuosia vankilassa – ja sittemmin vapautettiin syyttömänä.

Sitä aina kuvittelee, ettei itselleen voisi käydä mitään tällaista. Että oikeusvaltiossa oikeat todisteet, kuten DNA, ovat aihetodisteita pätevämpiä, ja niitä tutkivat ja niistä syyttämispäätöksen tekevät tulkitsisivat niitä objektiivisesti – ei omiin tarinoihinsa ja tulkintoihinsa tukeutuen.

Tässä dokkarissa myös median asema korostuu tärkeällä tavalla: Amanda Knoxia pidetään edelleen syyllisenä, vaikka hänet on kaksi kertaa todettu oikeudessa syyttömäksi ja syyttäjän omat tulkinnat tapahtumista täysin kuvitelluiksi. Media teki Amanda Knoxista syyllisen, jota italialaiset ja melkein koko maailma pitää edelleen rikoksiin syyllisenä.

Naisen näkökulmasta tämä dokumentti saa ihokarvat pystyyn ja verenpaineen nousemaan: Amandan täytyy olla syyllinen – siis kansan ja syyttäjän mielestä –, koska tämä nuori nainen on harrastanut seksiä muutaman pojan kanssa ja pussaa pari kertaa poikaystäväänsä rikospaikalla. Hänestä leivotaan katala vamppi, joka seksuaalihirmuissaan on jopa valmis tappamaan jonkun.

Misogyyninen asenne nuorta naista kohtaan siis voi johtaa jopa murhasyytteeseen. Mieti sitä.


4. Muusikkodokkarit Lady Gagasta, Aviciista, Foo Fightersista ja Whitney Houstonista
Eli: Gaga: Five Foot Two / Avicii True Stories / Foo Fighters: Back and Forth / Whitney: Can I Be Me

Erilaiset tarinat glamröösin takaa, joissa myös yhtymäkohtia toisiinsa! Erityisesti Lady Gagan "Gaga: Five Foot Two" -dokkari on sellainen, että oikein harmittaa, että olen jo nähny sen. Jos muuten löydät Amy Winehousen dokumentin jostain, suosittelen myös sitä.

Kaikissa, paitsi Foofightersin dokumentissa on jollain tavalla alakuloinen tai surullinen vivahde. Suosittelen lämpimästi  katsomaan kaikki!


5. Hannah Gadsby: Nanette
Hannah Gadsbyn Nanette ei ole dokumentti, mutta halusin lisätä sen listalle. Se saattaa olla tärkein näistä kaikista.

En oikein osaa sanoa mikä se lopulta on, mutta jotain ennennäkemätöntä se on. Aluksi perinteiseltä stand up -showlta tuntuva esitys muuttuu puolessa välissä hyvin eriksi. Ennalta-arvaamattomaksi, koskettavaksi ja silmiä avaavaksi kokemukseksi.

Se avaa koskettavalla tavalla komiikan anatomiaa ja Hannahin omaa tarinaa itsensä uhraamisesta toisten naurettavaksi – vaikka se satuttaa häntä.

Vaikka tässä puhutaan paljon Hannahin tarinasta, se antaa myös suuremmassa mittakaavassa tärkeitä havaintoja elämästä, historiasta ja yhteiskunnasta, mitä jokaisen olisi hyvä pohtia.

En halua spoilata mitään, joten sanon vain: Katso ja rakastu.


Noin! Ja nyt otan ilolla vastaan teidän vinkit!

Täällä myös muita suosituksia Netflixixstä! Pitääpä päivittää nekin ja tehdä uusi postaus niistäkin!

8 kommenttia

Kuinka monta kertaa olette ajatelleet, ettette ole riittäviä työssänne, luottamustoimessanne tai muissa vastuissanne? Että enhän minä mitään...

Kuinka monta kertaa olette ajatelleet, ettette ole riittäviä työssänne, luottamustoimessanne tai muissa vastuissanne? Että enhän minä mitään osaa ja miksi ne minuun nyt tässä luottavat.

Minulta kysyttiin taannoin itsevarmuudestani. En ole varma olenko kovin itsevarma, mutta olen oppinut muutaman asian, jotka auttavat pääsemään yli minua latistavista ajatuksista.

En voi millään sanoa keksineeni niitä itse, vaan kaikki ovat olleet ympärillä olevien viisaiden ihmisten opettamia. Muutenkin koko nykyinen ammatillinen itsetuntoni pohjaa tyyppeihin, joiden kanssa olen saanut viettää aikaa ja tehdä töitä, sekä heidän kannustavaan ja minuun uskovaan voimaan.

Hanne Kettunen Valeäidin tunnustukset -blogista, ystäväni, mutta myös yksi suurimmista bisnesguruistani, kirjoitti aikaisemmin tähdenkantajista. Sellaisista, jotka ovat omalla suosituksellaan, sysäyksellään tai kannustuksellaan auttaneet tavalla tai toisella uralla eteenpäin.

Minulla niitä on valtava määrä ja aion vielä joskus kirjoittaa heistä ihan oman juttunsa. Kaikki mitä olen tehnyt viimeisten vuosien varrella ja teen parhaillaan, on jonkun toisen ihmisen minulle suodun luottamuksen ja uskon ansiota. Edellinen tekemäni työ on aina johtanut toiseen, mutta aina taustalla on ollut myös joku, joka on suositellut minua, palkannut minut hommaan tai muutoin sysännyt.

Joillain ihmisillä on tapana ajatella, että kaikki omat saavutukset ovat vain oman itsensä ansiota ja tykkäävät kovasti korostaa sitä puheissaan, mutta minä ajattelen, että kaikki saavutukset ovat yhdistelmä erilaisia asioita: Hyviä ihmisiä, hyvää ajoitusta, onnea ja sitten tietysti omaa rohkeutta tarttua tarjoukseen.

Tarvitaan toki näyttöjä omasta osaamisesta, mutta ei se yksin riitä. Tarvitaan myös muiden uskoa osaamiseesi, sekä ihmisten hyväntahtoisuutta. Luulenkin, että se on jonkinmoista huonoa itsetuntoa, jos ei pystytä tunnustamaan, ettei kukaan yksin olisi päässyt mihinkään.

No mitä sitten olen oppinut?


Aika monella ihmisellä on taipumus – myös minulla – vaatia työltään ja itseltään jonkinmoista täydellisyyttä. Jotain absoluuttista, kuitenkin jokaiselle erilaisena näyttäytyvää täydellisyyttä. Se on juuri siksi hankala saavutettava, sillä harvoin on jotain yhtä täydellistä tulosta, joka olisi jokaiselle sama.

Sanotaan, että ihmiset, jotka saavat aikaiseksi jotain, tekevät paljon. Tarkoittaen, että jos sadasta kerrasta 10 epäonnistuu, 90 on silti onnistuneita, tai edes tehtyjä. Se on 90 tehtyä asiaa enemmän, kuin niillä, jotka eivät epäonnistumisen pelossa tee mitään.

Siksi vanha sanonta, niin ikään ystävältäni Hannelta aikanaan kuultu "tehty on parempi kuin täydellinen" on hyvin opettavainen ilmaisu ja hyvä pitää mielessä.

Aivan kuten sekin, että epäonnistuminen ei ole yhtä kuin maailmanloppu. Niin kliseistä kuin se onkin, niistä virheistä oppii, eikä kukaan selviä elämässä virheittä.

Sitten se huijarisyndrooma. Se perkele, mikä saa ihmisen pienentämään itsensä. Kuiskii vittumaisesti korvaan, ettet osaa mitään ja ihan kohta myös kaikki muutkin huomaavat sen. On vain ajan kysymys, milloin kaikille paljastuu, ettet ole oikea ihminen hommaan.

Mutta arvaa mitä?

Jos sinut on otettu johonkin hommaan, osaat varmasti jotain. Jotain, miksi juuri sinut on haluttu. Jotain, mitä sinulla on antaa projektiin, työtehtävään tai työyhteisölle. Ei sinua muuten olisi siihen pestiin otettu. Sinussa on nähty se kyky, mikä sinulla on.

Jos et usko muita, usko nyt hyvä ihminen edes niitä ihmisiä, jotka sinut ovat halunneet.

Nojaaminen omaan kuviteltuun vähäpätöisyyteen on melkein epäkunnioittavaa niitä kohtaan, jotka sinuun ovat uskoneet. On yritettävä, annettava oma panoksensa, vaikka oman pään sisällä jyskyttäisi, ettei muka osaa. Aina, toistan aina, sieltä syntyy jotain, ja se jotain on juuri se, mitä ne muut sinussa luultavimmin näkivät.


Minut otettiin joskus palkalliseen harjoitteluun tuottajan työhön. Jossain vaiheessa minuun iski epävarmuus. Olin hypännyt suoraan äitiyslomalta vieraaseen kaupunkiin töihin, ihan uuteen hommaan, enkä tarkalleen tiennyt, mitä minulta odotettiin. Halusin tehdä ja antaa parhaani, mutten tiennyt miten.

Kerroin huoleni yhdelle minut palkanneelle osakkaalle ja hän antoi lohdullisen neuvon: Ei heilläkään ollut piirtynyt mitään tarkkaa kuvaa lopputuloksesta, millainen sen tulisi olla. Minun käskettiin miettiä, mikä ratkaisu palvelelisi parhaiten tarvettamme ja sitten tehdä se. "Teet vaan. Fake it till you make it!" kuului neuvo.

Olin siis tottunut ehkä aiemmissa töissäni, että minulle kerrotaan aika tarkasti, yksityiskohtaisestikin, mitä halutaan ja nyt olin tilanteessa, että minun näkemyksiini luotettiin. Minun piti vain ensin itse luottaa näkemyksiini ja sitten osaamiseni voisi seuraisi perässä.

Tai sitten ei seuraisi, mutta vaikkei asiat aina kerralla menisi nappiin – kuten ne harvoin ihan ykkösellä menee –, jonkun tehdyn tuotoksen jälkeen hiotaan yhdessä työtä paremmaksi.

Mutta ilman mitään tehtyä tuotosta on vaikea hioa yhtään mitään.

Tällä hetkellä teen edelleen hommia tuon saman ihmisen kanssa, hyvin kiitollisena, että hän ystävällisesti töytäisi minut eteenpäin.

Joten: Hiljennä se kykyjäsi epäilevä mulkero itsessäsi. Se on useimmiten väärässä. 


Lue myös:
1. Asiakastyöntekijä, älä tee sinun työstäsi minun ongelmaa
2. Vanhempi, älä syyllisty asioista, joilla ei ole oikeasti väliä 
3. Miksi kannattaa olla hyvä asiakaspalvelija?
4. Lapsi on omissa silmissään hyvä ja riittävä – kunnes joku kiistää sen 

Elämme ajassa, jossa meillä ei pääasiallisesti ole mitään akuuttia hätää. Ei ole sotaa tai nälänhätää. Isossa kuvassa voimme aika hyvin. S...

Elämme ajassa, jossa meillä ei pääasiallisesti ole mitään akuuttia hätää. Ei ole sotaa tai nälänhätää. Isossa kuvassa voimme aika hyvin.

Sukupolvemme kiinnittää yhtäkään aikaisempaa sukupolvea enemmän huomiota lastensa hyvinvointiin. Siinä missä ennen lapset olivat hyvä lisä suvun ja perhetilan jatkajiksi, tai kasvoivat siinä sivussa, pois aikuisten tieltä, nykyään lapsiin satsataan ja heistä halutaan tulevan parhaita mahdollisia versioita itsestään.

Vanhemmilla on nykyään aivan uudenlainen resurssi ja mielenkiinto käyttää lastensa hyväksi – ja hyvä niin.

Samaan aikaan kun me nykyvanhemmat siis ajattelemme enemmän kuin koskaan lastemme hyvinvointia ja yleensäkään mietimme sellaista asiaa kuin kasvatus, me silti syyllistymme kaikesta. Puhumattakaan edellisten sukupolvien tai jopa kanssavanhempien mielipiteistä, joissa tämän päivän vanhemmat ovat nollia, liian lepsuja ja lastensa vietävissä olevia pullamössöjä.

Milloinkaan ennen ei olla lehtiä myöten kirjoiteltu mielipidekirjoituksia, kolumneja ja asiantuntijoiden haastatteluja vanhemmuudesta. Ei ole lastenpsykologit lähes haudan takaa antaneet niin montaa jyrähdystä kuin nykyään, eikä ole koskaan lapsiperheistä ravintoloissa luettu niin värikkäitä "analyyseja" kuin tätä nykyä.

Vanhemmat ovat jatkuvan arvostelun alla. Koko ajan on joku tarkkailemassa, kuinka kovaa päin helvettiä me vanhemmat ne lapsemme kasvatammekaan.

Pahinta on, että että myös meillä itsellämme on taipumus tarkkailla liiaksi itseämme ja vertailla kaikkea tekemäämme muihin. Tunnemme huonoa omaatuntoa, vaikka oikeasti – kuten Raisa Cacciatore sanoi – ne, jotka oikeasti laiminlyövät lapsiaan, eivät välitä, ja ne jo hyvät vanhemmat vain syyllistyvät entisestään.


On asioita, joista on oikeasti haittaa lapselle ja on asioita, joista ei todellakaan ole.

Aina ei tarvitse suorittaa kaikkea täydellisesti, eikä varsinkaan syyllistyä ja syyllistää toisia asioista, joilla ei oikeasti ole mitään merkittävää vaikutusta lapsen elämään.

Keräsinkin nyt selvennykseksi muutaman asian alle, joista pitää syyllistyä ja joista ei automaattisesti pidä:

Asiat, jotka vahingoittavat lastasi:
1. Lyöminen ja muu fyysinen väkivalta
2. Henkinen väkivalta
3. Tunnekylmyys
4. Vakava terveydellinen laiminlyönti

Asiat, jotka eivät lähtökohtaisesti vahingoita lastasi:
1. Purkki- tai valmisruoka
2. Työssäkäynti
3. Päivähoito
4. Pyykkikasat
5. Satunnainen bailaaminen
6. Hampaiden pesun unohtuminen joskus
7. Konsolipelaaminen
8. Ajoittainen hajamielisyys ja poissaolevuus
9. Masennus, työuupumus jne.
10. Työmatkat
11. Aikuisten lomamatkat
12. Lapsen kanssa neuvottelu
13. Imettämättömyys
14. Imettäminen yli kaksivuotiaaksi
15. Aamupalan korvaaminen jäätelöllä
16. Kaverisynttäreiden unohtaminen
17. Epäkiinnostus mokkapalavanhemmuutta kohtaan
18. Periksi antaminen, kun ei jaksa tapella lapsen kanssa
19. Tuoreiden vihannesten puuttuminen joka aterialta
20. Iltakylvyn skippaaminen
21. Äänen korottaminen
22. Kurahousujen unohtaminen
23. "Joo ihan kohta" -fraasin sanominen lapselle, vaikka ei oikeasti tarkoita sitä
24. Rutiineista lipsuminen
25. Ero
26. Sen saatanan älylaitteen käyttö (korppi ei vie heti lasta, jos tsekkaat somen)

Vanhemmat ovat erehtyväisiä. Kaikilla palaa käpy, kaikki unohtavat lelupäivänä sen lelun. Kaikki ovat välillä väsyneitä, joskus ärtyneitä, usein hajamielisiä.

Pääasia on, että lasta rakastetaan ja tätä kohtaan tunnetaan empatiaa. Keskustellaan, selitetään, pyydetään anteeksi ja yritetään parhaamme.

Joten miten olisi tämän vuoden yhteinen lupaus: Ei syyllistytä, eikä varsinkaan syyllistetä turhista asioista?


Lue myös:
Saako lasta opettaa lyömään takaisin – ja 10 muuta kysymystä ja vastausta vanhemmuudesta
Hei tehdään kaikki nyt vauvoja kun tää on niin kivaa ja tuettua!
Vielä kerran sukupuolisensitiivisyydestä

7 kommenttia

Hae

 

 

Ruokablogien kärki