Rakastan kevään ensimmäisiä lehtiä. Tuulessa havisevaa lehmusta, auringossa paistattelevaa vesipisaraa, joka sateen jälkeen jäi viipymään.

Rakastan viisaiden vanhojen ihmisten juttuja. Heidän rauhallisuuttaan ja omanarvontuntoaan. Syviä uurteita silmäkulmissa, ja tarinoita, joista ilman heitä emme tietäisi mitään. 

Rakastan vanhoja taloja. Vuosikymmenten kuluttamaa kauneutta, lattioiden narinoita, kiven järkähtämätöntä vahvuutta. Voi, kunpa seinät osaisivat puhua.

Rakastan ruokaa. Makuja, maistiaisia, mussutettavaa, mausteita. Ei se ole vain ruumiin ravintoa, siihen mahtuu koko maailma.

Rakastan historiaa. Se auttaa ymmärtämään. Kertoo, miksi kaikki on näin, mutta opettaa samalla tulevasta. Sitä kannattaa kuunnella.

Rakastan taidetta. Se nostaa tunteita, joita en muistanut. Saa pohtimaan, vaikkei ymmärtäisikään. Tietää meistä kaiken. Ravistelee. Vie syövereihinsä ja herättää.

Rakastan vauvan pehmeitä poskia. Sinisiä silmiä, jotka näkevät kaiken ensimmäistä kertaa. Pieniä käsiä tavoittelemassa kasvojani. Varpaita, vatsaa, hymyä ja hengitystä.

Rakastan kiharatukkaista poikaa. Isoa pientä, joka osaa, muttei kuitenkaan. Joka juoksee ja nauraa, hyppii ja kompuroi. Haluaa syliin, antaa suukkoja. Ottaa kädestä lujasti kiinni ja näyttää.

Rakastan miestä. Kumppanuutta, toveruutta, syliä. Ymmärrystä ja tahtoa. Ystävää, joka toi kukkia, kun niitä itseltänikin salaa kaipasin. Miestä, joka päivittäin katseellaan kertoo, että rakastaa.