Terveisiä matkoilta!

Oli kivaa. Aurinkokin paisteli tänään päivällä. Oli ihana käydä eilen illalla syömässä ja hölisemässä blogimuijien kanssa. Nauraa ja juoda viiniä. Syödä ja nauraa lisää. Olla seuraavana päivänä aikatauluttoman vapaa ja tehdä just sitä minä minua varten -hommaa.

Paitsi että ette arvaa.

Silti sitä vaan jännästi alkoi siinä kahdeksan maissa aamulla – kyllä, heräsin jo kahdeksalta?! – koti-ikävä hiipiä puseroon. Siis ihan fyysisestikin. Vasen tissini nimittäin muistutteli tyhjennyskatkosta ja eräästäkin tissiliisasta. Mutta siis muutenkin. Henkisesti. Että oi voi minun kultiani.

Yhdentoista maissa meinasin jo, että hyppään ekaan bussiin ja riennän kotiin. Sain vielä hillittyä itseni ja venyin lounaalle kuopuksemme kummitädin kanssa. Lopulta sain kulutettua Helsingissä aikaa ihan iltapäivään saakka, ja vasta varttia vaille kuusi saavuin Turkuun.


Täytyy muuten sanoa, että mä olen ihan mieletön Helsinki-suunnistaja. Olen kuitenkin aika paljon viettänyt siellä aikaani ja silti, jumankauta silti, olen ihan urpo siellä kulkiessani.

Siis jos ikinä on mahdollisuus mennä täysin päinvastaiseen suuntaan kuin kuuluisi, valitsen sen. Väärän suunnan. Kuten tänään hotellista lähtiessäni. Jos vaihtoehtoja on kaksi, niinku vaikka oikea ja väärä, niin valitsen sen väärän. Valeäiti-Hanne kehuikin määrätietoista väärinkulkuani. Ihan pokkana vaan, varmana suuntavaistostani.

Myös mieheni on antanut tunnustusta suunnistustaidoistani. Todennut mun olevan siitä varma suunnistuskaveri, että jos on epävarma minne kuuluu mennä, ei ainakaan mene sinne, mihin mä väitän. Pysyy siten varmasti oikealla reitillä.

Tiedän, kykynsä kullakin.


Mut joo. Matka tehty, nyt kotona ja heti nukkumaan. Väsyttää, vaikka tämän piti olla mun uskomaton lepolomani. Joo, kato se on tää jet lag. Ihan armoton.