Tietoa mainostajalle ›

Ai niin, tällaistako tämä olikin? Kun viikonloppuna kotona on ihan koko perhe! Ollaan kolmatta viikonloppua yhdessä vapaalla, joista kaksi...

Ai niin, tällaistako tämä olikin? Kun viikonloppuna kotona on ihan koko perhe!

Ollaan kolmatta viikonloppua yhdessä vapaalla, joista kaksi ollaan vietetty koko ajan yhdessä. Tuntuu hassulta, mutta nyt näin tässä kun ollaan, huomaa miksi näin pitää ollakin.

Mieheni työ on sellainen, että hän on tietyn ajan vuodesta kaikki lauantait töissä. Viikon ainoaksi yhteiseksi vapaapäiväksi jää näin sunnuntai, joka kieltämättä on usein ollut sitten vain sellainen voimien keräily -päivä pitkän työrupeaman päälle.

Yksi yhteinen vapaapäivä viikossa ei vielä riitä synnyttämään tunnetta kiireettömästä yhdessäolosta. On aivan eri jo perjantai-iltapäivällä asettautua yhteiselle kaksi päivää kestävälle katkeamattomalle vapaalle, kuin saada yksi irrallinen vapaa. Jokainen tietää, ettei yksittäiset vapaat tunnu samalta kuin kokonainen viikonloppu, saati oikea pitkä loma.

Olemme aina olleet vähän tällaisissa valtarytmistä poikkeavissa töissä. Aikoinaan yhteinen elämämme alkoi ravintolahommista, jossa vapaapäiviä pidettiin tyyliin maanantaina ja ehkä joskus sunnuntaina.

Jossain kohtaa olimme molemmat samaan aikaan niin kutsutuissa tavallisissa päivätöissä, missä viikoloput saivat ensimmäistä kertaa aikuisiällä sen perinteisen merkityksensä.

Sellaista herkkua kesti noin kaksi vuotta, kunnes työkuviot muuttuivat.


Pidämme molemmat niin paljon töistämme, että johonkin vanhaan verrattuna elämän tai viikon parasta aikaa ei ole vain viikonloppu. Siinä missä muutama vuosi sitten odotti jo maanantaina viikonloppua, nyt perjantaina yllättyy, että viikko meni jo, ja ai nytkö pitäisi taas vapaapäiväillä.

Kieltämättä joskus minun perjantaini on tuntunut vähän sunnuntailta, kun lauantai on tuntunut enemmän työpäivältä kuin yksikään oikea työpäivä. Ei siksi, että lasteni kanssa olisi erityisen rankkaa, vaan siksi, että siellä työssä on jotenkin tosi vapaa. On se henkisesti aika eri olla työpäivän ajan ihan omissa aatoksissaan luoden jotain omaa ja viettää sen jälkeen kahden aikuisen voimin aikaa lasten kanssa illalla, kuin olla aamusta iltaan yksin lasten kanssa.

Viikonloput ovat täten toisinaan tuntuneet suoritteilta. Kasvaneet sellaisiksi möröiksi, vaikka eivät ne nyt niin raskaita ole olleet, miksi olen ne välillä etukäteen mielessäni piirtänyt.

Nyt, kun viikonloppuina meitä onkin taas ollut täällä kaksi aikuista, olen muistanut taas, mikä se viikonloppujen juttu on. Tärkeimpänä se tunne, että tässä saa ja ehtii välillä ihan vaikka vain olemaan, jos siltä tuntuu, eikä tämä yhteinen aika lopu heti. Voi vain pötköttää lasten päikkäreiden ajan ja katsoa vaikka leffan puolison kanssa. Tai hitto vaikka tuijotella seinää tunnin ja silti jää yhteiselle tekemiselle aikaa.


Ensimmäisenä sesonginjälkeisenä viikonloppuna ahdoimme koko viikonlopun täyteen ohjelmaa. Vähän vahingossa toki, mutta ahdoimme. Kaikkea sellaista, mitä ei olla koko kevään ja kesän aikana tehty. Kaikki aktiviteetit samaan syssyyn, kun kerta oli taas mahdollisuus.

Näin kolmantena viikonloppuna ollaan vain oltu rennosti. Perjantai tuntui niin klassisen ihanalta perjantailta kuin voi vain olla. Tehtiin ruokaa, sytytettiin kynttilöitä, oltiin niin hygge kuin mahdollista. Oikeasti, laitoin jopa jazzia soimaan taustalle. Sammutettiin kaikki muut vehkeet – melkein ne valotkin. Möllötettiin vaan hämärässä.

Lauantaina ainoa ohjelmanumero oli lähteä ulkoilemaan Ruissaloon. Retken päätteeksi hernaria ja pannukakkua. Illalla noutosushia sohvalla ja dokkaria. Miten fantastisen kliseistä – ja just mitä me ei olla tehty aikoihin!

Sitten, kun meillä sitä sellaista katkeamatonta, kiireetöntä aikaa on, sen taas muistaa entistä kirkkaammin: Meillähän on aika kivaa yhdessä.

Ja juuri siksi näitä tarvitaan: Ne ovat paljon enemmän kuin vain viikonloppuja.


Lue myös:
Lapseni, te ihmeelliset
Älyttömän kiva kaveri se on
Ei ehdi

"Onko teillä koskaan sellainen olo, että haluisitte itsekin jäädä hoitoon päiväkotiin? Että saisi mennä sinne mussuttamaan leipää ja pu...

"Onko teillä koskaan sellainen olo, että haluisitte itsekin jäädä hoitoon päiväkotiin? Että saisi mennä sinne mussuttamaan leipää ja puuroa, sitten vähän leikkimään kotia, samalla kun ne empaattiset hoitajat antaisivat haleja ja pyyhkisivät välillä nenää ja kertoisivat, koska saa mennä päiväunille?

Mulla on. Esim. tänään."

Näin kirjoitin Mamma rimpuileen Facebook-sivuille toissapäivänä.

Se aamu oli vähän rankka. Aloittaisinko vaikka siitä, että olin valvonut yön milloin ottamalla esikoisen unissaan möhelletyn kantapääiskun vastaan, milloin murehtivani koko maailmaa. Tai lähinnä tekemättömiä asioita.

No, siinä on lähtöasetelma. Ei unta, aamuyön murheita, ei hyvä.

Aamu siinä vierähti ihan perushommalla: Kuopus, tuo tahtoikäinen pikkuolento, ei halunnut housuja, halusi housut, ei halunnut ottaa yöpaitaa pois päiväpaidan alta, halusi leikkiä kissaa samalla kun vaihdettiin paitaa ja ei halunnut laittaa ulkohaalareita päälle.

Hampaiden pesun kohdalla halusi itse pestä hampaat ja kun sanoin, että tehdään kuten aina: "äiti pesee ensin sinun hampaat ja sitten sinä saat itse pestä", heittäytyi se vessan nurkkaan loukkaantuneena törkeästä väärinkohtelusta.

Siinä välin toki molemmat lapset olivat jo laittaneet ulkokengät jalkaansa ja avanneet oven rappukäytävään, jolloin sopivasti naapuri kulki käytävässä saaden meidän koirat tolaltaan ja syöksymään haukkumaan "vierasta uhkaa".

Onnekseni kuopus oli kuitenkin minun ollessa pukemassa rintaliivejä ja kalsonkeja kaatanut meidän koiraportin, joka juuri sopivasti siinä eteisessä maatessaan esti koirien pääsyn vieraan uhan kimppuun. Sen toki huomasin vasta, kun olin juossut eteiseen niissä rintaliiveissäni ja kalsongeissani – ja niin huomasi tuo vieras uhkakin.

Lähdön hetkellä kuopus keksi vielä haluta mennä rattailla autolle. Matkaahan siinä on huimat kahdeksan metriä, että ymmärtäähän sen.


No, siinä kädet täynnä reppua, kangaskassia, omaa käsilaukkua ja muuta, lähdin viemään ne tavarat ensin autoon, jotta voin sitten käydä nostamassa kuopuksen rattaista. Tässä kohtaa esikoisparka sai kamalan paniikin, että me ollaan jättämässä kuopus sinne. Ei tietenkään oltu, mutta, noh, lapset.

Ai niin, sanoinko jo, että oli vähän kiire, jotta ehtisimme aamupalaksi päiväkodille? Juuh, siitä saan pikkuisen kierroksia aikaan aina. Kun väkisin yritän ehtiä siihen, vaikka oikeasti menee aina hintsulle.

Autossa kuopus ei olisi halunnut istua omaan turvaistuimeensa vaan seistä siinä ohjuspaikalla, missä kieltämättä meidän lapsuudessa vielä oli tapana hillua. Niin, juuri siinä, missä äkkipysähdyksen sattuessa lentää suoraan tuulilasista läpi.

Yllättävää kyllä, en antanut hänen jäädä siihen, vaan jollain neuvotelulla sain lapsen istumaan omaan istuimeensa. Heti jo päiväkodin pihassa alkoi uusi kriisi hanskojen laittamisesta. Pihassa otettiin vielä pari kierrosta jostain, kunnes viimein päästiin sisälle.

Olin toki lähettänyt esikoisen jo oman ryhmänsä ovelle, jotta se ehtisi saamaan sen aamupalan. Nyt se raukka sieltä sitten kurkisteli ovenraosta odottavana, koska "äiti tulee ihan kohta perässä", kun minä vielä rimpuilin esikoisen kanssa pihalla.

Viimein sisälle päästyämme iloiset hoitajat vastaanottivat itkuisen lapseni, jonka kanssa mulla oli ollut vähän hankalaa. Ja arvatkaa kuinka paska fiilis koko hommasta tuli. Että ihan itse omalla kiireelläni olin aiheuttanut sarjan kohtauksia, koska en vaan jaksanut, kyennyt tai osannut juuri siinä hetkessä joustaa, neuvotella tai ennakoida.

Kuopus jäi syömään aamupalaa ja kurkatessani ikkunasta oli jo hyvällä tuulella, leikin tiimellyksessä.  Oltiin me saatu siinä ennen eron hetkeä halattua ja sovittua, mutta nyyhkyttävänä sen silti jätin. Esikoinen myöhästyi aamupalalta, mutta aina niin ymmärtäväiset hoitajat tekivät vielä leivät hänelle.

Siellä ne jaksavat joustaa, ymmärtää ja olla aurinkoisia, vaikkei me vanhemmat aina jakseta.

Ja joustamisella tarkoitan juuri joustamista meidän vanhempien kohdalla. Tällaisten, jotka rimpuilevat lapsensa sinne myöhässä, koska eivät vaan jumankauta muuta välillä osaa.

Ja siitä syntyi tuo väsyneen, hieman morkkislaisen äidin päivitys.

Kiitos taas jälleen kerran.

Ps. Mennessäni töihin ja päivitellessäni aamuamme työpaikan vähän vanhemmalle herrasmiehelle, se vastas että "ohhoh, ai että teilläkö on semmosta, täysin normaalia elämää?". Se nauratti minua. Ja helpotti.

Lue myös:
Päiväkodin lastenhoitajille
Kun äiti päiväkodin täteihin kiintyi
Tahtoikä, nevöfoget


6 kommenttia

Kaupallisessa yhteistyössä Provena & Suomen Blogimedia . Hei, tuliko jo ikävä mun ruokapostauksia? No ei se mitään, täs...

Kaupallisessa yhteistyössä Provena & Suomen Blogimedia.

Hei, tuliko jo ikävä mun ruokapostauksia? No ei se mitään, tässä tulisi silti!

KAIKKIHAN me jo tiedämme kaikki kauran terveysvaikutukset, eikö?

Kaura sisältää hyviä hiilihydraatteja, proteiinia, monia elintärkeitä vitamiineja, sekä rautaa, magnesiumia ja sinkkiä. Se on erinomainen kuidun ja pitkäkestoisen energian lähde.

Kauran betaglukaani laskee tutkimusten mukaan haitallista LDL-kolesterolia 5-6 % ja lisää hyödyllisten bakteerien kasvua paksusuolessa, edistäen elimistön ja suoliston terveyttä ja tasapainoa.

Noin. Lisää voit lukea täältä.

Olen tehnyt tätä reseptiä joskus tonnikalasta, mutta nyt olen kehitellyt siitä myös vegaanisen version. Ja kun nyt kaurahommiin pureuduttiin, niin tämä resepti jos mikä sisältää... wait for it... KAURAA! Paljon. Niinku ihan kaikissa muodoissaan.

Nimittäin tässä on kaurakermaa, nyhtökauraa ja tietysti Provenan uutuusleipää, kaura-kvinoa-bataattisämpylää, joka on muuten gluteeniton.

Reseptin voi halutessaan tehdä myös tonnikalasta, korvaamalla nyhtökauran... wait for it... tonnikalalla!



Gluteenittomat kaurasämpylät nyhtökaura-kaurafraichetäytteellä (sanoiko joku kaura?):

HUOM: Nyhtökaurassa ja kaurafraichessa on pieniä määriä gluteenia, joten tarkkana niiden kanssa. Tsekkaa tuotteet tuotekohtaisesti.

1 pkt nyhtökauraa (tai 2 prk tonnikalaa)
5 lehtikaalin lehteä
40 g pieniä kapriksia TAI 2 suolakurkkua pieneksi pilkottuna
3 tl sinappia
300 ml (eli 1,5 prk) kaurafraichea
1-2 rkl Vege vege -kastiketta
1 rkl vegeneesiä (munaton majoneesi)
pippuria
suolaa
1 oksa rosmariinin lehtiä silputtuna
+ tomaattia leivälle soosin alle

Ja huom: älä anna vegehommien häiritä, saat käyttää myös perusmajoneesia ym, jos niitä kaapissa ennemmin on.

1. Poista lehtikaalien kova runko ja revi lehdet pieneksi pannulle. Paahda pannulla miedolla lämmöllä ja vähällä öljyllä, kunnes lehtikaali on rapsakkaa. Laita vähän suolaa.
2. Sekoita sillä välin nyhtökaura, kaurafraiche ja kaikki muut aineet sekaisin. Tarkasta maku ja lisää tarvittaessa mausteita. Lisää juuri ennen tarjoilua paahdetut lehtikaalit. Jätä muutama rapsakka lehti myös koristeeksi.
3. Sulata leivät uunissa tai mikrossa, tai anna sulaa huoneenlämmössä. Kokoa leiville tomaattia, nyhtismössöä ja nauti!

Mä olen tehnyt tätä mössöä myös pienille cocktail-leipäpalasille, esim. crostineille. Sopii myös erinomaisesti paahdettujen paahtoleipien väliin tai gluteenittomien kauraviipaleiden väliin.


Muita Provenan gluteenittomia kaurasämpylämakuvariaatioita ovat porkkanasämpylät, sekä täälläkin hampurilaisohjeessa käyttämäni myslisämpylät!

Olen käyttänyt jo kauan näitä sämpylöitä kotona niin aamupalaksi tai eri tavoin näin ruokaan yhdisteltynä, ja täytyy sanoa, että ne ovat parhaimpia valmiita gluteenittomia sämpylöitä, joita olen syönyt. Varsinkin suoraan lämpimänä.

Instagramin puolella arvonta, jossa voi voittaa itselle ja kaverille lahjakortin Oatlet Storeen! (Kilpailun säännöt täällä.)

Lue myös:
Seitsemän vegaanista arkiruokaa
Herkullinen pitsa punajuuripestosta ja kasviksista (vegaaninen, gl)
Erittäin hyvä gluteeniton suolainen piiras

Havahduin eilen yhteen ajatukseen: Naiset ovat aina ulkonäöllisen arvostelun alla. Okei, okei, tämä ei ollut uusi keksintö, mutta olen huo...

Havahduin eilen yhteen ajatukseen: Naiset ovat aina ulkonäöllisen arvostelun alla.

Okei, okei, tämä ei ollut uusi keksintö, mutta olen huomannut erään toistuvan ilmiön ihan omassa elämässäni, useasti ja ihan lähiaikoina.

Aina, kun olen ollut ystävieni kanssa ulkona, jollain miehellä on ollut jotain sanottavaa meistä. Tämä satunnainen, meille tyystin tuntematon henkilö on myös kokenut velvollisuudekseen kertoa sen, vaikkei me varsinaisesti olla janottu yhtään mitään keskustelunavausta meistä.

Sanottava on voinut olla huumoriksi puettu heitto, arvio iästämme, tai ihan vaikka kehu kauniista hiuksista. Viimeisimpään kehuun on liitetty myös hiusteni koskettelu, heilauttelu tai silittely.

Pari viikkoa sitten minä ja ystävämme saimme kuulla olevamme maahisia kävellessämme ravintolasta kotiin. Jep, maahisia. Ilmeisesti isot takkimme ja ystäväni pukema huppu – tiedättekö kun oli kylmä, sateinen ilma – olivat niin provosoivia, että kaksi kolmekymppistä miestä grillillä alkoivat huutelemaan meille. Eivät lopettaneet, vaikka asia tuli varsin selväksi. Maahisia oltiin, hah hah, tosi hauska, ok.

Viime lauantaina vastaavassa tilanteessa joku yksinäinen sankari kysyi, olemmeko muumeja. Juuh, taas oli niin hauskaa kun meillä kolmella neljästä oli sellaiset reilun kokoiset pitkät takit. Heti perään kaksi miestä pysäyttivät minut, koska halusivat kertoa, kuinka ihanaa heistä on, kun nainen käyttää huulipunaa, "koska se on niin naisellista".

Kohteliaisuudet ovat toki kivoja, mutta näin kun alkaa ynnäämään näitä, kohteliaisuudetkin alkavat näyttäytymään hieman eri valossa: Kommentointia naisten ulkonäöstä kuulee koko ajan.

Kaikki kommentit olemme ohittaneet tilanteessa huumorilla. Senkin, jossa joku Espoo-nuori koki velvollisuudekseen kertoa meille olevamme "vähän vanhempia naisia". Ei sellaisista jaksa välittää ja ehkä ne ovat siinä hetkessä tuntuneetkin huvittavilta. Huvittavilta kaikessa järjettömyydessään.

Mutta nyt kun näitä on kertynyt, alkaa tuntua, ettei arvosteluhomma olekaan mikään satunnaisten urpojen juttu, vaan ihan yleinen ilmiö: Naisten ulkonäköä vaan tupataan kommentoimaan, eikä nämä kommentoijat edes tajua, ettei se oikeastaan ole heidän oikeutensa, saati tehtävänsä.

Aloin oikein miettiä, milloin itse olisin ikinä kommentoinut yhdenkään minulle tuntemattoman miehen ulkonäköä hänelle. Että olisi tullut edes mieleen huikata mitään, varsinkaan arvostelevaa tai loukkaavaa jollekin? En keksinyt ainuttakaan kertaa.

Mutta minua ja ystäviäni on kommentoitu aina. Varhaismurrosiästä aikuisuuteen jollain miehellä on ollut aina jotain sanottavaa meistä.

Nyt seuraa uutinen: EI ME NAISET OLLA PYYDETTY KENENKÄÄN TUNTEMATTOMAN HUMALAISEN MIEHEN ARVIOTA ITSESTÄMME.

Tämä ei tietystikään tarkoita, että kaikki tai edes suurin osa miehistä tekisi näin, tai etteikö myös urpoja, tuntemattomien miesten ulkonäköä kommentoivia ja arvostelevia naisia olisi ollenkaan olemassa. Jälkimmäisen ilmiön yleisyydestä vaan en tiedä.

Kohteliaisuuksilla ja kehuilla on ihan paikkansa, arvostelulla ei koskaan. Ei tuntemattomille, eikä tutuille.



Lue myös:
Päätätkö olla mulkku vai kiva?

7 kommenttia

Kaupallisessa yhteistyössä Superpark & Suomen Blogimedia . Kohta alkaa syyslomat. Koko perheen pitäisi keksiä jotain tekemistä, ...

Kaupallisessa yhteistyössä Superpark & Suomen Blogimedia.

Kohta alkaa syyslomat. Koko perheen pitäisi keksiä jotain tekemistä, parhaassa tapauksessa ihan yhteistä, kun ei nuo keliltään varsinaisesti houkuttele ulkorientoihin.

Me lähetimme kaksi testiryhmää testaamaan, onko Superparkista todella koko perheen aktiviteettipaikaksi, kuten perustaja sen on aikanaan tarkoittanut huomatessaan, että lapsille ja aikuisille löytyy kyllä omia hurvittelupaikkoja, mutta koko perheelle ole yhteistä.

SAANEN ESITELLÄ:

Lahjomaton testiryhmä nro. 1




Ja vain vähän lahjottavissa oleva testiryhmä nro. 2:


Heti alussa oli hieman vaikeuksia saada pidettyä porukka kasassa. Innoikkaimmat sinkoilivat jo aulassa pitkin seiniä ja viimeistään pukukaapeilla porukka oli hajonnut ympäri tiloja.

Meidän oli tarkoitus tavata Superparkin edustaja, joka olisi kertonut meille yleisesti Superparkista ja sen säännöistä, mutta yli-innokas porukka oli pölähtänyt tavoittamattomiin jo ennen sisäänkäyntiä.

Seurueemme lapset sen sijaan olivat kiltisti Superparkin portilla odottamassa vuoroaan.

Testijoukko numero yksi koostui 7- ja 6-vuotiaista, parista viisivuotiaasta ja yhdestä melkein kolmeveestä. Testijoukko numero kaksi taas koostui aina 27-vuotiaasta kolmeysiin.

Nuorekkaaseen kolmeysiin, pyydettiin korostamaan.


Heti ensimmäisenä testijoukot suuntasivat pikkutrampoliineille. Pian pikkutrampoliineiltä osa porukasta oli hakeutunut polkuautojen pariin ja osa kaupunkihenkisen rakennelmaan kiipeilyhommiin.

Koska osa lapsista ei vielä aivan osannut itse polkea autoja, aina alati valmiina auttamaan olevat aikuiset hyvää hyvyyttään suostuivat ottamaan lapset syliin ja kilpailemaan verisesti polkemaan muutaman kierroksen radalla.


Oli mahtavaa huomata, miten tammikuussa kolme täyttävä taapero sinnikkäästi meni kaikki reitit isompien lasten perässä, vaikka ihan jokaisessa kohdassa ei yksin pärjännytkään. Häntä isommat lapset jo painelivatkin siihen malliin, ettei aikuisia sillä lailla jeesimässä tarvittukaan. Tai siis ei pysynyt perässä, edes.

Mutta ei se jeesin tarve ainoastaan lasten oikeudeksi jäänyt!

Katsokaas kun saattoi käydä niin, että eräskin mamma hyppäsi autuaan hurmioituneena siihen täysin vastustamattomaan vaahtomuovialtaaseen, eikä päässyt sieltä enää takaisin ylös.

Kas näin:


Tiedättekö sen, kun yrittää jumankauta ihan kaikkensa, mutta ei vain pääse. Sukkani tarttuivat vaahtomuoviin ja tuo ihanan kamala materiaali yritti riisua sukkani siinä ja nyt, jos ymmärrätte mitä tarkotan. Rautaiset reisilihakseni tekivät töitä, ettei ketterä, suorastaan sulava ruumiini vajoaisi yhtään alemmas – nöyryytyksestä, mutta myös ihan fyysisesti – sinne mereen.

Tilannetta ei auttanut, että nauratti. Minua, mutta myös koko seuruettamme. Trampoliinilla omaa hyppyvuoroaan odottaneita nuoria miehiä tilanne ei niinkään huvittanut, joten pahoitteluni vielä, pojat.

Pysyin loppuajan kaukana syntisen ihanasta vaahtomuovimerestä, mutta kyllä se unelmissani silti siintää. Minä ja ihanan pehmeä vaahtomuovimeri. Rohkea hyppy tuntemattomaan. Höyhenenkeveä laskeutuminen, syleilevä vaahtomuovi. Vain me kaksi ja auringonlasku...

No, se siitä.

Pian eräs innokas pesäpalloilijaäiti huomasi verkotetut pelipisteet ja suuntasi sinne. Samalla, kun lapset potkivat futista viereisessä loosissa, aikuiset iskivät tiukkoja pesislyöntejä, ihan vain leikkimielellä, eikä siis yhtään tosissaan.


"Ei" "yhtään".

Huomaan nyt, että tästä puuttuu ehkä jonkin verran käsittelyä lasten viihtymisestä siellä, mutta toisaalta kaikkihan sen tietävät, että lapset nyt viihtyvät vaikka hylätyssä siilossa, jos siellä on jotain missä kiivetä, piiloutua, hyppiä, lämiä, skeitata ja juosta.

Kaiken kaikkiaan siis varsin onnistunut reissu meille jokaiselle, olipa sitten kolme tai 39! (Huom. nuorekas kolmeysi!)

Testitiimi kuittaa ja kehottaa koko perheen voimin menemään vaikka heti syyslomaviikolla kokeilemaan! Lokakuun ajan muuten isovanhemmat pääsevät joka päivä Superparkiin ilmaiseksi, jos kiinnostaa esimerkiksi testata pääseekö se mummokin ylös sieltä vaahtomuovimerestä!

Paikallisten syyslomien ajan muissa paitsi Turun ja Vuokatin pisteissä vanhemmille on järjestetty rauhallinen etätyöpiste, jossa vanhemmat voivat työskennellä sillä aikaa, kun lapset telmivät. JOS SIIS MALTTAVAT!

Psst... Instagramissa meneillään lippuarvonta!

1 kommentti

Hei apua en kestä. Mihin aika menee? Luin vanhoja postauksiani ja tajusin, että taas on kaksi vuotta mennyt, ihan tuosta noin vain, ja ihan ...

Hei apua en kestä. Mihin aika menee? Luin vanhoja postauksiani ja tajusin, että taas on kaksi vuotta mennyt, ihan tuosta noin vain, ja ihan varmana vasta tein ne kaikki asiat, joista postauksissa puhuin.

Tiedän, että kuulostaan tosi vanhalta päivitellessäni tätä samaa asiaa, mitä kaikki vanhat päivittelevät, mutta ihan oikeasti, mua alkaa pelottaa. Onko se sitten väistämättä vain niin, että tietty aika elämästä menee ikään kuin ohi, vaikka ehkä juuri tämän ajan haluaisi jäävän mieleen.

Asioiden paljous, paikoittainen kiire, väsymys ja ihan arjesta selviämiseen menevä energia yhdessä syövät ajantajua ja kaikki tuntuu kuin eiliseltä. Samaan aikaan niin paljon asioita valuu ohi ja unohtuu.

Olen joskus lapsena ajatellut, kuinka kamalaa on, ettei voi muistaa kaikkea. Että kuinka hullulta tuntuu, että nytkin on asioita, joita ei tavallaan ole tapahtunut, kun niitä ei enää muista. Ei voi edes yrittää muistella niitä, kun koko asia on pyyhkiytynyt pois. 

Tiedän, olen ollut melkoinen filosofi lapsena, selvästi, mutta nyt kun ajattelee, niin onhan se kai aika surullista. Että aivoista vain tippuu pois asioita. 


Lapsuutta muistellessani muistan aina vain samat asiat. Kun mietin viettämääni aikaa edesmenneen isäni kanssa, muista aina ensimmäisenä Kolmårdenin. Kun menimme jollain korkeuksissa kulkevalla kondolilla ja minua pelotti kamalasti ja isäni rutisti minut kainaloonsa. 

Sitten muistan, että se muisto koostuu kai oikeasti näkemästäni valokuvasta, enkä oikeastaan ole edes enää varma muistanko varsinaista tapahtumaa ollenkaan.

Vaikka kuinka yritän muistella muitakin tapahtumia ja hetkiä, se yksi muisto on jostain syystä niin piirtynyt mieleeni, että se on lähes ainoa asia, joita lapsena isäni kanssa vietetyistä yhteisistä kivoista hetkistä äkkiä muistan. Ja arvatkaapa vain, haluaisinko muistaa paljon enemmän. 

Nyt kun katselen tuota omaa perhettäni, mietin, kuinka traagista on, etten voi muistaa jokaista hetkeä. Sitä pientä ilmettä, jonka esikoinen juuri äskön päästi onnistuessaan pelissä, tai niitä ihania sanoja, joilla tänäkin aamuna kuopus minut herätti. Kuinka sen pienen s-kirjain suhahtaa hauskasti ja kuinka se muuttaa uo-äänteen aina tupla-ooksi: "Hoomenna on uusi kesäpäivä, toolla noin menee koila" ja niin edelleen. 

Samalla olen kamalan onnellinen, etten enää muista ihan kaikkea. Hämärä tapahtumien kulku on mielessä joistain aikanaan liian satuttavista asioista, mutta ne ovat laimenneet jo niin, etteivät ne tunnu enää pahalta. Se mikä teininä tuntui maailmanlopulta, on nyt vain tieto siitä tunteesta. Ei enää se oikea tunne. Onneksi. 

Mutta miten ihmeessä voin tallentaa kaikki ihanimmat asiat sydämeeni, jotta kun jonakin päivänä muistoja ei enää tarvita, tiedän, että olen elänyt hyvän, rakkaudentäyteisen elämän? Että muistan miltä tuntui pienet kädet kaulan ympärillä, kun jalat eivät enää kantaneet ja minun piti kantaa lapsi kotiin. Tai kun esikoinen silitti minua ja sanoi kauneimmaksi ikinä.

Tai sen esikoisen onnistumisen ilmeen ja kuopuksen hauskan ässän? 

3 kommenttia

"Oon yrittänyt saada selkoa sun blogin ja somen kautta, että mitä sää niinku varsinaisesti oikein teet, mutta en oikein ole saanut koko...

"Oon yrittänyt saada selkoa sun blogin ja somen kautta, että mitä sää niinku varsinaisesti oikein teet, mutta en oikein ole saanut kokonaiskuvaa."

Tapasin muutama viikko sitten yhden viestintätyypin, joka halusi kuulla miten olen tullut tähän missä olen ja tosiaan: mitä hittoa mä oikein sitten teen?

Aivan hyvä huomio! Vaikka olen laitellut sieltä täältä töistäni juttuja somekanaviini, en tosiaan koskaan ole avannut tänne kunnolla asiaa.


Noh, minä teen kaikenlaista vaikuttavaan sisältöön liittyvää! Mainosvideoiden ideointeja, käsikirjoituksia ja ohjauksia, yritysten nettisivujen sisällöntuotantoa ja jonkin verran somehommia valokuvauksineen. Niin, ja toki blogihommat siihen päälle.

Sitten mä tuotan sisällön lisäksi myös muita juttuja. Esimerkiksi kuvauksia tai vaikka tapahtumia. Kuvauksiin castaan mallit, hoidan kuvauspaikat, järjestelen aikatalut ja hoidan koko paletin. 

Keväästä lähtien olen myös käynyt puhumassa yrityksille ja organisaatioille vaikuttajamarkkinoinnista (vaikuttajia ovat esim. bloggaajat, tubettajat, sometähdet ym.) sekä vaikuttavasta viestinnästä yritysten omissa kanavissa. Viimeisin esitykseni yrittäjien tapahtumassa antoi mulle niin paljon kiksejä ja energiaa, että vieläkin niillä höyryillä painan eteenpäin. Rakastan, RAKASTAN puhumista. 

Kaiken tämän teen oman yritykseni alla eri yrityksille. 

Minulla on suuri ilo olla myös osana luovaa visuaalista viestintää tekevän Rabbit Visualsin kasvanutta jengiä. Mukaan astui yhdeksi kolmesta pääomistajaksi eräskin "kaksinkertainen Venla-voittaja" – ja mehän muuten teimme aiheesta videon (äänet päälle):

(Jos video ei näy oikein, näät sen täällä.)

Meillä on suuria uutisia! Joukossamme on nykyään joku "kaksinkertainen Venla-voittaja"! Kukahan se mahtaa olla?...
Julkaissut Rabbit Visuals 9. lokakuuta 2017

Minun ja Rabbit Visualsin tunnetumpia yhteisprojekteja lienevät Poliisihallitukselle tekemämme vihapuheen vastainen video, sekä Poliisin ohjeet yllättävän vaaratilanteen sattuessa.

Yhdessä Rabbitin uuden osakkaan Aki Linnanahteen kanssa myös ideoimme ja konseptoimme yrityksille heidän viestintäänsä.

Mutta että sellaisia mää teen! Ja tykkään muuten ihan kamalasti. On hauskaa miten joka viikko saa aivan valtavan hyvää oloa siitä mitä tekee. En ole koskaan ollut näin onnellinen työssäni.

Saa soitella tai laittaa viestiä, mikäli yhteistyö kiinnostaa!

Nettisivuni löydät: www.toinentiistai.com

2 kommenttia

Lupasin kirjoittaa teille omat vinkkini meidän Kööpenhamina-reissulta. Jos itse olisin ollut Kööpenhaminassa vaikka mieheni kanssa, olisimme...

Lupasin kirjoittaa teille omat vinkkini meidän Kööpenhamina-reissulta. Jos itse olisin ollut Kööpenhaminassa vaikka mieheni kanssa, olisimme jääneet kitkuttamaan paremman puutteessa niihin kaikkiin ilmiselvimpiin paikkoihin.

Sillä lailla laiskoja turisteja olemme. Etsin aina olevinaan kamalasti tietoa kaikkien kohteiden kaikista erikoisimmista jutuista, mutta lopulta perillä möllötän siellä missä muutkin turistit. Laiska mikä laiska.

Siksi oli ihanaa, että meidän polttarrireissullamme oli mukana vanha Köpiksen-kävijä. Morsiamen isosisko vei meitä viikonlopun aikana paikkoihin, joita en olisi itse ymmärtänyt edes etsiä. Koska olin ja olen edelleen niin fiiliksissä reissustamme, panen omat vinkkini jakoon teillekin!

Lisäksi saan syyn postata loput, kahteen edelliseen postaukseen mahtumattomat kuvat tähän.


1. Copenhagen Street Food



Tämä on taivas maan päällä! Tuollainen trendikäs tehdaspaikka, joka on TÄYNNÄ ihania katuruokapaikkoja! Jos olet menossa lähiaikoina Kööpenhaminaan, KOE TÄMÄ, sillä kohta tätä ei enää ole: paikka on nimittäin saanut purkutuomion.

Leppoisa meininki, leppoisia ihmisiä, erilaisia ja erimaalaisia ruokia. Persoonallisia ja autenttisia kojuja ja niin paljon kaikkea tarjontaa, että tekisi mieli vain syödä koko päivä.

2. Bakken


Kuvitelkaa puisto, joka on täynnä jättimäisiä vanhoja puita, joiden lehdet varjostavat halkaisijaltaan kymmenien metrien alueen. Sitten kuvitelkaa sinne valtavia kaatuneita puita ja parituhatta suhteellisen kesyä peuraa hillumaan pitkin puistoa. Ja sen valtavan puiston päähän maailman vanhin huvipuisto! NIINPÄ!

Se paikka on ihan oikeasti olemassa. Sinne pääsee Kööpenhaminan keskustan juna-asemalta noin vartissa ja se paikka on maaginen.

Me kävimme sushipiknikillä puistossa, sitten menimme Linnanmäen puuvuoristorataa vanhempaankin puuvuoristorataan, minkä jälkeen hipsimme gintonic-päissämme hiljaa tuijottelemaan kesäiltaan peuria. Mieleenpainuva, taianomainen kokemus!

3. Pyörät


Liikkumisen kannalta polkupyörien vuokraus on fiksuinta, mitä Köpiksessä voi tehdä! Se jos joku on polkupyöräilijän mekka! Ihan oikeasti, ei ole sarkasmia tämä, vaikka kuvassa sattumalta kielletäänkin polkupyörät. Se olikin ainoa paikka jossa polkupyöräilijä ei ollut jumala.

4. Brunssi Norreportin huudeilla


Sitten kun ne fillarit siinä on, niin vauhdilla brunssille Norreportiin. Helsingistä löytää jo monipuolisia lautasbrunsseja, mutta esimerkiksi Turusta ei oikein.

Kööpenhamina taitaa siinäkin olla mekka, nimittäin esimerkiksi tässä sympaattisessa Kalaset-nimisessä kuppilassa oli taivaaaaaaallinen brunssi. Parasta gintonicien jälkeisenä aamuna. Ja ennen.


5. Christiania



Christianian vapaakaupunki taitaa olla tunnetuin sen avoimesta kannabiksen myynnistä, mutta vaikkei hiisaaja olisikaan, kaupunki kannattaa ehdottomasti käydä tsekkaamassa!

Värikäs vapaakaupunki nimitttäin on nähtävyys, mielenkiintoinen kokemus ja myös ihan perheellisten ihmisten asuinpaikka. Sieltä löytyy päiväkodit (kuvassa ylhäällä portin takana) ja muut tavishommat. Siellä on hiton hyvää ja edullista ruokaa, kivoja ihmisiä ja suloisia käsityöläisten puoteja.

Kannattaa myös lähteä reippaasti kävelylle polkuja pitkin puistopoluille, jolloin löytää ihania pikkuisia taloja. Ai niin ja se kuvaushomma siellä! Kaikkialla muualla saa kuvata ihan normaalisti, paitsi Pusher Streetillä.

Mutta sen seikan tulette huomaamaan, vaikkette muistaisikaan enää perillä. He muistuttavat asiasta kyllä aika nopeasti. Kröhöm...


6. Nyhavnin hääparit



Nyhavn on jokaisesta turistilapusta tuttu paikka ja senkin varrella on paljon kuppiloita ja ruokapaikkoja, mutta mielenkiintoisinta siellä on vain istua ja katsella ohikulkevia ihmisiä.

Lauantaisin Nyhavn toimii ilmeisesti jonakin hääparien walk of shamena, eiku famena, kun ehkä jostain traditionista johtuen hääparit kulkevat koko rannan jalan.

Mikäs siinä istuessa ja toisten onnea ihaillessa!


Sellaiset! Toivottavasti näistä on yhtä paljon iloa teille, kuin meille! Nämä ehtii kokea mainiosti viikonlopussa ja silti jää aikaa kiireettömään hengailuun.


Lue myös:
Muijien polttarit Köpiksessä
Kööpenhaminan kadut
Lapsiperheen 13 tuntia Tukholmassa

2 kommenttia

Hae

 

 

Ruokablogien kärki