Kävikin niin, että äitini, joka hädin tuskin vieläkään osaa käyttää minkäänlaisia älylaitteita, eli toisin sanoen on laadultaan sellainen kunnon äiti-ihminen, sattuikin tuomaan minulle sanomalehden tullessaan hoitamaan lapsiani – noita älylaiteväkivallan ikeessä kasvaneita orpoperkeleitä.

Kun internet oli katkaistu kodistamme, kännykät poltettu roviolla ja padit, läppärit ja muistitikut upotettu happoon, istahdin sohvalle ja avasin Turun Sanomat (jo vuodesta 1904). 

Musteen tuoksu lämmitti aistejani. Kuivat, hiuksenhienot selluloosansiivut karhensivat sormenpäitäni. Maailma tuntui ohikiitävän hetken todella oikealta. 

Mutta juuri kun olin vaipumassa onnellisen välinpitämättömään ja hyväksyttävänkaltaiseen poissaoloon lasteni luota, ne perkeleet pilasivat kaiken. 

Kiipesivät lehteni päälle, molemmat. Peittivät kaiken luettavissa olevan informaation. Talloivat häpeilemättä tärkeät uutiset.

Tuo muutenkin täysin mahdoton luettava, broadsheet-mallinen paperihelvetti, jossa pelkästään yksi sivu on jo vessamme kokoinen, pääsi valloilleen. Repeili ja lenteli. Irrallaan alkuperäisestä olomuodostaan, ja kohta koko asunto oli päällystetty yksittäisillä jättisivuilla tiedon ja laadukkaan journalismin painettua muotoa. 

Että mitähän tähänkin sitten sanoisi. Vaikka että: 

EI OLISI ÄLYLAITTEELLA KÄYNYT NÄIN.