Tietoa mainostajalle ›

Olen lanseerannut uuden termin: Sopivasti laiska vanhemmuus. Kohta viisivuotiaamme on muutaman kerran yllättänyt omatoimisuudellaan minut ...

Olen lanseerannut uuden termin: Sopivasti laiska vanhemmuus.

Kohta viisivuotiaamme on muutaman kerran yllättänyt omatoimisuudellaan minut täysin. Asioita, joita emme ole treenanneet tai joita emme ole edes teoriassa käyneet läpi, ovatkin hoituneet esikoiselta ihan noin vain. Samoin tammikuussa kolme täyttävä kuopus on ällistyttänyt omatoimisuudellaan.

Yksi aamu olimme tekemässä lähtöä ulos, mutta esikoinen oli jo ennen kaikkia muita lähtövalmiuksissa. Muiden vielä pukiessa, malttamaton esikoinen oli hakenut jo, ei vain omaa pyöräänsä, vaan myös siskonsa pyörän ulos pihan pyörävarastosta.

Kyseiseen pyörävarastoon pääseminen edellyttää esikoiselta avaimien etsimistä minun laukustani korkealta naulakosta, oikean avaimen löytämistä isosta avainnipusta, tuolia, jotta vähän päälle metrinen ylettyy varaston raskaaseen munalukkoon ja tietysti sorminäppäryyttä, jotta osaa renkuttaa hankalan lukon auki. Ja se totta vie on hankala, joskus minullekin.

Tämän duunin päälle pyörien smuglaaminen kapeakarmisesta oviaukosta ison kynnyksen yli ja toki polkupyörän lukon avaaminen. Kaiken teknisen suorittamisen lisäksi tarvitaan päättäväisyyttä, malttia ja luottoa omaan tekemiseen.

Mikäli aamulla me vanhemmat emme samalla nanosekunnilla jaksa nousta sängystä ylös esikoisen ja kuopuksen kanssa, he yhteistuumin hakevat jääkaapista aamupalatarpeet ja tekevät itselleen leivät.

On hauska kuunnella sängystä, kun kuopus yrittää omien taitojen puitteissa pärjätä mahdollisimman pitkälle ja sitten tilanteen vaatiessa pyytää kohta viisivuotiaan esikoisen apua. "Antaisikko sssinä kiltti isoveli minule juussstoa?" – ja isoveli antaa.

Vielä parempaa on nähdä, kuinka huomaavaisesti ja tehtävästään tärkeänä isoveli auttaa pikkusiskoaan. Aikuisten maneerein nostaa empaattisesti kulmiaan ja auttamisensa päätteeksi taputtaa pienempää olalle: "Noin, ole hyvä", ja jatkaa sitten nohevana omaa tekemistään.

Kauppaan kuuluu usein myös täysin räävitty margariinipurkki ja toispuoleisesti siivuteltu juusto – puhumattakaan rasvasta ja juustomuruista ympäri pöytää ja lattiaa.


Sopivasti laiska vanhemmuus ei ole vain laiskuutta laiskuuden vuoksi, vaan luottoa. Joskus sopivasti laiska vanhemmuus saattaa myös vaatia jälkityönä hieman enemmän työtä, kuin jo ensimmäisellä kierroksella tehtynä, mutta pääosin sopivasti laiska vanhempi pääsee vähemmällä – ennen pitkää, viimeistään.

Sopivasti laiskassa vanhemmuudessa ei tehdä kaikkea lapselle valmiiksi. Ei palvella jokaista pyyntöä, ei helikoptereilla joka puolella ja poisteta jokaista estettä lapsen tieltä tai pelätä kontrollin menetystä kaikesta mahdollisesta.

Se ei ole välinpitämätöntä vanhemmutta lapsen tekemisiä kohtaan, vaan lapsen omiin kykyihin luottavaa ja kannustavaa kasvatusta. Siinä ensin rohkaistaan kokeilemaan itse ja sitten toki autetaan, jollei onnistu.

Koska miksei kolmevuotias voisi itse hakea vettä, kun muki on edessä ja tuoli lavuaarin eteen siirtämistä vaille valmis? Voidella itse leipäänsä ja pyyhkiä itse nenäänsä? Joskus tyhjennettävän potan tarpeet saattavat huiskua ohi pöntön ja jääkaappi jäädä hetkeksi auki aamupalakokkailun jäljiltä, mutta entäs sitten?

Sillä se lapsen silmissä kasvava itsevarmuus ja ylpeys, kun oikeasti, ihan aidosti hämmästellen vanhempi ilahtuu ja yllättyy uusista taidoista, vaikkapa siitä yllättävästä pyöränhakureissusta, on kaiken sen arvoista. Jopa sen pissan siivoamisen vessan lattialta.

Kohta saattaakin huomata erään aiemmin vähän temperamentiltaan varovaisemman ja paikoin aremman lapsenkin tulleen tyypiksi, joka määrätietoisesti tavoittelee itse sitä mitä haluaa ja tarvitsee.

En osaa vielä sanoa, kuinka kasvatusmetodini lopulta toimii, mutta haluaisin uskoa, että rohkaisulla ja oma-aloitteellisuuden pönkittämisellä olisi ainakin ihan kohtalaiset mahdollisuudet kääntyä hyväksi, kun kasvatetaan kuitenkin lopulta omilleen joutuvia tulevia aikuisia.

Tehdään siis palvelus lapsillemme: Ollaan sopivasti laiskoja vanhempia!

4 kommenttia

Rakastun herkästi uusiin kaupunkeihin ja kaupunkien katuihin, mutta etenkin niiden ihmisiin. Kööpenhamina tarjosi joka nurkan takana jotain...

Rakastun herkästi uusiin kaupunkeihin ja kaupunkien katuihin, mutta etenkin niiden ihmisiin. Kööpenhamina tarjosi joka nurkan takana jotain pakahtumisen arvoista. 

Värikkäät, vanhat talot, vahvat graffitit rosoisessa vapaakaupungissa, vapaana juoksevat koirat mukulakivikaduilla, tyttö yksin ikkunassa savukkeella, vanhat papat chillailemassa aurinkoisena kesäpäivänä. 

Ah, rakastan vanhoja pappoja.

























Lue myös:
Muijien polttarit Köpiksessä

Muistatteko silloin, kun kirjoitin siitä muijien ns.  huumeita ja huoria -matkasta Köpikseen ? Ja sanoin siinä postauksessa, että ensi kesän...

Muistatteko silloin, kun kirjoitin siitä muijien ns. huumeita ja huoria -matkasta Köpikseen? Ja sanoin siinä postauksessa, että ensi kesänä? No se oli oikeasti tänä kesänä, mutta jouduin hämäämään, ettei polttarisankari aavista mitään. Se perkele kun lukee minun blogiani.

Eräänä (viime) perjantaisena aamuyönä poliisiauto kurvasi pihaani. Otti minut kyytiin ja kurvasi toiseen pihaan. Siellä morsian käveli autuaan tietämättömänä keskellä aamuyön sadetta. Raahasi matkalaukkuaan ihmetellen aikaista herätystään.

Häkeltynyt ja naurusta sekava morsian kaapattiin maijan kyytiin ja kuljetettiin linkkariasemalle. Bussissa, siinä Vantaan Kauppakeskus Jumbon kohdilla se tajusi, että lentokenttä häämöttää. Vasta lähtöportilla sille selvisi, että matka vie Köpikseen.

Polttarimuijan hymy ei meinannut hyytyä koko reissussa. Aina vähän väliä se kertoi, kuinka onnellinen se on. Eikä se ollut ainoa. Sen lisäksi, että itse kukin nauroi välillä kuset housuissa, jokaisella meistä matkalaisista tuntui olevan yksi parhaista viikonlopuista. Näin ollen polttarit eivät olleet vain morsiamen elämys, vaan koko jengin. Se tuntui myös ilahduttavan sankaria kovasti.

Oma fiilistelyni sai kertoimia myös siitä, kun tajusin että tämä oli ensimmäinen ns. yksin tekemäni matka sitten 17 vuoteen. Olen ollut viimeksi ulkomailla vain kavereiden kanssa juuri täysi-iän kynnyksellä. Silloin Lontoossa ja nyt heti perään Kööpenhaminassa. Että oli kai sitten jo aikakin!

Viikonloppureissulla otettiin kuitenkin kaikki irti vuosien menetyksistä. Unta torstain ja sunnuntain väliselle ajalle mahtui ihan vallan kokonaiset 12 tuntia. Ei näet niin ehdi nukkua, kun pitää havaita koko kaupunki kahdessa päivässä!

Onni oli, että mukanamme oli yksi Köpiksessä aikoinaan asunut supermuija, joka näytti meille ekakertalaisille helmimmät kohteet. Sellaisetkin, joita ei ehkä paikkaan tutustumatta osaisi löytää. Tiedättekö, kun on vaan koko ajan niin fiiliksissä kaikesta näkemästään? En muista, koska olisin esimerkiksi ollut noin innokas kuvaaja. 

Köpis todella vei sydämeni. Enkä usko, että niin olisi käynyt, ellei olisi tullut nähtyä paikkoja, joita en itse ikinä olisi löytänyt omin neuvoineni!

Täten tästäkin aiheesta on tulossa vielä kaksi postausta: Köpiksen pro-vinkit turisteille ja kuvapostaus, jossa leikin Vuoden Streetkuvaajaa.

Arvatkaa muuten, kuinka monta kertaa seurueeltamme kysyttiin, mistä päin maailmaa olemme? Ja arvatakaa, kuinka moni arvasi, että Suomesta? Meitä luultiin italialaisiksi, brasilialaisiksi, romanialaisiksi, islantilaisiksi, jenkeiksi, briteiksi, tsetsenialaisiksi, saksalaisiksi, espanjalaisiksi, itävaltalaisiksi ja alankomaalaisiksi, joitakin useasti, mutta suomalaisiksi taisi arvata yksi.

Sovimme muijien kanssa tekevämme joka vuosi saman reissun. Polttareita tai ei.

Kaksi ja puoli -vuotiaan lapsen kanssa saa olla helisemässä kaikenlaisesta helvetinmoisesta tahtomisesta alvariinsa. Vaikka arjessa on paika...

Kaksi ja puoli -vuotiaan lapsen kanssa saa olla helisemässä kaikenlaisesta helvetinmoisesta tahtomisesta alvariinsa. Vaikka arjessa on paikallisesti haasteellisia hetkiä, vastapainoksi saa onneksi samalla täyslaidallisen iloa jutuista, joita lapsi suoltaa. Ei ole päivää, etteikö joku kaksivuotiaan oivaltava läppä saisi meitä nauramaan.

Tässä kaikessa tahtomisessahan "parasta" on, että lapsihan ei itsekään tiedä mitä haluaa. Tahtoa löytyy niin, että yötkin menee joskus unissaan tahtomiseksi. Jumalaton kiukku ja meteli meneillään, siellä niin, ihan keskenään.

Tavallisissa tahtokohtauksissa  (kutsutaan myös tuttavallisesti itkupotkuraivareiksi) ei oikein voi edes auttaa kuin olemalla läsnä, vaikka kuinka haluaisi selvittää, mikä pienen tahtojan mieltä myllertää. Supliikkina muijana hän kuitenkin osaa kertoa, joskus ihan vallan kesken raivareidensa, että hän tahtoo... tahtoo JOTAIN.

Minusta se on valtavan hyvin sanoitettu tila. Tiedättekö, kun tahtoo hemmetisti, vaan ei tiedä mitä. KUNHAN JOTAIN.

Samoin kilpaillessaan isoveljensä kanssa noin kaikesta mahdollisesta, hän muistaa välillä sanoa, että isoveli ei sitten saa jotain. Ei sen niin väliä ollaanko saamassa jotain tai yleensäkään yhtään mitään, mutta kunhan hän saa jotain ja isoveli ei.

Joskus ajattelin myös, että tietynlaiset sanat ja hokemat tulevat vasta teini-iän kynnyksellä, mutta tyttäreni toistelee jo luonnikkaasti esimerkiksi sanaa "oikeesti". "Oikeesti äiti, mennää ulos." "Mulla on nälkä äiti, oikeesti."

Ja tietysti "oikeesti, mä haluta jotain".

Sillä lailla vähän pitkäkestoiselta tahtoiältä tämä välillä tuntuu, koska sen lisäksi, että hän on kuulemma aloittamassa sanojensa mukaan pian koulun, hän kertoi myös juuri ystävälleni olevansa seitsemänvuotias. Ihan pokkana vaan. Vakuuttaakseen meidät iästään, hän näytti vielä viittä sormea ja nyökkäsi itsevarmana päälle.

Tahtoiän vallitessa pahin virhe taitaa olla se, että antaa pienelle tahtojalle kaiken, mitä tämä keksii tahtoa. Se kun ei lopu sitten ikinä se sen hetken tahtoboogie, kun uusi tahdottava kuitenkin ilmenee heti uuden perään.

Ei ole nimittäin sellaista resurssia, joka kattaisi kaiken tahtomisen. Ei tule hetkeä, jolloin lapsi olisi lopulta täysin tyytyväinen ja rauha maassa. Kokeiltu on. Heikona hetkenä. Ne itkupotkuraivarit on vaan otettava vastaan ennen pitkää.

Silloin aikanaan piti esikoisen tahtoilua jotenkin haastavana elämänvaiheena, mutta HAHAHAHAH, salli mun nauraa. Tiedä sitten, onko aika kullannut muistot, mutta olen aika varma, että esikoisellamme ei ollut ihan näin määrätietoista tahtoikää.

Kuitenkin ekasta oppineena sen tietää, että lapsen raivarit ei ole maailmanloppu, kaikki on vaihetta vaan ja että tahtoilu on tietysti hyvin terveellinen kehitysvaihe. Ei tosin vanhemmalle aina.

Mutta niin kai se on, että nuha lähtee niistämällä, yskä yskimällä ja tahtoikä tahtomalla?

Lue myös:
Vaihevuodet
Ihan sellainen hypoteettinen tilanne
Melko uhmakasta

4 kommenttia

Lapsethan ovat sillä lailla hauskoja, että he eivät oikein osaa aina... tarkoitan koskaan ajatella, miten heidän toimintansa näyttäytyy mui...

Lapsethan ovat sillä lailla hauskoja, että he eivät oikein osaa aina... tarkoitan koskaan ajatella, miten heidän toimintansa näyttäytyy muille.

Olipa se sitten lääkärikäynti, Alko tai päiväkodin vasu-keskustelu, lapset osaavat heittää juuri noloimmat läpät siinä. Kaikista jumalan paikoista, juuri siinä. "MEIDÄN ÄITI KÄYTTÄÄ VAIPPOJA" saniteettihyllyn edessä ja "isi, eksää aio ostaa ollenkaan kaljaa tällä kertaa?" kaupassa.

Omat lapseni ovat vasta kaksi ja kohta viisi, mutta siitä huolimatta he ovat lyhyehkön toiminta-aikansa aikana onnistuneet saattamaan minut useisiin kiusallisiin tilanteisiin.

Viimeisin kaunis hetki kaksivuotiaani kanssa oli, kun ravintolassa hän ensin katsoi naapuripöydän ihmisten vatsoja ja sitten kovaan ääneen kertoi heille, että "MINUN ÄIDILLÄNI ON ISO, IIIISO MAHA".

Ja vannon: en ole koskaan itse maininnut vatsastani lapsilleni, vaikka se toden totta iso onkin. Jos ovat taputelleet "hauskaksi" kutsumaansa vatsaani, olen kertonut vatsani olevan vain ihana. Mutta että sillä lailla ovat kovin observoivia nuo lapset. Tarkkaavaiset perkeleet.

No ei siinä, miestäni lapsemme kuitenkin kutsuvat Pääpierupepuksi, joka on selvästi hauskin juttu ikinä. Tosin sen taisin itse istuttaa heidän mieliinsä, eikä se sittemmin ole tullut sieltä enää pois. Sori siit, aviomieheni.


Sitten oli tämä yksi keskustelu kaksivuotiaan ja isänsä välillä.

"...sitte mä söin jäskii. Äiti osti jäskii."
"Ai, sä sait jätskii?"
"Joo. Isi ja isoveli meni kalastamaan. Mä en menny kalastamaan. Mä meni pomppulinnaan."
"Aijaa, oot ollut pomppulinnassa?"
"Mä pompin siellä."
"Oliko se kivaa?"
"Joo. Sitte äiti huusi."

Mikäli lapseni ei olisi niin dramaattinen, hän olisi voinut jatkaa lausettaan, esimerkiksi että "...huusi lempeän informatiivisesti, että kymmenminuuttinen pomppimisaika on päättynyt ja jatketaan kulta matkaa", joka olisi ollut se koko totuus. Mutta toisaalta, mitä hauskaa siinä sitten olisi ollut.

Ja sitten oli tämä vastikään tapahtunut episodi, jossa minä, pahaa-aavistamaton äiti juoksin pankkiautomaatille ja jätin kolmen metrin päähän esikoislapseni odottamaan autoon. Tuon esikoislapseni, joka muuten sattumalta sillä aikaa laittoi itse itselleen leikkikäsiraudat ja sitten istua nökötti autossa yksin käsiraudoissa ja katsoi surkeana ulos ikkunasta.

Mikäli en olisi havainnut tämän nuoren huumoristin tempausta, olisimme saattaneet saada muutamalta ohikulkijalta ikävien katseiden lisäksi myös aika nopean soiton kaikkiin mahdollisiin tahoihin poliisista eläinsuojeluun ja palokunnasta lasuun.

Mutta ei kait siinä. Ihan perushuumoria. Kehen lie tullut.

"Sori siit", vastaisi hänkin ehkä nyt.

Rakkaat lukijani. Tietooni on saatettu, että minulla on teidän avoimesti rimpuilujani seurailevien lisäksi myös merkittävä määrä salassaluki...

Rakkaat lukijani. Tietooni on saatettu, että minulla on teidän avoimesti rimpuilujani seurailevien lisäksi myös merkittävä määrä salassalukijoita, ns. kaappilukijoita.

Tilanne alkoi valjeta jo joitain vuosia sitten, kun satunnaiset ohikulkijat tulivat tunnustamaan jakamattoman rakkautensa Mamma rimpuilee -blogin tekstejä kohtaan.

Selvä läpimurto tapahtui kuitenkin vasta Turussa 7.7.-9.7.2017 järjestettävillä Ruisrock-festivaaleilla, kun useat henkilöt tulivat suoraan tekstien alkulähteelle, allekirjoittaneelle, tunnustamaan lukijasuhteensa. Osa otti myös yhteiskuvia, mikä lämmitti tietysti ko. bloggaajan alati nälkäistä egoa.

Yksi merkillepantavin yhteneväisyys Mamma rimpuilee -blogin kaappilukijoilla näyttäisi olevan se, että kaikki ovat miehiä.

Osaamatta ottaa kantaa, miksi juuri kaappilukijat sattuvat olemaan miespuolisia kansalaisia, haluan kuitenkin sanoa tämän:

On ihan OK lukea Mamma rimpuilee -blogia. Ikään, sukupuoleen ja siviilisäätyyn katsomatta.

Ajatelkaa, millainen määrä tuolla on lukijoita, jotka eivät koskaa ns. tykkää & jaa, vaikka oikeesti tykkäävät. Joten toistan: On ihan OK lukea Mamma rimpuilee -blogia.

Ihan OK, OK?

Korostaakseni Mamma rimpuilee -blogin OK:ttavuutta, tein tällaisen badgen vaikkapa Facebookin profiilikuvaan lisättäväksi. Jotta kuka tahansa voisi jatkossa olla avoimesti Mamma rimpuileen lukija!



Jos haluaa todella osoittaa kiintymystään, voi laittaa asteen verran villimmän ja kantaaottavamman badgen profiilikuvakseen:


Ja sama ruotsiksi:

Ja tietysti myös muilla kielillä:




Nyt te tietysti palatte halusta nähdä, miltä nämä näyttävät ns. in action, niin tässä muutama esimerkki:


Tämä on ehkä hieman hämäävä, koska totta kai minäkin olen Mamma. Mutta hauska ajatusleikki, eikö?

No, otetaanpa tuosta joku miehen kuva... hmm... tuntisinkohan ketään miestä...

Jaa, tunnenhan minä yhden! Noin!



No niin, katsokaa nyt! Hänkin lukee!

Hänellä nyt ei tosin ole vaihtoehtoja, jos ymmärrätte mitä tarkoitan, mutta ei mennä siihen.



Oi, mutta siinäpä eteerinen kuva! Badge toden totta on niin hyvä, että aivan kuin me olisimme alunperinkin samassa kuvassa.


Noin! Siitä vaan latailemaan koneelle nämä png-muotoiset badge-kuvat ja ylpeästi kertomaan maailmalle, että sinäkin olet osa joukkoani.

YES YOU CAN!


Lue myös:
Anonyymit ääneen lukijoiden uhrit

7 kommenttia

Hae

 

 

Ruokablogien kärki