Tietoa mainostajalle ›

Hei, olen Laura ja olen laihduttaja

9.9.2016

Se on jännä, miten ihminen on voinut laihduttaa kohta kymmenen vuotta, mutta painaa silti melkein kymmenen kiloa enemmän kuin aikoinaan aloi...

Se on jännä, miten ihminen on voinut laihduttaa kohta kymmenen vuotta, mutta painaa silti melkein kymmenen kiloa enemmän kuin aikoinaan aloittaessaan laihdutuksen.

Viimeksi eilen vitsailin miehelleni laihduttavani (viikossa) "joku kymmenen kiloa". Olen menossa pian yksiin kuvauksiin ja minusta olisi kamalan paljon mukavampaa, jos minua olisi sen kymmenen kiloa vähemmän niissä kuvissa.

Ollessani vähän päälle parikymppinen huomasin yhtäkkiä saaneeni painoa kuin tyhjästä. Ei se tyhjästä ollut tietenkään tullut, mutta aikaisemmin en ollut koskaan joutunut edes millisekuntia pohtimaan painoani, saati syömisiäni.

Hitaasti muutaman vuoden aikana tulleen painon tiputin parissa kuussa pois. Oikeasti. Kahdessa kuukaudessa 14 kiloa. Ihan pimee määrä siinä ajassa. Tavoitteena oli "alkaa oikealla kymmenellä", joka siis silloin oli muka 50.

Sitten lopetin parin vuoden päästä tupakoinnin ja lihoin taas. Vähäsen. Tiedä sitten liittyikö tupakoinnin lopettaminen siihen ja pian lisänä fyysisen työn vaihtuminen istumatyöhön, mutta kohta lihoin taas lisää. Vähäsen.

Tuosta asti paino on pysynyt samana. Kahden kilon heitoilla -samana. Ellei tietysti raskauksia oteta huomioon. Molemmista raskauksista on tullut painoa ja olen tiputtanut pian lähtöpainooni. Tähän samaan – joka siis on se "kymmenen kiloa liikaa".

Mutta että laihduttaa kyllä osaan. Esimerkiksi 18 kiloa, mikä on mun enkka.

Eikä se nykyinen tavoitepaino ala enää sillä kakskymppisen Lauran "oikealla kymmenellä". Eri kymmenen olen suuressa armollisuudessani itselleni suonut.

Mitä tässä siis on tapahtunut kymmenen vuoden aikana?

Minä olen laihduttanut. Ihan helvetisti.

Kiloissakin, mutta henkisesti. Uskokaa tai älkää, mutta minä käytän tahattomasti ja tahallisesti todella paljon henkistä pääomaani, aikaani, resurssejani laihduttamiseen. Sen ajatteluun, suunnitteluun, itseni inhoamiseen, häpeilyyn ja sit kun -ajatteluun.

Minä en käytä hihattomia paitoja, kavahdan ajatusta rantalomasta, en mene kuin todella lähimmäisten kanssa saunaan, käytän mekkoja, jotka peittävät pallomahani ja häpeilen kaksoisleukaani.

Ja mihin ollaan päästy? Kymmenen kiloa ei ole karissut, ja se maaginen ihannepainoni on edelleen saavuttamatta.


Olen kenties jo tottunut tämän olevan niin normaalia eloa, että usko toisenlaiseen tilanteeseen, ja siten myös motivaatio sen toteuttamiseksi, puuttuu kokonaan. Olen "laihduttanut" laihtumatta jo niin kauan.

Itsensä hyväksymisen tiellä en ole edennyt myöskään. Minä kestän jotenkin elää itseni kanssa, mutta pelkään muita. Se on tyhmää, mutta häpeän. Ja pelkään. Itseäni muiden silmissä, muiden arvostelua, huonommuuden tunnetta.

Vaikka paria vanhaa koulukaveria lukuun ottamatta kukaan ei ole koskaan sanonut minun rehevöityneistä muodoistani mitään, uskon kaikkien silti ajattelevan niin minusta. Että kato ku tuakin on noin paksuuntunut sitten lukion.

Toisaalta ne parikin kommenttia elää edelleen sitkeästi minussa ja satuttavat paljon (terveisiä vaan), mutta ei tämä siitäkään johdu.

Yleinen ilmapiiri ehkä? Että ylipainoiset ovat luusereita? Kansantalouden saastuttajia? Kaikinpuolin huonoja, eivätkä "saa otettua itseään niskasta kiinni". Sairaitakin ihan varmasti, koska läskiä mahassa.

En tiedä.

Häpeä painaa. Ja se on pidemmän päälle kai raskasta.

Olen silti paikoin myös ihan tyytyväinen ulkonäkööni. Mieheni osaa ottaa minusta kuvia, jotka saavat minut tuntemaan itseni ihan nätiksi. Joskus epäröin, että ne ovat liian hyviä kuvia – tiedättekö, juuri oikeasta kulmasta otettuja, oikeat kohdat peittäviä – ja ihmiset pettyvätkin nähdessään minut livenä. Että aa, kappas tommonen läskileuka se oikeasti olikin.

Mua pelottaa myös ihan kamalasti, että tästä mun ulostulosta lynkataan. Suunnasta tai toisesta.

Olen itse juuri sellainen, että mutisen itsekseni, jos joku mallinvartaloinen valittaa selluliitista tai "body issueista", KOSKA SE EI OO PAKSUA NÄHNYKKÄÄ. Olen, oikeasti. Kiukustun ja pidän sellaisia alentuvina puheenvuoroina, koska peilaan heitä itseeni. Vaikka oikeus se on niilläkin itseään vihata, jos sikseen tulee.

Tosin määhän en oo mallinvartaloinen (LOL), mutta tiättekö.


Mistään itsensä hyväksymisestä en aio edes aloittaa kirjoittamaan, koska miten hitossa sekin sitten tapahtuu? Noin vain, pim, hyväksyin itseni. Kaikkien näiden vuosien jälkeen hyväksyn. Vaikka se niin onkin, että ympäröivän maailman hyväksymiseen en voi vaikuttaa, mutta omaani voin. Tai sitten voisin myös laihtua.

Emmää tiiä, mikä mun pointti oli. Että tämmöttii mää ajattelen ja tota niinku siis en saa laihdutettua, vaikka kyllä tiedän miten se kai teknisesti onnistuisi.

Ehkä jokin ajatusmallin muutos toimisi? Ehkä tapaan personal trainerin sijaan tsykologin?

Ehkä vaan tykkään laihduttaa? Niinku "laihduttaa". Ehkä tämä on mun puuttuva harrastus?

Hei, olen Laura ja olen ikuinen laihduttaja.

You Might Also Like

28 kommenttia

  1. Hyvä sinä, hyvä teksti! Ihanaa että uskalsit, ei täällä kukaan lynkkaa! Ja onkohan maailmassa oikeasti olemassa ketään joka ei ole yhdeltä identiteetiltään laihduttaja? Luulen että ollaan vähän kaikki sillä tavalla fucked up. Tiedän ihmisiä jotka friikkaa sieraimistaan tai korviensa muodosta. Asioita, joita en olisi koskaan osannut kyseenalaistaa. Toki sitten itseki nykyään vihaan nenääni. Että sellaista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sun nenä on hei bööfekt. Mut niihän se on, jengi friikkaa kaikenlaisista.

      Poista
  2. Mahtava teksti! Kiitos! Niin samat fiilikset, jätin läskiytymishäpeissäni luokkakokouksenkin väliin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Eikä, etkä jättänyt! Hitto! Niin perseestä tämä meidän häpeä!

      Poista
  3. Hei terkkuja täältä kanssa yhdeltä, joka harrastaa laihduttamista :D Ja on harrastanut jo pidempään ;) Sain - ihme kyllä - painon laskemaan kahden lapsen jälkeen samoihin lukemiin, kuin silloin kun aloin odottaa ensimmäistä. Puuttuu kuitenkin 1,5kg, että paino alkaisi sillä haavekymmenellä, ja on kyllä vähän hankalaa päästä niistäkin eroon. Laihdutin parikymppisenä painonvartijoiden pisteitä laskemalla 10kg ja se oli ihanaa, mutta ovat kyllä tulleet takaisin ja vielä iloisesti muutama kilo siihen päälle. Tiedän, että pudottaminen onnistuisi sujuvammin, jos ehtisi/jaksaisi liikkua tarpeeksi, mutta se on kyllä vähän kortilla (ennemmin olen käyttänyt senkin ajan valokuvaamiseen tai blogin kirjoittamiseen, eli sohvalla istuskeluun, hmph).

    En kyllä kuitenkaan tajua sitä yhtälöä, että jos syö 200g jäätelöä niin paino nousee vähintään kilon!?!? Huoh. Tsemppiä. Sovitaan, että näytetään ja tunnutaan hyviltä just näin, eikös vaan!? ♥

    Ja nyt rupeankin tästä leipomaan täytekakkua huomisille 4-vuotissynttäreille :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei mäkin laihdutin ekan kerran Painonvartijoilla! Ihan siis laskemalla niitä pisteitä! Sillä se 14 kiloa lähti parissa kuussa. Mutta nykyään olen ihan varma, ettei aineenvaihdunta toimisi ihan noin nopsaan! :D

      Hei, määki pääsen kohta kakunleipomishommiin! Ja vielä samasta syystä! Hurraa!

      Poista
  4. Tiedätkö mitä? Olen nähnyt sut kaksi kertaa livenä, ja molemmilla kerroilla olen yllättynyt siitä, miten paljon hoikempi oletkaan! Siis paljon hoikempi, kuin mitä annat ymmärtää. Musta sä olet ihan hirveän kaunis, sulla on upea tukka ja hyvät tissit. Toivottavasti vielä opit itsekin näkemään sen! ��

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sää oot ihana! <3 Ps. Näytinkö mun tissit, vai katoikko ihan ite? Nim.merk. Nuhahdin hotellissa ennen teitä. :D

      Poista
  5. Kyllä se kuulkaa olisi enemmän kuin epäreilua, jotta kun olet noin ihanaisen nätti ja kirjoitat ihan mahtavasti (kiitos, kiitos, kiitos!), että olisit sitten vielä kokoa 34! (Tähän loppuun semmoinen silmää vinkkaava ja kieltä pärisyttävä hymiö.)

    VastaaPoista
  6. Justiin kirjoitin uusimpaan Fitbody-lehteen jutun, joka käsittelee tätä aihetta. Lue jos saat käsiisi.

    Mä toivoisin, että nyt kun olet tiedostanut ongelman(itsensä hyväksymisen), voit alkaa työstämään sitä. Pikkupikkupikkuhiljaa, päivä kerrallaan. Ja siinä samalla alkaisit pitää itsestäsi oikein tosi hyvää huolta. Olisit itses paras kaveri. Miettisit, että mitä nyt sanoisin/tarjoaisin/jne jos kyseessä olis mun paras ystävä. Koska sehän sä oot. Ei kukaan muu voi olla, vaikka frendit ja puolisokin on tosi jees.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin... Kyllähän tuo ongelma on ollut tiedossa jo tovin. Se on vähän ristiriitainen olo, kun enhän mä myöskään halua hyväksyä itseäni näin, koska haluan olla sen kymmenen laihempi. Haha!

      Poista
    2. Mut voisko sitä olla kuitenkin itselleen lempeä, vaikka samalla tiedostaiskin, että ehkä haluaisi jotain muuta?

      Että sit kun joskus laihduttaa niin ei tee sitä itseään vihaten. Ja siihen asti muistaa kans rakastaa kroppaansa, koska sehän on mahtava eikä ole ansainnut inhoa ja rangaistuksia. Ei vaikka ois 10 kg liikaa.

      Poista
    3. Voi tietysti olla! Tai ainakin yrittää! Helpommin sanottu kuin tehty... Mutta yrittää voi!

      Poista
  7. Tää ois voinu olla mun kirjoitus, niin samanlainen tarina ja ajatukset (häpeä) täälläkin! Oon innostunu liikkumaan nyt syksyllä enemmän, kovemmin ja säännöllisemmin kuin vuosiin mutta painoon sillä ei ole ollut mitään vaikutusta ��

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, eihän se liikunta tosiaan välttämättä laihduta. Se saattaa vaan lisätä ruokahalua. Tärkeää se silti tietty on ja hyvänä tukena prosessissa, mutta kyllä yhä useampi on sitä mieltä, että ensisijaisesti ruoan määrällä (ja laadulla) on vaikutusta painonpudotukseen. Minä olen laihduttanut aina ruoalla. Sitten kun sen oman painon saisi, siitä olisi tosi hyvä pitää sitten kiinni liikunnalla ja hyvällä ruoalla. MUTTA KÖ VAAN SAAVUUTTAIS EKA! Hahah!

      Poista
  8. Tervetuloa Laura! 😘 Voidaan järkätä sellanen ikuisten laihduttajien kokous vaikka tintåssa. T. Ikuinen laihduttaja Anna

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jes! Anonyymit ikuisuuslaihduttajat ry! <3

      Poista
  9. Mä oon nähnyt sut livenä ja sitä vaan että oot mun mielestä tosi kaunis. Ihan sellainen kuin näissä kuvissa.

    VastaaPoista
  10. Vastaukset
    1. Kiitos! Niin taidatte olla teki siellä ruudun takana! <3

      Poista
  11. Tosi hyvä kirjoitus! Meitä on muitakin ja juuri tuon ajattelutavan avaaminen on hankalaa. Jos ei tätä koe ja elä niin sitä on vain muiden vaikea ymmärtää vaikka kuinka hyväntahtoisia olisivatkin neuvoissaan. Mutta sellainen tsemppi että mulla vaan yhtäkkiä lähti tää laihduttaminen käyntiin. Yli puoli vuotta hain motivaatiota. Olisiko se hakuaika tuottanut tulosta? :) Ja kyllä, olen ollut itselleni lempeä mutta ylipainoa se ei ole poistanut.

    Paljon tsemppiä, teit niin tai näin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Joo, niinhän se on. Jutta G muuten sanoi, että jos laihduttaminen olisi jotenkin helppoa, kaikki olisivat laihoja! Se oli hauskasti ja osuvasti sanottu!

      Kiitos tsempeistä ja tosi kiva, että sun motivaatiohaku tuotti tulosta! <3

      Poista
  12. Meinas melkein tippa tulla silmään kun luin - oli niin kuin omasta päästä tuo teksti. Epätyytymättömyys itseensä rassaa ja kovaa.

    VastaaPoista
  13. Tämmöinen lasten vaatteita käyttävän kokoinen myös miettii tuota, laihdutettu on pikkusen vajaa 20kiloa noin 10 vuotta sitten mutta ei, tyytyväisyys ei saapunut samaan rahaan. Hassua kyllä. MUTTA, oon oppinu olemaan välittämättä niin kauheesti, tai siis en ajattele. Itseäni kyllä, mutta en muiden mielipidettä. Toki välillä on päiviä kun isot työvaatteet pelastaa päivän, mut toisinaan istuvat farkut on aika jees. Ja iso asia on ajatella niitä hyviä puoli enemmän, sitä et on kivat tissit ja kiva persus, naama on ihan nätti. Vaikka pieni maha löytyy ni niin löytyy silti vyötärökin, sisäreidet ei näy vaatteiden kanssa ja ilman vaatteita kukaan ei niitä kattele. Ehkä. Kuitenkin, keskitytään hyviin puoliin :)

    VastaaPoista

Hae

 

 

Ruokablogien kärki