Muistatteko vielä sen minun rouppimiskeissini? No totta kai te muistatte. Se oli toissapäivänä, senkin pikkuiset dementikkoystäväni.

Niin se kai sitten vaan on, että mitä isot perässä, sitä pienet edellä. Eiku siis toisinpäin. Mitä pienet edellä, sitä isot perässä. Ei, vaan isot edellä, pienet perässä. No jotkut jossakin järjestyksessä ja sitten ne toiset perässä.

Ja perässä, todellakin.

Katsokaas, kun me olimme vähän lasten kanssa käymässä tuolla lastenfesteillä messukeskuksessa ja siinä sitten, aivan yks kaks yllättäen, minun esikoiseni tarttui sellaista vierasta emäntää hanurista. Aivan tuosta nuin vaan varoittamatta kouraisi. Jatkoi sitten matkaansa kuin ei mitään. Ihan muina metriheikkeinä.

Nainen oli ollut pikkasen hämillään pienestä kähmijästä, joka muuten saattoi nauraa vähän tekonsa päälle.

Itsehän pelinaisena en edes nähnyt koko sattumusta. Kaveri kertoi. Ei tarvinnut taas sitten punastella tuolla vieraille ihmisille. Vaikka se varsin hallussa jo onkin. Nolous.

Että tuota nuin. Pahoittelemme taas, arvon kanssaihmiset. Mitä isot eteen, sitä pienet perään. Niin se sanonta tais mennäkin.

Pitääkö meidän liittyä johonkin Anonyymit yllätyskourijat -ryhmään?