Sitä jotenkin kuvittelee, että pelkkä tahtotila riittäisi mahdollistamaan kaiken. Että jos ei jaksa... ehdi varata lentoja, tilata vauvalle passia ja etsiä sopivaa hotellia, saati kohdetta ajoissa, niin matkoille lähteminen käy silti ihan tuostanuinvaan, sitten kun jaksaa... ehtii.

Me aloitettiin ajatustyö Nizzasta. Sitten mietittiin Pariisia tai jotain Barcelonaa. Alkujaan suunniteltiin Fuertelle lähtöä, mutta järgyttävän kalliit lentolippujen hinnat himmasivat sen kohteen sivuun. Köpis ja Praha olivat taas siinä perus huvittais mennä muttei saada koskaan ikinä ehkä aikaiseksi -tutkailussa, eikä taas saatukaan. 

Vielä sunnuntaina etsittiin laivamatkoja ja hotellihuoneita Tukholmaan, sillä olisi se sentään ulkomailla. Kävi kuitenkin nyt niin, että Tukholma oli täynnä. Joo-o, jumankauta. Ei mahtunut hotelleihin. Junibacken vaikuttaisi olevan myös huvittais mennä muttei saada koskaan ikinä ehkä aikaiseksi -listalla, sillä sinne on nyt kolme vuotta jo yritetty mennä.

Jonnekin oli silti päästävä, mutta yksi tyypeistä passittomana ja sen saamattomat porukat soivat aika rajatut mahdollisuudet. Mihin siis suunnattiin?

No Helsinkiin! TAAS!

Kuka tarvii Nizzaa, Pariisia tai Tukholmaa, kun meillä on jo Helsinki? On maailmanpyörää, on vanhaa kaunista miljöötä upeine rakennuksineen, on kirkot poikineen, ja on sekä metroa että raitiovaunua. Ihan suurkaupungin meininki.

Raitiovaunusta puheen ollen. Ette ikinä arvaa, kuka on suuresti vaikuttunut niistä? Jep, aviomies. Hahahaa, no eikai – esikoinen tietysti.

Aamulla, siinä seitsemän jälkeen, kun esikoinen pomppasi pystyyn, ensimmäinen ehdotus ennen kuin muu porukka oli saanut edes silmiään kunnolla auki, oli: "mennään, mennään!". Kun kysyin, että mihin se käppänä nyt heti tahtoo mennä, vastaus oli määrätietoinen: "piip-piip!" 

Piip-piiphän on yleisnimitys junahtaville kulkupeleille, ja nyt, eilisestä spora-ajelusta innostuneena, joka päivän Helsinki-ohjelma voisi kolmevuotiaan mielestä olla raitiovaunussa köröttely. Kauhia suostuttelu, että saatiin pätkä pois kyydistä oikealla pysäkillä. Olisi mielestään voinut mummujen seuramiehenä ajella vaikka auringonlaskuun.

Että eipä se taas kummempia vaadi, että lomamoodeihin pääsee. Hotelli, vieras kaupunki ja eksoottiset kulkupelit. Ainoa, mitä taas kaipaa, on, että saisi jutella jotain eri kieltä edes vähän. Olisi enempi sellainen turistiolo. 

PAITSI että kävin mää eilen Svenska Teaternissa! Ja ihan yksin vielä! Melkein ku olis ollut Tukholmassa. Olinkin siellä sitten ihan et jag heter mamma, mutta silti mokomat kysyivät, että tarviinko lukulaitteen esitystä varten. Vastasin heti nohevasti, että juu en tod. tarvitse. Minä, lukulaitteen, pöh.

Esityksen jälkeen kysyin kumminkin kaveriltani, joka Mamma miasssa Ritaa eilen esitti, että viittiskö se sittenkin vielä kertoa, että selviskö se sen Sofien isä siinä lopussa... ja mä näin tän esityksen kuitenkin jo toistamiseen... kröhöm. Että olisin ehkä tarvinnutkin. Lukulaitteen. Ihan molemmilla kerroilla.