Keskarit Lintsillä

18.6.2015

Olimme eilen Linnanmäellä lasten kanssa ja minä ehdotin miehelleni, että ostamme meille vanhemmille yhdet kertaliput ja menemme vuoroin käymään valitsemissamme kieputtimissa. Lapsetkin kun ymmärsivät nukahtaa rattaisiin, jotta me vanhemmat päästään viimein tekemään sitä mitä vanhempien tulee tehdä: hihkua huvipuistolaitteissa.

Koska omista huvipuistoajoista oli pikaisen laskutoimituksen mukaan vierähtänyt jo kymmenisen vuotta, laitoin kummitytölleni tiedusteluviestiä, mikä laite olisi kannattavin sijoitus. Saimme suosituksia yleinen suosikki -mittarilla, sekä kannattavuusperiaatteella. Siis, että mikä olisi optimaalisen pitkä, hurja ja kreisi, ja toisi täten eniten vastinetta kahdeksan(!) euron kertalipulle.

Minussa on herännyt vanhemmiten eräänkinlaisia jänniä piirteitä, kuten selviytymisvietti, sekä kaikkea tekemisiäni arvioiva riskianalyytikko, joten päätin, että laitteen pitää olla sellainen, missä ei tule suuria nytkähdyksiä niska-alueelle. Koska "EN KAI MINÄ AUTOKOLARIINKAAN HALUAISI, ETTEI NISKAT MENE POIKKI!"

Mutta koska laitteen tulisi silti olla edes jotain tuntemuksia herättävä, valitsin laitteekseni Kingin. Kyllä, sen, joka vie 75 metriin ja vapaapudottaa sieltä alas. Se olisi hurja, mutta ei sellainen, joka katkaisisi niskaani. Koska eikö ne laitteet juuri niin yleensä tee?

Toinen merkittävä kriteeri oli jonon pituus. Eihän meillä keski-ikäistyvillä ihmisillä hyvänen aika ole aikaa jonottaa – meillähän on jumankauta ruuhkavuodet jo omasta takaa!

No minähän astelin lähes jonottomaan Kingiin ja käskin miehen ottaa valokuvan minusta. Jos vaikka en tulisikaan alas, niin jäisi muisto kuitenkin. Kun turvalaitteet oli kiinnitetty ja laite lähti liikkeelle, muistin, että minähän pelkään korkeita paikkoja nykyään ihan helvetisti. Eissssaat... miksen muistanut sitä ottaa huomioon laskelmissani?

Kysyessäni muuten mieheltäni, kannattaisiko minun mennä Kingiin, mies tuumasi, että mene vaan, mutta pissaa sulla kuitenkin tulee housuun. Mitään en silti myönnä.

Kun laite nousi hiljalleen yläilmoihin ja kun se hetken taivaalla hengailun jälkeen yllättäen päästi itsensä vapaapudotukseen, olin varma, että kuolen. Ainakin vähän. Ei siinä ehtinyt muistaa, että tämä on ihan hallittu tapahtuma, vaan jotkut primitiiviset selviyty(mättö)misreaktiot pistivät huutamaan silmät selällään järkytyksestä. Ja sitten se jo loppuikin. Olimme takaisin maankamaralla. Jalat tunnottomina ja olo kuin suuremmankin selviytymistaiston selättäneenä.

Kokemuksesta adrenaliineissani ilmoitin heti, että haluan hakea uuden lipun ja mennä toiseenkin laitteeseen.

Mutta kun mies kävi siinä hullussa Ukko-laitteessa, joka kieputtaa ja riuhtoo kaikkia ylösalaisin ja kun minä sitä hommaa maasta käsin katselin, päätin, että ehkä tämä oli sittenkin tässä. Pakotin sitten kostoksi miehen siihen Kingiin. Lykkäsin adrenaliinipäissäni ostamani ylimääräisen laitelipun miehelle ja menin ongintaan.

Sopii mulle niin paljon paremmin.

Tietää taas tulleensa vanhaksi, kun Linnanmäellä laitteen valinnassa ei vaakakupissa painakaan enää hauskuus, suurin vauhti ja kreisein kieputus. Päinvastoin.

Ai niin, ja tältä mä kuulemma näytin alastulossa: