Meille muutti viikonloppuna pöytävanhus. Se on isoisäni vanha ja se on ollut vanhemmillani niin kauan kuin muistan. Olen jo aikoja sitten pyytänyt, että saisin pöydän heti kun äitini on valmis luopumaan siitä. Nyt se aika sitten koitti. Vanha työpöytämme sai uuden kodin ja tilalle tuli tuo kaunis vanhus.
Pöytä on nähnyt elämää, eikä sitä ole huollettu koskaan mitenkään. Innokkaampi entisöijä hioisi ja lakkaisi pöydän, mutta minulle käytön jäljet pöydässä tuovat lisäarvoa siihen. Yksi parhaista "käytön jäljistä" on nimikirjaimet, jotka veljeni on pienenä kaivertanut pöydän kanteen. Myös työpöydän kaapin sisäpuolella oli osoitelappu – ehkä jostain Aku Ankasta revitty –, jossa niin ikään on veljeni nimi.
Vaan eipä auttaneet veljen merkinnät, meitsi vei pöydän silti. Pistin vielä veljeni tuomaankin sen meille.
Samalla kun pöytä kannettiin sisään, tajusin, kuinka paljon tavaraa onkin tullut hamstrattua lapsuudenkodista: Kulmahylly, seinäkaappikello, Palaset-laatikot, vanhat taulut ja isäni vanhat vinyylilevyt ainakin. Päälle vielä kaikki vanhat posliinit – Arabian voipytyt, astiastot ja teepannut –, joita olen saanut tipotellen äidiltäni.
Pikkuhiljaa, aikojen saatossa, nuo kaikki tavarat ovat muuttaneet meille ja löytäneet hyvin paikkansa täällä. Sanoinkin miehelleni, että kotimme alkaa pian olla rekonstruktio jostain vanhempieni 70-luvun kodista. Kukkatapetit vain puuttuvat.
Muiden vanhusten seurana keikistelevä keinutuoli ja vihdoinkin paikkansa löytänyt sohvapöytä taas ovat rescue-kalusteita. Keinutuolin pelastin itse ja pöydän oli pelastanut ja kunnostanut kaveripariskunta, joilta sittemmin ostimme pöydän. Pinnatuolitkin ovat kaverilta, ja jossen aivan väärin muista, pelastettuja nekin.
SOK Rovaniemi -laatikko on toisen isoisäni peruja. Perintökalleus siis sekin, ainakin minun ajatuksissani. Ukki ei varmaankaan olisi osannut arvata, että tyttärentyttären lempikalusteisiin tulee kuulumaan varastossa iät ajat pölyttynyt säilytyslaatikko.
Kulmahyllyllä näkyvän keltaisen säästöpossun sain viime kesänä kummitädiltäni. Se on Turun Työväen Säästöpankin possu.
Jos pariin ensimmäiseen omaan kotiin tavarat haettiin äkkiä vaan Ikeasta, näissä parissa viimeisimmässä on alkanut historia näkyä. Ei sillä, on meillä edelleenkin paljon Ikeaa, mutta jotenkin tuntuu, että mitä vanhemmaksi tulee, sitä enemmän alkaa arvostaa esineitä, joilla on historia ja tarina. Ja onhan se vanha kaluste useimmiten tehtykin suuremmalla vaivalla, taidolla ja rakkaudella, jolloin sen arvo, ainakin omissa silmissäni, on moninkertainen.
Tai sitten oon vaan tulossa vanhaksi ja haluan kotiini edes jotain itseäni vanhempaa nitkumaan ja natkumaan. Voi se olla sekin.
(Peeäs. Sen Koko-arvonnan voitti nimimerkki Veera. Voittajaan otetaan henkilökohtaisesti yhteys palkinnon lunastamisesta.)
4 comments
Teillä on ihanan näköistä! Ja minusta on hienoa kun huonekaluilla ja esineillä on tunnearvoa. Meillähän on aika paljon uutta ja ikeaa, köhköh.. Mutta siis esim. just tuollainen keinutuoli olis niin mahtava. Ja toi SOK Rovaniemi -laatikko. Ja toi sohvapöytä. Ja toi lattia. :D
VastaaPoistaNo se on just niin, tunnearvoa! Se on jotain selittämätöntä rakkautta tavaraa kohtaan. Vaikka mä tykkään meidän Ikeoistakin, ei niihin silti synny sellaista tunnesidettä niinkään.
PoistaJa kiitos! Haha, toi lattia voi olla vaikeemmin siirrettävissä, mut noita keinutuoleja ainakin varppina löytyy kirppareilta! :D
Nämä on ihan parhaita - ihana koti teillä. Itsekkin pidän huonejakuilta joilla on tarina ja meiltä löytyy myös kiikkutuolia ja voipyttyä :)
VastaaPoistaKiitos! Kiikkutuolit ja voipytyt on just parhaita! ;)
Poista