Nyt olisi täydet viikot. Tai siis laskettu aika on vasta reilun parin viikon päästä, mutta jos vauva syntyisi nyt, se katsottaisiin täysiaikaiseksi. 

Täällä kotonakin on saatu asiat etenemään. Välillä tuli oikein huono omatunto, etten ollut tehnyt mitään asioiden eteen. Nyt kuitenkin kaikki 50-60-koon vaatteet on pesty ja laiteltu kaappiin, vauvan ensisänky, minkä saa sivuvaunuksi meidän sängyn viereen, on tilattu ja matkalla kotiin, ja hei, sain jopa aikaiseksi tehdä esitietolomakkeen sairaalaan synnytystä varten! 

Enää puuttuu tuplavaunut, eikä niilläkään hengenhätää ole – onhan meillä noita kärryjä tuolla. Ei vaan ole sellaisia, millä saa molempia kärrättyä yhtä aikaa, mutta ehtii ne hommata vielä kun vauva on syntynyt. Mieheni on vauvan ensimmäiset kolme viikkoa isyyslomalla, joten käsipareja löytyy, onneksi!

Hauskaa muuten, miten erilailla sitä suhtautuu toisen lapsen tuloon kuin ensimmäisen. Ensimmäistä odottaessa meillä oli vaunut koottuna eteisessä varmuuden vuoksi jo kaksi kuukautta ennen laskettua aikaa. Kaikki vaatteet oli pestynä ja kauniisti viikattuna samoihin aikoihin, ja muutenkin kaikki vauvaan liittyvä oli viimeisen päälle hyvissä ajoin. Oli jotenkin sellainen tunne, että koska lapsen syntymä on niin uutta ja mullistavaa, edes tuollaiset ulkoiset seikat on hyvä olla tiptop ja kontrolloitavissa. Ovathan ne ainoita asioita vauvan suhteen kun on.

Vaikka tietysti toisenkin lapsen tulo on ihmeellistä, se on silti jo siten tuttua hommaa, että tietää kyllä selviytyvänsä ja pärjäävänsä. Ja että kaiken ehtii aikanaan – ne vaunutkin.


Pohdin tuossa eilen ennen nukkumaanmenoa miehelleni, että pitäisiköhän mun pakata jo joku sairaalakassi valmiiksi? Että olikohan mulla viimeksikään mitään laitettuna valmiiksi, ja jos oli, niin tarvitsinko mä sieltä silloin mitään, mitä olin pakannut? Joo, jotain hygieniatuotteita varmaan, mutta kaiken muun ehtii tilaamaan siipalta sairaalaankuljetuksella synnytysvuodeosastolla pötkötellessä.

Yhden jutun muistan olleen elintärkeän tuntuinen asia synnärillä: pillimehun. Sen vinkin sain kaverin siskolta, ja voi että, se oli paras vinkki ikinä. Siinä vähän synnytellessä kun tulee järkky jano, jolloin pillimehut ovat ainoat, mitä pystyyy juomaan. Siis teknisesti. Mukista juominen oli ainakin mulle täysin mahdotonta. Varsinkin siinä ponnistusvaiheessa, jossa tuntuu, ettei uskalla liikuttaa mitään raajaa pakollista enempää, ettei sattuisi enempää. Mies toimi siis täydellisenä pillimehun pidikkeenä, ja se olikin oikeasti hiton tärkeä tehtävä.

Viimeksi vaan pillimehuja ei ollut kuin kaksi, eivätkä ne riittäneet alkuunkaan. Tällä kertaa ostan lavallisen.


Mutta että joo! Täällä ollaan valmiita, hei vauva! Siellä sitä supistellaan ja satutetaan äitiä, mutta koskas ajattelit tulla? Tänään tehtiin koko perheen voimin vielä suursiivouksin, notta pikkumuijan kelpais tulla. Tervetuloa!