Tietoa mainostajalle ›

Se oli yksi tammikuinen yö

5.1.2017

Se oli yksi tammikuinen yö. Heräsin, tunsin kiristystä vatsassani. Koitin jatkaa uniani, mutten osannut. Nousin ylös ja kävelin ympäri jou...

Se oli yksi tammikuinen yö. Heräsin, tunsin kiristystä vatsassani. Koitin jatkaa uniani, mutten osannut.

Nousin ylös ja kävelin ympäri jouluvalojen valaisemaa kotiamme. Kuuntelin hetken tuntemuksiani, palasin sitten takaisin sänkyyn.

Kohta kiristely meni vähän kivuliaaksi. Isoveljesi oli tullut isäsi ja minun viereen nukkumaan. Koitin herätellä isääsi herättämättä veljeäsi. Kivun takainen kuiskaukseni ei kuulunut tarpeeksi kovaa, eikä isi herännyt. Kokeilin kolmannen kerran, hän havahtui.

"Supistaa", kuiskasin.

Nousimme ylös. Kipu koveni. Soitin sairaalaan, josta annettiin lupa tulla. "Kuulostat aika kipeältä", muistan hoitajan sanoneen.

Soitin tädillesi. Hän tuli hoitamaan nukkuvaa veljeäsi.

Oli kylmä aamuyö. Pakkanen kipristeli varpaita. Oli vielä pimeää, kun ajoimme sairaalaan.

Odotimme aulassa, että meidät kirjataan sisälle. Olin aika varma, että sinä synnyt ihan kohta. Yleensä lapset eivät synny ihan niin nopeasti, joten henkilökunta ei kiirehtinyt.

Minut laitettiin käyrille. Ne ovat sellaisia laitteita, jotka mittaavat vauvojen sykettä, eli sydämen lyöntien nopeutta. Mutta laite ei pysynyt ollenkaan mahani päällä. Luiskahti koko ajan pois, eikä ääniä saatu. Kätilö tuli tutkimaan minua ja totesi sinun syntyvän pian. Tiesinhän, ajattelin.

Menimme suoraan synnytyssaliin.

Joskus sitä saattaa ihminen olla elämän varrella ihan hukassa, eikä tiedä mitä tehdä, mutta juuri sillä hetkellä minä tiesin tarkalleen. Jokin alkukantainen, meille ihmisille annettu vaisto ohjasi minua. Olin varma kaikesta, eikä minua pelottanut yhtään. Ajatukset olivat kääntyneet meihin, sinuun ja minuun, eikä millään muulla ollut nyt väliä.

Ja vaikka minua sattui, kipu ei tuntunut tavalliselta kivulta. Se antoi minulle lisää voimia ja ohjasi minua kohti syntymääsi.

Eikä siinä sitten kauaa mennytkään. Tunnin sisällä siitä, kun ne höpsöt sydänäänilaitteet putoilivat vatsani päältä. Niin nopeasti, etten uskonut todeksi.

Olin vähän puulla päähän lyöty ja jouduin hengähtämään hetken, ihan hetken, ennen kuin pystyin kääntämään siinä pedillä katseeni sinuun. Muistan kuinka isäsi hihkui jo malttamattomana: "Katso, katso Laura! Tyttö tuli!"



Se oli yksi tammikuinen aamu. Tasan kaksi vuotta sitten. Sinä synnyit. Suoraa kohdusta syliini. Minä tunsin sinut heti – ja niin taisit sinäkin tuntea minut. Vanhoja tuttuja siis, nyt vain samalla puolella vatsaa.

Olit ruttuinen ja varpaasi kippuraiset. Sinulla oli tummat hiukset ja pikkuinen nenä. Availit vähän silmiäsi. Siinä me heti olimme, minä ja isi. "Tervetuloa, vauva!"

Pieni nyrkkisi hapuili sormeani. Ryömit heti rinnalleni. Katsoin isääsi, se pyyhki vähän kyyneliä. Tuijotimme sinua tosi läheltä. Olit kai niin pieni, että vaadit vähän lähempää tarkastelua.

Se oli yksi tammikuinen aamu. Pakkanen kipristeli varpaita. Aurinko alkoi nousta, kai pysyvästi.

Onnea rakas, pieni kaksivuotiaani. Mikä ihmellinen tyyppi oletkaan. Ilmeikäs, kujeileva, rämäpäinen, läheisyydenkaipuinen, pusutteleva, ovela, hauska ja veikeä.

Sinä olet aurinko.

Lue myös:
Hän on täällä!
Kohta kaksivuotiaani

Aurinkomme

You Might Also Like

3 kommenttia

  1. Meni varmaa roska silmään kun luin tota, jotenki alko tihuttaa silmät. Niin kauniisti kirjoitettu, täällä pikkusisaresta vielä haaveillaan.

    VastaaPoista
  2. Oi miten kauniisti kirjoitettu! Onnea kaksivuotiaalle ja sen äidille!
    Annahoo

    VastaaPoista
  3. Kaunista. Lasettuaika kesäkuussa. Antaa voimaa ja rohkaisua,kokemukset. Tämän myötä olen löytänyt blogisi. Omani tuntee. Kiitos.

    VastaaPoista

Hae

 

 

Ruokablogien kärki