Lähdin tänään ekstempore pyörähtämään yksin kaupungilla. Teki vain mieli piipahtaa jossain, pois kotoa, vaikkei mitään varsinaista asiaa mihinkään ollut. Mies jäi lapsen kanssa kotiin ja minä otin vähän aikaa itselleni.

Päästyäni kaupungille en oikein tiennyt mitä siellä olisin tehnyt. Ei huvittanut shoppailla tai mennä mihinkään syömään tai kahville. Kävelin kauppakeskuksen läpi ja jotenkin kaikki perheet siellä iloisesti hillumassa nenäpäiväilmapallot käsissään, sai minut kaipaamaan omaa posseani kotona. Ajattelin jo luovuttaa ja lähteä kotiin, mutta sitten muistin edellisestä loppuraskaudesta yhden luksusjutun, mitä tuli tehtyä aina välillä ennen lapsen syntymää.

Tietämättä ohjelmistoa saati näytösaikoja suuntasin leffateatteriin. Katsoin seuraavan alkavan leffan ja ostin lipun siihen. Valkkasin irtokarkit ja suuntasin saliin. Istahdin penkkiin, ja samassa koin sellaisen häivähdyksen entisestä vapaudesta tehdä mitä lystää, milloin lystää. Ihan kiva, lähes unohtunut tunne. Ei mikään ihmeellinen juttu, mutta jotain sellaista, mitä harvemmin enää tulee tehtyä.

Sitten tulikin taas haikeus kotiin, ikävä mun tyyppejäni. Jokin jännä syyllisyyden tunne siitä, että kaipaa menneisyydestä jotain, vaikka nykyisellään kaikki on paljon ihanammin. Ihmeellinen juttu. Ehkä syytän taas hormoneita tällaisesta dramatiikasta yhden leffakäynnin kohdalla.

Leffa muuten oli ruotsalaisen Anna Odellin Luokkakokous. Sen hämmentävä, hyvin mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä tarina ja tyyli tempaisi mukaansa niin, että vielä leffan jälkeenkin kelailin pitkään sitä. 

Kävelin lumisateessa kaupungilla omissa ajatuksissani. Olo oli ihan epätodellinen. Sellainen tarinaan sukeltanut, missä todellisuuskin tuntuu elokuvalta. Tiedättekö sen tunteen? Aina kun nään jonkin vaikuttavan teoksen, eläydyn siihen niin, että koen olevani osa sitä. Kaikki kadulla vastaantulevat ihmiset ovat osa tarinaa ja minä olen sen keskipisteessä. Kestää aina hetki toeta sellaisesta fiiliksestä ja juuri nyt lumisateinen, hiljentynyt keskusta toimi hyvin siinä.

Sitten olikin taas aika palata todellisuuteen. Käydä kaupassa ostamassa maitoa ja tulla kotiin. Laittaa iltapalaa lapselle ja peitellä nukkumaan. 

Teki hyvää hengähtää. Antaa ajatusten virrata. Olla suunnittelematta mitään, olla ihan omissa oloissaan.