Minä tuppaan vähän eläytymään katsomiini elokuviin ja sarjoihin, sekä lukemiini kirjoihin. Tykkään sukeltaa tarinan maailmaan täysillä, ja usein huomaankin ajattelevani tarinaa myös silloin, kun en sen parissa edes ole. Koukutun täpöllä, voisi kai sanoa.

Minusta nuo netti-tv:t ovat maailman parhaimipia keksintöjä, sillä niistä saa ahmia sarjaa kerralla monta jaksoa, eikä tarvitse kärvistellä aina viikkoa seuraavan jakson janossa. Paitsi, että Game of Thronesia kyllä joutui nyt viimeisimmän kauden uusinta jaksoa venailemaan aina viikon, mutta noin muuten.

No nyt kun se maailman paras Game of Throneskin meni ja loppui (yhhhyhhyhhyyy, Jon Snow), aloitin GoT:n nälkääni Vikingsit. Ajattelin, että jotain keskiaikaa nyt jumalauta vieroitusoireisiin äkkiä! Ensimmäinen kausi meni vähän siinä totutellessa ja GoT:ta kaipaillessa, mutta tokassa kaudessa olin jo koukuttunut. Ja nyt olenkin yöimetellessä tullut katsoneeksi kaikki kolme kautta. Nam.

kuva

Tänään, käydessämme Turun Keskiaikaisilla markkinoilla, löysin kojun, jossa myytiin viikinkikilpiä. Onneksi oli lapsi mukana, jotta saatoin ostaa kilven hänelle,  siis "hänelle", vaikka eihän tuo poikani moisesta mitään ymmärtänyt. Tykkäsi siitä väristä vaan ja leikki, että se on ratti.

Jotenkin tässä kolmen Vikings-kauden aikana olen tullut vakuuttuneeksi – tarinaan sukeltaja kun olen –, että luultavasti minunkin isoisäni ovat olleet viikinkejä ja että minä olen vähintäänkin jotain kilpineitojen sukua. Olen tuntenut syvää yhteenkuuluvuutta Vikingsien Lagerthaa kohtaan. Hän on vahva nainen, soturi, skandinaavinen kaunotar ja äiti.

Onneksi se lapsi, jolle kilven ostin, ymmärsi mennä heti kotona päikkäreille, jotta äiti pääsi tekemään, mitä äidin on tehtävä: Olemaan kilpineito.

Ei se ihme ole, että yhteenkuuluvuutta tunnen. Olenhan minäkin vahva nainen, soturi, skandinaavinen kaunotar ja äiti. 

Laugertha, Turun viikinkikuningatar.