Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

Olen päättänyt, etten koskaan blogitauon jälkeen kirjoita tällaista postausta, jossa mainitsen blogitauon ja sitten selitän sitä. Suunnittel...

Olen päättänyt, etten koskaan blogitauon jälkeen kirjoita tällaista postausta, jossa mainitsen blogitauon ja sitten selitän sitä. Suunnittelin tulevani pitkäksi venähtäneen tauon jälkeen suoraan vaan vitsillä sisään ja jatkavani kuin ei mitään. Se ei onnistunut.

On kulunut vajaat kolme kuukautta, kun kerroimme julkisesti erostamme. Se tuntuu kuin kuudelta kuukaudelta. Vähintään.

Samaan aikaan, kun olen ilakoinut alkavasta keväästä ja lisääntyneestä valon määrästä, olen uuvuttanut itseni täysin. Olen tehnyt liikaa asioita, joista en ole saanut lisää voimia – päinvastoin. 

Olen antanut sellaisten minulle tärkeiden asioiden, kuten tämän blogin, väistyä koska on ollut liikaa kaikkea ja on ollut pakko suoriutua ns. pakollisista asioista. Asioista, jotka eivät anna minulle voimia, kuluttavat vain.

Olen paahtanut elämääni niin valtavalla vauhdilla, etten ole ehtinyt pysähtyä miettimään mitään. Tunteet ovat heitelleet sekopäisestä ilosta ja hurmiosta lamaantuneeseen alakuloon. Olen ehtinyt tuntea alle kolmen kuukauden aikana enemmän, kuin olen tuntenut kai vuosiin. 

Se on rankkaa. Niin kamalasti tunteminen. 


Olen ollut varma, että tulen kuolemaan kissojeni syömänä, vaikkei minulla ole edes kissoja ja tuntenut oloni yksinäiseksi. En kaipaa mennyttä, mutta huomasin surevani tunnetta, etten ole enää kenenkään aikuisprioriteetti. Tiedätkö, se yksi, ainoa, ensimmäinen ja viimeinen.

Arkisten asioiden, kuten töiden hoito on ihan erilaista, kun peruspilari on kunnossa. Kun peruspilaria ei ole, se on luotava uudelleen. Kun yhtäkkiä kaikki sähkösopimuksista lasten kuskauksiin ja nettiliittymistä sängynhankintaan on kokonaan uudelleen mietittäviä, ei itsestäänselvyyksiä, niiden toistenkin asioiden hoitaminen hankaloituu.

Ajateltavaa on niin paljon, hoidettavaa on niin paljon, tunteita on niin paljon, kaikkea on niin paljon. Haluaisin hetken vain nukkua. 

Minulta kysyttiin eilen Instagramissa, aionko jatkaa vielä blogia. Mietinkin, koska joku kyselee perääni.

Kyllä minä jatkan. Koska arvaa mitä? Tuntui ihan hiton hyvältä kirjoittaa tämä. 

Ehkä sitten seuraavaksi sillä vitsillä sisään.

Tässä muuten biisi, jonka kuuntelen lähes päivittäin. 


"Soi, sävel ajaton ja uus ja se sulamaan saa tämän routaisen maan, väistyy toivottomuus. Näin, tanssin aamuruskoon päin enkä huoli vaik illuusioo oiskin tää huolettomuus."

Minun kevääni täsmälleen.


(Ja jos sulla on ikävä mua, Instagramissa sekoilen päivittäin! Varsinkin stoorien puolella.)

8 kommenttia

Hae

 

 

Ruokablogien kärki