Me mentiin taas metsään kuulkaatte. Koska se on hyväksi ihmiselle. Keiteltiin kaakaot, pestiin termarit, pakattiin eväkset. Puettiin kerroksia, pyyhittiin räät ja pantiin Gore-texit jalkaan. Ideasta meni vain kaksi ja puoli tuntia, ja olimme jo pellon reunalla. 

Astuttiin ulos autosta, virittelimme kantorepun, nyimme Kånkenit selkään.

Aurinko paistoi ja oh sentään, kun on ihanaa. 

Sitten esikoinen tippui ojaan. Fiiiiuu, plumpsis hän vain köpsähti sinne. Ongimme hänet ylös (ei hätää, ei käynyt kuinkaan), eikä heppu ollut moksiskaan. Naureskeli vaan, että olipa hyvä läppä. 

Heti ojasta seuraavaksi juoksi nilkkojaan myöten lätäkköön. Ojasta allikkoon, if you'll pardon the pun. Ja nämä kaikki, ennen kuin ehdimme edes varsinaiseen metsään. Mut ehkei kaikille vaan sovi metsä? Tai edes sen reuna.

Muina sisseinä kuitenkin uskaltauduttiin silti patikoimaan. Kun ei kerta vaatteetkaan kastuneet – kiitos sen Gore-texin. Ja olihan siellä sitten taas ihanaa.

Kaunis syksy ja mikä lehtien väriloisto! Ihan oikeasti oli sellainen olo, että olisi ollut jossain lapissa. Siinä niin, kun pitkospuita pitkin köpsyttelimme. 

Täytyy muuten sanoa, että on toi kolmevee aikamoinen eräjorma. Alun hankaluuksista huolimatta käveli yli kaksi kilsaa! Kaksi kilsaa! Minust aika reipas. Pikkupikkuruisilla jaloillaan ähelsi hankalassa maastossa siellä niin.  

Että jos jotain tästä pitäisi oppia, niin ei kannata luovuttaa. Ei, kun on metsästä kyse. Sinneniin vaan vaikka väkisin. Koska se ON ihmiselle hyväksi. Ja sopii kyllä kaikille. 

Älkää silti putoilko ojaan. Tai jos putoatte, muistakaa Gore-texit. 

Mukavaa sunnuntaita!