Tietoa mainostajalle ›

Mikäli ajat eläinten asioita, olet kettutyttö. Jos haluat kohtuullisempaa tulonjakoa, olet kommari. Jos taas olet kokoomuslainen, olet riist...

Mikäli ajat eläinten asioita, olet kettutyttö. Jos haluat kohtuullisempaa tulonjakoa, olet kommari. Jos taas olet kokoomuslainen, olet riistäjä. Jos vastustat lasten fyysistä kuritusta, olet kukkahattutäti. Jos et ohita kaiken maailman heittoja vitsinä, olet mielensäpahoittaja. 

Suomi, muun maailman ohessa, on koko ajan keskustelevampi maa. Internet, sosiaalinen media ja niiden tuoma interaktiivisuus, mahdollistavat nopean reagoinnin ja palautteen annon. Kolumnistille pystyy suoraan twiittamaan mielipiteensä kirjoituksesta, tai netissä luettavien lehtien artikkeleihin voi heti kirjoittaa lyhyen vastineensa. Syntyy mielipiteiden vaihtoa.

Ennen lehtitalot saivat kirjoittaa mitä vain, juurikaan tietämättä, millaisia ajatuksia se herättää suuressa yleisössä. Palautteen antaminen oli työlästä, tarvittiinhan siihen kynää, paperia, kirjekuori, postimerkki ja matka postilaatikolle. Keskustelu oli mukavan yksipuolista. Ne keille oli annettu valta julkaista, saivat puhua rauhassa ja muut pääasiassa kuuntelivat.

Nyt, kun mielipiteensä saa julki naapuria suuremmalle yleisölle välittömästi, kansa keskustelee. Toisinaan toistensa ohi ja caps lock pohjassa, mutta enenevissä määrin keskustelevasti. 

Samaan aikaan leimaaminen yrittää tukahduttaa keskustelua. Kun keskustelu käy jollekin epämiellyttäväksi tai se halutaan syystä tai toisesta hiljentää, sen voi yrittää sammuttaa tuomitsemalla. "Sanot noin vain koska olet..." -kuuluu perustelu. Siten toisen argumentista saa vedettyä pohjan pois. Keskustelua on vaikea jatkaa, kun toinen osapuoli on sulkenut sen leimaamalla sinut joksikin, samalla saaden argumenttisi kuulostamaan puolueelliselta subjektiivisuudessaan. Se pyrkii saamaan argumentille nolla-arvon. 

Toinen hyvä keskustelun tappaja on tärkeämpiäkin asioita -kortti. Miksi keskustella tasa-arvosta, kun olisi ne vanhustenkin olot. Sen voi läväyttää tilanteessa kuin tilanteessa pöytään. Näin taas toinen osapuoli saa keskustelun pois raiteilta, eikä enempää keskustelua tarvita - asian arvo on jo mitätöity. Sitä paitsi, näin ei koskaan tarvitse tarttua mihinkään - aina on jossain jotain huonommin.

Aina kun kansa kuohuu jostakin, joku kiirehtii vähättelemään, joko kuohunnan aihetta tai kuohujia ja joskus molempia. Ei tarvitse edes kuohua, riittää kun tuot julki huolesi jostain. Leimataan mielensäpahoittajiksi ja kukkahattutädeiksi. Jos pohditaan, minkälaiset asiat ovat ok ja mitkä asiat ovat sopimattomia, mille pitäisi tehdä jotain ja miten, joku haluaa aina tulla kertomaan ylhäältä päin, kuinka vähäpätöisistä asioista keskustellaan, kuinka kärpäsestä on tehty härkänen, tai kuinka huumorintajuttomia keskustelijat ovat. Onhan siinä itsellä hetken fiksumpi olo, kun voi kertoa kaikille muille, kuinka hölmöjä he ovat.

Jos yrittäisimme edes hetken olla leimaamatta keskustelijoita ja vähättelemättä keskustelun aiheita, voisimme saavuttaa vieläkin avoimemman ja ymmärtävämmän yhteyden toisiimme. Saattaisimme jopa hyötyä siitä. Joskus ihminen voi ajaa jotain asiaa, vain koska se on oikein. Joskus ihminen haluaa puhua jostain, olematta kuitenkaan oma lehmä ojassa. Ja ne joita aihe ei kiinnosta, voivat olla keskustelematta siitä. Voivat vetäytyä pois aliarvioimatta niitä, jotka aiheesta haluavat puhua. 

Minua ei voisi vähempää kiinnostaa jääkiekon taklaukset tai rangaistukset. En silti mene kertomaan siitä keskusteleville, kuinka vähäpätöisestä asiasta on tehty numero ja kuinka paljon tärkeämpää olisi olla vaikkapa huolissaan nuorista syrjäytyneistä ja kestävyysvajeesta. Enkä muuten ainakaan nimittele heitä kukkahattutädeiksi, tai joillain muilla, tilanteeseen sopivimmilla pilkkanimillä. - Se kun olisi hölmöä, köyhää ja kertoisi vain siitä, kuinka vähän minulla on annettavaa keskusteluun.

Kuka siis päättää, mikä on väärää ja mikä on oikeaa keskustelua? Kuka päättää asioiden tärkeysjärjestyksen? 

Aivan kuin jonkin aiheen esille nosto ja ajaminen, olisi muilta tärkeiltä asioilta pois. Kukin saa valita taistelunsa, ja ne jotka eivät ole valinneet mitään, kertovat auliisti, kuinka huonosti toiset valitsivat.

Onneksi keskustelun ei tarvitse loppua häiriköintiin. Jos niin olisi, voisimme yhtä hyvin lopettaa keskustelun kokonaan - aina jonkun mielestä aihe on tyhmä.






2 kommenttia

Muutama vuosi sitten juoksin puolikkaan maratonin. Aika oli huono, mutta olin päättänyt moisen suorittaa, ja suorittaahan se sitten piti. Va...

Muutama vuosi sitten juoksin puolikkaan maratonin. Aika oli huono, mutta olin päättänyt moisen suorittaa, ja suorittaahan se sitten piti. Vaikka sormet olivat turvonneet, niin etten saanut käsiä nyrkkiin, vatsa oli sekaisin ja syke heilui jossain miljoonissa, ei tullut mieleenikään luovuttaa. Kun puolikas oli juostu, lopetin juoksemisen kokonaan. Ei enää huvittanut. Puolikkaan rykiminen lähes 30-asteen helteessä ja kehon tökkiessä vastaan, koko harrastusinto vain lopahti. Juokseminen sai riittää.

Meni kolmisen vuotta ja aloin juoksemaan taas.

Ensimmäisen lenkin kohdalla pyysin mieheltäni tavoiteajan, jonka alle minun piti juosta 4km. Hän antoi ajan, ja minä alitin sen. Tiedä sitten oliko mieheni antama aika tahallaan lepsu, mutta ainakin se toimi innostamaan minut uudelleen lenkille. - En ollut aivan susipaska, vaikka viime lenkistä olikin jo muutama vuosi. 

Aloin tekemään lenkkejä uudelleen, eivätkä ne tuntuneet hassummalta. Itseasiassa, nyt pienen lapsen vanhempana, lenkit tuntuvat omalta ajalta. Ajalta, jossa ajatukset saavat harhailla ja korviin pauhaava musiikki voi viedä lenkkeilijän omiin maailmoihinsa. Ennen lenkit olivat olevinaan pois vapaa-ajasta, nyt ne toimivat omana aikana. Miehenikin aloitti juoksuharrastuksen kanssani. Vaikkakin lenkit teemme erikseen ja vuorotellen, on kiva että voidaan jakaa (eli vertailla) suorituksia keskenämme.

Nyt pari kuukautta juosseena, en voi vieläkään sanoa olevani aivan sisällä juoksemisessa. Välillä askel kulkee, matkat pitenevät ja ajat paranevat. Toisinaan takareidestä kiristää, nilkkaan sattuu, hengästyttää, vit.. ärsyttää, matkat ovat lyhyitä ja askel on hidas.

Parhaimpia lenkkejä ovat sellaiset, joissa biisit ovat kohdillaan, ilma on sopivan lämpöinen ja askel on keveä. Niitä mulla on ollut ehkä joku kaksi. Kuitenkin uskon, että jos vaan jaksan pitää kiinni uudelleen viritetystä harrastuksestani, hyvät lenkit alkavat viedä voiton huonoista. 

***

Tänään söin leipää aamulla, gnoccheja lounaalla ja hampurilaisen päivälliseksi - lienee oikea hetki taas lenkille. Hiilaritankkaus katsos vaan tässä.. öhöm...


Lopuksi kuva jäljestä, jonka taiteellinen peppuhikeni teki lenkin jälkeen pihaportaille. Ugh.
Instagram-peppu

Syksy hiippailee mestoille ja kesä jää hiljalleen viilenevien iltojen ja putoilevien lehtien alle. Onneksi loppukesässä ja syksyn aluss...


Syksy hiippailee mestoille ja kesä jää hiljalleen viilenevien iltojen ja putoilevien lehtien alle. Onneksi loppukesässä ja syksyn alussa on paljon ihania asioita, joista voi olla iloinen. Auringonkukat, omenat, kesän marjasato ja tietysti sienet. Aurinko lämmittää vielä, vaikka alati viilenevä tuuli yrittääkin kylmentää, valmistaen meitä talveen. 

Sunnuntait ovat hyviä piirakanleipomispäiviä. Sunnuntai saattaa olla seesteinen ja haikea, varsinkin kun kyseessä on syyssunnuntai. Siksi kannattaa leipoa piiras. Heti.

Tässä nopea ja helppo piirakka, á la Mamma:

Pohja:
150g voita
1,5dl sokeria
1tl vanilijasokeria
1 muna
2,5dl vehnäjauhoja
0,5dl grahamjauhoja
0,5tl leivinjauhoja

Päälle:
1rkl perunajauhoja
200-300g (pakaste)mustikoita
1prk rahkaa (kermaviilikin käy!)
2 munaa 
2tl vanilijasokeria
0,5dl sokeria

Sekoita voi ja sokerit niin, että seos vaalenee. Lisää muna sekaan. Sekoita jauhot keskenään ja lisää jauhot seokseen. Painele taikina voidellun ja jauhotetun (n.24cm) vuoan pohjalle ja reunoille. Esipaista 200-asteisessa uunissa 15min alatasolla.

Sekoita päällisen aineet sekaisin, marjoja lukuun ottamatta. Ripottele esipaistetun taikinan päälle siivilän läpi perunajauhoja (jos käytät pakastemarjoja). Nakkaa marjat esipaistetun taikinan päälle ja lisää rahkapäällinen. Paista uunissa vielä 10-15min.

Mustikat voi korvata melkein millä tahansa marjalla, mitä nyt kaapista sattuu löytämään!




Piirakka on parasta jäähtyneenä, varsinkin jääkaappikylmänä - nam! 

Ei muuta kuin leipomaan sunnuntaiahdistus veke! 

Mulle iski yhtäkkiä olohuoneen päätyseinän suhteen hirveä kyllästyminen. Oli pakko saada heti uusittua se simppelimmäksi. Alkukeväästä h...


Mulle iski yhtäkkiä olohuoneen päätyseinän suhteen hirveä kyllästyminen. Oli pakko saada heti uusittua se simppelimmäksi. Alkukeväästä hamstrasin värejä kotiini, loppukesästä tulin taas allergiseksi niille. 

Aloin sitten eräänä iltana kaivelemaan taulukehyksiä laatikoista ja vintiltä, ja pyysin miestäni tulostamaan haluamiani kuvia mulle kehyksiin. Onnea oli taas siinä kohtaa valokuvaajamies, jolla on oma valokuvatulostin, millä saa heti reilummankin kokoisia tulosteita malttamattomalle tehtyä. Mies hurautti kuvat ja pääsin samantien askartelemaan niitä kehyksiin.

Aiemmin meillä oli seinällä parit vanhat ikkunankarmit, joita olin tuunaillut printeillä ja ikivanhalla sisustustapetilla. Ikkunankarmien maalaisromattisuus on kaunista ja retroilukuvat hauskoja, kuitenkin nyt kaipasin selkeyttä. Kolmi-ikkunainen karmi lähti vintille, ja iso karmi tapetteineen pääsi koristamaan muuta kohtaa kodissa. 

Ilmoitustaululla pönöttänyt BEdesingnin kortti, jonka sain mukaani ostaessani heidän kangaskassin, pääsi myös kehyksiin. Se sopikin aika kivasti koristamaan seinää. Mieheni ottama kuva Gdanskin reissultamme, missä hän muuten kosi minua, pääsi myös vihdoin kehyksiin ja seinälle. En halunnut pelkkiä valokuvia seinälle, joten koiraperheenjäsenet tulivat edustetuiksi siluettikuvina. Sitten tietysti pienestä rakkaimmasta ja sen vanhemmista muutama kuva, ja seinä oli valmis. Lopputulos olikin runsaampi, kuin edellinen, mutta silti selkeämpi ja ehkä suunnitellumman näköinen. 

No, tällainen siitä sitten tuli!


Ainiin, ja tällainen se oli:




Saattaa olla, että värit palaavat takaisin taas keväällä, tai jo talven pimeydessä. Tai sitten voi olla että pysyn pitkään tyytyväisenä mustavalkoisuudessa. Ota minusta nyt selvää! 

Tv-taso on ollut liian korkea tuon hyllyhomman alle jo pitkään. Aiemmin tason paikalla oli sohva, minkä päälle hylly aikoinaan asennettiin. Nappasimmekin samaan syssyyn jalat pois tasosta, joten se laskeutui paljon sopivammalle tasolle suhteessa hyllyyn. Samalla tason jalattomuus vähensi osaltaan romanttisuutta. Tarkoitus on hommata kokonaan uusi, leveämpi, taso, mutta tuo saa kelvata siihen saakka. Vielä kun löytäisi kauniin tv:n, joka ei häiritsisi sisustusta. - Eli mielellään näkymättömän! 

Lisäksi mun tekisi mieli maalata tuo seinä jonkin muun väriseksi, mutta en osaa päättää minkä väriseksi?

Täällä on paljon sisustuksesta innostuneita lukijoita. -Mitä mieltä ootte? Kumpi toimii paremmin? Lisäideoita?



10 kommenttia

Tää on nyt nii-iin tärkeä asia, että mun on jaettava tää. Kenties saan vertaistukeakin... Ääääää! Se tiputti MUN (no okei meidän) häälahj...

Tää on nyt nii-iin tärkeä asia, että mun on jaettava tää. Kenties saan vertaistukeakin...


Ääääää! Se tiputti MUN (no okei meidän) häälahjaksi saadun Bourgien. Kahdesti. Materia-aarteeni, rakkaani, elämäni (tai huoneeni) valon. Olisi voinut ennemmin valita minkä tahansa muun lampun uhrikseen, mutta ei tätä! 

Siitä köpsähti kupu irti ja yksi pidikkeistä murtui. Siis silloin ekalla kerralla. Sen jälkeen en tietenkään nostanut sitä tarpeeksi ylös, vaan vain vähän ylemmäs, minkä luulin riittävän, mutta höps, kyllä se sinnekin ylsi. Ekan tippumisen jälkeen kuvun sai vielä paikalleen, koska kaksi kolmesta pidikkeestä piti sitä vielä kasassa. Nyt sitten kaveri sai lampun toistamiseen maahan, joten toinenkin pidike murtui.


No siitähän seurasi äidille vähän itkua, vähän aviomiehen haukkumista ja muuta hauskaa. -Ai miksi miehen haukkumista? No eipä ollut muitakaan ketä haukkua äkkiseltään. 

Siitä sitten mies hakemaan supermega-sormetyhteen-liimaa, jotta kupu saataisiin takaisin paikoilleen ja siten nainen hiljenemään. Minä huomasin sillä aikaa, että osat olivatkin menneet oikealla tavalla rikki, joten meidän toiset, vähän lyhyemmät, vaihtopidikkeet saattaisivatkin pelastaa tilanteen.

Alkoi osien etsintä ja vähän uutta hampaiden kiristelyä. Muistin, että olin puolihuolimattomasti (tietenkin) nakannut osat häiden jälkeen johonkin. Pienen kiroilun etsinnän jälkeen osat löytyivät, tietysti lääkekaapista, ja lamppu saatiin kasaan. 

Perheonni kukoisti taas ja lamppu sai uuden, ihan helv.. tosi korkean paikan.


Ta-daa! Elämä hymyilee taas. 
Hah! Eipä ylety enää!


Noh. Enitenhän koko episodissa harmitti - siis ylireagointini lisäksi - että tää oli kokonaan mun vika. Mä tiesin jo silloin ennen ensimmäistä tippumista, ettei lamppua kannata pitää niin alhaalla. Ekan kerran jälkeenkin arvelin, ettei sekään taso ehkä riittäisi, mille nostin lampun, mutta en tehnyt asialle mitään. Oma vika kun ei saanut aikaiseksi nostaa lamppua turvaan heti. 

Kerrasta.. eiku köh, kahdesta kerrasta oppineena, lamppu on ja pysyy ylhäällä.



6 kommenttia

Riippumatto. Sellainen meidän pihalle muutti reilu viikko sitten. Sen asensin parin puun väliin, ja siinä olen parina iltana ehtinyt köll...

Riippumatto. Sellainen meidän pihalle muutti reilu viikko sitten. Sen asensin parin puun väliin, ja siinä olen parina iltana ehtinyt kölliä. 

Kaverina minulla on ollut kirja, ja vierailevina tähtinä orava ja siili. Orava on ollut rohkea ja tullut yläpuolellani olevalle oksalle, siili sen sijaan tykkää tuhista viereisessä puskassa. Tapasipa siili muuten naapurin kissankin, ja hetken toisiaan nenät vastakkain tuijotettuaan, jatkoivat he omia puuhiaan toisistaan sen kummemmin välittämättä.

Syksyhtävänä kesäiltana, auringon paistaessa vielä hennosti oksien läpi, kevyen tuulen käydessä riippumaton kuteisiin, on ihmisen hyvä. Mieli ja keho lepää kevyessä keinutuksessa ja ajantaju katoaa kirjaan syventyessä. Riippumatossa lepäillessä avautuu oma pieni maailmansa puiden oksien alla ja oma kotipiha saa pienen taianomaisen mausteen, pienten eläintyyppien rapistellessa pitkin pihaa. Välillä lasken kirjan vatsalleni ja vain kuuntelen rapinaa, tuijotellen korkealle puun oksiin.

Tavoitteena on on ehtiä tänäänkin, edes hetkeksi, nauttimaan riippumaton tarjoamasta rauhasta. Kirjakin kutsuu minua houkuttelevasti pariinsa.  

Tältä se muuten näyttää köllöttelijän silmin..

Ai että, paras ostos tänä kesänä. Olisinpa vain keksinyt jo alkukesästä.



5 kommenttia

Kuten aiemmin jo vinkkasin , meille heilahti ihanan maukasta blogia pitävä Suvi suloisten lastensa kanssa ekstemporevierailulle pariksi p...


Kuten aiemmin jo vinkkasin, meille heilahti ihanan maukasta blogia pitävä Suvi suloisten lastensa kanssa ekstemporevierailulle pariksi päiväksi. Suvi keksi, että meidän pihalla saisi somat teekestit järkkäiltyä, ja niin meille tehtiin teekestit!

Suvi on jo monelle tuttu suositusta Belle Baie -blogistaan. Suvi on mieltynyt leipomisesta, kestitsemisestä ja kauniista kuvista, ja koska olen itsekin samoista asioista innostunut, mikäs sen hauskempaa, kuin väsätä kestit yhdessä! Minä toimin keittiöapulaisena ja koristelijana, Suvi loihti skonssit, cookiesit ja kakun. Ja voi hyvä luaja ne olivat härkyllisiä! - Veikkaan, että pilkkomani mansikat, vatkaamani kerma ja leikkaamani kakkupohja, olivat se salaisuus... ehehee..

Skonssitaikinan tekemiseen vaaditaan koko kroppaa! Suvin skonssiohje täällä!
Pikkuapureiden tärkein tehtävä: Kakkutaikinan koemaisto. (Kuvassa näkyvän prinsessan mukaan me muuten järkkäiltiin naamiaisia) 

Meidän taloyhtiössä on suojaisa ja vehreän kukkiva piha. Kiitos vehreydestä ei kuulu lainkaan minulle, vaan se kuuluu parille pihan tyypille, jotka hoitavat rakkaudella pihan viinirypälepuskia (-kyllä, meidän pihalla kasvaa viiniä!), ruusuja, vadelmia, metsämansikoita ja kaikkia miljoonia horsmia, joiden merkkiä en tiedä. Taloyhtiössä asustaa leppoisaa porukkaa, joten kutsuttiin yllättäen muutaman kaverin lisäksi myös naapureita maistelemaan herkkuja!

Kattauksessa hauskaa kestikkyyttä toivat minun rakkaat muumimukini kaikissa väreissään ja Suvin tuomat Coloren koristeet. Serpentiiniä ja muutama ilmapallo löytyi laatikosta vapun jäljiltä, joten nekin pääsivät koristamaan pihakestejä! Pääsipä vielä äidiltäni saatu vanha Arabian teepannukin ensimmäistä kertaa käyttöön meidän hoivissa. 

Lasten kanssa järkkäillessä tohinaa riitti. Pari vaippapeppua ja yksi kolmevee pitivät huolen, etteivät mutsit paljoa ehtineet hengähtää. Aikataulu meinasi pettää, mutta vieraat olivat niin mielissään yllärikesteistä, että pieni sähläys jäi toissijaiseksi. Pihassa olevat keinut ja hiekkalaatikko viihdyttivät lapsia mukavasti ja aikuisetkin ehtivät hetken nauttimaan rauhassa pöydän herkuista. 

Kestien jälkeen lapset olivat touhukkaan päivän jäljiltä väsyneitä kuin.. öh.. no jotkut maailman väsyneimmät tontut. Keittiökin oli kuin pommin jäljiltä ja siivotessa vierähtikin tunti jos toinenkin. Siitä hyvästä äiti-ihmiset poksauttivat kuohujuoman lasten mentyä nukkumaan. Siivouksessa auttanut mieheni karkasi juoksulenkille. Aika pitkälle. Ei se ihan vielä vissiin ole valmis suurperheelle, ainakaan sellaiselle polyamoriaperheelle, jossa sillä olisi kaksi tällaista vaimoa. Tai sitten nuo teekutsujen siivoamiset ei oo ihan sen lempijuttuja. 

Olisi pitänyt kai odottaa aamuun, sillä pari vaippapeppua olisi mielellään auttanut siivouksessa...


Kestit olivat ihanat ja tunnelma oli suloinen. Hetkeksi pääsi karkaamaan tavallisesta tiistaista värikkään satumaiseen vanhanajan teekestitunnelmaan.

Kiitos vieraille että pääsitte nopealla varoitusajalla ja kiitos Suville ideasta ja vierailusta! 



Pikkuprinsessa ja "minun palas lempikoilani" ♥


5 kommenttia

Aiih, sattuu.  Tulin tovi sitten kotiin, oltuani koko päivän pois. Ajoin vauhdilla kotipihaan ja kiiruhdin sisälle olettaen, että minua od...

Aiih, sattuu. 

Tulin tovi sitten kotiin, oltuani koko päivän pois. Ajoin vauhdilla kotipihaan ja kiiruhdin sisälle olettaen, että minua odottaa yksi hymyilevä pikku-ukko, ehkä jo iltapuuroa syöden. Olin jo muutama tunti sitten miettinyt, kuinka saisin pikkuisen käppänäni syliini ja antaisin hänelle tuhat ja yksi suukkoa, hänen kikattaessaan suukkosateessa. 

Pettymys oli suuri, pikkujäbä oli jo mennyt nukkumaan ennen kuin ehdin kotiin! Melkein itku tuli.

Parin hektisen päivän jälkeen todella haaveilin, että tulisin kotiin ja aivan rauhassa pitelisin pientä sylissäni. Haaveilin, että istuttaisiin lattialla ja saisin vain katsella pienen puuhia, aina välillä halaten häntä. Vaihdettaisiin yökkärit päälle ja minä laittaisin pienen nukkumaan. Kuuntelisin vauvan hentoa tuhinaa ja silittäisin pientä poskea. 

Viimeiset pari päivää ovat olleet superaktiivisia saatuamme ihania vieraita yökyläilemään kahden pikkuisen ja yhden aikuisen voimin. Belle Baien Suvi, teki ekstemporereissun meille, minkä kunniaksi järjestettiin teekutsut meidän pihalla (mistä taas muina blogikliseinä; lisää myöhemmin). Hauskuudesta huolimatta, kahden noin yksveen, yhden kolmeveen ja parin orava-aivoisen pikkukoiran touhutessa, sekä teekutsuja järkätessä, hässäkkää ja siitä johtuvaa väsymystä on ollut riittämiin niin aikuisilla, kuin lapsillakin. Pikkuisten mentyä päikkäreille tai yöpuulle, on todellakin huokaistu helpotuksesta.

Jo automatkalla, siis ennen kuin edes tiesin etten näkisikään käppänää enää tänään hereillä, mietin, kuinka paljon pieni erossaolo vauvasta vaikuttaa. Kun on lapsen kanssa 24/7, oma aika on kortilla. Toivoo vain, että edes hetken saisi olla yksin, ilman että joku vaatii sinulta jotain koko ajan. Vaikka lapsi ei olisi aktiivisesti itkullaan tai ölinällään jotain vailla, vanhempi on silti koko ajan valmiudessa täyttämään lapsen tarpeet tai valmiina estämään onnettomuudet ja muut katastrofit. Ja tälläkin hetkellä, vaikka lapsi nukkuu, olen peppu jo melkein penkistä irti, heti valmiudessa äitihommiin, kuullessani pienenkin inahduksen. 

Kun sitten olen pois kotoa - vaikkakin vain kahdeksan tuntia - tuntuu, että kaikki ne pakkopullahommat ovatkin juuri niitä, joita olisin juuri tänään halunnut hoitaa. Olisin halunnut pestä sen kakkapepun, syöttää sen iltapuuron ja laittaa lapsen nukkumaan. Kun tilitin Facebookiin pettymykseni, ystäväni kommentoi, että ikävä on välillä ihana tunne, joka auttaa taas jaksamaan vauva-arkea. Aivan. Nytkin ihan inasen toivon, että vauva heräisi sen verran, että pääsisin ottamaan hänet syliini ja saisin rauhoitella hänet uudelleen uneen. -Eli tekemään juuri sitä, mitä manasin viime yönä puoliunessa. 

Eilen melkein itkin kun lapsi ei meinannut nukkua, tänään melkein itkin, kun lapsi oli jo ajoissa nukkumassa. 


8 kommenttia

Juttelin eilen ystäväni kanssa ja hän kertoi, kuinka hänen parin oman lapsensa lisäksi, heillä majailee usein myös muiden lapsia. "Kaik...

Juttelin eilen ystäväni kanssa ja hän kertoi, kuinka hänen parin oman lapsensa lisäksi, heillä majailee usein myös muiden lapsia. "Kaikki muut liikkuu, mutta minä pysyn täällä. Se on kai turvallista lapselle", sanoi ystäväni.

Minulla oli kerran mummi. Ei oikea mummi, mutta sellainen nainen, jota sain sanoa mummiksi. Nainen, jonka keittiö oli tarpeeksi suuri yhdelle ylimääräiselle suulle. Nainen, jonka kärsivällisyys oli tarpeeksi suuri yhdelle ylimääräiselle räpätädille. Nainen, jonka sydän oli tarpeeksi suuri rakastamaan yhtä pyytämättä tullutta pikkumuijaa, joka soitti joka hemmetin perjantai ja pyysi päästä viikonloppukylään. Se nainen oli kasvattanut jo omat muksunsa ja laskenut heidät maailmalle. Silti se otti avosylin vastaan yhden melko uuvuttavan energisen kersan joka kerta, kun se kersa keksi soittaa sille. 

Järkähtämätön, vahva, itsenäinen, turvallinen, lämmin ja rakastava. Sellaiset sanat tulvivat mieleeni aivan ensimmäisenä, kun ajattelen lainamummiani. Mummi oli aina siellä. Se oli keittiönpöydän ääressä ja kuunteli kaikki pikkuisen - sittemmin isomman - tytön murheet ja surut, sekä ilot ja hassuttelut. Omenapuiden varjostamalla pihalla, lauantaisen aamuauringon lämmittäessä etupihaa, se opetti kaiken mitä se tiesi elämästä. Se antoi leikkiä sen koruilla ja meikeillä, eikä koskaan hermostunut mistään. 

Ystäväni sanat saivat minut pohtimaan, millainen äiti minä haluan olla.

Haluan olla juuri sellainen. Sellainen, joka on aina siellä. Sellainen, joka kasvattaa lapsensa suurella lämmöllä ja sydämellä, sekä ymmärtävästi ja kuunnellen. Haluan olla maailman turvallisin tyyppi, johon voi luottaa kuin kallioon. Sellainen, jolle voi kaataa koko paskalastin ja joka silti vain pysyy siinä. 
Sellainen, jota voi koska tahansa halata, jonka syliin voi koska tahansa kaatua ja jolla on aina aikaa pysähtyä kuuntelemaan. 

Haluan osata kertoa, että vahvuutta on olla joskus heikko. Haluan opettaa lapselle kaikki ymmärtämäni asiat, ja samalla ymmärtää, että lapsen on itse opittava kantapään kautta suurin osa. Haluan kasvattaa lasta maailmalle, sillä sinne ne piruparat joutuvat kuitenkin ennen pitkää. Haluan olla läsnä ymmärtäen, että minä olen täällä lasta varten, eikä hän minua varten. Haluan antaa hänen hengittää omilla keuhkoillaan ja kokeilla omia kantapäitään. Siten, että lapsen kasvettua isoksi se tietää, että se saa mennä – tiedostaen, että sillä on aina paikka mihin tulla. 

Ei historiankirjoihin ole montaa äitiä päässyt, mutta miettikääpä, miten monen suurmiehen tai suurnaisen, tai ihan vain hyvän ihmisen, on kasvattanut lempeä, vahva ja rakastava äiti. Usein äitiys koetaan toissijaisena saavutuksena, vaikka siitähän pitäisi olla ylpeä!

Jokainen meistä on kai suureksi osaksi tulos siitä, miten meitä on rakastettu, kuinka meitä on kohdeltu ja millaiset eväät meille on annettu maailmaan. 

Ystäväni sanoi, että voisi harkita haluavansa lisää lapsia, sen verran hyvin hän tämän äitihomman vetää. Damn right, niin vetääkin.


***

Mummini oli nainen, jolla oli pitkät punaiset kynnet, kauniisti laitettu tukka, sädehtivät silmät ja melko vakava, mutta ystävällinen ilme. Se mummi oli järkähtämätön, vahva, itsenäinen, turvallinen, lämmin ja rakastava. Se ei koskaan kohdellut ihmisiä huonosti, eikä se ollut koskaan ilkeä.

Sen mummin kukisti kasvain. Syövänperkele. Tarvittiin elämää suurempi vitsaus sen naisen kukistamiseksi. Niin vahva muija se oli.


Sen naisen nimi oli kaupunki ja vähintään kaupungin verran siinä naisessa oli rakkautta ja viisautta.



-Rakkaalle Kummimummilleni. Olisinpa osannut sanoa nämä asiat jo silloin, melkein 20 vuotta sitten, kun olit vielä täällä-


8 kommenttia

Hae

 

 

Ruokablogien kärki