Joskus vaan on sellaisia päiviä, että odottaa, jotta saisi mennä jo nukkumaan. Silloin ei oikein jaksaisi mitään. Lapsettomana sellaiset päivät tuli vietettyä heti töiden jälkeen vällyjen välissä koisimassa tai korkeintaan sohvalla leffoja katsellen. Sittemmin alkuillan leffojen katselut ovat jääneet.

Pohdiskelin siskolleni juuri tänään puhelimessa, että koskakohan tuo taapero olisi sellainen kainaloon napattava sohvaperunakaveri, jonka saisi katsomaan jonkun leffan joskus. Valittelin, että ei se vielä jaksa istua kokonaista leffaa aloillaan, saati keskittyä seuraamaan sellaista, vaikka kerran oikeassa leffassa onkin jaksanut. 

Puhelun jälkeen hokasin, että jaa, enpä ole kyllä tainnut edes kokeilla.

No miehän kuulkaa etsin Äppleteeveestä sen ainoan lasten kokopitkän animaatioleffan, jonka päähäni sain ja poksuttelin meille oikein popparit liedellä. Yli aidan -elokuva oli muistaakseni hauska joskus kahdeksan vuotta sitten, kun krapulaspäissämme sen kavereiden kanssa jossain ennakkonäytöksessä näimme, joten se sitten vaan pyörimään. 

Ja taapero jaksoi katsoa. Minun viekussa. Ihan koko leffan. Opetin vielä kyttäämään leffan lopputekstit ihan loppuun asti, koska sieltä saattaa tulla joku yllärijutttu. Muistin hämärästi, että tässä leffassa sellainen tulee, ja kun se sitten tuli, niin hiukanko meillä oli lystiä. Taapero hurahti leffahommaan niin, että olisi katsonut muka toisenkin pätkän vielä.

Että taisinpas nyt saada viimein itselleni sen kainalokaverin, jonka kanssa voi tarvittaessa kääriytyä vilttiin ja katsoa leffan. Koska joskus ei vaan huvita mikään muu.

Mainiota, sanon. Mainiota!