On taas se aika vuodesta, kun vanhemmat rientävät katsomaan kupeidensa hedelmien esityksiä tanssikoulujen jouluesityksiin. Mukaan otetaan myös kummit ja mummit näkemään syyskauden uusimmat muuvit.
Itse olen tanssinut kahdeksanvuotiaasta asti, ja omat vanhempani ovatkin äkkiä laskettuna nähneet kahdetkymmenet kevät- tai jouluesitykseni. Muistan, kuinka esityksiä edeltävinä päivinä ommeltiin hätäpäissämme paljetteja kiinni trikookankaisiin, ja mietittiin, mitenköhän muut ovat tulkinneet nämä ohjeet. - Että pitääkö näiden hihojen nyt olla sinivihreät, vai toisen sininen ja toisen vihreä. Yleensä ymmärsin ohjeet aina väärin ja erotuin joukosta.
Aivan tanssivuosieni alussa olin sitä porukkaa, jotka loistivat ryhmässä. Osasin tanssit täydellisesti ulkoa ja eläydyin täysillä. Energia ei mennyt askelien muistamiseen, vaan esiintymiseen.
Vaikka tanssi oli aina sydämessäni ja olin siinä ihan hyvä, jossain kohtaa - kenties teini-iän paremmalla puolella - mielenkiinto herpaantui tanssista poikiin, hengailuun ja muuhun tyhjänpäiväiseen. Tanssitreeneissä ei enää relevét, pas de bourréet, pliét ja kick ball changet (tai kuten lausua saatoin: kippotseinsit) kiinostaneet, vaan mielessä pyöri pari vuotta vanhemmat pojat ja viikonlopun suunnitelmat.
Tämän seurauksena aloin olemaan tanssiesityksissä se hieman pihalla pyörivä tanssijateini, joka katsoo muka-huomaamattomasti muilta, tunnollisemmilta, mallia. Isäni sanoi viimeisen kevätjuhlanäytökseni päätteeksi, että olisikohan pitänyt käydä siellä treeneissä vähän useammin. - No olis kai, jos olis kaikelta tärkeämmälta ehtinyt.
Edelleen ramppaan kaksi kertaa vuodessa eri tanssikoulujen juhlanäytöksissä, nykyään kuitenkin - luojan kiitos - kummilasteni tähdittämissä esityksissä. Tanssiesityksiä katsellessani, löydän tanssiryhmästä aina "minut" vastaavassa iässä. Milloin olen se vähän pihalla pyörivä teini tai ne poikkeavat vaatteet omaava kolmasluokkalainen. Koskaan en ole se tanssiryhmän valovoimaisin megasuorittaja, mutta ihan hyvin minäkin siellä näytän vetävän.
Aivan pienimpiin tanssijoihin en voi verrata itseäni, aloitettuani tanssin vasta kahdeksanvuotiaana, mutta veikkaan, että minä olisin ollut juuri se vanhemmilleen heilutteleva nassikka. Se, joka kesken tanssinkin muistuttaa itsestään vilkuttamalla yleisöön. Ne ovat juuri niitä, jotka saavat aina vanhemmat hymyilemään kyynel silmäkulmassaan.
Ah, mainitsiko joku kyyneleet! Kyllä, minä itken aina tanssiesityksissä. En vain voi sille mitään. Vaahtosammutimen kokoiset taapertavat tanssijat avaavat aina hanat. Riittää, että he vain kävelevät lavalle ja tämä mamma itkee. Ja ne b-boyt ja b-girlit - varma herkistyminen. Koko show katsotaan tihrustettujen kyynelten läpi, ja nenäliinat on pakattava esitykseen aina mukaan.
Mutta mukaan mahtuu muitakin katsojatyyppejä. Vuosien varrella olen kiinnittänyt huomiota tiettyihin stereotyyppeihin, jotka toistuvat tanssikoulujen näytöksistä toisiin:
1. Hurraajat
Nämä ovat niitä lapsestaan läpeensä ylpeitä vanhempia ja sukulaisia, jotka hurraavat kaikelle lapsensa osaamiselle. Lapsi astuu lavalle - hurraa, lapsi esiintyy - hurraa, lapsi kumartaa - hurraa, hurraa ja wuu-huu! Kun muut ovat jo lopettaneet, nämä vanhemmat taputtavat vielä. Seisaaltaan. Nämä vanhemmat ovat myös niitä, jotka aloittavat sen biisin päälle tahdissa taputtamisen.
2. Passiiviset
Nämä vanhemmat tulevat esityksiin, koska niin kuuluu tehdä. He taputtavat kun muutkin taputtavat, eikä heidän ilmeistään tunnista, koska heidän lapsensa esiintyy. He poistuvat hakemaan autoa parkista jo loppukiitosten aikana.
3. Bisnesisät
Bisnesisät tulevat paikalle, koska vaimo pakotti. Bisnesisät räpläävät kännykkäänsä koko esityksen ajan, ja lapsen esitys katsotaan vuorotellen kännykkää ja lavaa vilkuillen. Taputtaminen ei onnistu, koska puhelin. Joskus bisnesisät ovat äitejä, mutta se on harvinaisempi näky. Joskus bisnesisät ovat vain kännykän räplääjiä, ilman bisnestä.
4. Valmentajat
Nämä vanhemmat ovat tehneet lapsen esiintymisvaatteet, meikanneet lapsen, kihartaneet kutrit ja asetelleet tekoripset. Myös pojille. Näillä vanhemmilla on päällänsä tanssikoulun hupparit, ja jos vain mahdollista, he menisivät mukaan lavalle asti tsemppaamaan lapsensa huippusuoritukseen. Tai tanssisivat sen itse. Jos lapsi mokaa, vanhempi pyörittelee suurieleisesti päätään yleisössä. Esityksen jälkeen he antavat välittömästi palautteen suorituksesta. Nämä ovat useimmiten äitejä.
5. Itkijät
No tämä on se minun ryhmä. Itkijät tulevat valmiiksi nessupaketti kourassa katsomoon ja vielä väliajallakin pyyhkivät levinneitä ripsareitaan silmien ympäriltä. Itkijät aloittavat itkun ennen kuin tanssit ovat edes alkaneet ja nyyhkivät vielä pitkään tanssin loputtua.
6. Kuvaajat
Nämä vanhemmat katsovat kaiken diginäytön läpi. Pääasia on, että homma tulee kuvatuksi. Jos sitä ei kuvattu, sitä ei tapahtunut. Joskus nämä vanhemmat kuvaavat väärän esityksen, sillä eivät tunnistaneet pikselisen ruudun läpi omaa lastaan.
Seuraavan kerran kun menette katsomaan kevät- tai joulujuhlanäytöstä, bongatkaa edellä mainitut. - Pelatkaa vaikka bingoa!
Eiku älkää sittenkään, katsokaa se esitys mieluummin.
Sori vaan kummityttö ♥
Kuvat ovat kaivettu arkistojemme kätköistä, parin vuoden takaisesta Dance Studio Funkyn, ihanan taitavien nuorten ja lasten esityksestä
5 comments
Tämä oli hauska :) Esikoinen on ollut lavalla mukana teattereissa ja nyt musiikin kautta. Tunnistin kyllä että olen itse ollut joskus, varsinkin alkuaikaan, tuo hurraaja, tietyissä esityksissä hillitön itkijä, valmentajakin joskus ja viimekerralla olin tuo kuvaaja. Tosin olivat pyytäneet kuvia facesivulle joten jonkun sekin homma piti tehdä, ja pysyipä kerrankin meikit :)
VastaaPoistaKiitos!
PoistaEilen tosian meidän takana istui luultavasti jonkun tai joidenkin tanssijoiden mummu. Aina kun oma mussukka käveli lavalle, kuulu "WU-HUU" ja kun esitys oli ohi niin hurraahuudot jatkuivat. Taputukset alkoivat ennen muita ja päättyivät muiden jälkeen, lisäksi ne olivat sellaisia oikein voimakkaita läpsyjä. Tämä mummu aloitti myös aina ne tahdissataputukset. Haha! Ihana, oli ainakin lasten kannustusjoukot hereillä! :)
Mä just oon miettinyt, että kunhan tuo meidän käppänä kasvaa, ei varmaankaan tulla välttymään siltä, että ainakin yritän saada hänet innostumaan tanssista. Saas katsoa millainen koutsaajamutsi mustakin mahtaa tulla ;)
Joo ai että, minäkin itken. Ja kuvaan. Me ollaan muuten aloitettu tanssi saman ikäisinä. Nyt se on jo historiaa, mutta iso osa oli mun elämää ihan aikuiseksi saakka.
VastaaPoistaSua on muuten paiskattu haasteella :)
Kiitti hei! Kävinki huutelee tuolla sun blogi puolella myös :)
PoistaToi itkuhomma liittyy ehkä just kans siihen, että on itse tanssinut myös? Jotenkin sitä peilaa siihen sitä hommaa? Mä en kestä niitä pikkupikkuruisia tanssijoita, ne on niiiii-iiiiin ihania - sinne ne taapertaa, eikä niillä oo mitään käryä välillä, mitä siellä pitäs tehä. Hihhiii! Mun on pakko kyllä yrittää ainakin saada tuo meidänkin käppänä innostumaan tanssista. Saisin sitten itkeä oikein kunnolla ;)
Mekin ollaan puhuttu, että olispa niin hyvä, jos lapset innostuis tanssista. Molemmat! Se on niin hyvä harrastus. Saa nähdä, ainakin kannustusta siihen suuntaan löytyy :)
PoistaVarmasti se liikuttuminen liittyy myös niihin omiin tanssimuistoihin. Oli se niin siistiä!