...is ovi. Eiku door. Mut niinku ovi.

Meillä on sillä lailla urpo koti, että meillä ei ole ovia. Sisällä, siis. No on kylppärissä (huh) ja vessassa (tupla-huh!) sentään, mutta muuten ei. Makkarien ovet avautuvat vääriin suuntiin nykyisellään, ja silloin neljä vuotta sitten, kun tämä koti ostettiin, otimme toisen makkarin hankalasti vessan oven eteen avautuvan oven pois. Toisessa makkarissa ovi olikin jo valmiiksi pois.

Jos ovet haluttaisiin avautumaan järkevästi, eli ei kylppärin tai vessan oven eteen, karmit pitäisi kääntää, ja se, mitä tuossa juuri puusepältä kyselin, olisi ihan vitullinen homma näillä meidän metrin rautanauloilla asennetuilla antiikkikarmilla.

Karmien edestä pitäisi purkaa kaapit, jutut, kaikki, jotta karmit saataisiin yleensäkin edes irti. Samassa menisi ympärillä olevat seinien ja muiden maalit poikineen uusiksi. Liian työlästä, en jaksa.

No, nyt ollaan kuitenkin tultu pisteeseen, että meidän on pakko se ovi vaan silti laittaa. Avautukoot vaan väärään suuntaan ja olkoot sitten hankala, mutta pakko. Pakko. Kahden lapsen kanssa nukkumisjärjestelyt on muutenkin moista kikkailua, saati sitten ovettomassa kodissa.

Aletaan nimittäin olla aika valmiita siihen, että jokainen vähänkin kovempi ääni havahduttaa vauvan hereille – no, lähinnä vain sellaisen herkän unen jaksolla – ja että joka. ikisenä. aamuna. esikoinen herättää vauvan ihan vaan pitämällä normaalia ääntään. Aika isoa sellaista, mutta se on sen tyyli. Äänekkyys. Ölinä. Kyl te tiiätte.

Ovi on vintillä, tänään se on tuleva sieltä alas. Pakko. Se taitaa pikkasen ottaa listan maaliin kiinni, niinku just sen maalikerroksen millin verran, mutta haittaako se sitten? Maalit ruttuun ja äänieristystä kehiin! Itse ovikin on aika ruttusessa kunnossa, mutta aiva seima, kuten meillä Turussa ammareiden kesken sanotaan.

Rakas joulupukki, vain ovi riittää. (Ja ois joku hieronta-jalkahoitolahjakorttikin ihan kiva.)